Kiekkoa vai Kukkeheimia?

Paljon mainostettu Akavan erityisalojen keskustelutilaisuus keräsi tuvan täydeltä kuulijoita. Keskustelun vetonauloina olivat mm. Juhani ”Tami” Tamminen ja Karri ” Paleface” Miettinen. 

Niin kuin kulttuurikeskusteluissa kuuluukin, aloitettiin ja päätettiin tilaisuus musiikilla, josta vastasi Paleface. Helsinki – Shangri-La ohjasti keskustelun kirjallisuuteen, kuvataiteeseen ja liikuntaan. 

Kulttuurin ja liikunnan määrärahat ovat pienet ja pienenemässä entuudestaan. Kuilu vauraiden ja köyhien välillä on kasvanut. Suomessa on tällä hetkellä noin 200.000 vähävaraista lasta tai nuorta, joiden perheellä ei ole varaa kalliisiin harrastuksiin. Aluepoliittiset ongelmatakin mainittiin, mutta valitettavasti keskustelun pääpaino oli pelkästään isojen kaupunkien harrasteissa. Maaseudullahan ei ole samanlaisia mahdollisuuksia ammattilaisuuteen johtaviin urheilu- tai kulttuuriharrastuksiin mitä on kaupungeissa tai kuntakeskuksissa, ellei vanhemmilla ole aikaa ja varaa kuljettaa lasta kymmeniä tai satoja kilometrejä useita kertoja viikossa harrastuksiin.

Vaikka harrastusten kustannukset ovat nousseet, Tamminen muistutti, että kaiken harrastamisen ei tarvitse olla kallista ja ohjattua. Ennenkin voitiin opetella koripalloa käyttämällä yhtä koria ja jalkapalloa koripallona eikä jääkiekkopeleihin kotipihan tuntumassa tarvittu avaruuspukua muistuttavaa välineistöä. Muutenkin luova ideointi auttaa monessa asiassa.

Kyllä mieskin voi olla koreassa takissa!

Kaiken kaikkiaan keskustelussa oli hyvin mielenkiintoinen asetelma. Puhumassa oli kaksi poliitikkoa, kaksi kulttuurin tuottajaa ja yrittäjänä tunnettu idearikas urheilumies. Tämänkaltaisella kokoonpanolla saattaisi syntyä runsaasti tuottavia ratkaisuja monien kulttuuri- ja urheiluharrastusten (rahoitus)tarpeeseen.

Päivä ei koskaan mene mielestäni hukkaan, jos oppii jotain uutta tai tekee oivalluksen. Tämän päivän oivallukseni ei liity sponsoreihin, joista keskustelun aikana puhuttiin vaan mesenaatteihin. 

Kun tilaisuus oli ohi, muistelin tovin niitä keskiaikaisia, vauraita sukuja, jotka ovat edelleen tunnettuja sen vuoksi, että niiden edustajat toimivat nerokkaiden taiteilijoiden mesenaatteina. Mihin on hävinnyt tämä tuottoisa symbioosi? Itselleni ei ainakaan tule mieleen montaa henkilöä, joka olisi kuuluisa siitä, että maksaa jonkin säveltäjän, kirjailijan tai kuvataitelijan elinkustannuksia. Luulisi, että nykyisinkin tällainen mahdollisesti ikuinen kuuluisuus voisi kiinnostaa niitä, joilla rahaa on enemmän kuin itse tai tulevat sukupolvet tarvitsevat. 

Ehkä mesenaatti järjestelmän elvyttäminen voisi luoda apurahojen viidakossa taisteleville, henkensä pitimiksi opettaville tai pätkätöitä tekeville nälkätaiteilijoille turvallisen Shangri-Lan, jossa olisi helpompaa luoda uutta.

Halu vai tarve?

Mitä pitäisi miettiä, kun lähtee vaateostoksille? Muun muassa tätä pohdittiin marttojen järjestämässä keskustelussa, jonka otsikkona oli Garderobi –harkitse korjaa ja kierrätä. Asiasta puhumaan oli saatu joukko tekstiilikierrätyksen ja sen tutkimisen kotimaisia huippunimiä.

Tuunattu T-paita

Hyviä keskustelutilaisuuksia on mielestäni kahta lajia: asioita eri näkökulmista katsovia ja opettavia. Garderobi-keskustelu oli pääpainoltaan jälkimmäistä, mutta mitä muutakaan voi odottaa martoilta, joiden missiona on jo 116 vuoden ajan ollut kotitalouksien kouluttaminen. Järjestön tämän vuoden yhtenä pääaiheena on ollut erittäin suosituksi noussut Garderobi-koulutus, jolla kuluttajia opetetaan pohtimaan miten toimia oikein niin ekologisesti kuin eettisestikin, kun ensi vuoden alusta astuu voimaan uudet ohjeet tekstiilien kierrätyksestä.

Tekstiilien ostamispäätöksiä pitäisi aina ohjata tarve. Monia ostopäätöstä ohjaa hinta tai halut. Suomalaisten vaate- ja kodintekstiilien hankintapäätöksistä 60% tehdään hinnan perusteella. Ostetaan kun saadaan halvalla: käydään alennusmyynneissä, pengotaan alelaareja. Kun ostetaan vain siksi, että saa halvalla, tulee ostettua monia tuotteita, joita ei ehkä käytä koskaan. Monen ostopäätöksiin vaikuttaa halu shoppailla, ihastuminen uuteen väriin ja monet muut mielitekoihin liittyvät seikat enemmän kuin tarve saada vaate tiettyä tehtävää varten.

Parasta olisi, jos ostaisi mahdollisimman vähän ja kestävää. Sellaisia tekstiileitä, jotka kestävät äidiltä tyttärelle, isältä pojalle, ja jopa tätäkin pidempään. Jokaista vaatesesonkia varten ei tarvitse hankkia uutta, jos vaatteet ostetaan ajatuksella, että ne ovat kestäviä. Kirpputorit ovat myös erittäin varteenotettavia ostopaikkoja. Osa tekstiileistä on klassikoita, joiden arvo säilyy vuosikymmenestä toiseen.

Kaupasta tai tekstiilien tuottajilta ja maahantuojilta voi kysellä tuotteen alkuperää ja sitä onko tuote valmistettu eettisesti ja ekologisesti. Kotimainen tuote tuo työtä jota tarvitaan, ja niistä on helpompaa selvittää, miten tuote on ommeltu.

Vastuullisen kuluttajan työlista ei pääty siihen, että tuote on hankittu harkiten. Tekstiileitä pitää opetella hoitamaan oikein. Hoito-ohjeita voi kysyä myyjältä.

Marttojen Jazz-vohveli suolaisella täytteellä

Vaate pitää pestä oikein niin, että sen värit säilyvät. Osan pesuista voidaan korvata tuulettamisella. Ekologisuutta kannattaa ajatella pesussakin, säästetään vettä, pestään ekologisilla pesuaineilla kuten pesupähkinöillä ja poistetaan tahrat sappisaippualla. 

Neulan ja langan ostaminen on edullista ja kun vielä opettelee ompelemaan, ei vaatetta tarvitse heittää pois, jos nappi lähtee irti tai sauma alkaa repsottaa. Lukuisat käsityönharrastajat eivät voi olla väärässä: itse tekeminen on hauskaa. Kun taidot lisääntyvät, vaatteita voi tuunata tai tehdä kokonaan itse. Monet vanhat, 1900-luvulla tehdyt kankaat kestävät käyttöä vuosikymmenien ajan, joten niitä ei kannata hävittää turhan päiten. 

Tuunauspisteellä oli mistä valita

Kun sitten aikojen päästä tekstiili ei enää miellytä omaa silmää, vaate jää pieneksi tai siitä muuten vaan halutaan päästä eroon, on ensisijainen vaihtoehto vaatteiden vieminen kierrätykseen. Tämä sopii ehjille ja käyttökelpoisille vaatteille. Huonommat tekstiilit lajitellaan kierrätystä tai energiatuotantoa varten. Suomessa on muutamia tehtaita, jotka käyttävät tekstiilikuituja uusia tuotteita valmistaessaan, mutta tämä on nykyisin vielä valitettavan vähäistä.

*  *  *Kuvateksti: Vaatteiden tuunausta voi käydä opettelemassa tällä viikolla perjantaihin saakka marttojen toimipisteessä Valtakadulla, missä voi myös tuunata itselleen paikalla olevista materiaaleista t-paidan.

Tervetuloa perustulo

Politiikan saralta tilaisuuden mielenkiintoisinta antia itselleni oli kuulla, miten myönteisiä keskustelijat olivat perustulolle. Kriittisinkin osallistuja kannatti perustuloa vastikkeellisena tai silloin kun perustulon saaja aktiivisesti etsii työtä. Perustulosta on puhuttu niin kauan kuin itse muistan, eli 1980-luvulta lähtien. Aiemmin se on tyrmätty pelossa, että se johtaisi siihen, että työnteko ei kiinnostaisi enää ketään. Keskustelusta kävi ilmi, että maailma näyttää muuttuneen nyt sellaiseksi, että byrokratian vähentäminen erilaisten tukien hakemisessa nähdään inhimillisempänä vaihtoehtona saada toimeentulo pätkätöiden vallattua työmarkkinoita.

Keskustelutilaisuudessa: Kuka voittaa keskiluokan luottamuksen, nousi esille, että tällä hetkellä työpaikkansa menettäneiden joukossa on paljon hyväpalkkaisia, erilaisissa hallinnon asiantuntijatehtävissä työskennelleitä ihmisiä, joista iso osa on ollut miehiä.

Ehkä perustulolle on nyt tilaisuus juuri siksi, että keskiluokkaan kuuluvat, hyvää palkkaa ansaitsevat miehet ovat nyt niitä, joiden on vaikeinta löytää potkujen jälkeen uutta työpaikkaa.

Nautin tavattomasti keskustelusta Osaako RKP tehdä oppositiopolitiikkaa? Se oli keskustelu, jonkalaista täällä maakunnassa asuessa kaipaa koko pimeän talven. Keskustelu oli asiallista, uusia näkökulmia tuovaa, keskustelevaa, tasapainoista ja ennen kaikkea hauskaa. Olen ennenkin pannut merkille, että ruotsinkielisten järjestämissä SuomiAreenan tilaisuuksissa on ollut pääsääntöisesti hauskaa. Yleisö osallistui nauraen ja taputtaen, mitä ei juuri muuten näillä leveysasteilla koe. Itselleni ainoa huono puoli oli, että en päässytkään kielikylpyyn, sillä keskustelu käytiin tylsästi suomeksi. 

Oppositiopolitiikkakeskustelua väritti luonnollisesti Kreikan tilanne, johon törmättäneen tänä vuonna useassa muussakin tilaisuudessa. 

RKP:n oppositiossa olo tuntuu itselleni oudolta. Niin kauan kuin itse muistan, on RKP kuulunut hallitukseen. Muistan miltä tuntui aikanaan kun Kekkonen ei yhtäkkiä enää ollut presidentti. Tuntui, että koko tuntemastani maailmasta hävisi vakaus. Jollain tapaa tämä oppositiorooli tuntuu samalta. Liian uudelta. Onkin mielenkiintoista nähdä, millaiseksi RKP:n oppositiopolitiikka muovautuu tulevina kuukausina.

Keskustelijat kuuluivat olevan sitä mieltä, että puolueen oppositiopolitiikka tulee olemaan faktapainotteista. Sellaista politiikkaa on ehkä vaikeampaa myydä kansalle, kuin populistista ja perinteisempää, räksyttävää oppositiopolitiikkaa. Nähtäväksi jää, miten puolue saa mediassa läpi näkökulmiaan, jotka eivät ole niin populistisia, mitä oppositiolta on totuttu kuulemaan. Helpotusta tähän ongelmaan tuonee some, jossa on mahdollisuus näkyä silloinkin, kun isot uutiskanavat eivät kiinnitä huomiota.

Keskustelu toi ilmi mielenkiintoisen vertauksen RKP:n arvoista: puolue on kuin hillopurkki, kun kannen avaa, sieltä tulee aina esiin makeita juttuja. Tämän arvohillopurkin oheen puolue tarvitsee oppositiopolitiikkaansa myös tahtopolitiikkaelementtiä.

Siitäkin keskusteltiin, että faktapitoisena puolueena RKP:lla olisi jäsenpotentiaalia myös suomenkielisten joukossa. Puolueen politiikka on kuitenkin jäänyt monille vieraaksi muutoin kuin kielinäkökulmasta tai eduskuntavaalien vaalikoneiden tuloksista. Toisin kuin luullaan, puolueen jäseneksi ei synnytä, sitä pitää itse haluta :)

Onkin mielestäni mielenkiintoista nähdä kääntyykö jäsenmäärä kasvuun: Satakunnassakin on nykyisin mahdollisuus tehdä RKP:laista politiikkaa nyt kun puolue on käynyt täällä ensimmäiset eduskuntavaalinsa.

Yllättävän paljon tämän 1½ tunnin aikana puhuttiin perussuomalaisista. Myös vasemmistoliitto ja vihreät nousivat keskustelussa esiin. Se, mitä itse ehkä jäin kaipaamaan, oli maininnat suurimmasta oppositiopuolueesta, demareista.

Mistä ei voi puhua siitä on vaiettava

Joskus se, mistä ei puhuta tai mitä ei näytetä nousee kuulijan mielessä esille enemmän kuin se, mistä puhutaan ja se mitä nähdään. 

Näin kävi itselleni tänään sinänsä ansiokkaassa ja viihdyttävässä keskustelussa Kuka voittaa keskiluokan luottamuksen.

SuomiAreenan lavalle aseteltiin eteemme näyttämö, jonka tähtinä loisti kuusi keski-ikäistä miestä.

En ollut ainoa paikalla olevista naisista, joita kokoonpano hämmästytti. Eikö Suomesta tosiaan löydy ainuttakaan naista, joka osaisi puhua siitä, miten voitetaan keskiluokan luottamus? Asia hämmästytti itseäni etenkin siksi, että rakastamieni tilastojen mukaan siihen keskiluokkaan lukeutuu tänä päivänä myös lukuisa määrä naisia. Minua hämmästytti myös se, että kiinnitin tähän naispuhujien poissa oloon näin paljon huomiota. En pidä itseäni millään tapaa erityisesti naisasianaisena, joten ehkä juuri sen vuoksi tämä näkökohta, naisten poissaolo, nousi mielessäni keskustelutilaisuuden tärkeimmäksi asiaksi. 

Joustavasti ja ammattimaisesti edenneen keskustelun tiimellyksessä ei varsinaisesti määritelty mitä tarkoitetaan keskiluokalla. Puheista kävi kuitenkin ilmi, että ainakin jotkut panelistit pitivät keskiluokkaisina niitä, jotka elättävät itsensä ja perheensä työllään. Heitä on 75% kansasta. 25 % suomalaisista on niitä, jotka tarvitsevat yhteiskunnan tukea. Varsinaista eliittiluokkaa Suomessa ei keskustelijoiden mukaan juurikaan ole. 

Toinen esiin nouseva mielteeni oli, että tilaisuudessa puhuttiin keskiluokasta, mutta perinteisemmän keskiluokan: opettajien, sairaanhoitajien, kirjastotätien, putkimiesten jne. joukko ei ollut edustettuna. Tässä kohdin lasken toimitusjohtaja Jungnerinkin edelleen poliittisiin päättäjiin. Eikö nimenomaan tälle valtaisalle keskiluokalle itselleen pitäisi antaa valta kertoa, kuka heidän luottamuksensa voittaa?

Vaikka yleisö kommentoi keskustelijoiden miesvaltaisuutta pariinkin otteeseen, keskiluokkaan kuuluvat naiset loistivat poissaolollaan myös keskustelun aiheista. Antti Kaikkonen tosin mainitsi, että keskustelijat itse eivät ole voineet vaikuttaa sukupuoleensa. Tarkkaavainen huomioitsija pani merkille, kuinka tilaisuudessa kerrottu esimerkki keskiluokkaisten työpaikkojen vähenemisestäkin koski 5.000 € kuussa tienaavia miespuolista hallintohenkilöstöä eikä sitä lukuisaa keskiluokkaan, joskin ehkä alempaan keskiluokkaan, kuuluvaa toimistohenkilöjoukkoa, joiden työt ovat vähitellen hävinneet tietokoneiden ja internetin myötä.

Oman SuomiAreena –viikkoni maanantai oli pyhitetty politiikalle. Politiikka on näkynyt olevan muutoksessa viimeiset vuodet. Niinpä ei ollut yllätys, että tässäkin tilaisuudessa puhuttiin yllättävän paljon perussuomalaisista. Oli mielenkiintoista kuulla että yllä olevan keskiluokan määritelmän mukaan suurin osa perussuomalaisten kannattajista kuuluu keskiluokkaan ja on työssä yksityisellä sektorilla. Näin ollen osa keskiluokan luottamuksesta menee perussuomalaisille. Turha kaiketi mainita, että perussuomalaistenkaan edustajaa ei ollut keskustelussa mukana.

SuomiAreena Kankaanpään kesätorilla

Sateinen aamupäivä Kankaanpäässä vaihtui kulttuurikeskustelun myötä aurinkoiseksi. Taiteesta ja kulttuurista alueiden vahvuutena oli kokoontunut kuulemaan aikamoinen määrä ihmisiä.

Koska oltiin kulttuurikaupungissa, aloitettiin ja päätettiin tilaisuus luonnollisesti taiteella. Tällä kertaa Suomi-Italia musiikkileirin oppilaat musisoivat mielet vastaan ottavaisiksi.

Tilaisuudessa puhuttiin mm. kulttuurin saatavuudesta ja saavutettavuudesta. Kulttuuritarjonnassa kunnat eivät ole tasa-arvoisia. Jossain tarjontaa on enemmän, jossain vähemmän. Siitä taidettiin olla yksimielisiä, että kulttuuria pitäisi olla tarjolla joka kunnassa: ainakin jonkin verran.

Mielenkiintoisen näkökulman saavutettavuuteen lausui Helsingin Sanomien kuvataidekriitikko Veikko Halmetoja, joka oli sitä mieltä, että järjestäjällä on myös vastuu saatavuudesta, etenkin jos tapahtuma saa julkista rahoitusta. Esimerkkinä hän kertoi Kajaanin Runoviikosta, missä pari tapahtumaa on viety Sukevan vankilaan, koska vangeilla ei muuten ole pääsyä tällaisiin kulttuuritapahtumiin.

Itselleni tämä oli eittämättä tämän päivän "uusi ajatus". Olen aiemmin ihmetellyt, miksi esimerkiksi kaupunginorkesterit konsertoivat nykyään maalaiskunnissa. Nuoruudestani muistan koululla olleet teatterivierailut, jotka toivat teatterin Siikaisiin, kun siitä ei muuten päästy nauttimaan. Viimeaikoina olen huomannut, että erilaisia kulttuuritapahtumia ja näyttelyitä on viety myös sinne, missä ei asu sankkoja väkijoukkoja, mikä mielestäni on ollut hyvä asia, mutta kulttuurin käyttäjänä olen myös harmitellut, että näihin paikkoihin on mahdoton mennä ilman omaa autoa.

Surullista on, että kaikkiin kulttuuritilaisuuksiin ei riitä väkeä. Oman kylän tapahtumiin ei välttämättä innostuta menemään, vaikka naapurikunnan väki saapuu sinne sankoin joukoin. Sitä hyvää, mitä on lähellä ei arvosteta. Joskus tulee itselleni mieleen, ettei arvosteta niin kauan kuin se on olemassa.

Kulttuuri ja taide ovat asioita, joita jokainen ymmärtää omalla tavallaan. Oikeaa tai väärää tapaa katsoa ja kuluttaa ei ole. Nautinto tulee usein siitä, että antaa itselleen luvan vain katsoa tai kuunnella, pelkäämättä sitä ettei ymmärrä.

Tällaisena megatähtiä ihannoivan kulttuurin aikakautena unohdamme helposti pienen ja lähellä olevan kulttuurin. Suomessa ei ehkä vielä ole huomattu, että maailmalla näkyy tähtikulttuurin ohella merkkejä siitä, että paikallinen kulttuuri on nousussa.

Erityisesti alueellista kulttuuria pitäisi arvostaa paikallisesti, koska vain sillä tavalla kulttuuri tulee käytetyksi. Vastuu siitä, että kulttuurista puhutaan ja sitä käytetään kuuluu jokaiselle: niin Sinulle kuin minulle.

* * *

Kuvateksti: Taide ja kulttuuri alueiden vahvuutena keskusteluun osallistuivat Minna Sirnö (vas.), Veikko Halmetoja, Rauni Virtanen, Aapo Korkeaoja ja Pauli Sivonen.