torstai 14. heinäkuuta 2016

Ummikkona raveissa


SuomiAreenan ohjelmassa näkyi olevan ravit, joihin päätin osallistua ajatuksella: "Kaikkea pitää kokeilla kerran elämässä". Kun päivän kirjoitustyöt huomioitsijana oli tehty, ravit olivat jo alkaneet, mutta oli aika ryhtyä tuumasta toimeen ja sukeltaa hevosurheilun maailmaan.

SuomiAreena Ravit kuva KV 2016
Paikalle päästyä kuuluttaja kuulutteli
- Minuutti lähtöön.
Formulakisoista tuttu lämmittelykierros näytti olevan menossa. Hevoset juoksivat radan eri puolilla. 
- Puoli minuuttia lähtöön.
Asettauduin kaiteen lähelle kuvausasentoon ajatuksella, että kuuluttaja elää kopissaan omaa elämäänsä. Hevoset kirmailivat edelleen siellä täällä. Yksi ohjastaja ohjasti hepoaan väärään suuntaan. Ymmärsi sentään kääntyä.
- Mutta mitä ihmettä!
Ihmettelin itsekseni kun kuuluttaja valisti lähdön startanneen. 
Joillain ohjastajilla taitaa olla kova usko hevoseensa, kun he antoivat etumatkaa huomattavasti enemmän kuin rinnan mitalla. Myöhemmin kuulin, että radan pituus on kilometri, joten etumatka lieni parisataa metriä. Hetken kuluttua kuuluttaja kertoi lähdön onnistuneen. Miten ihmeessä lähtö voi onnistua, jos kaikki hevoset eivät olleet lähdössä rivissä turva-auton takana? Ei ole tämä laji niin kuin formulat, joka on tällä hetkellä ainoita tuttuja urheilulajeja.


Yllättävän nopeasti tamma näemmä ravaa radan ympäri. Kohta hevoset mennä viipottivat kovaa vauhtia ohitseni ja sain napattua pari valokuvaa. Vielä kierros, ja hevoslauma viiletti ohi ja joku hevonen voitti. Mutta:
- Ei ruutulippua!
En sen puolen havainnut näkyvää maaliviivaakaan. Jälkeenpäin kuulin, että kyllä siellä kuulemma ihan selvä maalitolppakin on. Kovin selvästi tuo ei maastosta silmän pompannut. Pois lähtiessä piti oikein käydä tarkistamassa. Tiedoksi muille raviummikoille, se maalitolppa on pömpeli, joka hämäävästi näyttää lämpömittarilta.


Maalitolpan sijaan silmiini osui makkaraa -kyltti. Jos jotain liitän kotimaiseen ulkoilmaurheiluun, niin se on grillimakkara. Sen toivossa jätin lounaan iltapäivällä yhteen marttojen vohveliin. 


Oluenkin olen kuullut liittyvän läheisesti urheilun katsomiseen, vaikka miksikään urheilujuomaksi sitä en ole koskaan ymmärtänyt. Itse en ohrapirtelöistä perusta. Olin nuorena oikeustieteellisen valmennuskursseilla siinä porilaisessa lukiossa, mikä oli lähinnä kaljatehdasta ja haisteltuani muutaman viikon ajan kesäkuumalla kaljatehtaan mäskinhajua sain siitä ikuisen kammon. 

Makkara maistuu siitä huolimatta, joten se olisi ollut seuraava kävelysuunta, jos näkemäni kyltin lähellä olisi ollut makkaramyyntiä. 

Siellä mitään ollut, ei myyjiä eikä ostajia. Sisältä sentään sai ostaa pientä välipalaa.


Satunnaiset ummikot eivät tunne alan perinteitä. Luultavasti mokasin pahemman kerran, kun istuin kahvilassa pöytään, jossa istuvat vaikuttivat konkareilta. Tunnustauduin ensikertalaiseksi, mutta kovin paljon jutteluseuraa herroista ei ollut. 

Iltapalan jälkeen kävin bongaamassa lisää kylttejä, jotka eivät tarkoittaneet mitään ja katsomoksi kuvittelemani ravintolan, jonne oli pääsymaksu. Ihan yhtäkkiä ei tule mieleen koska olen nähnyt pääsymaksullisen ravintolan, luultavasti viime vuosituhannella, mutta koska en liiku urheilupiireissä, en tiedä onko se yleinenkin tapa. Koska olen niitä harvoja naisia, jotka eivät koskaan ole välittäneet hevosista, en maksanut näköalasta ravintolassa.. Aika moni kuitenkin näytti maksaneen.


Ulkona bongasin sitten sen makkarapaikankin. Huiluntuhtia olisi ollut myynnissä, mutta vatsa oli täynnä, joten piti jättää makkarat väliin. Tullessani grillillä oli ilmeisesti jonoa, koska en ollut koko grillipaikkaa havainnut, vaikka se oli sangen näkyvällä paikalla keskellä rakennuksen edustaa. Se makkarakyltti oli mäen päällä rakennuksesta eteenpäin. 


Ohjastajakahvilankin näin, mutta ohi kävellessäni paikalla ei ollut yhtään ohjastajaa. Tuoleista päätellen ohjastajakahvilassa ilmeisesti oli tavattavissa jossain vaiheessa ohjastajiakin. Kaiuttimista, jotka toimivat poikkeuksellisen hyvin, kuulin, että muutamia heistä haastateltiin, samoin omistajia.


Tätä kirjoitan kahvikupposen ääressä sisällä katsellen ulkona olevaa isoa näyttötaulua. Taululla on ilmeisesti nähtävillä samaa kuvaa, minkä näkee kotona televisiossa; ainakin jos maksaa sopivan kanavan katselusta.

Tässä kirjoittaessani on pöydän äärellä käynyt kahvilla ja totoamassa useampia seurueita. Toisin kuin minä, pari - kolmevuotias nuori mies kuuluu olevan jo oikea konkari. Välipalan jälkeen pojalla oli kiire ulos hevosia katsomaan.

Itselläni sellaista kiirettä ei ollut, mutta kuinka ollakaan!

Ensin sisään tuotiin lantalapio harjoineen ja eipä aikaakaan kun sisään talutettiin pari ponia. Siinä ne tekivät kunniakierroksen reilun 2 metrin päässä pöydästäni. Toinen oli saanut hienon SuomiAreena loimen selkäänsä. Liekö voittanut jonkun ravikierroksen. Mainittakoon, että lapiota ei tarvittu.


Haastelin tovin erään pöytääni istuneen naisen kanssa, joka kertoi innostuneensa raveista heti, kun ensi kertaa kävi miehensä kanssa raveissa. Itseäni tuollainen kärpänen ei purrut, mutta eipä noita kärpäsiä paljon näin siistillä alueella näkynyt. 


Ensin ajattelin jättää totoilun kokeilemisen siihen saakka kun vihdoin, vuosien haaveilun jälkeen, joskus pääsen vinttikoirakisoihin. Se saattaakin olla lähempänä kuin aiemmin, sillä kuulemani mukaan Jämille suunnitellaan vinttikoiraradan rakentamista. Hyvä niin, sillä Porin rata olikin sangen ruohottuneessa kunnossa, kun siellä viime syksynä kävin lenkillä. 
Ravikokemukseni loppuhuipentuma, SuomiAreena Ravit. Kuva KV2016 



Muutin päätöstäni, kun havaitsin jossain vaiheessa, että radalla lämmitteli sulassa sovussa hevosia rattaiden kanssa ja ilman. Päätin panostaa 2 euroa viimeiseen lähtöön, missä ravasivat hevoset ilman kärryjä. Sen tein, vaikka ratsastuskilpailuihin mielestäni kuuluva iso ja hassu lierihattu olikin jäänyt kotiin. Sivumennen sanoen hävisin. Kesään niin sopivan niminen hevonen, Summer Prince jäi kolmanneksi. Ehkä vinttikoirakisoissa käy sitten parempi tuuri. 


Nähtäväksi jää, onko elokuussa vuorossa Niinisalon ravit, jota ulkona kaiteen äärellä tapaamani hevosten kasvattaja suositteli. Vähän kyllä veikkaan, että eläinten juoksukilpailuissa seuraavana on vuorossa vinttikoirakisat Jämillä sitten joskus kun rata valmistuu. 

*  *  *
Teksti on julkaistu alunperin Satakunnan Kansan SuomiAreenan huomioitsija-blogissa 

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Uusi aika koitti meille naisille – ja muillekin


Euran käräjäkivet 2014

Uusi aika meille naisille on tullut. Toteutunut on unelmamme,
jota kauan olemme uneksineet. 
Voimmeko sen edes nytkään todeksi uskoa? Voimmeko?
Näin kirjoitti Emäntälehden päätoimittaja Alli Nissinen 
Marttajärjestön lehdessä kesäkuussa 1906.
Tasan 110 vuotta Suomi kuului Venäjän keisarikuntaan. 
Suomen alueella oli itsehallinto, 
mutta merkittävät päätökset tehtiin Pietarissa. 
Oli eletty kuusi vaikeaa vuotta, alkaen helmikuusta 1899. 
Syksyllä 1905 oli suurlakko. 
Se jälkeen suomalaiset alkoivat uskoa parempaan huomiseen. 
Suomen autonomia palasi 1800-luvulla totuttuihin uomiin.
Vaalilakiin oli suunniteltu muutoksia Suomessa aiemminkin. 
Aatelisto, papisto, porvarit ja talonpojat 
eivät kuitenkaan olleet yksimielisiä. 
Yksimielisiä taidettiin olla vain siitä, 
että alle 24-vuotias ei ollut kypsä äänestämään. 
Papisto ei halunnut äänioikeutta naisille, 
mutta olisi antanut köyhillekin sananvaltaa. 
Talonpojat olisivat antaneet naisten äänestää, 
mutta ei asettua vaaleissa ehdolle. 
Senaatti esitti aatelittomalta väestöltä 800 markan vuosituloja.
Pohditaanpa hetki, mitä se tuolloin merkitsi.
Nykyrahassa tuo vaadittu 800 markkaa on 3.500 euroa. 
Vuonna 1905 se oli iso raha erityisesti maaseudulla, 
missä iso osa palkasta saatiin ruokana. 
Miesten palkkoja en tunne, joten otetaan esimerkki marttajärjestöstä. 
Martat aloittelivat noihin aikoihin kanojen hoitoa ja 
järjestettyä kananmunien myyntiä. 
Jotta Martan myyntitulo olisi ollut vaadittu 800 markkaa vuodessa, 
hänen olisi pitänyt myydä kananmunia noin 5.000 kappaletta. 
Ja jotta olisi päässyt äänestämään, 
Martan olisi pitänyt olla sen lisäksi mies.
Ehkä oli vain hyvä, että esitys ei mennyt läpi tuossa muodossa.
Suurlakon jälkeen vaalioikeutta pohdittiin uudelleen. 
Lakon aikana myös aatelisto ja porvaristo 
taipuivat täysin uudistettuun vaalilakiin.
Uusi vaalilaki kasvatti äänioikeutettujen määrää monin verroin. 
Ennen päätöksen teossa sai olla mukana vain 
aatelismiehet, papit, ison maatalon omistajat, 
kauppiaat, käsityöläismestarit ja tehtailijat. 
Tässä kohden voit miettiä, 
kuinka moni tuttavistasi saisi äänestää, 
jos tuo vanha laki olisi edelleen voimassa.
Uudistuksen jälkeen äänioikeuden saivat naisten lisäksi 
esimerkiksi satamatyöläiset, kauppa-apulaiset, 
tehdashalleissa työskentelevät miehet, 
rengit ja mäkitupalaiset. 
Ja mikä parasta, jokainen heistä saattoi asettua myös ehdolle 
ja tulla valituksi kansaa edustamaan.
Äänioikeuden saattoi myös menettää. 
Jotta äänioikeus säily koko elämän ajan, 
piti elää nuhteettomasti ja pysyä terveenä.
Ensimmäiset vaalit pidettiin maaliskuussa 1907. 
Sitä ennen alussa mainittu Alli Nissinen 
ja muut kansanedustajaehdokkaat 
kiertelivät ahkerasti puhujamatkoilla omassa maakunnassaan. 
Ahkera kiertäminen ja kirjoittelu palkittiin kansanedustajapaikalla.
Kansanedustajana Nissinen ajoi erityisesti 
naisten ja tyttöjen oikeuksia ja tasa-arvoa. 
Saman kaltaisia asioita ajoi myös 
Satakunnan ensimmäinen naiskansanedustaja Iida Wemmelpuu, 
joka oli opettajana Huittisissa. 
Osa näistä ehdotuksista toteutui vasta 1920-luvulla tai myöhemminkin.

maanantai 30. toukokuuta 2016

Kyssäkaaliko muka uutuus?


Oltiin viime syksynä (2015) äidin kanssa kaupassa ja katseltiin salaattivärkkejä. Ehdotin kyssäkaalia. Äiti totesi ensin, että sitä ei olekaan koskaan maistanut, mutta väärin muisti... ja myönsi sitten maistettuaan itsekin unohtaneensa.

Elettiin 1970-lukua. Oli luultavasti kesä 1975. Olin likimain 10-vuotias. Kesät olivat maailman tylsintä aikaa, kun ei päässyt kouluun. Kotitöitäkin maalaistalossa oli ihan riittävästi esikoistyttärelle. Pikkuveli sai pyöräillä vapaasti, mutta meikätyttö kitki porkkanapenkkejä (mikä oli vielä ihan siedettävää) ja kantoi polttopuita paikasta toiseen (inhotuksen inhotus, kukahan keksi, että puita pitää siirrellä paikasta toiseen että ne kuivuu ja vielä pinotakin... no myönnän, siihen iloon osallistui velikin). Parhaita oli sadepäivät, jolloin istuttiin sisällä ja tehtiin käsitöitä ja kuunneltiin Jaakko Lintuniemen Kesäkatua radiosta (no, sitä ei ehkä tullut joka kesä, mutta useampana ainakin).

Meille tuli kotiin Perjantai ja Uusi Nainen -lehdet. Jälkimmäisestä luettiin äidin kanssa keväällä kyssäkaalista. Lähikaupungista löydettiin siemenetkin, joten sitä sitten kokeiltiin omassakin ryytimaassa. Hyvin nuo kasvoivat. Ja maistuivat maukkailta. Näin jälkeenpäin minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, miksi tuon maukkaan kasvin viljelys sitten lopetettiin meillä. Ehkä siemeniä ei sitten enää saanut, kun kerran kyssäkaali unohtui kaupoilta ja melkeinpä kaikilta muiltakin vuosikymmeniksi.

Taisi olla kesällä 2010 kun ostin kaupasta kyssäkaalia. Siitä lähtien se on ollut syyskesän suosikkikasvikseni.

Parasta kyssäkaali on edelleenkin niin kuin me syötiin sitä lapsenakin: raastettuna pienehköllä terällä mehukkaaksi raasteeksi. Voisi sinne varmaan jotain lisätäkin, muttei ole tullut koskaan lisättyä. Sitä en enää muista, mitä Uusi Nainen lehti ehdotti.

Nykyisin teen kyssäkaalista myös paksuja tikkuja, joita dippailen porkkanan ja muiden kasvisten kanssa. Tapanani on pilkkoa puoli kiloa kasviksia iltapalaksi, jos päivän kasvisannos on jäänyt heppoisemmaksi.

Dippikastikkeen teen kermaviilistä. Lisään sinappia, mustapippuria, suolaa ja paljon mausteita. Parasta olisi tuore kirvelisilppu, mutta olen laiska kasvattamaan yrttejä ikkunalaudalla, joten mikä tahansa kuivattu yrttikin käy.

Olen yrittänyt pitää siitä huolen, että kasviksia söisin päivässä vähintään 900 grammaa. En usko, että minun suolistoni on sen vaatimattomampi kuin ranskalaistenkaan, ja olen lukenut, että ranskalaisiin ravitsemussuosituksiin kuuluu 900 g kasviksia päivässä. Tai ainakin joitain vuosia sitten kuului. Ainahan nuo ohjeet muuttuvat.


Nimimerkillä: KOKEILEN KAIKKEA MUTTEN KITKE

30.5.2016
*  *  *
Kirjoitettu S-ryhmän ja Marttojen ruokamuisteluksi

Kirsin dippikastike

2 dl kermaviiliä
n. 1 tl sinappia, laatu maun mukaan
n. 1 tl suolaa
(n. 1 tl sokeria alkuperäisohjeessa 1980-luvulta oli 2 tl)
0,5-1 tl mustapippuria suoraan myllystä
mausteyrttejä maun mukaan (kuivattuja n. 2-5 tl, tuoretta ainakin tuplasti enemmän, jos närästää, niin sitten ehkä ei yhtään)

Sekoitetaan ennen kuin aletaan pienistää kasviksia dipattaviksi.
Sopii myös salaatinkastikkeeksi.
Kokeilla voi myös esim. kalan seuraksi.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Kuuma tulee – pääsisipä puistoon



Kirjurinluoto on yksi niistä paikoista, 
joita minun oli ikävä kun asuin Mikkelissä.
Kirjuri, kuten sitä itse nimitän, on kuin keidas erämaassa. 
Se on vihreä ja vilpoinen kuumana kesäpäivänä. 
Aiemmin istuin siellä usein koko päivän lukemassa, 
kun kotona oli liian kuuma.
Viime vuosina sinne ei ole tullut lähdettyä joka viikko, 
kun Kirjuriin ei pääse bussilla. 
Luulen, että monella muulla on sama ongelma. 
Ulkona olisi kiva olla jossain 
varjoisassa ja hyvin hoidetussa paikassa. 
Jos ei omista autoa, on matka luontoon usein liian pitkä.
Kansallisen kaupunkipuiston rakentaminen Poriin 
on tuonut mukanaan paljon hyvää. 
Kun huomio on kiinnittynyt puistoihin, 
niistä on tullut viihtyisämpiä paikkoja.
On kuitenkin valitettavaa, 
että Isomäen lenkkipolulle pääsee helpommin
julkisilla kulkuneuvoilla kuin Kirjurinluotoon. 
Yksi ratkaisu tähän ongelmaan voisi olla 
edullinen vuosilippu kaupunkijunaan.
Monissa kaupunginosissa on myös omia isoja viheralueita. 
Useimmiten ne ovat autioita.
Niiden hyötykäyttö on valitettavan vähäistä, 
koska vuosi vuodelta puistoissa on vähemmän penkkejä.
Suomi on ilmeisesti auringonpalvojien maa. 
Suurin osa penkeistä on sijoitettu suoraan auringonpaisteeseen, 
mikä ei ole kiva juttu. 
Ei ainakaan minulle. 
Istun mieluummin pitkään varjossa 
kuin sallitun 8 minuuttia auringossa. 
Tuntemistani ihmisistä suurin osa on samaa mieltä.
Puistojen ohella toivon, että tänä kesänä 
varjopaikkoja on tarjolla aiempaa enemmän 
myös SuomiAreenalla.
Ainakin kerran kesässä kannattaa käydä Kirjurinluodolla. 
Itse olen käynyt jo kaksi kertaa.
Kirjurissa on joka vuosi jotain uutta nähtävää. 
Tämän kesän uutuutena näyttää olevan ainakin 
uusittu lintuhäkki ja 
Porin taidekoululaisten kuvittamat penkit.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Odotan kasvun ihmettä


Kasvun ihmettä odottelemassa.

Viime viikkoina olen matkustellut Suomessa. 
Usein matkoilla kiinnittää huomiota erilaisiin asioihin mitä kotikaupungissa. 
Minä huomasin sisustusmyymälöiden hienot yrttilaatikot. 
Toisiin purkkeihin oli maalattu kylkeen yrttien nimiä. 
Toisissa oli mukana tikku, johon oli kirjoitettu nimi. 
Oli myös sellaisia purkkeja, joissa ei tarvinnut muuta 
kuin poistaa muovi kuitukankaisen siemenlevyn päältä 
ja kastella multa. 
Näppärää. 
En ostanut, sillä unohdan aina kukkien kastelun.
Olen viime päivinä lukenut yli 100 vuotta vanhoja Emäntälehtiä. 
Lehti tunnetaan nykyisin nimellä Martat. 
Ensimmäinen Emäntälehti ilmestyi heinäkuussa 1902.
Yhdessä jutussa Alma Forstén kirjoitti puutarhakasveista. 
Hän oli kirjoittanut jutun erityisesti niille, 
jotka omistivat hiukan maata. 
Hänen mielestään jokaisen, pitäisi kasvattaa edes muutamia puutarhakasveja. 
Se on hyvä ajatus nykyäänkin. 
Ja jos vain muistaa kastella kasveja, 
se on yhtä helppoa kuin ruohon kylväminen pääsiäiseksi.
Viime vuosina on kannustettu kasvattamaan kasveja myös parvekkeella.
Jos parveke tai omakotitalon pihamaa ei riitä viljelyyn 
voi vuokrata puutarhapalstan. 
Se on mahdollista Satakunnassa ainakin Porissa ja Raumalla.
Olen suunnitellut yrttien kasvatusta ikkunanlaudalla useampana keväänä. 
Alman innostava kirjoitus oli kuin käsky aloittaa heti. 
Niinpä ryhdyin työhön. 
Hain varastosta ison kukkapurkin ja multaa. 
Siemenet olivat jo valmiina työpöydällä. 
Kaadoin mullan purkkin, tasoitin. 
Asettelin ensin kuitukankaiset siemenlevyt purkin reunoille. 
Ripottelin irtonaiset basilikan siemenet keskelle. 
Sitten vielä hieman multaa siementen päälle ja kastelu. 
Lopuksi peitin purkin rei’itetyllä muovipussilla, 
jotta siemenet itäisivät nopeammin.
Nyt sitten vain odottelen, koska siemenet muuttuvat taimiksi. 
Sen jälkeen on sitten enää itselleni vaikein osuus: 
Muistanko kastella taimet säännöllisesti.
Lopuksi kannustan kaikkia muitakin kokeilemaan. 
Edellä mainitun Alma Forsténin sanoin:
”Sopisihan sitä ruveta tästä lähtien harrastamaan, 
sillä parempi myöhään kuin ei milloinkaan”.
* * *
Kuvassa siemenet ja multa, jonne ne istutin. 
Niiden vierellä on muutaman vuoden takainen kuva kälyni yrteistä. 
Tuollainen vihreys on minunkin tavoitteeni.
* * *
Ei onnistunut basilikan kasvatus tuonakaan vuonna. Mutta ainahan sitä on mukava yrittää. 

Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Juhla ja juhannusilta

Heilu keinuni korkealle, nythän on juhannus ilta... Itse en kyllä muista istuneen kertaakaan keinussa juhannus iltana, mutta ulkona kumminki...