Miesten viikko 17.8. Verneri

Miesten viikon toinen nimipäiväsankari on Verneri. Toisena sankarina Venni, joka on yksi niistä 506:sta etunimestä, joka on annettu myös vähintään viidelle toisen sukupuolen edestajalle. Suurin osa Venneistä on kuitenkin miehiä. 

Kirjallisuuteen liittyvistä Vernereistä tunnetuin lienee Werner Söderström, mutta tämä päivitys ei kerro hänestä.

Tässä kohden viikkoa aloin jo pohtia, että tälle viikolle ei juuri helppoja kirjallisuusnimiä ole sattunut. Mutta näillä mennään, sanoi kaverini muinoin. 

Valitsin lukuisista Verneri kirjoista lastenkirjan. No ei niitä nyt lukuisia ollut, mutta aika monta kuitenkin. Aiemmin olen lukenut Arto Paasilinnan Isoisää etsimässä ja Aapelin Siunattu hulluus, mutta muita kiinnostavia aikuisten kirjoja en löytänyt. Molempia näistä voin suositella kaikille huumorilla höystetyn kirjallisuuden ystäville. 

Kallioniemi Tuula Kaahailua ja kepposia oli itselleni entuudestaan lukemattoman Reuhurinteen alakoulusta kertovan sarjan eka osa. Ensimmäisestä on sina hyvä aloittaa, riittää sitten lukemista pidempään. 

Kirjan alkuun esitellään pikkukoulun muut oppilaat. Sitten Verneri Koppinen kelaa sähköpyörätuolillaan koululle kesken lukukauden. Itse en ehkä käyttäisi kelata sanaa sähköpyötätuolin kanssa, mutta sopiihan sekin. 

Hyvin mahtuu mukaan, sillä pikkukoulun kaikki oppilaat 1-6-luokilta mahtuu samaan luokkahuoneeseen. 

Itsekin olen pienen ala-asteen kasvatti, joten kirjaan oli helppo hypätä mukaan. Meidän koulussa oli kaksi luokkaa ja ainakin kolmannesta luokasta ylöspäin meitä oli alle 30 oppilasta. 

Opettaminen kahta tai neljää luokkaa kerrallaan on haaste, mutta todellinen painainen se voi olla opettajalle, jonka täytyy opettaa kuutta luokkaa kerrallaan. 

Omalla ala-asteellani meillä oli lukuaineissa kuten biologia ja historia aina kahdella luokalla sama oppikirja. Kun itse luin neljännen luokan biologiaa neljännellä luokalla, luki kolmasluokkalaiset samaa. Musiikki, ainekirjoitus, käsityöt ja liikunta oli yhteisiä kaikille. Matematiikka ja kielet mentiin kukin oman ikäluokan mukaan. 

Ainakin kolmannella luokalla ollessani luimme kaikki kerran viikossa yhdessä ääneen yhteistä kirjaa (vuorotellen kappale kerrallaan, ei kuorossa). Edelleen pidän täysin käsittämättömänä, että kirja jonka luimme oli H. J. Nortamon Raumalaisia jaarituksia rauman giälellä. Se ei sopinut pohjoissatakuntalaiseen murteeseen millään muotoa. Luultavasti myös kuudesluokkalaiset olivat sanoista pihalla kuin lumiukot. Itse olin sentään käynyt raumalla ja kuullut joitain sanoja. 

Reuhurinteen alakoulussakin ainakin joku on vähän pihalla koko ajan. Jotkut sitten ovat innokkaampia, kopa kesälomalla:

"Minä olen lomanaikana lukenut yli sata kirjaa."  

Innokas olisin itsekin olut jos joku olisi kirjastoon kesällä kuljettanut. Ei tullut silloin kenenkään mieleen. 

Kirja on ohuehko ja sopinee siksikin ehkä hieman nuoremmille ennen Ella tai Risto Räppääjä  -kirjoja. Samaa kepeyttä löytyy tästäkin porukasta.

Kirjailija Vernereistä voin lämpimästi suositella viipurilaista Werner Örniä (1853-1913), joka on kirjoittanut nimimerkillä Harald Selmer-Geeth elokuvista ja teatterilavoilta tutun tarinan Siltalan pehtoori. Kirja on julkaistu 1903.

Kirja kannattaa lukea, vaikka elokuva olisi tuttu, sillä kirjan ja näytelmän tarinat poikkeavat hieman. 

Salanimi oli kaiketi tarpeen, sillä Örn toimi Viipurissa oikeuspormestarina, Salmilla tuomarina ja myös valtiopäivillä 1899 aateliston edustajana. Nykyisin korkeillakin virkamiehillä voi olla harrastuksena romaanien kirjoittaminen, mutta tuolloin se ei ehkä ollut niin suotavaa. 

Örnin toista romaania Min första bragd vuodelta 1904 on pidetty Suomen ensimmäisenä salapoliisiromaanina. Kirjaa ei ole suomennettu, mutta ruotsiksi sen voi lukea vaikka Dorianista. 

Kolme kertaa Nousiainen

Hugo Nousiainen toimi poliisina Viipurissa ja Helsingissä ja sen ohella kirjoitti muutamia dekkareita. Luin niistä tänä kesänä kolme.

Varjon puolella Viipurissa ei ole varsinaisesti dekkari, vaan kirjassa kerrotaan miten nuori mies kasvaa poliisiksi Viipurissa. 

Monenmoisia pieniä ja isompiakin rikoksia ratkotaan työhön oppiessa. Aluksi  kertojalla on työparina pian eläkkeelle jäävä Ville Piippu, ja työparin suhde on kuin mestarilla ja oppipojalla. 

Keväällä kertoja käy kahdeksan viikon poliisikurssin, jolla ei mielestään opi paljon, mutta oppii kuitenkin esimerkiksi jälkijauheen käyttöä. Jauheen avulla selviää postikonttorissa sattunut varkaus. 

Pikkuhiljaa kertoja, ja myös lukija, oppii tuntemaan työkavereidensa elämää. Morsmaikkukin löytyy. 

Nousiainen toimi itsekin poliisina, joten kirjan taustat lienevät myös omaelämänkerrallisia. 

Murhattiinko hänet? (nimessä kysymysmerkki, vinkkinä lukuhaasteita suorittaville) kirjassa tutkitaan runoilija Helvi Kaira kuolemaa Helsingissä. Helvi on hieman heikossa hapessa ennen kuolemaansa, ja hänellä on seuranaan neiti, joka on sairaanhoitaja. Viimeisillä voimillaan leskirouva Kaarismäki eli Kaira kirjoittaa "Minut murha... " ja siihen loppui maallinen vaellus.

Muutamat tuttavani melkeinpä keräilevät mainioita sanontoja kirjoista ja elokuvista. Tässäkin olisi taas hyvä sanonta jota siteerata tilaisuuden tullen, kun vain jäisi mieleen:

-Onko siellä hyvä kuuluvaisuus?

-Kyllä kuuluu, jos ei aivan kuiskaamalla puhuta, etsivä vastasi.

Kirja osoittautui mielenkiintoseksi. Runoilijan kuoleman ohella tutkitaan kassakaappiryöstöä.

Jännä juttu sinänsä, nykyäänkin on rikkaita, joiden kassakaapissa on arvoesimeitä, ja varmaan rahaakin, mutta uusissa dekkarissa ei juuri kassakasppikeikkoja tehdä, ei ainakaan nykyajassa.

Geokätköilijänä olen tuttunut kaikenlaisiin salattuihin viesteihin, mutta kirjassa oli niin mielenkiintoinen salaustapa, että todellakin tahtoisin tietää miten se kirjoitettiin.

Palavan huvilan arvoitus oli kolmas lomaviikolla lukemani Nousiaisen kirja. Kirja on Seaflowerin isotekstinen kirja, joten kyseessä on yhdeltä istumalta luettavissa oleva kirja, jonka pystynee lukemaan ainakin pitkällä lounaalla, ellei nyt ihan puolen tunnin ruokatauolla. 

Kirjassa on kyse murtovarkauksista ja kummittelusta ja ne yhdistetään 'kelpo tavalla', josta tuli jostain syystä mieleen Enid Blytonin salaisuus-sarja. Tarina ei ollut kuitenkaan sama, mikä oli Palaneen talon salaisuus -kirjassa, minkä luin joku aika sitten uutena käännöksenä.

Edit:

Ps. Unohtui sanoa, että Murhattiinko hänet on ensimmäinen suomalainen rikostutkinnan ammattilaisen kirjoittama rikosromaani. 

Kuula sai kuulan kalloonsa, mutta kuka ampui?

Toivo Kuula oli säveltäjänero, jonka elämä tyssäsi viipurilaisen Seurahuoneen takapihalle. Otsikko ei ehkä ole korrekti, mutta sanaleikki ei ole oma keksintöni. 

Tykkäsin kovasti Mikko Porvalin 1920-luvun Viipuriin sijoittuvasta dekkarisarjasta ja harmittelin kun sarja eteni ajallisesti aivan liian pitkin harppauksin. Niinpä ilahduin, kun löysin Yle Areenalta Sukuni murhamysteeri - podcastsarjan, jossa asiantuntijana toimii Porvali, poliisi ja Viipurista kirjoittanut kirjailija.

Elettiin vappua 1918, sisällissota oli päättynyt ja Viipurin Seurahuonella pidettiin sodan loppumisen juhlat. Toivo Kuula oli kutsuttu soittamaan tilaisuuteen. Ensin pidettiin paraati ja sitten kokoonnuttiin Seurahuoneelle, minne oli varastettu apteekista runsain määrin 98% pirtua. Loppuillasta oltiin melkolailla huppelissa. 

Illalla yhdeksältä väsynyt Alma Kuula jättää Toivon juhliin ja juhlat jatkuvat. Toivo Kuula soittaa marssinsa Joka mies. Sävellys ei saakaan kaikkien suosiota. Oliko voitto jääkärien vai suojeluskuntalaisten ansiota? Syntyy käsirysy. Seuraavassa hetkessä Kuula on ulkona kolmen sotilaspukuisen miehen kanssa. Kuula pakenee, kaatuu ja hänet ammutaan yhdellä laukauksella. Kuula löydetään elossa ja kestää kolmatta viikkoa ennen kuin hän kuolee Viipurin läänisairaalassa. 

Tämän tiesin jo aiemmin, mutta en enää muista mistä sen olen lukenut. 

Toimittaja Hannamari Vallila on sukua yhdelle epäillyistä, ja kiinnostui siksi aiheesta. Yhdessä Mikko Porvalin kanssa hän on luonut 10 osaisen podcast sarjan, jossa kerrotaan tapahtumista ja rikostutkinnasta noin 5 tunnin verran. 

Tapahtumasta on aikaa yli 100-vuotta, ja asiaa on tutkinut monet muutkin, mutta uusia lähteitäkin on löytynyt. 

Lähteenä sarjassa on mm. Alma Kuulan päiväkirjat ja ennen kaikkea jääkärien hiljattain, 100 vuoden suoja-ajan jälkeen, käyttöön avatut päiväkirjat.

Joku muu olisi ehkä lopettanut tähän, mutta koska minulle on yksi riittänyt, joten eikun kirjoja lainaamaan. 

Juhani Koiviston Tuiotin tulehen kauan : Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä. Kirja on oikea järkäle, lähes 700 sivua. Se olisi tasaisesti jaettuna 20 sivua Toivo Kuulan elinvuotta kohti, vaikka eihän näitä kirjoja vuosi kerrallaan kirjoiteta. Tämäkin kirja on kirjoitettu käyttämällä otsikkona Toivo Kuulan sävellysten sanoin, kuten koko kirjan nimikin.

Tukevana täti-ihmisenä ilahduin oitis Toivon veljen tavasta kuvata isänsä uimataitoa:

Isä opetti myös poikiaan uimaan, sillä siihen hänellä oli Arvon muistelun mukaan hyvät edellytykset: 'Isä oli myös hyvä uimari, pelkäämätön, lihava, hyllyvä ruumiinrakenne'. 

Toinen lainaamani kirja oli Alma Kuulan päiväkirja Virta venhettä vie : päiväkirja 1901-1919.

Podcastista jäi mieleen erityisesti Marko Tuhkasen toteamus:

Murhaaja ei koskaan halua olla yksin.

Todistajana murhaaja kertoo mieluusti, että muitakin oli. 

Toivo Kuula oli kiivas mies. Jossain vaiheessa hän sai potkut Helsingistä, mutta löysi uuden työn Viipurista. Perhe oli köyhtynyt, Eiran asunto oli menetetty. Viipuri oli kasvava kaupunki, tarpeeksi isoa asuntoa ei löytynyt taiteilijapariskunnalle ja parille lapselle. Sopiva asunto löytyi vihdoin Viipurin Maalaiskunnasta noin 10 km Viipurista. Perheessä oli kaksi lasta. Paikan nimi oli Säiniö ja siellä asusti monia taiteilijoita mm. Heimo Haitto ja toistakymmentä muuta muusikkoa, Unto Pusa, Paavo Rintala ym. taiteilijoita. 

Hiukan kateellisenakin mietin, että nykyään ei Porin ympäristöstäkään taida löytyä moista julkkissumaa.... Sellainen ol Viipuri... Totta totisesti.

Kuunnelmaa kuunnellessani aloin miettiä, oliko sillä mitään merkitystä, että yksi murhaajakandinaateista surmattiin jo ennen Toivo Kuulan kuolemaa nimenomaan Säiniössä, missä Kuula asui ja oli varmasti kylällä tunnettu mies. Olisiko teko ollut kosto? 

Mutta alkoholilla oli osuutta asiaan, joten tarvitaanko sitä suuria syitä, kun hurmoksessa on pää täynnä pirtua... 

Murha tarinasta on Riku Sarkola kirjoittanut kirjan Toivo Kuulan Matkanpää. Podcastissa tuli jotain uutta asiaa tämän kirjan sisältöönkin, mutta Podcastin ansio oli erityisesti sen kivassa toteutuksessa. 

Elmgren-Heinosen Toivo Kuula kirjaa selaillessa kiinnitin huomiota siihen, kuinka yhteneväinen palo opiskella ja tulla alansa kärkinimiin kuuluvaksi oli Aleksis Kivellä ja Toivo Kuulalla. Molemmat tuntuivat eläneen opiskeluaikanaan enemmän tunteen palolla ja Pyhällä Hengellä, kuin ravitsevalla ruualla. Kivellä tuo jatkui elämän ehtoopuolelle saakka, Kuulalla alkoi helpottaa, kun hän sai myytyä nuotteja tai tehdessään töitä muusikkona. Onneksi nykyisin on opintotukisysteemit, joskaan ei nekään leveää leipää anna. Kuulan vanhemmat pystyivät kouluttamaan poikaansa Helsingissä vain kolme vuotta. 

Juhani Koiviston kirjassa Tähtiin kirjoitettu - Toivo Kuulan ja Alma Silventoiseen vaikeat ajat ja lyhyt onni 

ei itselleni enää juuri uutta löytynyt, mutta aloin miettiä, kuinka lyhyt se onni oikeastaan oli ja eikun laskemaan. 

Toivo Kuula tapasi/ihastui toiseen vaimoonsa, Alma Silventoiseen 1906, oltuaan naimisissa reilun vuoden. Ensimmäinen liitto ei onnistunut, sillä puolisot eivät ymmärtäneet toisiaan eikä heillä ollut mitään yhteistä. 

Häät Alman kanssa vietettiin huhtikuussa 1914. Takana oli 8 vuotta enemmän tai vähemmän yhteiseloa, mutta se aika oli rakkautta sanoin ei teoin. Yhdessä asumista ja perhe Onnea kesti vain neljä vuotta. Sinä aikana syntyi ainoa tytär, Sinikka. 

Kaija Valkosen ja Elina Koivurannan kirjaan Suurin niistä on rakkaus on kerätty 16 aikansa julkkisten rakkaustarinaa. Kirja on mielenkiintoinen katsaus kulttuuripiireihin. Toivo Kuulan kohdalla tekijöille on sattunut laskuvirhe. Avioliitto ei kestänyt viittä vuotta, vaan neljä vuotta ja 19 päivää. Heidät vihittiin 29.4.1914 ja Toivo Kuula kuoli 18.5.1918.

Tuiotin tuleen kauan ja Tähtiin kirjoitettu kirjoissa on selitetty hyvin Toivon omat ennustukset lyhyestä elämästään ja Satu Kielon ja Metsä tähden rakkaudesta. 

Lyhyt elämä on elettävä kiihkeästi ja tehtävä kaikki nopeasti. Mutta mihin kaikkeen Kuula olisi ehtinyt, jos olisi elänyt pidempään kuin 34 vuotta. 

Murhaajaa ei koskaan saatu kiinni. Alma ja Sinikka omistivat elämänsä Kuulan musiikille. Alma lauloi sitä ja Sinikka soitti pianolla. 

Varmaan jokainen suomalainen tunnistaa ainakin yhden Kuulan sävellyksen, Kuulan häämarssi. Itse astelin aikanaan alttarille Prinsessa Ruususen juhlamarssin tahtiin. 

Maan äitejä

Lapsuuden kirjahyllystä löytyi Maan äitejä kirja. Se on ilmestynyt 1961, ja lienee mummuni saama syntymäpäivälahja. Kirjaa en lukenut lapsena, vaan paljon myöhemmin, hieman ennen, kuin kirjasta ilmestyi uusi versio, missä oli myös Tellervo Koivisto. Sen kirjan kuuntelin kaseteilta uutena. Nämä tuli mieleeni, kun kuuntelin nykyisen maan äidin muistelmia presidentin puolisona. 

Hieman myöhemmin luimme Marttojen taitoavainopintokerhossa Tellervo Koiviston Päiväkirjan uudet sivut. Kirjasta jäi erityisesti mieleen kuinka Tellervo koulumatkallaan joutui kahlaamaan lumessa, ja reisille meni lunta, kun villaiset sukat oli lyhyet ja aluspöksyt ilmeisesti lyhyemmät kuin mamelukkimallia. Asia järkytti, sillä itse käytin tuolloin hametta aina mamelukkien kanssa.... Enkä kahlannut lumihangessa, tosin niitä ei juuri ollut 1990-luvun loppupuolella.

Sylvi Kekkosesta olen lukenut useammankin elämäkerran ja hänen itsensä kirjoittamat kirjat. Ainakin olen lukenut Johanna Venhon Ensimmäinen nainen, Aino Suholan Luja ja urhoollinen sydän ja viimeksi Anne Mattssonin Sylvi Kekkosen elämäkerran. Sylvistä mieleen on jäänyt, kuinka Urho jätti hänet pärjäämään lehmien kanssa, kun itse lähti Helsinkiin tekemään politiikkaa. Ensimmäinen oma muistikuvani Sylvi Kekkosesta on kun koulussa kerrottiin, miksi lippu oli puolitangossa kun presidentin puoliso oli kuollut. 

Alli Paasikiven elämäkerta alkuvuodesta oli pieni pettymys, sillä laajempikin se olisi voinut olla, kun kerran oli niin kivasti kirjoitettu. Alli Paasikivi - Eturivin taustavaikuttaja on Aura Korpi-Tommolan kirjoittama. Allista tulee tietty mieleen allit, mutta myös se, kuinka Alli toimi puskurina JK:n ärtyisinä hetkinä. Lapsettomana minun on ollut helppo samaistua Allin elämään.

Marttana läheinen on myös Ester Svinhufvud, jonka resepteistä Sirkka-Liisa Lehtisen ja Sirkka Svinhufvudin Ester Svinhufvud Rakkaudesta ruokaan ja Ukko-Pekkaan tekemä kirja löytyy omastakin kirjahyllystä. Ester tunnetaan kakustaan ja tarmokkaasta järjestötyöstä. Martatkin hän oli, ja eikös se ollut Ester, joka toi kangaspuut linnaan. 

Toisen Esterin, Ester Ståhlbergin kirjat olen lukenut, mutta elämäkertaa ei ole tullut vastaan. 

Kiehtovin maan äideistä on mielestäni Gerda Ryti. Matkustelusta pitävä ahkera opiskelija, perheenäiti,  tarot kortit ja ennustaja tuovat eksotiikkaa, toisaalta Risto Rytin presidenttikausi ja sitä seurannut Rydin vankilatuomio... ja sitten siihen lisäksi silminnäkijänä ministeri Ritavuoren murhasta. Hanna-Liisa Ryti- Erkinheimo kirjoittaa isoäitinsä elämästä mielenkiintoisesti kirjassa Gerda Rytin elämänkerta 1, että on ihan pakko kaivaa käsiin kakkososakin, sillä kirjassa käsitellään vain vuodet 1886-1939.

Yhtä kaikki, mielenkiintoisia elämäkertoja maan äideistä. Muutama on vielä lähempää tuttavuutta vailla. 

Se, miksi kirjoitin tämän koosteen, oli kuitenkin se, että kuuntelin äidin kanssa juhlavalmisteluita tehdessä tohtori Jenni Haukion Sinun tähtesi täällä - Vuodet tasavallan presidentin puolisona  -kirjan heti, kun se oli ilmestynyt. 

Haukio on lukenut kirjan itse äänikirjaksi ja se toi kirjaan selkeää lisäarvoa. Paljon kirjassa oli tuttua entuudestaan, ja siksi tykkäsin kin erityisesti osudesta, joka käsitteli Kultarannan uusia patsaita ja historiaa. Patsasfriikkinä on hieno huomata, kuinka vihdoin, noin 100 vuoden jälkeen Kordelinin toive on toteutunuy, ja Kultaranta on saanut lisää patsaita. 

Mielenkiintoista nähdä, mitä tohtori Haukio tekee, kun presidenttikausi päättyy. Villi veikkaus on, että hän jatkaa kirjojen ja kulttuurin parissa, ellei työnä, niin rakkaana harrastuksena. 

Kadonnutta arkkia metsästämässä

Koskaan ei tiedä, mitä löytää kun ryhtyy etsimispuuhiin. Tuo toteamus tuli mieleeni, kun viime vuonna googlettelin kankaanpääläisiä kirjailijoita. Eihän niitä montaa ole, mutta jonkun verran kuitenkin. Edellisen kerran olen etsiskellyt samaa tietoa noin 5 vuotta sitten ja silloin tietoa oli vähemmän tarjolla. Kirjaosumien määrä siis on kasvanut. Hieno juttu. Mutta se, mikä sai henkäisemään syvempään oli se, että Kankaanpäässä asuneesta maanmittarista ja hänen liiton arkun etsimisreissustaan oli tehty kirja. 

Kirjan kohteena oli Valter Juvenius ja kadonneen arkin metsästys ja sen kirjoittaja on Timo R. Stewart. Kirja oli ilmestynyt syksyllä 2020 ja ilmeisesti koronabreikkailun vuoksi en ollut huomannut sellaista tapahtumaa lainkaan. Kirjasta ei näemmä kerrottu Italiassa tänään -Twittersivuilla, vaikka kirjan aihe kyllä on sellainen, että se olisi voitu huomioida ulkomaillakin. Tosin ehkei ihan tuoreeltaan, kun suomen kielen kääntäjiä on maailmalla melko vähän. 

Kirjan esipuheessa on argeologi Eric H. Clinen sitaatti: 

Tietääkseni yksikään arkeologian ammattilainen ei ole ikinä lähtenyt etsimään liitonarkkia. 

Tuossa vakaassa uskossa olen itsekin ollut, jopa niin vahvassa, että olen ajatellut, että vähän vähemmänkin ammattilaiset olisivat sen puuhan jättäneet väliin. Maanmittari, runoilija, kääntäjä ja myöhemmin Viipurin Työväenopiston johtaja Valter Juvenius oli itselleni ennen tätä löydöstä vain runoilija. Edes Kankaanpää kytköksistä en tiennyt, ja aloin heti pohtia, josko Juvenius olisi Kankaanpään vuosinaan mittaillut myös omien esi-isieni peltoplänttejä. Luultavasti kyllä. 

Kirjaa lukiessa mietiskelin, että aikamoisen vaiherikas elämä Valterilla oli. Hän runoili Leonardo da Vincistä, jonka yksi säkeistön osa voisi olla hänen omaakin elämäänsä: 

Työhuone tää tuo mieleen 

monen riemun lauhan: 

Mä tuossa tutkin, tieteilin, 

sain runot soimaan. 

Juvelius oli monipuolinen mies. Ja sitkeä opiskeluissaan. Raamatun tukimiseen hän paneutui maanmittaustöissä maaseudulla, mm. Kankaanpäässä, missä pienissä taloissa yöpyessään hän lueskeli Raamattua, kun ei viitsinyt kantaa mukaan retkillään omia kirjoja. Raamattu löytyi jokaisesta töllistä. 

Hupaisa yhteensattuma on, että Juvelinin Raamatun tutkimuksiin liittyy myös Nostradamuksen ennustukset, joihin itse paneuduin viime vuosituhannen loppussa. Nostradamushan ennusti, että Pohjoisesta nousee uusi oppi, joka saisi paljon kannatusta kristittyjen, juutalaisten ja muslimien keskuudessa - ja mikäpä siihen olisi parempi paikka kuin Jerusalem. Juvelius uskoi löytäneensä tämän salaisuuden. 

Kun itse tutkin Nostradamusta, en paneutunut niinkään tuohon kohtaan vakavissani, mutta tulkitsin ennustuksia mm. siten, että kruunuprinssi William putoaa hevosen selästä ja loukkaa jalkansa niin, että ontuu loppuikänsä. Jossain vaiheessa kun hän on noussut kuninkaaksi prinssi Harry kaappaa vallan ja se on yksi lähtölaukaus lopun alulle. Itseni piti kirjoittaa tuosta fiktiota, mutta motivaatio meni, kun Johanna Sinisalo julkaisi Ennen päivänlaskua ei voi -kirjan, joka vesitti osan tarinani uutuudesta. Veikkaan, että Sinisalo kiteytti sanomansa paremmin, joskin häneltä jäi Nostradamus käyttämättä 😊.

Juvelin aloitti itsenäisen työuransa 1896 Turun ja Porin läänin nuorempana komissiomaanmittarina. Vuotta myöhemmin hän julkaisi ensimmäisen runokirjansa Kuvia ja säveliä, josta yllä oleva runositaatti on peräisin. Mainittakoon, että hänen tunnetuin runonsa lienee Jo karjalan kunnailla lehtii puu (1901).

Juvelin muutti puolisonsa kanssa Kankaanpäähän, missä hänelle alkoi tulla terveysongelmia. Ongelmia oli myös alkoholin kanssa ja seutukuntaa tuntevana on pakko myöntää, että on kunnioitettavaa, että Juvelin ylipäätään pystyi pitämään Kankaanpään vuosinaan useita pidempiäkin raittiuskausia. Tuohon aikaan esimerkiksi Samminmajassa joka kuului vielä Kankaanpäähän, oli useampikin palkattu poliisiksi etsimään salaviinankeittäjiä, joista pari löytyi (ja tuomittiin) omistakin sukulaisistani. Hän oli virkavappaalla useita kuukausia 1904-05  ja lopetti maanmittarin työt kokonaan 1907. 

Nykyihmisenä tässä mietiskelen, kuinka paljon Juvelinin terveysongelmat olivat oikeita ja kuinka paljon vain sitä, että hän halusi tutkia ja opiskella (väitöskirja hyväksyttiin 1906) sekä kääntää ja kirjoittaa runoja? 

Nämä työt sujuivat sairastelusta huolimatta niin, että 1909-1911 voitiin tehdä kaivauksia Jerusalemissa. Sellaisia ei pykätä pystyyn nykyisinkään tuosta vaan ja tuolloinkin ne vaativat paljon työtä jo etukäteen, vaikka kaivajat olivatkin paikallisia. 

Aikaa kului, kun etsittiin yhteistyökumppaneita ja ennen kaikkea rahoittajia, mutta vihdoin lokakuussa 1908 syndikaatti oli valmiina kasassa ja Valter Juvelin oli sen tieteellinen johtaja. Rahoitus oli mittava, sillä pelkästään valmisteluun päärahoittaja Parker sitoutui maksamaan nykyrahassa mitaten noin 100.000 euroa. Rahasta viis, sillä tuleva palkinto, liitonarkki, olisi jotain, mitä kukaan muu ei ole koskaan löytänyt ja tuskin löytääkään.

Samaan aikaan Valter muutti perheineen Viipuriin, missä otti vastaan Työväen opiston rehtorin työt. 

Kuva: Jerusalemista Unsplash Levi Meir Clancy

Mitä sitten kaivauksilla tapahtui ja miten kaivauksille ylipäätään päästiin kannattaa lukea kirjasta.  

*  *  *

Filosofian tohtori Valter Juvelin, joka myös Valter Juvana ja Heikki Kenttänä tunnettiin, kuoli maine puhtaana melko tasan 100 vuotta sitten jouluyönä 1922 45 minuuttia yli puolen yön keuhkokuumeeseen. Hän ehti elää vain 57 vuotta.  

Yksi syy, miksi Juvelinin Jerusalemin retkestä on kerrottu niin vähän, on se, että hän määräsi arkistonsa säilymään 50 vuotta koskemattomana. Niinpä tutkimukset alkoivat vasta 1970-luvulla. Kirjan kirjoittaja törmäsi aineistoon omaa akateemista tutkimusta tehdessään. 

Karelia Noir ja poliisityön kehittyminen

Sattumalta käväisin soffa matkalla Viipurissa toisenkin kerran viime syksynä. Tällä kertaa miljöönä oli 1920-luku.

Mikko Porvalin Sinisen kuoleman kuva

on ensimmäinen osa Karelia noir -sarjaa.

Ensimmäinen osa toi löyhästi (hyvällä tavalla) mieleeni Timo Sandbergin Mustamäki-sarjan. Osaksi se johtui varmasti aikakaudesta, mutta enemmänkin siitä, että molemmissa kirjoissa kerrotaan siitä, miten poliisien koulutusta parannettiin tuohon aikaan.

Kirjailija on kirjoittanut ennen Karelia noir -sarjaa 9 tietokirjaa, ja tutkimuksellinen ote näkyy mielestäni tässä fiktiossakin. Kirjassa valotetaan selkeästi normaalia dekkaria enemmän historiaa, mutta siitä huolimatta kirja eteni mukavasti eteenpäin.

Ihastuin kirjaan ja oli helpotus huomata, että kirjaan on jo valmiina 2 jatko-osaa.

Loppujen lopuksi onnistuin toppuutella itseäni reilun kuukauden ajan, mutta heti tammikuun alkupuolella huomasin tarttuneeni seuraavaan osaan. Se siitä säästämisestä! Loppuksestä tuli luettua sitten se kolmaskin kirja. 

Toinen osa on nimeltään Veri ei vaikene ja kolmas Kadonneen kaupungin varjo.

Lukiessa mietin, miltä Viipurin kaupunki näytti ennen sotaa. 

Viipurissa käydessäni kesällä 2011 huomasin kuinka kerrostaloja kunnostettiin siellä ja täällä. Kunnostaminen toi mieleeni kotimaiset elokuvat 1950-luvulta, ja mietin olivatko talot joita näin kunnostettavan ajalta ennen sotaa vai valmistettiinko ne vasta pommitusten jälkeen. Kovasti suomalaisen oloisia talot olivat.

Sinisen kuoleman kuva alkaa Helsingissä pidettäviltä poliisi kursseilta. Poliisien uudenlaisesta koulutuksesta puhutaan myös aiemmin mainituissa Mustamäki kirjoissa. Sarjat täydentävät jotenkin kivasti toisiaan. Toisaalta molemmissa on jotain samaa, mutta toisaalta hyvin paljon erilaista. 

Osaksi se johtunee siitäkin, että 1920-luvulla Lahti oli melko pieni kaupunki, mutta Viipuri yksi maamme suurimmista kaupungeista. Nykyisinkin ongelmat ovat erilaisia eri kokoisissa kaupungeissa. 

Kesälomalla oli aikaa käydä kirpputorilla, ja oli aivan pakko ostaa pino 1800-1900-luvun taitteessa ilmestyneitä kirjasia, kun tiukkaan paketoidun pinon päällä oli tekstuuralla kirjoitettu kirjanen Interpellatsiooni poliisiasiassa. 

Hieman odotin kirjan olevan enemmän rikos kirjallisuutta, mutta kirja osoittautui mielenkiintoiseksi tausta-aineistoksi 1900-luvun alkupuolen poliisiasioiden kehittymisestä. 

1905 suurlakon aikana huomattiin että osa kansasta oli tyytymätöntä. Samalla heräsi toiveita siitä, että "senaatti ryhtyi muodostamaan maatamme oikeaksi poliisivaltioksi tuon sanan täydellisessä merkityksessä. Tuo huimaava kehitys poliisivaltiota kohti on sangen monissa erikoistapauksissa ja yleensäkin vaikuttanut järjestyksen häiriöitä tyynnyttävästi." Toisaalta" poliisin mielivaltaisten menettelytapojen jatkuessa, on yhä enemmän ja enemmän alkanut näyttää siltä kuin koko tuo poliisi voiman lisääminen olisi... tähdätty juuri sitä kasvavaa kansanliikettä vastaan, joka tarkoittaa työväenluokan ja samalla koko kansan kohottamista henkiseen ja aineelliseen hyvinvointiin ja valtiolliseen vapauteen ja täysi-ikäisyyteen. "

No. Onneksi Suomesta ei tullut poliisivaltiota sen negatiivisemmässä merkityksessä. Ja toisalta on hienoa huomata, että poliisi on nykyisin yksi maamme arvostetuimmista ammateista. 

Paljon on poliisityö muuttunut siitä, mistä Sandberg ja Porvari kirjoittavat. Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen dna ja kuitututkimukset, valvontakamerat ja erilaiset tietokannat. Mutta perusta on sama: rikokset ratkeavat edelleen hyvällä ja ammattitaitoisella poliisityöllä. 

Teellä Viipurissa

"Elämän suuret päätökset tehdään tunteella ei järjellä." (sitaatti kirjasta)

Opiskeluaikana Joensuussa istuttiin kavereiden kanssa usein teellä Kotilaisen konditoriassa. Leivoksia ja jäätelöäkin maisteltiin. Ruuhkasuomalaisen Osakunnan kokouksistakin osa pidettiin toisen kerroksen kattoparrujen alla.

Jo silloin tuli tietooni, että kahvilalla oli pitkähköt perinteet.

Viime vuonna satuin huomaamaan kirjastossa selkokirjailijanakin tunnetun tietokirjailija Marja Simolan kirjan Jäähyväiset Viipurille ja tykästyin tarinaan. Myöhemmin tajusin, että kirja oli sarjan neljäs kirja.

Luin sarjan muut kirjat nyt. Ensimmäinen osa, Kaskipellolta kaupunkiin, sijoittuu Rääkkylään ja Joensuuhun. Toisessa osassa Täyttä elämää Otto Kotilainen muuttaa lopulta Viipuriin jossa lapset käyvät koulua ja Otto hoitaa meijeriä. Kirjasarjan kolmas osa Sellaista oli Viipurissa, kertoo arkisesta elämästä tuossa yhdestä Suomen isoimmista kaupubgeista. Kirja päättyy vuoteen 1935 ja Oton 50-vuotisjuhliin.

Simolan selkokieli on joustavan mukavaa lukea, eikä teksti tuntunnu tavallisesta lukijastakaan liian yksinkertaiselta eikä selkokirjojen runomaisen lyhyet rivit haitanneet lukukokemusta.

Olen aiemmin lukenut muutamia kirjoja, joissa on asuttu Viipurissa, joten kaupunki oli tuttu.

Fyysisesti olen käynyt Viipurissa vain

kerran heinäkuussa 2011. Matka oli kanavaristeily Lappeenrannasta. Perillä oltiin pari tuntia, joka riitti hädin tuskin pikaiseen käyntiin Viipurin linnan pihalla, pieneen kävelyyn ja teehetken, joka oli sen kertainen oma reissutavoitteeni. Ravintola oli viihtyisä, mutta joku venäläisempi, tai edes karjalaisempi olisi ollut kivampi. Tee oli hyvää, vaikka tarjoiltiinkin suomalaisista kupista ja seinällä oli kuvia Pariisista.

Se vähä, mitä kaupungista tuli nähtyä, sai ajatukset jostain syystä Helsingin Katajanokalle, vaikka Katajanokan koristeellinen rakennuskanta onkin selkeästi vanhempaa, mitä näkemäni. Ehkä mielikuva johtuu vesistöstä. Tiedä tuota.

Joskus tuonne olisi kiva lähteä ajan kanssa kävelemään ja katsomaan kirjoista tuttuja paikkoja oikein kunnolla.