Korona breikki vol 1.

Ihan pakko tunnustaa, että ensimmäiset liikkumisrajoitusviikot ovat olleet tervetullut breikki elämääni.

Kuinka monta kertaa olen voivotellut viime talvina sitä, miten vähän pystyy tekemään sitä, mistä nauttii kun on sitoutunut siihen, mikä jälkeenpäin on useimmiten kyllä kivaa, mutta etukäteen tuntuu pakkopullalta. Järjestötyö etunenässä. Vapaaehtoistyötä, joka aina välissä tuntuu nimenomaan työltä, riippakiveltä...

Korona-viruksen

Yksi lukuisista tuntemattoman tekijän korona-meemeistä. 

maailmanvalloituskiertueen edetessä Kiinasta kiinalaisen uudenvuoden juhlinnan myötä kiinalaisen tekstiiliteollisuuden uuteen mekkaan, Italiaan ja sieltä liikematkalaisten ja laskettelijoiden mukana kaikkialle, otettiin meilläkin käyttöön etätyö, liikkumisen vähentäminen, kokoontumiskiellot ja kaiken ylimääräisen, kodin ulkopuolisen iltameno kieltäminen.

Myönnän itkeneeni kun kuulin valtioneuvoston päätöksen radiosta nappikuulokkeilla suoraan aivoihin. Eniten suurin vanhempieni ja vanhojen sukulaisten ja ystävien puolesta. Olisin suonut, että ennen talvisotaa syntyneiden ei olisi tarvinnut kokea tätä. Valtioneuvoston ensimmäinen päätös koski keväistä kuukautta, mutta vahvasti luulen, että tästä kuukaudesta tulee ainakin puoli vuotta.
Se on pitkä aika ilman rakkaita, läheisiä ihmisiä.
Se on pitkä aika itselleni, mutta erityisen pitkä se on yli 70-vuotiaille, joita yritetään suojella taudilta ja lapsille, joille puolituntiakin voi olla ikuisuus.

Itselleni tämä on aikakin näin aluksi kuitenkin pieni breikki kaikesta tarpeettomasta. Aikaa kotoiluun, lukemiseen, opiskeluun, uuden opetteluun, kokonainen kevät ilman pakkoa tehdä muuta kuin käydä töissä.

Uusi työ, vähitellen elimistö on alkanut tottua aamuheräämiseen. Vielä alkuviikosta simahdin soffalla tai nojatuoliin iltateen kanssa. Loppuviikosta alkoi jo tuntua, että rytmi alkaa löytyä. Viimeksi olen mennyt säännöllisesti näin aikaisin töihin vuonna 1995. Sen jälkeen olen mennyt töihin pääasiassa kymmeneksi. Ei ihme, että elimistö oudoksuu tilannetta, jossa joutuu heräämään kuudelta.

Näyttäisi siis, että korona-breikki olisi itselleni ennen kaikkea stressitön breikki kaikista iltamenoista. Kokeilu, josta voisi ottaa opiksi... Paluuta Mikkelin vuosien tarmokkaisiin ja luoviin iltoihin...

Olettaen tietysti, että itse ja läheiseni pysyvät terveinä. Tähän mennessä yksi tuntemani ihminen on sairastunut.

Yllättävää kyllä, olen näin korona-breikin alkuvaiheessa lukenut vähemmän, mitä alkuvuodesta.

Se johtuu osaksi siitä, että seuraan korona uutisia lehtien nettisivuilta ja koska lehdet julkaisevat koronajuttuja ilman lukurajoitteita luettavaa on paljon. Osaksi syy on myös siitä, että korona keskustelut ja selviämisvinkit ovat nostaneet tietoisuuteen paljon kaikkea muuta, mitä ei ole tullut vastaan aiemmin.

Esimerkiksi Wienin kaupungin oopperan vanhat, taltioidut esitykset, joita voi katsella kännykkäsovelluksella. Niitä julkaistaan yksi päivässä ja katselu on ilmaista ja taso on lähes MET luokkaa, vaikka onhan se eri asia katsella kännykästä kuin Finnkinon valkokankaalta heidän äänijärjestelmällään. Paljon muutakin olen katsellut. Esimerkiksi tänään katoin Ylen tekemän museokierroksen Vapriikin Ostia näyttelystä (oli muuten oivallinen opastus "muutamasta" reilun pari tuhatta vuotta vanhasta esineestä koostuvasta näyttelystä), ja kuuntelin pitkästä aikaa muutamia Podcasteja. Eilen kuuntelin parin nuoren miehen kitaran soittokeikkaa kotisoffiltamme (minun ja heidän). Juurikin tuollaisia juttuja olen halunnut tehdä enemmän... Ehkä vähemmän virtuaalisessa muodossa, mutta yhtä kaikki enemmän. Nyt siihen on aikaa, eikä edes maksa mitään.

Alunperin olin ajatellut, että en kirjoita tänne

koronasta mitään, mutta sen jälkeen oli ihan pakko kun tartuin tänään Anja Erämaan runokirjaa Kuuluuko tämä teille.

Yhtä runoa lukiessa alkoi tuntua siltä, että runo voisi puhua Koronasta. Kopioin tähän pätkän runosta

B16 Lampi
...Mä laitan käden mun rinnanpäälle,
Mua pakahduttaa.
En saa henkee
Mun pitäis saada jotain laajentavaa
En oo oikein kunnossa nyt, kun pitäis,
ja ilmassa on varmaan jotain ylimäärästä.
Mä en halua yskiä kun se tule
En mäkään halua, että se yskii pisaroita sen suusta.
Miten sitä on niin valikoiva...

Runo jatkuu vielä mm. kuvauksella kasvosuojaimen käytöstä.

Osuvia mietteitä tähän aikaan... Vaikka runo ei kerrokaan viruksesta, vaan siitä, kuinka uusi poikaystävä tulee käymään eka kertaa, tai miksipäs ei, voisi vieras olla viruskin. Eikös meistä jokainen lue runoja omien silmälasien läpi tulkiten.

Viime viikkoina olen lukenut paljon runoja. Vanhaa ja uutta suloisesti sekaisin Eino Leino, Antti Holma, Katri Vala, Jouni Hynynen, K. A. Tavaststjerna, Mariska...

Yksi mikä oli kovasti mieleen on Lauri Viita, jonka runoihin tutustuin 1980-luvulla vähän jo lukiossa ja sitten enemmän Joensuun yliopiston Carelia salissa pidetyn Betonimylläri konsertin jälkeen. Tapani Kansa lauloi Viidan runoja niin, että vielä nytkin, reilu 30 vuotta myöhemmin, tunnen kuinka laulu kulki läpi kehon... sementtikeuhkoin ja hattureuhkoin...

Runous pääsee tosiaankin yllättämään aina silloin tällöin.

Se, mikä on varmaa, niin Erämaata aion lukea jatkossakin.

Kyssäkaaliko muka uutuus?

Oltiin viime syksynä (2015) äidin kanssa kaupassa ja katseltiin salaattivärkkejä. Ehdotin kyssäkaalia. Äiti totesi ensin, että sitä ei olekaan koskaan maistanut, mutta väärin muisti... ja myönsi sitten maistettuaan itsekin unohtaneensa.

Elettiin 1970-lukua. Oli luultavasti kesä 1975. Olin likimain 10-vuotias. Kesät olivat maailman tylsintä aikaa, kun ei päässyt kouluun. Kotitöitäkin maalaistalossa oli ihan riittävästi esikoistyttärelle. Pikkuveli sai huidella mielin määrin missä lie, mutta meikätyttö kitki porkkanapenkkejä (mikä oli vielä ihan siedettävää) ja kantoi polttopuita paikasta toiseen (inhotuksen inhotus, kukahan keksi, että puita pitää siirrellä paikasta toiseen että ne kuivuu ja vielä pinotakin). Parhaita oli sadepäivät, jolloin istuttiin sisällä ja tehtiin käsitöitä ja kuunneltiin Jaakko Lintuniemen Kesäkatua radiosta (no, sitä ei ehkä tullut joka kesä, mutta useampana ainakin).

Meille tuli kotiin Perjantai ja Uusi Nainen -lehdet. Jälkimmäisestä luettiin äidin kanssa keväällä kyssäkaalista. Lähikaupungista löydettiin siemenetkin, joten sitä sitten kokeiltiin omassakin ryytimaassa. Hyvin nuo kasvoivat. Ja maistuivat maukkailta. Näin jälkeenpäin minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, miksi tuon maukkaan kasvin viljelys sitten lopetettiin meillä. Ehkä siemeniä ei sitten enää saanut, kun kerran kyssäkaali unohtui kaupoilta ja melkeinpä kaikilta muiltakin vuosikymmeniksi.

Taisi olla kesällä 2010 kun ostin ensi kertaa kaupasta kyssäkaalia. Siitä lähtien se on ollut syyskesän suosikkikasvikseni.

Parasta kyssäkaali on edelleenkin niin kuin me syötiin sitä lapsenakin: raastettuna pienehköllä terällä mehukkaaksi raasteeksi. Voisi sinne varmaan jotain lisätäkin, muttei ole tullut koskaan lisättyä. Sitä en enää muista, mitä Uusi Nainen lehti ehdotti.

Nykyisin teen kyssäkaalista myös paksuja tikkuja, joita dippailen porkkanan ja muiden kasvisten kanssa. Tapanani on pilkkoa puoli kiloa kasviksia iltapalaksi, jos päivän kasvisannos on jäänyt heppoisemmaksi. 

Dippikastikke

kermaviiliä

sinappia, 

mustapippuria, 

suolaa ja 

paljon mausteita. 

Parasta olisi tuore kirvelisilppu, mutta olen laiska kasvattamaan yrttejä ikkunalaudalla, joten mikä tahansa kuivattu yrttikin käy. 

Olen yrittänyt pitää siitä huolen, että kasviksia söisin päivässä vähintään 900 grammaa. En usko, että minun suolistoni on sen vaatimattomampi kuin ranskalaistenkaan, ja olen lukenut, että ranskalaisiin ravitsemussuosituksiin kuuluu 900 g kasviksia päivässä. Tai ainakin joitain vuosia sitten kuului. Ainahan nuo ohjeet muuttuvat.

*  *  *

Koska teillä syötiin ensi kertaa kyssäkaalia?

30.5.2016  Kirjoitus lähetetty SKS:n keräykseen, jonka organisoivat Martat ja S-ryhmä.

22.9. Ensimmäinen ammattikunta

Turussa perustettiin Suomen ensimmäinen ammattikunta 1625. Ammattikuntaan kuului turkulaisia räätäleitä. Tästä sitten vähitellen räätäleiden ammattikunnat levisivät eri puolille maata, ja perustettiin suutareiden, muurarien ja monien muiden käsityöläisten ammattikuntia. Saatiin paikalliset kisällit ja mestarit.

Julian kammarissa on pohdiskeltu tämän tästä, miksi hienoa kisälli- ja mestarijärjestelmää näytetään nykyisin niin vähän? Ken tietää, voisi laittaa asiasta sähköpostia.

Nylon sukat, muistatko?

Ensimmäiset nylonsukat tai kotoisasti nailonit tulvat kauppoihin 15.5.1940.

Julia on monesti miettinyt, miten merkittävä tuo päivä oli suomalaisen naisen historiassa. Ennen nailoneita harvalla oli varaa silkkisukkiin, joten kuljettiin villasukissa ja kaiketi oli olemassa paksuja kangassukkiakin.

Sota aikana siviliväestöllä on osoitettu olevan taipumusta etsiä elämäänsä jotain kaunista joka vie ajatukset pois käsillä olevasta sodasta. Nailonit olivat varmasti yksi tällainen asia, joka kosketti naisen sisintä positiivisella tavalla. Talvisota oli ohi ja yritettiin asetella elämää jälleen normaaliin kuosiin.

Tuo tuossa oli vain yleistettyä kuvitelmaa siitä, mitä sodassa tapahtuu, mutta Julia on pohtinut, miten naiset kokivat sota-aikana esimerkiksi nailonit. Ostettiinko sellaiset heti, kun rahat ja kupongit antoivat siihen mahdollisuuden? Olisipa hauskaa tietää.

27 päivää ennen joulua

Pikkujoulu. Ensimmäistä adventtia edeltävä lauantai oli Julian lapsuuden pikkujouluilta. Käytiin saunassa ja kun oli kylvetty, havaittiin tontun hakeneen lintulaudalta joulupukille menevän kirjeen ja tuoneen pienen kuusen juurelle jokaiselle pikkujoulupaketin.

Ah, ne oli aikoja ne! Jokaiselle riitti puolikas pienestä limsapullosta.

37 päivää ennen joulua

Jouluhössötyksen aikaistumisesta on viime vuosina ollut puhetta turuilla ja toreilla. Julia on tullut kuitenkin siihen tulokseen, että ennen wanhaan joulutoimet aloitettiin paljon aiemmin, mitä nykyisin. Siksi olisikin kenties oikeampaa sanoa, että joulun valmisteluun käytettävä aika vähenee vuosi vuodelta.

Juice Leskisen jouluisessa kappaleessa Sika kerrotaan oivasti joulukauden alkavan jo toukokuussa, jolloin porsasta aletaan syöttämään tosi toimin. Itse asiassa tässä Leskinen oli hieman väärillä jäljillä, sillä muinaisen jouluporsaan syöttäminen aloitettiin pari kuukautta ennen joulua. Tuohon aikaan porsas paistettiin kokonaisena pöytään, eikä näin ollen ollut tarvetta kasvattaa mitään sata kiloisia karjuja.

Joka tapauksessa monia toimia oli tehty syksyn ja kesänkin aikana joulua varten. Yhtenä tärkeimpänä oli joulujuustojen valmistus syksyllä, kun lehmät vielä tuottivat maitoa. Juustoista tehtiin isoja ja ne kuivattiin juustolaudalla esimerkiksi kuistilla katon rajassa. Kuivatut juustot säilyivät hyvin - Julian anoppi mainitsi naapurinsa pyytäneen sellaista kuivattua juustoa 1920-luvulla matkaevääkseen Amerikanlaivaankin. Juustoja tehtiin mm. talon paimenelle ja tietysti omallekin väelle. Tiedä sitten johtuuko tuosta anopin tarinasta vai mistä, mutta Julia on aina tuntenut kiinnostusta vanhoihin juustonsyöntitapoihin. Olisi mieluista löytää sähköpostista juustomuistoja, omia tahi esivanhempien muistoja... Hmmm. Tuosta aiheesta saisi oivallisen kirjan...

Jouluun on enää 37 päivää ja aattoon yksi vähemmän. Tänä iltana Julia vetäytyy soffalle neulomaan joululahjoja. Vielä on muutama neulomatta. Marraskuun pimeinä iltoina onkin oivallista istua takkatulen lämmössä, polttaa kynttilöitä ja neuloa kaikki kauniit ajatukset sukkien, kynsikkäiden ja muiden pikku käsitöiden lomaan.

Viivakooditarra

Floora mainoksessa kyseltiin joskus: Mitä me pistettiin leivänpäälle ennen Flooraa.

Samassa hengessä voisi kysyä tänään, miten ostokset tehtiin supermarketeissa ennen viivakoodeja. Ensimmäisen kerran viivakoodia käytettiin ostosten maksamiseen supermarketeissa 24.6.1974. Julia itse ei muista tapausta, koska maalla ei ollut supermarketteja, mutta olisi hienoa saada sähköpostiin muutamia muistelmia tapahtumasta.

14.1. Topeliuksen päivä

Tänään on kirjailija ja historioitsija Zachrias Topeliuksen syntymäpäivä.

Julia muistaa kuinka koulussa päivää vietettiin joka vuosi Topeliusta lukien. Jostain kumman syystä päivän vietto ei kouluja ja valistusjärjestöjä lukuun ottamatta ole saanut suurta kannatusta. Tiedä sitten juhlitaanko päivää enää kouluissakaan.

Useimmat suurmiehemme ja nykyisin myös -naisemme ovat saaneet omia leivoksia. Julia kaipaisi Topelius-leivoksen reseptiä, jos kukaan on sellaista koskaan tehnyt. Reseptin voi laittaa sähköpostilla.

Julian kammarissa luetaan tänä iltana Kuningatar Kristiinan ajoista kertovaa Topeliuksen kirjaa Tähtien turvatit ja ilta päätettäneen päivän teeman mukaan Topeliuksen virteen Totuuden henki, johda sinä meitä.

Mikäli Topeliuksen muistelu kiinnostaa, niin tunnetuimmat Topeliuksen kirjat löytynevät kaikista kirjastoista:

• Lukemista lapsille
• Matkustus Suomessa
• Talvi-iltain tarinoita
• Välskärin kertomuksia
• Sekä libretto Kaarle Kuninkaan metsästys.

Julia tunnustaa häpeillen, ettei ole jälkeen kouluaikojen lukenut näistä muita kuin Talvi-illan tarinoita sekä osia Matkustus Suomessa kirjasta.

Maitopussit - muistatko?

Helsingissä alettiin myydä maitoa muovipusseissa 11.1.1967.

Julialla itsellään on harmaa mielikuva pussimaidosta, mutta kovin pitkäikäinen tämä uusi keksintö ei ollut. Käytännöllisemmät pahvipurkit syrjäyttivät muutamassa vuodessa helposti rikkimenevät muovipussit.

Vaikka pussit menivätkin helposti rikki niitä kotiin kantaessa, näyttää niiden kulutuskestävyys muuten olevan erinomainen.

Viimeksi viime kesänä Julian silmiin osui käsin kudottu muovimatto, jossa mukana oli maitopussimuovia. Neljäkymmentä vuotta kestänyttä mattoa voi jo kutsua kestäväksi. Mikä lienee tuollaisen kestävän maton ekologinen jalanjälki verrattuna nykymattoiihin?