sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Me Rosvolat

Kesän ja syksyn paras lastenkirjasarja on ollut Me Rosvolat. Ensimmäiset kirjat luin alkukesästä ja viimeiset kaksi lokakuussa. Jotenkin sarjan henkilöt ja letkeä huumori kolahtivat heti.

Siri Kolun Me Rosvolat -kirjasarja alkaa siitä, kun kesälomamatkailuun ja siskoonsa kyllästynyt kymmenvuotias Vilja-tyttö ryöstetään maantierosvojen toimesta auton takapenkiltä Rosvoloiden perheeseen ja opetetaan maantierosvojen tavoille. 

Nämä maantierosvot eivät ryövää autoja tai matkustajien koruja vaan karamellejä ja herkkuruokaa ja joskus siinä sivussa nuortenlehtiäkin tai mitä nyt rosvot kulloinkin sattuvat tarvitsemaan, mutta ei rikkauksia. Vilja merkitsee kaikki muistiin muistikirjansa sivuille ja myöhemmin kirjoittaa tarinat kirjoiksi. 

Kirjasarjan myötä havaitaan, että vaikka Viljan ryöstö oli Hurja-Kaarlo Rosvolalta pelkkä päähänpisto, niin se oli selkeästi myös Viljan ja hänen perheensä kohtalo. Vilja onkin enemmän, mitä kirjan alkumetreillä voisi kuvitella. Selkeästi sankariainesta. 

Romantiikkaakin on vähän ilmassa, sillä eräs pörssikursseja tutkiva salarikas rosvo saa Viljan, jos ei kuumaksi, niin ainakin älyllisesti ihastumaan. Myös Viljan sisko ihastuu, mutta jätettäköön kertomatta keneen, jotta tulee yllätyksenä. Häätkin yhdessä kirjassa on ja se olikin ensimmäinen kirja, jonka sarjasta luin, sillä tarvitsin lukuhaasteeseen kirjan, jossa on häät ja Ryöväriliitto oli ensimmäinen sellainen, joka osui Google-haulla silmiini ja jota en ollut lukenut aiemmin. 

Nyt on sitten kaikki kuusi kirjaa luettuna, ja todellakin toivon, että rosvosukujen tarinat jatkuisivat tulevina vuosina. Taisin jäädä vähän koukkuun minäkin. 

Lukiessani mietin, että kirjasarja on mainio sinnäkin mielessä, että sen tarinan voi lukea niin monien silmälasien läpi. Aikuinen löytänee sanallisista vitseistä paljon enemmän kuin lapsi, mutta ei lapsetkaan osattomiksi jää. Vanhemmilta vaatii ehkä rohkeutta hankkia kotiin kirja, jossa kannustetaan rosvoukseen, mutta voittaa se aina kirjat, joissa opetetaan tappamaan tai ainakin tönimään kavereita pois tieltä. Toisaalta Vilja jatkaa koulun käyntiä ja viulun soiton opettelua. 

Ekasta kirjasta on tehty elokuva vuonna 2015, ja sattumalta se täytyi sitten katsastaa samoin tein. Kaarlo Rosvolana elokuvassa on Kari Väänänen, joka kieltämättä sopi hyvin rooliin samoin Rosvoloiden äiti Lotta Lehtikari, sen sijaan Jussi Vatanen Kulta-Kallena tuntui oudolta, kun olin mieltänyt Kallen tukevammaksi mieheksi ja likimain saman ikäiseksi kuin Hurja-Kaarlon. Hyvät näkyi olevan sapuskat elokuvassakin. Nälkäkin tuli. 


lauantai 28. marraskuuta 2020

Saamelaisen kirjallisuuden haaste osa 1 Pedar Jalvi

Vuoden alussa intouduin saamelaisen kirjallisuuden haasteesta. Kyselin vinkkejä kirjoihin henkilökohtaiselta saamelaisuusasiantuntijani ja sain paluupostissa valmiin lukulistan, jonka jokaisessa kohdassa oli muutama vaihtoehto.

Sitten iski koronabreikki, eikä yhtään listan kirjaa ollut saatavilla äänikirjana. Pian huomasin puurtavani 366 kirjaa vuodessa haasteen parissa.

Marraskuun loppupuolella oli selvää, että nyt pitäisi aloittaa, joten tilasin repullisen kirjoja. 

Mistä muusta saamelaisen kirjallisuuden haastetta voisi aloittaa kuin Pedar Jalvin lyhyeksi jääneestä tuotannosta. 

Jalvi kuoli nuorena miehenä, pian opettajaksi valmistumisen jälkeen. Hänen omakustanteen painettu ohut runokirja Muottacalmit (suomeksi Lumihiutaleita, Huom. c:n päällä kuuluisi olla pikku v väkänen), oli kuitenkin Suomen ensimmäinen saamenkielellä kirjoitettu teos, joka loi pohjan tuleville. 

Kirjassa Lumihiutaleita ja pieniä pakinoita, on koottu yhteen suomennettuna Jalvin runot sekä hänen eri nimimerkeillä ja nimillä lehtiin kirjoittamat tarinat. Kirjassa myös esitellään Jalvin lyhyt elämä. 

Kirja on ohut, mutta lukemisen välissä piti keskustella myös hyvän ystäväni Googlen kanssa. Ensimmäinen tarkistettava asia oli Koutokeinon kansannousu, jonka enteistä kertoi pakina Näky. Uudenvuoden aamuna 1852 taivaan ranta oli kirkkaan punainen ja sitä pidettiin huonona enteenä. Jälkeenpäin muistettiin, että tuo näky enteili Koutokeinon kapinaa, missä sai surmansa viinakauppias ja nimismies sekä pari kapinallista. Aiheesta on tehty näemmä myös elokuva, jossa viinakauppias esittää Mikael Persbrandt (koskahan tuo sukunimi menee kerrasta oikein?) Pitänee kaivaa leffa esiin... Tästä lukemisesta tulee näemmä pitkällinen prosessi, jos kaikkea pitää Googlettaa! Onneksi kirjoja on vain 12. Toisaalta, kun joutuuu Googlettamaan, se vain osoittaa, että haaste tuli tarpeeseen. 

Toinen tutustumista vaativa asia oli Jalvin sukunimi, joka muuttui vuosi vuodelta. Kirkonkirjoissa hän oli syntyjään Piera Klemetinpoika Helander. Eihän sen pitäisi minua sukututkijana kummastuttaa, mutta kummastutti silti. Papithan kirjoittivat kirkonkirjat yleensä ruotsiksi ja jos ei suvulla ollut nimeä, keksittiin rippikirjan ruotsinkielinen nimi. Niin taisi olla pohjoisessakin. 

Jotenkaan sitä ei vain ollut tajunnut, koska oma käsitys on, että pohjoisessa oli aiemmin samanlainen käytäntö, kuin kotikylälläni Pohjois-Satakunnassakin. Taloilla oli kansan suussa oma nimensä ja sen asukkailla omansa. Itse asuin talossa, jota kutsuttiin Tuomaalaksi. Vasta sukututkimusta tehdessäni tajusin, että nimitys tuli siitä, että talon ensimmäinen asukas on ollut Tuomas, joka perusti torpan 1770-luvulla. Vieläkään en muista, mikä oli erään kyläisen sukunimi, kun häntä kutsuttiin aina äitinsä poikana tyyliin Liisan Matti. 

Haastekohdat:

1. Kirja, jota saamelainen suosittelee
2. Kirje, jonka saamelainen on haukkunut
3. Kirja, jossa yhtenä hahmona on Áillohaš
4. Kirja, jonka kannessa on poro, taimen tai muu saamelaisille tärkeä eliö
5. Saamenkielinen kirja — tai kirja, joka on käännetty saamesta, jos et osaa saamea
6. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen perinteiselle saamelaisalueelle
7. Kirja, jonka nimessä on sana ”perinne”
8. Jonkun saamelaisen muistelmat tai elämänkerta
9. Pedar Jalvin tai Áillohašin kirjoittama kirja
10. Kirja, joka käsittelee Pedar Jalvia tai Áillohašta
11. Kirja joka kertoo saamelaisen/saamelaisten asuntolaelämästä
12. Kirja joka kertoo etelään muuttamisesta

Eli ensimmäinen luettuna. Vielä on aikaa kuukausi. 

 





torstai 26. marraskuuta 2020

Pinnan alla - soffamatkailua kahdessa hyvin erilaisessa kohteessa

Jossain Facebookin kirjoja käsittelevässä ryhmässä kyseltiin taannoin olemmeko lukeneet kirjoja, joilla on sama nimi. Kerroin, että lainasin hiljattain neljä eri kirjaa samalla nimellä. Niistä yksi oli sarjakuva ja ainakin yksi dekkari. En ole vielä lukenut ainoatakaan, mutta postailen niistä, kun tulee luetuksi. Ehkä hankin jopa kaikki muutkin samannimiset teokset. Ilmeisesti nimi on hyvä dekkarityyppiselle kirjalle. 

Muutama päivä FB päivityksen jälkeen muistin, että minähän olen lukenut tänä syksynä kaksi kirjaa, joilla oli sama nimi. 

Minun piti kuunnella Viveca Stenin Pinnan alla -kirja syksyllä, mutta sormi hipaisi vahingossa soimaan Harri-Pekka Pietikäisen kirjan Pinnan alla - elämäni valkohain kanssa. Hetihän tuollainen kirja kiinnosti, joten ei kun kuuntelemaan sitä ensin. 

Lukemisessa minua on aina kiehtonut se, että yhtäkkiä pääsee sukeltamaan maailmaan, josta ei oikein ole tiennytkään. Pietikäisen kirjan kanssa sukelluksesta tuli melkeinpä konkreettista. Pietikäinen päätti vuonna 2016 kohdata pelkonsa silmästä silmään ja matkusti eteläiseen Afrikkaan, missä harrastetaan valkohaiturismia. 

Kuva Gansbaain rannalta on
Google Mapsin livekartalta

Gansbaai on pieni kalastajakaupunki Etelä-Afrikassa, joka on saanut runsaasti matkailutuloja vuodesta 1995 alkaen valkohaiturismista. Sinne Pitkänenkin reissuillaan suuntasi. 

Pietikäinen ja monia muita matkustajia laskettiin rautaisessa turvahäkissä laivasta mereen. Lopulta valkohai tuli paikalle. Hetki meressä hain seurassa oli lyhyt ja Pietikäinen halusi lisää. Seurasi monia uusia matkoja ja uusia häkkisukelluksia ja kirjoittaja kävi toisessakin valkohaikohteessa. 

Lopulta pelot olivat laantuneet ja into päästä sukeltamaan ilman turvahäkkiä valkohaiden kanssa alkoi kasvaa. Siitä kerrottaneen enemmän seuraavassa kirjassa, jos sellaista konsaan tulee. 

Omakohtaisten kertomusten ohella kirjassa on paljon faktaa valkohaiden elämästä. Vuosien saatossa valkohaiden määrä on vähentynyt. Liekö syynä ekokatastrofi, joka uhkaa valtameriämme, ellei ihminen tee jotain... ja lakkaa tekemästä monia pahoja asioita. 

Sormen väärä hipaisu johdatti onnellisille vesille. Sen jälkeen olikin aika palata tuttuun ja turvalliseen Viveca Steniin ja toisenlaiseen Pinnan alla teokseen. Hänen kirjassaan ei valkohaita vilise, mutta Sandhamin idyllinen saari on muutoin vaarallinen paikka. Tässä kolmannessa Stenin kirjassa siellä tapahtuu jälleen surmatyö. Luulisi melkein tuollaisten murhamäärien jälkeen, että loma-asuntojen hinnat alkaisivat pian romahdella. 

Kuva: Google Sandham hotellin ravintolasta
olisi hyvä seurata miten rikoksia ratkotaan. 
Ja ellei tutkimukset ole menossa, on näköalat 
kotoisat kuin Turun saaristossa ikään. 

Olen tykännyt Viveca Stenin kirjoista, mutta tv-sarjaan minulla on ristiriitainen tunne. Toisaalta alkuperäiset näyttelijät sopivat erinomaisesti rooleihinsa, mutta joku sarjassa tökkii. Ehkä tv-sarjassa ei päästä niin syvälle Noran elämään ja ajatuksiin. Jollain tapaa tv-sarja saa Noran näyttämään saamattomalta ja päättämättömältä, vaikka hän hoitaa juristina vaativaa työtä ja ratkoo siinä sivussa rikoksia ja hoitaa perheensä, kun perheen miehillä on ykkösasiana oma työnsä ja harrastuksensa ja perhe tulee ajatuksiin sitten vasta kolmantena jos silloinkaan. 

Kirjojen kanssa en ole kokenut samaa ongelmaa. Noora on älykäs nainen ja Sandham olisi kokemisen arvoinen, sitä voisi kokeilla kunhan tästä korona-breikkiajasta päästään. Matkakuuntelemiseksi ottaisin Viveca Steniä :)

*  *  *

PS. Päivitys ei perustu minkäänlaiseen kumppanuuteen tai yhteistyöhön. 


maanantai 23. marraskuuta 2020

Karelia Noir ja poliisityön kehittyminen

Sattumalta käväisin soffa matkalla Viipurissa toisenkin kerran viime syksynä. Tällä kertaa miljöönä oli 1920-luku.

Mikko PorvaliSinisen kuoleman kuva
on ensimmäinen osa Karelia noir -sarjaa.

Ensimmäinen osa toi löyhästi (hyvällä tavalla) mieleeni Timo Sandbergin Mustamäki-sarjan. Osaksi se johtui varmasti aikakaudesta, mutta enemmänkin siitä, että molemmissa kirjoissa kerrotaan siitä, miten poliisien koulutusta parannettiin tuohon aikaan.

Kirjailija on kirjoittanut ennen Karelia noir -sarjaa 9 tietokirjaa, ja tutkimuksellinen ote näkyy mielestäni tässä fiktiossakin. Kirjassa valotetaan selkeästi normaalia dekkaria enemmän historiaa, mutta siitä huolimatta kirja eteni mukavasti eteenpäin.

Ihastuin kirjaan ja oli helpotus huomata, että kirjaan on jo valmiina 2 jatko-osaa.

Loppujen lopuksi onnistuin toppuutella itseäni reilun kuukauden ajan, mutta heti tammikuun alkupuolella huomasin tarttuneeni seuraavaan osaan. Se siitä säästämisestä! Loppuksestä tuli luettua sitten se kolmaskin kirja. 

Toinen osa on nimeltään Veri ei vaikene ja kolmas Kadonneen kaupungin varjo.

Lukiessa mietin, miltä Viipurin kaupunki näytti ennen sotaa. 

Viipurissa käydessäni kesällä 2011 huomasin kuinka kerrostaloja kunnostettiin siellä ja täällä. Kunnostaminen toi mieleeni kotimaiset elokuvat 1950-luvulta, ja mietin olivatko talot joita näin kunnostettavan ajalta ennen sotaa vai valmistettiinko ne vasta pommitusten jälkeen. Kovasti suomalaisen oloisia talot olivat.

Sinisen kuoleman kuva alkaa Helsingissä pidettäviltä poliisi kursseilta. Poliisien uudenlaisesta koulutuksesta puhutaan myös aiemmin mainituissa Mustamäki kirjoissa. Sarjat täydentävät jotenkin kivasti toisiaan. Toisaalta molemmissa on jotain samaa, mutta toisaalta hyvin paljon erilaista. 

Osaksi se johtunee siitäkin, että 1920-luvulla Lahti oli melko pieni kaupunki, mutta Viipuri yksi maamme suurimmista kaupungeista. Nykyisinkin ongelmat ovat erilaisia eri kokoisissa kaupungeissa. 

Kesälomalla oli aikaa käydä kirpputorilla, ja oli aivan pakko ostaa pino 1800-1900-luvun taitteessa ilmestyneitä kirjasia, kun tiukkaan paketoidun pinon päällä oli tekstuuralla kirjoitettu kirjanen Interpellatsiooni poliisiasiassa

Hieman odotin kirjan olevan enemmän rikos kirjallisuutta, mutta kirja osoittautui mielenkiintoiseksi tausta-aineistoksi 1900-luvun alkupuolen poliisiasioiden kehittymisestä. 

1905 suurlakon aikana huomattiin että osa kansasta oli tyytymätöntä. Samalla heräsi toiveita siitä, että "senaatti ryhtyi muodostamaan maatamme oikeaksi poliisivaltioksi tuon sanan täydellisessä merkityksessä. Tuo huimaava kehitys poliisivaltiota kohti on sangen monissa erikoistapauksissa ja yleensäkin vaikuttanut järjestyksen häiriöitä tyynnyttävästi." Toisaalta" poliisin mielivaltaisten menettelytapojen jatkuessa, on yhä enemmän ja enemmän alkanut näyttää siltä kuin koko tuo poliisi voiman lisääminen olisi... tähdätty juuri sitä kasvavaa kansanliikettä vastaan, joka tarkoittaa työväenluokan ja samalla koko kansan kohottamista henkiseen ja aineelliseen hyvinvointiin ja valtiolliseen vapauteen ja täysi-ikäisyyteen. "

No. Onneksi Suomesta ei tullut poliisivaltiota sen negatiivisemmässä merkityksessä. Ja toisalta on hienoa huomata, että poliisi on nykyisin yksi maamme arvostetuimmista ammateista. 

Paljon on poliisityö muuttunut siitä, mistä Sandberg ja Porvari kirjoittavat. Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen dna ja kuitututkimukset, valvontakamerat ja erilaiset tietokannat. Mutta perusta on sama: rikokset ratkeavat edelleen hyvällä ja ammattitaitoisella poliisityöllä. 








perjantai 20. marraskuuta 2020

Tolstoin matkassa

Venäläisistä klassikoista Leo Tolstoi on jäänyt minulle vieraimmaksi. Aiemmin olen lukenut tietysti Anna Kareninan, mutta vakaa epäilyni on, että siihen se on jäänyt. Sota ja rauha ei kolkuttele mitään muistisolua, vaikka olen ainakin kahdesti sen aloittanut. Tostoi itse piti romaaneistaan parhaana Anna Kareninaa, joten kaiketi kokemustani ennen tätä vuotta voidaan pitää ihan kohtuullisena. 
Kirjasarjan suosikkini, latvialaisen Alberts Belsin Häkki.

Viime vuosina olen hämmästellyt sitä, että miksi venäläiset klassikot eivät uponneet kaltaiselleni kaiken lukijalle nuorena, vaikka luin lukioaikana Pomarkun kunnankirjaston kaikki vihreäkantiset Neuvostokirjallisuutta-sarjan kirjat. Kirjat oli tosin muovitettu niin, että vihreä takakansi näkyi takaa, mutta päällyspaperin etukannen kuva oli liimattu etupuolelle. Tosin tässä kohtaa muisti voi harhailla omilla teillään, sillä tuohon aikaan lainaus kirjattiin vielä takakannen sisäpuolella olevalle paperille, minkä vuoksi takakannen tekstiä ei oltu voitu liimata kannen sisäpuolelle. 

Kaikkea sitä tuleekin mietittyä vuosikymmenten jälkeen. 

Syynä saattoi tietysti olla sekin, että kokeilin Dostojevskin Idioottia liian nuorena, 9 tai 10 vanhana, eikä se oikein uponnut. Jossain vaiheessa taisin kuunnella sen kasetilta äänikirjana, jotta se ei jäisi painamaan mieltä. 

Anna Kareninaan tartuin yliopistoaikana. Se olikin mukavan paksu järkäle luettavaksi. Tykkäsin kovasti, erityisesti paksuudesta. Myöhemmin olen nähnyt Anna Kareninan pari kertaa teatterissakin. Tampereella ja Porissa jos oikein muistan. 1980-luvulla, jolloin näin teatterikappaleen ensi kertaa, miinulla oli pitkä villakangastakki, joka olisi hyvinkin sopinut päähenkikölle. Kapea yläosa ja leveä helma. Että tykkäsin siitä takista. Annan tarinastakin tykkäsin, vaikka kovasti surullinen se on. 

Toukokuussa päätin korjata Tolstoi vajaustani kunnolla ja kuuntelin kaikki Tolstoin äänikirjat jotka sain korona-breikin aikana käsiini. Kirjastothan olivat toukokuussa vielä kiinni. Eniten tykkäsin Aljosha Garshokin tarinasta. Muut kuuntelemani olivat Valamiehiä, Kansanjuhla, Isä Vasilij, Johdatus äidin historiaan ja Kertomus lapsille

Vahingossa tuli kuunneltua samalla myös Alexandr Puskinin Postimestari ja hänen tyttärensä, joka niin ikään oli mieleeni. Erehdyksen huomasin vasta kun tallensin kirjaa luettujen kirjojen kansiooni, joten pakko todeta, että itselleni Tolstoi ja Puskin vaikuttivat kovin samanoloisilta. 

Nyt lukemaani oli vaikea verrata Anna Kareninaan, kun välissä oli reilu 30 vuotta aikaa ja sangen monta romaania, venäläistäkin. 

Aljoshan tarina sykähdytti. Pyyteetön poika, joka pantiin työhön kauppiaalle. Joka teki kaiken hyvin, mutta elämä ei silti mennyt kuten olisi oikein ja kohtuullista. Rakkaus kyökkipiikaan tuo omat kommervenkkinsä tarinaan, joka ei ole onnellinen, mutta koska venäläiset tarinat olisivat onnellisia olleet... yhtäkkiä ei tule yhtään mieleen. Joku näissä silti on, joka soittelee sydämessäni jotain kelloa. Lienkö perinyt käkisalmelaiselta pakolaiselta hitusen venäläismelankoliaa?

Tätä kirjoittaessani katselen Wikipediasta valokuvaa Tolstoin makuuhuoneesta ja pohdin jälleen kerran, kuinka yksinkertaista kreivinkin elämä näyttää olleen verrattuna nykyihmisen elämään. Tolstoi kuoli 1910. Samaa olen pohtinut mm. vapaaherra Emil Cedercreutzin Maahengen temppelissä ja presidentti Urho Kekkosen Tamminiemessä. Jälkimmäisen isäntä ei kylläkään ollut aatelinen vaan presidentti. 

Toltoin makuuhuoneen kalustus lienee enemmänkin ajalta, jolloin hän pyrki elämänsä ehtoopuolella askeettisuuteen ja mystiikkaan, kuin nuoren vapaaherran ajoilta, ajalta, josta itselleni tulee mieleen enemmänkin Natalia Demidoffin tarinaan liittyvä loisto, josta kertoo mm. sokerilla päällystetty hiekkatie maantieltä kartanoon, sillä sokeri kimeltään niin somasti auringossa ja antaa tulijalle hyvän kuvan kartanosta. Oikeasti Tolstoin kartanossa tuskin elettin tuossa loistossa, mutta mielikuvat päässä ovat sitkeitä, kreivi mikä kreivi. Elämänsä loppuvuosikymmenet Tolstoi korosti ihmisystävällisyyttä, rauhaa,  piti Vuorisaarnaa esikuvanaan ja kävi kirjeenvaihtoa Mahatma Gandhin kanssa. Hän sai elämäntavalleen paljon kannatusta Suomessakin. Kannattajia kutsuttiin "tolstoilaisiksi". 



tiistai 17. marraskuuta 2020

Mustista kissoista, hanhipaistiin ja raskasmieliseen runouteen

On aina bonusta, jos hyvä kirja johdattaa lukemaan lisää hyviä kirjoja. Kaikkein mieluistinta se on itselleni silloin, kun voi lukea jotain vanhaa, josta koskaan ei ole kuullutkaan tai johon on aina pitänyt tarttua, mutta koskaan ei tunnu olevan sopiva hetki. 

Pakko kuitenkin myöntää heti alkuunsa, että aina lukukokemus ei olle huikaiseva.
Kaikesta ei ole sydänystäväksi kaikille :)
Viimeksi itselleni kävin niin surkeasti, kun noin 10 vuotta sitten innostuin tarttumaan Emily Brontën Humisevaan harjuun. Aiemmin olin bongannut tuon kirjan Stephenie Meyerin kirjassa Epäilys ja muutama vuosi myöhemmin se tuli vastaan jossain muussa kirjassa. Silloin päätin lukaista kirjan, jota niin monet ovat sanoneet romanttiseksi kirjaksi. 

En tiedä onko ajatusmaailmassani jotain vikaa, mutta en todellakaan ihastunut tuohon klassikkoon. Jotenkin tuli sellainen olo, että melkeinpä Minna Canthin Työmiehen vaimokin on minusta romanttisempi. Lisäksi lukukokemus oli sellainen, että jälkeenpäin tuntui siltä, että olisi taas kerran kiva, jos aivot voisi pestä saippualla puhtaaksi kokemuksesta, tai jospa edes olisi tapa antaa muistoja pois, kuten Robbin Hobbin Näkijän tarussa on mahdollista lohikäärmeitä herätellessä tehdä. 
Ensin oli kissat, sitten piti lukea pari muutakin.

Onneksi näitä huonoja kokemuksia on ollut vähän ja hyviä sitäkin enemmän. Hyviin johdatuksiin luen ehdottomasti Maria Langin Punaiset kissat joka innosti tarttumaan pienoisella painiotteella kahteen ruotsalaiseen kirjailijaan: Selme Lagerlöfiin ja Esaias Tegneriin. Edellinen oli tietenkin tuttu jo nuorena katsotuista Peukaloisen retkistä, mutta Tengerin nimeä en ollut edes kuullut ennen kuin innostuin Langin kirjoista. Nyt olen bongannut Tengeriä jo ainakin kahdessa kirjassa. 

Punaiset kissat kirjassa päädytään Värmlantiin Selma Lagerlöfin Mårbacka-taiteilijakotiin ja sitä kautta Tengerin asuinsijoille. Suosittelen kirjaa ainakin kaikille dekkarin ystäville, jotka ovat aikanaa katselleet Peukaloisen retket villihanhien matkassa televisiosta. 

Myöhemmin tartuin Lagerlöfin lapsuuden muistoista ja hänen lapsena kuulemistaan tarinoista kertovaan kirjaan Lapsuudenkoti, jonka kirjoittamisesta tulee pian 100 vuotta. Selma Lagerlöf voitti aikanaa ensimmäisenä naisena Nobelin kirjallisuuspalkinnon, jonka rahat hän myöhemmin lahjoitti talvisodassa kamppailevalle Suomelle. 

Oli mukava huomata, kuinka Langin dekkarissa esiintyvät paikat olivat esillä myös Lapsuudenkoti kirjassa. Kirjasta löytyi myös tarina siitä, mikä tapaus johti siihen, että Lagerlöf kirjoitti kirjan Nils Holgersonin huimasta retkestä villihanhien matkassa. Mårbackan maalaistalossa oli hanhia ja eräänä keväänä yksi hanhista lähti villihanhien matkaan. Syksyllä hanhi palasi ja toi kesän aikana perustetun perheensäkin mukanaan. Hanhien hoitaja ei kuitenkaan ilahtunut asiasta, vaan teki koko hanhiperheestä hanhipaistia, jotta muut kesyt hanhet eivät saisi päähänsä seuraavana keväänä yhtä huimaa ideaa. 

Siinä missä Lagerlöfin lapsuuden tarinat olivat viihdyttävää lukemista, oli Tegnerin likimain sata vuotta aiemmin Fritiofin taru hieman raskaampaa luettavaa, mutta niinhän runoteokset usein ovatkin. Tuo kirja on puolen vuoden satunnaisten iltalukemisten jäljiltä edelleen hieman kesken, mutta etenee pikkuhiljaa. 

Joku mielikuva on, että Lang kirjoitti dekkarin, jossa seikkailtiin  Tegnerin kotilaisemissa, mutta sen nimi ei tule juuri nyt mieleen, eikä ystäväni Googlekaan tunnu auttavan tässä asiassa edes ruotsiksi. 

Tämä päivitys olisi kyllä pitänyt tehdä jo 11.11., päivänä, jolloin olisi kuulunut syödä Martin-hanhea, mutta eipä tullut syötyä tänäkään vuonna, vaikka aiheesta puhuinkin töissä. 





sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Finna-bingon peluuta kesken kirjoituspuuhien

Viime vuosina olen useasti miettinyt, että olisipa Finna toiminut Mikkelin Marttaperinnevuosinani samaan tapaan kuin nykyisin. Olisipa se ollut mukavaa. 

Toisaalta... jos käytin silloin useamman vuoden iltani kotona surffaillen netissä marttahistorian tai milloin minkäkin allon harjalla, niin olisinko enää malttanut lainkaan lukea, jos käytössä olisi ollut vielä Finnakin :)

Jos ette ole huomanneet, niin Finnassa on nyt hakukokeiluihin kannustava Finna-bingo kampanja. Suosittelen kokeilemaan. 

Ai, mikä Finna? Finnasta voi hakea mm. kuvaa, karttoja, tekstiä ja arkistotietoja. Käytössä on esimerkiksi useiden kirjastojen, museoiden ja arkistolaitoksen tietokantoja ja koko ajan tulee lisää kaikkea. 

Olen käyttänyt Finnaa viimeaikoina myös marttatietojen etsimiseen. Löysin esimerkiksi oman yhdistykseni historiasta pari valokuvaa, joita en ole nähnyt aiemmin. Lisää tarvittaisiin, sillä alkuvuosilta on melkein kaikki tiedot hävinneet joskus 1970-luvulla. 

Nyt kun olen aloitellut hiljalleen yhdistykseni 100-vuotishistoriikkia, olen löytänyt Finnasta hyviä kuvia ja tietoja yhdistyksen vanhoista kokoontumispaikoista. Niillä on hyvä elävöittää historiikkiä tai ainakin saada itselle lisätietoa sitä varten. On eri asia nähdä paikka sielun silmin kuin kuvitella se. 

Suosittelen kokeilemaan. Tässä nopeasti tehty oma bingorivini. Pitääpä oikein ajan kanssa katsoa, löytyykö nimestäni muita osumia ja ennen kaikkea pitää kokeilla vanhaa lautapeliä ja yllättää äiti hauskalla kuvalla syntymävuodeltaan. Samalla voi yllättää isänkin. Ja kokeilla kaikki muutkin kohdat. 

Kuvan osat Finnasta. 

Finna Street haulla löytyi muutaman kilometrin säteeltä melkein sata valokuvaa. Tämä kuva on1897 vuodelta Porin laulujuhlilta. Puuvillatehdasta ei ole vielä rakennettu, ei edes aloitettu.

Marttanukkekuvan tekstistä bongasin sukunimeni, joka itse asiassa tarkoittikin minua, sillä tekstissä oli siteerattu kirjoituksiani lähteenä. 

Kolmas kuva on yksi vanhoista kouluistani, eli Karkun emäntäkoulu. Kuva oli sen verran vanha, vuodelta 1944, että koulustani ei ollut rakennettu tuolloin vielä kuin puolet. Aiemmat kouluni ovat niin pieniä, että kuvaa ei löytynyt Finnasta, eikä edes koulussa tekemiämme lehtiä, joita olen nähnyt Siikaisten museossa. Yllätyksekseni kuitenkin löytyi ensimmäisestä koulustani lisätietoa, joka pitää tarkistaa sukujuttuihini.


lauantai 14. marraskuuta 2020

Heiniä hatussa ja huopatossut jalassa

Luin ensimmäiset Heinähattu ja Vilttitossu kirjat ystäväni suosituksesta reilu 20-vuotta sitten. Tykkäsin, mutta jotenkin loppujen kirjojen lukeminen on jäänyt. Lokakuinen lukujumi pakotti etsimään kirjoja, joita muuten ei ole tullut luettua ja niinpä lukaisin pötköön kaikki 18 kirjaa tähän mennessä ilmestynyttä kirjaa. 


Sarjaa on tehty niin kauan, että Sinikka ja Tiina Nopola ovat ehtineet tässä ajassa jo uudelleen kirjoittaa ensimmäiset kirjat. Aluksi vierastin hieman ajatusta, sillä käsittääkseni kirjoja on fiksailtu enemmänkin elokuvien tarinaa kohti, mutta jos kirjailijat itse tykkäävät, niin mikä ettei. Paljon on maailma muuttunut vuodesta 1989, jolloin ensimmäinen kirja julkaistiin. Reilussa 30 vuodessa on ehtinyt kasvaa uusi kirjan kuuntelijoiden sukupolvi (no, jotkut lukevat sitä itsekin). 

Olen lukenut vuosien saatossa joitain Nopoloiden haastatteluja ja ollut vähän kateellinen siitä, että heillä on pari, jonka kanssa kirjoittaa. Opettajakoulutuksessa toivoin, että jos minusta tulee opettaja, saisin työskennellä toisen opettajan kanssa parina kuin symbioosissa. Kun yksi aloittaa lauseen, toinen jatkaa. Se olisi eri hienoa, kuten vanhoissa lasten kirjoissa sanottiin. Nopolan sisaruksilla työnjako on kuulemma sellainen, että Sinikka hallitsee Heinähattua ja Tiina Vilttitossua. 

Vilttitossu on kyllä aika viikari ja Heinähatulla on sangen pitkä pinna. Naapurin neidit ja lähistöllä asuvat poliisimiehet luovat tarinaan mukavia seikkailuita silloin, kun Vilttitossu ei niitä keksi. Jotenkin kummeksuin sitä, että vaari se ilmeisesti jaksaa vain hoivata sydänkohtauksista huolimatta vuodesta toiseen tyttöjen villiä pikkuveljeä. Pikkuveljeä ei näy eikä kuulu ensimmäisten kirjojen jälkeen. Jännä nähdä palaako veli aikanaan kouluun mentyään isovanhempien luota kotiin, vai jatkaako elämäänsä kasvattipoikana muualla. Sitä aikaa taidetaan joutua odottamaan vielä pitkään, sillä vielä Vilttitossukaan ei ole päässyt ekalle luokalle. 

Vuosien myötä Matti-isän tutkimukset ovat jääneet yhä vähemmälle ja perhe-elämä on tullut hänellekin tutummaksi. Hanna-äidistäkin on alkanut löytyä äidillisempiä piirteitä. Ehkä alkukirjoissa korostui se, että lapsia oli kolme ja ne olivat pienempiä, eikös se lapsiperhe-elämä jollain tapaa helpotu lasten kasvaessa. 

Parhaiksi kirjoiksi luokittelisin Rubensin veljekset ja Kielletty kampela -kirjat, joiden seikkailut vei tytöt hieman etäämmälle kotikadulta. Oli kyllä aika hauska projekti kuunnella kaikki kirjat putkeen, niinhän lapsetkin varmasti tekevät, jos tähän kirjasarjaan tarttuvat, ja miksikäs ei tarttuisi. Kelpokirjoja kaikki tyynni!

torstai 12. marraskuuta 2020

Risteilyllä turvallisesti kotisoffalla

Merirosvolaiva risteilee Gdranskista Sopotiin,
tuolla olisi ollut kiva palata pois Sopotista.
Viime viikkoina on ollut sen verran tuulista ilmaa, että on tullut useammankin kerran todettua, että onneksi en juuri harrasta syysristeilyjä.

Eipä silti, näin korona-vuonna tuskin tuli lähdettyä risteilylle, vaikka ilmat suosisivat. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin tunnustaa, että kesällä Riikan risteily hieman houkutteli. Mielessä on vielä edellinen kunnon Itämeren risteily (Ruotsin ja Tallinnan matkoja en laske) ikuisuus sitten, jolloin kävimme Visbyssä 1991 juhannuksena, ja ellei lasketa sitä, että ruokailun kanssa oli silloinkin turhan kiire, niin reissu oli todella kiva.

Tässä onkin hyvä syy poimia viime kuukausina luettujen kirjojen pinosta kaikki risteilykirjat ja vetää yhteenveto.

Kesäisellä parvekkeella aloitin pari vuotta sitten lukemaan Wilbur Smithin Vaaran vesillä toimintathilleriä. Sen kanssa kävi juuri niin kuin ajattelin, kesken jäi, kun maailma, eli tässä tapauksessa lukemattomat vähemmän toimintathillerimäiset dekkarit veivät voiton. Kesällä sain näemmä luettua 2/3 kirjasta.

Ajattelin, että nyt voisi olla lopun vuoro. Alkuun oli pakko selata kirjan alkuosaa, vaikka juoni olikin pääpiirteittäin mielessä. Lähinnä mietin, missä maassa tässä seikkailtiin. Kirja on edelleen kesken, mutta tulee kahlattua jossain välissä loppuun, näin ainakin luulen. Kirjan risteilijä on huippuluokan laiva, joka on yhden perheen omistuksessa ja löytynee nykyisin meren pohjasta.

Törmäsin lukiessani niin mielenkiintoiseen kalalajiin, että piti googlettaa. Suomenkielistä vastinetta en löytänyt, mutta törmäsin toiseen lajiin, joka nimen perusteella oli lähellä kirjasta bongaamaan, merten hienoimmiksi ruokakaloiksi esiteltyä kapinrihmanilkkaa.

Aikaahan siinä meni, ja piti käydä ostamassa perunoita ja muita tykötarpeitakin, kun punarihmanilkka (eli meriankerias) sana ohjasi Carlos-kokin ruokasivuille, jossa näyttää olevan hyviä perunaruokaohjeita espanjankieliseltä alueelta.
Pohjanmaalla tuli joskus jääkarhu vastaan. 
Tämä on jonkun ravintolan ikkunan alta, mutta 
lähiseudulla oli myös Arktinen museo Nanoq 
mistä löytyy naparetkeltä kerättyjä esineitä
Nanoq tarkoittaa grönlanniksi jääkarhua.


Perunoista tulikin mieleeni jollain tapaa kivan arkinen risteily, nimittäin Pekka Virolaisen kirjan Huippuvuorilla : matkapäiväkirja. Tuore ei ollut sekään kirja. Matka oli tehty jo 1950-luvulla ja kirjakin julkaistu 2007. 

Tuo risteily pisti miettimään, että kumpa olisi tullut aikaan otettua valokuvia Kehitysalue I-II automatkalta, niin siitä saisi vastaavanlaisen kirjan. Muistiinpanot on onneksi hyvät. Reitin voisi tietysti kiertää uudestaan ja ottaa puuttuneet valokuvat nyt. Pitänee pistää harkintaan. Georeissuilla on tullut ajeltua hulluimpiakin reittejä. Kesällä laskin, että tuolla reissulla kuntia, jossa käveltiin, oli kolmisen kymmentä. Kaikkea sitä tulee mieleenkin laskea... (korona-breikki kevät/alkukesä ja vähän virikkeitä, oletan).

Viimeksi risteilyistä kirjoittaessani taisin kirjoittaa
Parhautta Itämerellä: Tallinnan joulumarkkinat
Sariolan
Kohtalokkaasta Itämerenmatka, jossa käydään maissa ainakin Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa. 

Tanskasta pääsee risteilylle myös Englantiin. Lone Theilsin kirja Kohtalokas risteily kertoo rikoksesta joka tapahtui kyseisellä laivamatkalla. Lone Theilsin kirjoissa taitaa parissa muussakin olla puhetta tuosta laivareitistä, jos oikein muistan. Theilsin kirjasarjasta olen tykännyt, vaikka minusta kirjan päähenkilö ajautuu turhan usein tieten tahtoen tai hyvinkin ajattelemattomasti vaaroihin, joita itse pyrkisin välttämään. Siinä on samaa vähän noloakin itsevarmuutta, mitä Eppu Nuotion Salmessa. 

Näiden lisäksi olen seilannut Tapio Lehtisen matkassa Yksin seitsemällä merellä. Hurjanlainen reissu se oli. 

Kirjan tapahtumista muistan lukeneeni aikanaan lehdistä siitä, kuinka veneen pohjaan laitettiin vääränlaiset myrkkymaalit ja veneen pohjaan kertyi sulavaa menoa paljon haittaava eliöstökerros. Toivottavasti samoin ei käy pari päivää sitten maapallon ympäri purjehdukselle lähteneelle Ari Huuselalle, jonka reissu käsittääkseni alkoi tuulisissa merkeissä. 

En ole koskaan ollut muussa purjeveneessä kuin kalajaasi Ihanassa ja sekin reissu tehtiin uhkaavan ukkosen vuoksi moottorin avulla ilman purjeita. Tuosta reissusta taitaa olla reilu 8 vuotta. 

Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Juhla ja juhannusilta

Heilu keinuni korkealle, nythän on juhannus ilta... Itse en kyllä muista istuneen kertaakaan keinussa juhannus iltana, mutta ulkona kumminki...