Miesten viikko 18.3. Eppu

Tänään alkaa maaliskuinen miesten viikko. Kalenterissa on viikko miesten nimipäiviä, vaikka taitaa siellä joku nainenkin olla mukana. Eetu, Ervard ja Eppu on tänään virallisia nimipäivän viettäjiä. Viikoksi valitsin kirjoittaa nimipäivää viettävistä kirjailijoista. Harkitsin kyllä kirjan päähenkilöitäkin, mutta helppoja nimiä oli tälle viikolle vähän. En löytänyt oikein sopivaa romaania, jonka nimipäiväsankari olisi kirjoittanut. Sielu janosi dekkaria, mutta harvassa oli ne Ervardit, jotka on kirjoittaneet kelpo dekkareita. Katselin vähän vaihtoehtoisia nimipäivän viettäjäkin, mutta Eddy eikä Edisonkaan auttanut. Valitsin sitten Eput. Eddie Jakun Maailman onnellisin ihminen olisi ollut toinen vaihtoehto. 

Eppu Salmisen Lasten ristiretki valikoitui päivän kirjaksi. Salminen aloitti teatterikorkeakoulun 1986, Turkan aikana ja kirja kertoo pääasiassa opintoajasta. Hieman muustakin kerrotaan.

Miksiköhän tartun aina elämäkertoihin ja muistelmiin, joiden ihmisestä en mitään tiedä :) Ei mitään mielikuvaa tästäkään tähdestä, mutta elämäkerta oli kivaa luettavaaa. 

Wikipediassa kerrotun leffalistan mukaan olen nähnyt hänet yhdessä elokuvassa Luusalmena ja Metsoloissa nuorena Anttina. Edellisestä on joku mielikuva, kun katsoin kuitenkin elokuvan vasta 3 viikkoa sitten... Ei tämä meikäläisen elämäkertakirjojen lukutapa mitään uutta ole... Vieläkään en tiedä, miltä näyttä joku jalkapalloa potkinut Zlatan tai Kosovon Härkä (eivät sitten olleetkaan sama tyyppi) enkä tunne Tauskin biisejä. Niidenkin elämäkerrat oli hienoja lukukokemuksia. Epuista Eppu Normaali tai Eppu Nuotio olisi olleet tutumpia. Jälkimmäinen on oikeasti Eija-Riitta. 

"Tilanne on aivan järjetön. Vihaan ja rakastan tätä."

Opin ainakin sen, että Eppu Salminen on laulanut Hurriganesin My only onen yhdessä Esa Saarisen kanssa. Itse olen laulanut sitä ainakin yhden serkkuni kanssa eräänä kesänä mökkeillessä. 

Kirja on Salmisen lopputyö Teatterikorkeakoulussa, mistä hän valmistui vihdoin 2000-luvulla. Kirja on julkaistu 2009. Pitkään kesti siis tälläkin ikätoverillani valmistuminen. No, oikeasti se on vain hyvä, sillä valmistuminen kymmenen vuotta aiemmin lama-aikaan ei tehnyt hyvää  millekään uralle. 

Eppua paremmin tunnistan isänsä, Reijo Salmisen, joka veti ihanaa Tiilia taalia tallallaa -teatterivisailuohjelmaa nuoruudessani. Ai että, tykkäsin siitä. 

Tuhkimo näyttämöllä ja satuna

Ystävänpäivän kunniaksi leikittiin kavereiden kanssa Aurinkokuninkaan hovineitoja ja käytiin katsomassa Porin teatterissa Tuhkimo. Veikkaan että katugallupissa kysyttäessä ensimmäisenä mieleen tulevaa satua, olisi monien vastauksena Tuhkimo. Sadussa hyvä ja kaunis käytös kaikkia kohtaan palkitaan. Tuhkimossa se palkitaan pääsyllä prinssin puolisoksi. Ryhmämme keski-ikä oli yli 60 vuotta. Itse olin ryhmän nuorin. Kaikki olimme sitä mieltä, että tuleminen kannatti. Onneksi näytelmä jatkuu ainakin vielä koko kevään, joten muillakin on aikaa käydä sitä katsomassa. 

Kuvat: Porin teatterin mediakuvia

Tuhkimo sadun alkuperäinen kirjoittaja on pariisilaisen asianajajan Charles Perrault (1628-1703) ja se julkaistiin ensi kerran vuonna 1697. 

Perrault oli ryhtynyt vuonna 1663 huolehtimaan Ludvig XIV:n taide- ja kirjallisuuspolitiikasta. Tämä työ toi hänet hoviin ja johdatti hoviväen satujen maailmaan. Tuohon aikaan sadut olivat suosittuja yläluokan keskuudessa. Niitä kerrottiin toisille ja näyteltiin. Vuonna 1671 Perraultista tuli Ranskan akatemian jäsen. Perrault tunnetaan näinä päivinä siitäkin, että hän nosti silloisen nykykirjallisuuden silloin suosiossa olleen antiikin kirjallisuuden rinnalle pitäen molempia yhdenvertaisina. 

Kyseessä on sama tyyppi, joka on julkaissut Hanhiemon satuja eli kertomuksia menneiltä ajoilta -kirjan vuonna 1693, vaikka olen kyllä tähän saakka kuvitellut Hanhiemon satujen olevan Englannista. Hanhiemon saduista löytyy mm. Kaunotar nukkumassa metsässä eli tarina, joka nykyisin tunnetaan Prinsessa Ruususen nimellä. Mainittakoon, että Perrault ei itse keksinyt satuja, vaan muokkasi ne kansantarinoista ym. lähteistä silloiseen Ranskan hovielämään sopivaksi. Ainakin yksi tarinoista on peräisin Decamerone-kirjasta. 

Saduista tuli hovissa niin suosittuja, että Perrault kirjoitti neljä vuotta myöhemmin Hanhiemon tarinoita -kirjan, mistä löytyy mm. Saapasjalkakissa, Punahilkka, Prinsessa Ruusunen ja Cinderella tai pieni lasitossu, joka nykyisin tunnetaan Tuhkimo nimellä. 

Myöhemmin satuja on muokannut niin Grimmin veljekset kuin Disneykin. Tuhkimosta on tehty näytelmiä, elokuvia (ensimmäinen 1950) ja balettiesitys. 

Itse yllätyin kuinka tarkkaan Tuhkimo näytelmä noudattaa Perraultin versiota tarinasta. Itse olen kuullut tarinan ensi kertaa Grimmin veljesten muodossa, missä Tuhkimon sisarpuolet veistelivät kantapäätä ja poistivat varpaan, jotta kenkä mahtuisi jalkaan. Sisaret tuumasivat yksi kerrallaan, että prinsessana ei tarvitsisi kävellä itse. Siinä versiossa sisarpuolta vietiin ratsain prinssin luo ja lintu sen pähkinäpuun oksalla, mistä Tuhkimon isältään saama oksa oli peräisin, lauloin: 

"Kenkä jalkaa puristaa, verta tielle pulppuaa, takaisin siis ratsasta, etsi sisar oikea."

Näytelmään oli otettu Grimmin versiosta isän Tuhkimolle lahjana tuoma oksa, mutta jätetty raaemmanpuoleinen kehonmuokkauskohtaus esittämättä. Onneksi.  

Teemu Loikas oli suunnitellut Tuhkimolle oivalliset lavasteet. Istun teatterissa aina melko edessä, jotta näkisin kaikki pikkutarkasti. Joskus on täytynyt pettyä, kuten kerran Lahdessa jotain Niskavuorinäytelmää katsoessa, kun lavasteina oli vain koroke ja yksi tuoli. Sieluni janoaa yksityiskohtia, ja niitä tässä riitti, niin fyysisinä elementteinä kuin valoin luotuna. 

Vieläkin ihmettelen, miten näppärästi haltiakummi taikoi kurpitsasta vaunut!

Näytelmässä Tuhkimolla oli myös oikea nimi: Ella. En muista lukeneeni Tuhkimon nimeä satuversioissa. Perraultin sadussa ilkeämpi sisarpuoli antaa Tuhkimolle nimen Tuhkapylly, ja kiltimpi lieventää sen Tuhkimoksi. Muita nimiä ei mainita; vain toinen sisarpuolista on saanut tuolloin nimen, Javotte. 

Näytelmän sisarpuolet olivat juuri niin ikeitä kuin olin asian mieltänytkin ja äitipuoli sitäkin hirveämpi. Näytelmästä käy kyllä ilmi sekin, miksi äitipuoli on niin ilkeä. Se ei silti ole syy kohdella tytärpuoltaan kaltoin. 

Pakko todeta, että olin niin häikäistynyt näytelmästä, että en jälkeenpäin muistanut, kerrottiinko näytelmän lopussa Perraultin sadun lopussa ollut opetus: 

"On kaunis muoto aarre melkoinen, vaan kaunis käytös vielä voittaa sen. Ja tärkeämpi kuin on muoti uus' on hengetärten lahja, herttaisuus."

Erityiskiitokset Tanssikoulu Tankan tanssijoille, jotka tanssahtelivat sangen tenhoavasti. En tiedä kumpi tanssiryhmä oli vuorossa sinä iltana, kun näytelmää katselimme, mutta katselimme sitä mielellämme. 

Myös Marko Honkanen, teki erityisen hyvän vaikutuksen prinssin isänä. Vaativa ja määräilevä isä huomasi pojan rakastuneen aidosti, ja antoi parille siunauksensa sangen luontevasti. Mikä ihana päätös tarinalle. 

Jälkeenpäin keskustelimme kavereiden kanssa siitä, onko Tuhkimo kuitenkaan "lumoavin satu" kuten teatterilippuun oli painettu. 

Hyvä sai kyllä palkkansa, eikä pahaakaan kohdeltu huonosti. Se on aina hyvä asia. Mutta kuitenkin Tuhkimoa kiusattiin ja kohdeltiin kaltoin eikä hänellä ollut ystävänään kuin hiiriä, joita vilisi näytelmässäkin runsaan puoleisesti (ei pelkoa, ne eivät olleet eläviä). 

Itse sanoisin, että lumoavin satu voisi olla Kaunotar ja Hirviö. Vaikka sekään ei mikään lempeä satu ole, siinä ei kuitenkaan kiusata juuri muita kuin Hirviötä, ja häntäkin vain siksi, ettei ollut nuorena kiltti avun pyytäjälle, eli vähän niin kuin oma vika. Eikä Prinsessa Ruususessakaan tapahdu muuta pahaa kuin sadan vuoden unoset. 

Toisaalta, kaikki nämä klassiset prinsessasadut ovat lällyjä saduista pahimpaan verrattuna. Se on tietysti Hannu ja Kerttu. Ensiksi isä ja äiti jättävät lapsensa heitteille metsään, missä noita lihottaa lapsia syödäkseen ne, ja tarina päättyy siihen, että lapset murhaavat noidan. En ole vielä tähän ikään mennessä keksinyt, mikä olisi sen sadun opetus. 

Jos jotain jäi näytelmästä puuttumaan, se oli omassa seurassa olevat lapsikatsojat. Osa porukastamme oli parvella, ja siellä oli kuultu myös lasten riemua eri kohtauksissa. Permannolla oli hiljaisempaa. Katselimme vain lumoutuneina satua... oli se, lumoavin satu!

Ps. liput oli itse hankittu. 

Ei kertonut katuvansa - enkä katunut minäkään teatteriin menoa

Kolmentoista vuoden jahkailun jälkeen sovittiin kaverin kanssa, että mennään vihdoin Porin Contakti-teatteriin. Näytelmä tutusta kirjasta kannusti ostamaan liput, joten ostettiin. Emme katuneet. 

Luin viime vuonna Tommi Kinnusen kirjan Ei kertonut katuvansa. En minä katunut lukemista, harvoin kadun, mutta se ei jotenkaan tehnyt vaikutusta. Paljon puhetta, vähän villoja... No ei ehkä sitäkään, mutta en vaan vaikuttunut. Ihan kiva tarina, mutta... no... ei siinä minulle kovin paljon mitään uutta ollut. En katsele koskaan televisiosta ohjelmia, missä pari, kolme ihmistä puhuu taukoamatta. Kirjasta jäi vähän samanlainen fiilis. 

En oikein tiedä, mitä olisin kaivannut. Samaan aikaan luin Satu Saarisen pääosin Kemiin sijoittuvan Annikin sota ja rauha kirjan. Siitä tykkäsin. Enkä pelkästään sen vuoksi, että se oli ensimmäinen kirja, missä nainen todellakin päätyi Saksaan. 

Tältä pohjalta lähdettiin tutustumaan teatteriin, jonne suunnittelin meneväni edellisellä Porin kaudella ja jälleen oitis palattuani 13 vuotta sitten. Ei odotettu suuria itse näytelmältä, mutta haluttiin nähdä teatteri. Saada ns. jalka oven väliin jotta voitaisiin mennä toistenkin. 

Oli vähän liukasta ja satoi. Mentiin taksilla. Oltiin hieman liian ajoissa sisällä, mutta kahvi oli hyvää ja kavereiden syömät herkku croisantit näytti herkullisilta. Jos vatsa kestäisi sokeria ja vehnää, olisin syönyt sellaisen. Ja ostanut väliajalle toisen. Niin hyviä kuulemma oli, että en ehtinyt kuvaamaan. 

Kuvasin sen sijaan seinää, jossa toistui kivasti esitetekstin väri. Lämpiössä oli muutenkin lämmin tunnelma. Vähitellen tila täyttyi ääriään myöten. Eli viimeinen esityskerta ja esitys oli loppuun myyty.

Tykkään istua teatterissa melko edessä, jotta varmasti näen kaikki yksityiskohdat. Tällä kertaa päästiin myös keskelle, joten nähtiin hyvin sekä oikealle että vasemmalle. Kannatti tulla ajoissa, niin oli hyvissä asemissa oven lähellä, vaikka totuuden nimessä, puoli tuntia myöhemminkin oltaisiin hyvin ehditty. 

Ennen esitystä katselin, että lavastus on melkein yhtä niukka, kuin kerran Lahdessa yhdessä Niskavuori-sarjan näytöksessä, missä lavastaja oli saanut virikkeitä japanilaisesta edokauden kabuki-teatterista ja jättimäisellä näyttämöllä oli vain koroke jolla oli yksi tuoli. Itse näytelmä oli sielläkin ihan ok. 

Heti esityksen alettua huomattiin, että lavasteet oli sangen liikkuvia. Milloin ne olivat keskellä ryhmänä, milloin sivuilla, milloin esittivät kuorma-auton lavaa, milloin kiveä tai muuta istuinpaikkaa. Näppärää. 

Kirjassa ei kovin montaa muuta hahmoa ollut kuin naisten ryhmä, mutta sen verran kuitenkin, että näytelmässäkin löytyi miehiä siirtelemään laatikoita sopiviin kohtiin aina tarvittaessa. 

Olen nähnyt melkoisen määrän näytelmiä eri paikkakunnilla neliössä Turku-Lappeenranta-Kuopio-Vaasa ja vähän sen ulkopuolellakin, mutta en ole aiemmin nähnyt näytelmää, missä kävellään luontevasti koko esityksen ajan. Täällä se oli aikaansaatu niin kiinnostavalla tavalla, että melkeinpä tekisi mieli käydä jossain muualla katsomassa, miten he ovat asian ratkaisseet. 

Katsellessa tuli mieleen parikin ohjaajaa, jotka olisivat saaneet esityksen näyttämään marssimiselta, mutta AaPee Söderdahl oli onnistunut luomaan toisenlaisen tunnelman. Ehdittiin ihmetellä maisemien vaihtumista ja pitää huilaustaukoja. 

Kävelymatkaa on Norjan rajalta Kemiin noin 450-600 kilometriä riippuen lähtöpaikasta. En muista enää, mainittiinko kirjassa paikkaa, mistä kävely aloitettiin. Joku mielikuva olisi, että leiri olisi ollut Norjan Ruijassa, joten kävely olisi aloitettu Nuorgamin tienoilta ja matkaa siis 600 km Kemiin. Ajassa se tekee tietä myöten rajalta noin 70-110 tuntia Rovaniemelle ja siitä vielä alle 30 tuntia Kemiin. Vähällä ruualla ja tottumatta, matkalaukkua kantaen melkoinen rupeama. Ehtii siinä ajatella ja puhua kaikenlaista.

Pääosissa on viisi eri-ikäistä naista: Aili, Irene, Katri, Siiri ja Veera. Kirjassa oli muistaakseni aluksi mukana muitakin, ainakin joku nainen pienen lapsensa kanssa, mutta he eivät lähteneet kävelemään. Näyttämöllä heitä ei tarvittu. 

Vähitellen vaelluksen aikana alkaa selvitä naisten menneisyys. Jokaisella on omat taustansa. Nuorin on rakastunut ensi kertaa täysin sydämin, keski-ikäisemmät ovat halunneet rinnalleen miehen eri syistä, vanhin ei ollut lähtökohtaisesti edes samoilla kalkkiviivoilla muiden kanssa, koska oli lähtenyt saksalaisten matkaan potilasta hengissä pitävänä sairaanhoitajana eikä sussuna, mutta yhtä kaikki, samassa veneessä ollaan. 

Askel painaa, nälkäkin on, mutta nuorena jaksaa. Vanhin ei jossain vaiheessa enää jaksa nostaa jalkojaan esteiden yli. 

Kuva: Contakti teatteri

Varjeluskin on mukana. Metsäpissallakaan käydessä ei osuta miinoihin saati silloin kun ylitetään tuhotun sillan jäänteitä. 

Matkan aikana naisille selviää toistensa tarinat, mutta ehkä vielä tärkeämpää on, että heille selviää oma selviytymistarina. Näistä jutuista ei kylillä huudella. Ei huudeltu vuosikymmeniin. Vasta aivan hiljattain on voinut puhua, jos on halunnut puhua. 

En ollut tehnyt lukiessani paljon muistiinpanoja tästä kirjasta, mutta yhden sitaatin olin kirjoittanut. Se kuvastaa mielestäni edelleenkin hyvin sitä, miten näille naisille muodostui selviämisstrategia siinä kävellessä toisten kohtalotovereiden kanssa: 

"Kotiin päästyä hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty."

Porukkamme oli sitä mieltä, että näytelmä oli vaikuttava ja hienosti toteutettu. Itselleni se tosiaan tuntui paljon paremmalta kuin kirja, kaverit eivät kirjaa olleet lukeneet aiemmin. Kappale näyttää olleen suosittu, sillä monet näytökset olivat loppuunmyytyjä. Hieno juttu.

Oma istumapaikkani oli sellainen, että näin paikaltani hyvin tuon alimman kuvan asetelman. Edessäni istui lapsuuden naapurin tyttö, näyttämöllä toisen naapurin lapsen lapsi. Heitä nuorempana oli parina kesänä mukana heidän näytelmäleikeissään minäkin. 

Vaimoni on toista maata

Facebookin muistoja tältä päivältä vuosien varrelta on kerrassaan mainio asia. Olen saanut viikon sisällä itseni kahdesti kiinni siitä, että en muistanut, mitä tapahtui marraskuussa 2011. Se nyt ei sinänsä ole ihme, sillä työyhteisöni eli YTeisen jälkeistä loppusuoraa ja sattuneista syistä vietimme sillä työpaikalla viimeistä joulua vol 2. Se ensimmäinenkin vuotta aiemmin rasitti. Kulttuuria ehdin näemmä silti harrastaa.

Muutama päivä sitten muistot kertoivat että olin ollut Ateneumissa ikimuistoisessa näyttelyssä. Olen vuosikausia kuvitellut, että jätin sen väliin, mutta koska en ole koskaan päivityksessäni valehdellut olleeni muualla missä olen, niin uskottava on. 

Tasan 13 vuotta sitten olin tänään päivällä puhujakeikalla Savonlinnassa ja illalla teatterissa katsomassa Vaimoni on toista maata. Jostain syystä muistan sen puhujakeikan kyllä oikein hyvin. Valokuvasta muistan ruokailunikin teatterin jälkeen.

Olen kuvitellut muistavani kaikki näytelmät, joita olen nähnyt livenä, mutta tämä eibkyllä ole jättänyt mitään kunnon muistijälkeä. Tällä kertaa pistän tuon silloisen stressin piikkiin, mutta huolestun, jos niin tapahtuu muidenkin vuosien osalta. 

Kävin yhdistyksen kanssa kesällä 2023 katsomassa tuon näytelmän Porissa Kirjurin kesäteatterissa. 

Jotain tuttua siinä tuntui olevan, mutta mieleni kellot kilkatti 1980-1990-luvun Tampereelle, missä näin tuolloin monta samantyylistä farssia Esko Roineen tähdittämänä. Mikkeli ei tullut mieleen, vaikka siellä ja Lahdessa näin mikkelinvuosinani melkein kaikki suuren näyttämön kappaleet. 

No. Pakko olla itselle armollinen. 

Porissa pääosissa oli Joonas Nordman, Maria Kuusiluoma, Mika Muranen ja Jenny Kokander. Näytelmässä vanhempi pariskunta kutsuu kylään nuoremman pariskunnan, isäntäpari kuvittelee nuoremman naisen ulkomaalaiseksi ja farssien tapaan siitä syntyy melkoinen (parisuhde) soppa. Vanhalla parilla on ongelmansa, nuoremmalla omansa.

Itse nautin näkemistäni, sillä oma kauan sitten päättynyt parisuhde ei katselua häirinnyt. Kaverilla meni enemmän tunteisiin. Väliaika tarjoilu oli maukas, seura hyvä ja vessaan lyhyt jono. Nehän ne on kesäteatterimiljöön tärkeimmät asiat.

Tykkään farsseista harvakseltaan nautittuna. Ne on kyllä vähän 'aivot narikkaan' meininkiä, mutta useimmista on kuitenkin löytynyt myös vakavahenkisempi sanoma. Tässäkin parisuhteiden erilaisuudet.

Käsikirjoitus on ranskalaisen Gilles Dyrekin käsialaa, ja pakko todeta, että kyllä ranskalaisetkin osaa farsseja kirjoittaa. 

Lähes 60-vuotias Dyrek on toisen polven näyttelijä, joka on kirjoittanut useampia näytelmiä. Vaimoni on toista maata lienee ainoa suomennettu, koska minun Google ei tarjonnut muun nimisiä näytelmiä. Dylekin Joulu parvekkeella kuulostaisi hienolta joulunäytelmältä. Katsoisin jos joku kääntäisi.

Surukseni huomasin, että Mikkelin teatterilla menee nykyään huonosti. Tämän päivän uutisissa oli, että rahat ja näytteleminen loppuu 2028 tienoilla, ellei jostain tule rahallista buustia. Nykyään teatterissa on enää kuusi vakinaista näyttelijää. Sääli, sillä tykkäsin Mikkelin teatterista. Sieltä jäi hyvät muistot. Toivottavasti joku senkin pelastaa, nyt kun kulttuuriministeriö kiristää rahahanoja, eikä Raha-automaattiyhdistys enää anna tukea, kuten 1990-luvulla.

Toivottavasti kurjuus ei iske koko maan teattereihin. Porissa näyttelijät paikkasivat aikanaan (noin 1992) vuoden tulosta hulvattomalla sketsinäytelmällä, jonka nimi on painunut unholaan, saattoi olla Tähden lentoja. Näytelmässä mainostettiin sponsoreita kuten Nauha ja nappia, Vesi Mäkistä ja ennen kaikkea Ilmari Holmlundia, josta laulettiin Porilaisten marssin sävelellä:

🎶Holmlund, presidentiksi...🎶

Mainos kannatti, sillä edelleen muistan kolme pääsponsoreista... Sen jälkeen en muuten olekaan istunut usein eturivissä, sillä Kai Tanner Teini-ikäisenä mutanttininja -kilpikonnana liukui lähes nenääni kiinni näytelmän tiimellyksessä. Oli siinä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ja myös yksi teatterikassan ryöstö.

Kirjurinluodon kesäteatteri on kiva, ja yllättävän lähelle sinne pääsee myös bussilla. Kesäteattereiden huono puoli on, että niihin tarvitaan auto tai jonkun yhdistyksen bussikuljetus. Käyttäisin kesäteattereita paljon enemmän, jos jotkut ymmärtäisi perustaa sellaisia bussipysäkin viereen... Tai joku alkaisi bussimatkat kaikkiin lähitienoon kesäteattereihin.

Idän pikajunan arvoitus

Suomenkielisen teatterin lähtölaukaus tapahtui Porissa Hotelli Otavan juhlasalissa 14.10.1872. Sen kunniaksi kävin kaverin kanssa katsomassa Idän pikajunan arvoituksen. Joulukiireiden vuoksi päivitys jäi tekemättä. Kun nyt kuulin, että keväällä Porin teatterissa on kantaesitys Kuolema Niilillä -dekkarista, niin päätin kirjoittaa vuosi siten aloittamani päivityksen loppuun. Parempi myöhään kun ei silloinkaan. 

Idän pikajunan arvoitus on yksi Agatha Christien suosikkikirjoistani. Muita ovat mm. Ikiyö (Tuijottava katse) ja Kurpitsajuhla. Jännää kyllä, tykkään enemmän Poirotista televisioruudulla, mutta kirjoissa neiti Marplesta. 

Idän pikajunan olen lukenut muutaman kerran ja nähnyt telkkarissa pari kertaa. Onneksi dekkarimuistini on armollinen ja harvoin muistan kuka murhaaja oli. Näin kävi tälläkin kertaa. 

Loistelias Grand Express d’Orient eli Idän ­pikajuna aloitti neitsytmatkansa Pariisista Istanbuliin 4.10.1883. Aluksi matkaa tehtiin kaksi kertaa viikossa molempiin suuntiin. 

Aikaa kului aluksi lähes 82 tuntia. Kun Pariisista lähdettiin tiistaina klo 19.30, oltiin Konstantinopolissa eli nykyisessä Istanbulissa lauantai aamulla kello 6. Matkan varrella pysähdyttiin Stasburgissa, Münchenissä, Wienissä, Budapestissä, Bukarestissa ja Varnassa. 

Jo vuonna 1883 Idän pikajunan junavaunut olivat jousitettu niin, että shampanja ei läikkynyt laseista ravintolavaunussa ja uni tuli hyvin silkkilakanoissa höyhenpeiton alla. Ensimatkalla mukana olleet, kutsutut, toimittajat moittivat luksuksen keskellä vain vessojen vähyyttä, joka hieman häiritsi aamutoimia, sillä 20 hengen makuuvaunussa oli vain kaksi vessaa ja aikaa kului myös siihen, että henkilökunta pesi vessan jokaisen käynnin jälkeen.

Junaan palkattiin Euroopan parhaita kokkeja ja ruoka sekä niihin valitut juomat olivat huippulaatua. Kuten Agatha Christien dekkarissa, oli Idän pikajunassa oikeastikin omat junapalvelijat joka hytissä. Kirjassa vilahtelee matkustajien omiakin palvelijoita, mutta ilman sitäkin pärjäsi, sillä hyttipalvelija mm. vaihtoi petivaatteet päivittäin ja laittoi iltaisin vuoteen yökuntoon. 

Matka-aika lyheni kun rata ja tekniikka parani. Esimerkiksi jo vuonna 1897 matka-ajasta oli saatu pois ratatöiden avulla lähes vuorokausi ja aikaa kului enää noin 64,5 h. Viimeinen matka tehtiin 1977.

Nykyisinkin matkoja tehdään 1920-luvun luksustyyliin eri puolille Eurooppaa. Esimerkiksi Pariisi-Venetsia matka onnistuu yhdellä junayöllä, Istanbul-Pariisi matkalla ollaan viisi yötä, joista kolme junassa. Vuorokausihinta alkaa noin 4000 eurosta/yö ja junassa on pukukoodi, joten itselleni matka aiheuttaisi myös paljon vaateostoksia.

Myös jo sata vuotta sitten Orient Express kulki eri reiteillä Pariisin ja Istanbulin välillä. 

Kuva: Porin teatteri lehdistökuva

Haluan istua teatterissa noin neljännellä penkkirivillä, josta mielestäni näen koko näyttämön mutta myös lavasteiden ja pukujen pienemmätkin yksityiskohdat. Itselleni teatterissa käymisen puoli nautintoa on lavasteiden ihailu. Yksinkertaiset, oopperamaiset lavasteet eivät jätä minulle muistijälkiä esityksistä, vaikka näyttelijäsuoritukset olisivat kuinka hyvät. 

Poikkeuksena tästä on Lahdessa noin 15 vuotta sitten näkemäni Niskavuori-sarjan joku näytelmä, jossa ainoa lavaste oli askelman korkuinen koroke ja yksi tuoli. Näytelmä kuulemma kunnioitti japanilaista kabuki-teatteria, mutta mieleen jäi vai se, kun näyttelijät pyörähteli itsensä ympäri, kun menivät kuvitellusta ovesta. Mainittakoon, että esitys ei jäänyt mieleeni hyvistä asioista vaan nimenomaan surkeasta lavastuksesta, josta jäi fiilis, että lavastukseen ei ollut jäänyt rahaa, mutta haluttiin silti esittää Niskavuorta pikkujouluaikaan. Totta puhuakseni en muista mihin aikaan vuotta näin kappaleen, saattoi olla keväälläkin. 

Porin teatterissa ei tälläkään kertaa tarvinnut pettyä lavasteissa. Oskari Löytösen suunnittelemat lavasteet tekivät todella vaikutuksen. Välissä tuntui siltä, että oli oikeastikin junassa. Plussaa annoin videoefekteistä, jotka toivat nykyaikaista otetta 1920/1930-luvun tunnelmaan.

Nyt kun olen lukenut oikeasta Idän pikäjunasta, en enää yhtään ihmettele, että Hercule Poirotia mietitytti vaunun matkustajiston kokoonpano. Jos vuorokausihinta nykyään on 4000 euron tietämillä yötä kohti, se ei aikanaankaan ollut edullinen matkustusmuoto.

Miljonääri, liikemies, kreivi ja ruhtinatar voivat olla tarpeeksi vauraita tähän junavaunuun, mutta olisivatko hekään ottaneet palvelijoita/työntekijöitään mukaan ja olisiko lähetystyöntekijällä tai Bagdadissa lastenhoitajana olevalla ollut varaa näin kalliiseen matkaan. Tuskin. Tai sitten olen käsittänyt lastenhoitajan palkan aivan väärin. 

Murhan tapahduttua Poirot saa paljon ajateltavaa. Murha ei ehkä olisi ratkennut lainkaan, ellei juna olisi juuttunut kinoksiin Alpeilla. 

Tarinan taustalla oli junan jääminen kinoksiin kuudeksi päiväksi 1920-luvun lopulla. 

Agatha Christie käytti itse Idän pikajunaa useamman kerran käydessään miehensä luona kaivauksilla Syyriassa. Ehkä juuri siksi Poirotkin astuu junaan jo Aleppossa.

Idän pikajuna esiintyy muissakin romaaneissa. Ensimmäinen maininta on vuodelta 1897, Bram Stokerin Draculassa.

Muistaakseni myös Ian Flemingin yhdessä James Bond romaanissa matkustetaan junalla Istanbulista. Paul Theroux matkusti junalla Euroopasta Kiinaan saakka ja kirjoitti siitä kirjan. Alkumatkan hän teki Idän pikajunalla. Myös Graham Greeneltä löytyy kirja tältä junamatkalta.

Niille, joille Christien Idän pikajunan arvoitus ei ole enää arvoitus lainkaan voin näin joulun alla suositella Alexandra Benedictin Joulun pikajunan arvoitusta. Siinä matkustetaan huonossa lumisäässä joulun viettoon Lontoosta Skotlantiin.

Suomenkielisen teatterin tyyssijoilla

Suomenkielisen teatterin tyyssijana on Pori, jossa Kaarlo Bergbom seurueineen aloitti säännöllisen toimintansa 13.10.1872.

Suomenkielisiä esityksiä oli toki ollut aiemminkin, esimerkiksi Kaarlo Bergbomin teatteriryhmä oli esittänyt  Aleksis Kiven näytelmiä Helsingissä ja Viipurissa suomeksi. Tuon teatteriseurueen toiminta ei kuitenkaan ollut täysin suomenkielistä - ainakin Lean esityksessä Lea oli suomenkieleltään ummikko ja oli opetellut ulkoa vuorosanat suomeksi. Toiminta oli lisäksi satunnaista ja seurue esitti näytelmiä myös ruotsiksi. 

Poria pidettiin Helsinkiä turvallisempana aloituspaikkana. Myös Hotelli Otavan sijainti oli erinomainen, keskellä kaupunkia, lähellä rautatieasema ja laivasatama pienemmille laivoille. Nykyään Otavan rakennus on hieman syrjässä. Laivaliikennettä keskustaan ei ole ja rautatieasemakin siirrettiin kauan sitten toisaalle. 

Hotellin yläsali oli tupaten täynnä katselijoita. Istumapaikkojen lisäksi oli myyty 50 seisomapaikkaa. Näyttämö oli pienehkö, mutta matkaavalle teatteriseurueelle sopiva. Isoja rekvisiittoja ei voinut raahata pitkin maakuntia, vaikka junalla pääsikin hyvin lähelle näytäntöpaikkaa.

Hotellin näyttämö oli rakennettu 1860 tienoilla, kun seuranäytäntöjen suosio oli alkanut kasvaa. Lehtitietojen mukaan suomenkielistä teatteria esitettiin heti tuoreeltaan. 25.5.1862 esitettiin suomeksi ainakin Kuningas Renen tytär, joka esitettiin kahdesti. 

Monet tuon ajan näytelmät olivat lyhyitä, joten tässä ensimmäisessäkin teatteri esityksessä esitettiin peräti neljä näytelmää. 

Ensimmäinen näytelmä oli jälkeenpäin sanomalehdissä olleen tiedotteen mukaan "tutulta Tuokoltamme". Itselleni Työväen marssin (vuonna 1894 Merikannon pyynnöstä) sanoittaja Antti Tuokko ei ollut lainkaan tuttu, mutta onneksi hyvä kaverini Google tietää lähes kaiken. 

Tuokko oli kirjoittanut itse ainakin näytelmän Saul vuonna 1868, mutta merkittävämpää oli, että päätyönsä ohella hän suomensi useita näytelmiä Suomalaiselle teatterille. Saul oli viisinäytöksinen näytelmä, eikä aikanaan saanut hurjaa menestystä, joten voisin päätellä, että Porissakin esitettiin joku käännöstyö. Kenties joku osa Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista. 

Valinnanvaraa oli tuolloin jo jonkinmoinen määrä. Kaarlo Bergbom on kirjoittanut Kirjalliseen kuukausi lehteen alkuvuodesta 1872, että Suomenkielisiä näytelmiä oli tuolloin jo lähes 70, kun Saulin ilmestyessä 1868 niitä oli vasta kolme. Ensimmäiset olivat Aleksis Kiven Nummisuutarit ja Kullervo. Näistä noin 70 näytelmästä iso osa oli käännöksiä, kotimaisten ruotsinkielisten näytelmien lisäksi käännettiin mm. Shakespearea. 

Toisena esitettiin draamallinen kuvaelma Pilven veikko, jota seurue oli esittänyt aiemmin Helsingissäkin joko ruotsiksi tai suomeksi. Pilven Veikko on yksi Vänrikki Stoolin Tarinoista. Se kertoo Perhon Mehtä-Porasen talon kasvattipojasta, joka kertomuksen mukaan tappoi yksin sodan aikana kymmenen venäläistä Perhon kirkonmäellä, mutta joutui sitten alakynteen ja sai surmansa. Suremaan jäi mm. kasvattiperheen tytär. 

Kolmantena esitettiin Topeliuksen Saaristossa ja viimeisenä niin ikään Topeliuksen Sotilasvanhuksen joulu. 

 

Kun amiraali Antarström Saaristossa kappaleessa kohotti "etelän viinimarjasta pisara pohjaan ihanan luonnon kunniaksi ja tulevaisuuden maljaa ja kaikkien isänmaatansa lempivien maljaa", yleisö ihastui ja huusi "Maamme", "Maamme". Ja soittokunta soittikin sen oitis esiripun vielä ollessa ylhäällä. 

Näytelmän päätteeksi teatteriseurue kutsuttiin johtaja Kaarlo Bergbomin (rintakuva löytyy Porin teatterista) keralla hupaisin pitoihin, jossa sepitettiin myös runo Suomalaisen teatterin onneksi. Sitä en löytänyt. 

Teatteriseurue viipyi Porissa useamman viikon. Se esitti porilaiselle yleisölle koko ohjelmistonsa ja piti myös Aleksis Kiven viimeisen teoksen, Margaretan, ensi-illan (näytelmä oli esitetty Helsingissä jo keväällä, mutta vain kutsuvieraille). 

Elän toivossa, että Kivi sai tiedon tapahtuneesta sairasvuoteelleen. 

Menestyksekästä jatkoa suomenkieliselle teatterillemme! Ja kiitokset kirjailijoille, jotka näytelmiä kirjoittavat. 

Kansainvälinen romanipäivä 8.4.

Tänään oli taas päivä, jolloin romanilipun saattoi nähdä lippusalossa. Porin kaupunki tarjosi asukkailleen tämän elämyksen tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Tuntui hyvältä, että tässä maailmantilanteessa jaksetaan aloittaa uusia traditioita.

Romanipäivää on vietetty Suomessa vuodesta 1990 alkaen. Luultavasti huomasin päivän heti ensimmäisenä vuonna, sillä radio oli avoinna aina, kun olin kotosalla. Kaiketi uusi merkkipäivä ylitti uutiskynnyksen silloinkin. Blogiin päivä on päässyt aiemmin vuonna 2009.

Mietin päivän aikana mitä tänään kirjoittaisin. Sitten muistin, että en kirjoittanut joulukiireiden vuoksi 2019 joulun alla Rakastajat

Kuva: Torin nettikamera 8.4.22
Sumea otos, mutta liehuu se.

 teatterin Musta, mustempi, romani -näytelmästä, jota kävin katsomassa ystäväni kanssa.

Kävin Rakastajat-teatterin näytöksissä 1990-luvulla katsomassa varmaan kaikki näytelmät. Sitten kun teatteri löysi kiinteän esityspaikan, en enää käynyt. Jotenkin pelkäsin, että tunnelma olisi väljähtynyt kiinteässä esityspaikassa. Sitten muutin Mikkeliin.

Paluun jälkeen olen käynyt Kehräämössä silloin tällöin, mutta kieltämättä aivan liian harvoin. Ennen tuota näytöstä taisi käydä katsomassa jonkun Kehräämössä jonkun oopperan ja heti sen jälkeen jonkun vierailunäytöksen, mutta siitä taitaa olla nyt ainakin viisi vuotta.

Ilokseni huomasin, että Rakastajat teatteri esitti Musta, mustempi, romani -näytelmän viime vuonna Tampereella. Hyvä näytelmä kestää useampiakin esityksiä.

Tykkään Rakastajat-teatterin intiimiydestä. Myös tässä näytelmässä näyttelijät olivat lähellä yleisöä ja tuntui, kuin ystävä oisi kertonut siinä vierellä tarinaa.

Kuva: Christian Vaarapuro
Tampereen teatterissa 2019.
YasminAhsanulllah
jääkiekkokasseineen
ja Kai Tanner.

Olen nähnyt Kai Tanneria monenlaisissa rooleissa 1980-1990-luvun taitteesta lähtien. Porin teatterin ajoilta on jäänyt mieleen erityisesti hänen roolinsa My Fair Ladyssä Elaizan isänä ja Teini-ikäisenä mutanttininja kilpikonnana näyttelijöiden teatterin tukemiseksi pitämässä vuodenvaihteen iloisessa sketsinäytelmässä. Rakastajat teatterin ajoilta rooli teatterin ensimmäisessä Rakastaja -kappaleessa oli ikimuistoinen, mutta sitä oli myös Musta, mustempi, romani -näytelmän rooli itsenään.

Näytelmän on kirjoittanut mm. Kai Tannerin haastattelujen pohjalta Elina Izarra Ollikainen. Näytelmä on myös vahvasti informatiivinen. Itse tykkäsin kovasti myös siitä, että näytelmässä oli myös seinälle heijastettuja haastatteluosia.

Kai Tannerin ohella näytelmän helmi oli Yasmin Ahsanullahin rooli hoitajana. Näytelmä tuleekin nykyään aina mieleen, kun näen jääkiekkokassin.

Kaiken kaikkiaan näytelmä ylsi koskettavuudessaan henkilökohtaiseen top-kolmoseen. Siellä oli entuudestaan Lahden kaupunginteatterissa näkemäni näytelmä nuorten murhaajien äitien tuskasta siitä, miten he eivät ole kasvattaneet lapsiaan tappamaan, saman teatterin Mozartista kertova musikaali, jonka Salierin roolin hoiti upeasti Mikko Jurkka sekä Ulvilan kesäteatterin Viulunsoittaja katolla, missä juuri kun vihkiparin ylle laitettiin morsiuskatos, pörrähti paikalle iso lauma (suden)korentoja, jotka tanssivat katoksen yllä kappaleen ajan. Se oli niin uskomaton luontokokemus, että vastaavaan ei helposti yllä.

Nyt kun korona-breikki alkaa olla (ainakin toistaiseksi) menneen talven lumia, elän toivossa, että teattereissa tulee istuttua entistä enemmän.

Mastojen loisteessa

Ajeltiin eilen päiväseltään Porin radiomastojen ääreltä katsomaan, minkälaiset radiomastot Lahdesta löytyy.

Pontimena reissulle oli geokätköilyn megaluokan tapahtuma Mastojen loisteessa, josta tulikin kävijämäärältään tähän mennessä isoin megatapahtuma Suomessa.

Lahden radiomaston ilmavaa raudoitusta

Itselleni tämä oli kuudes mega ja samalla ensimmäinen sisätiloissa pidetty, johon osallistuin. Tykkäsin. Ympärillä olevat seinät pitivät porukan mukavasti kasassa ainakin sen aikaa, minkä kukakin oli tälle 12 tuntiselle tapahtumalle varannut.

Vaikka mukavaa oli ja paljon tuttuja tuli nähtyä, niin aika nopeasti tälläkin kertaa liukenimme ulos kaupungille geokätköjen ja nähtävyyksien pariin. Onneksi ne ovat yleensä sama asia, kuten oli tälläkin kertaa.

Pakollisista nähtävyyksistä nähtiin ainakin radiomastot, hyppyrimäet, Sibelius-talo, Mannerheim-patsas ja upea järven ranta.

Lahti. Hauskat puulaineet rannalla ilta-auringon hämyssä

Näistä itselleni uusi tuttavuus oli Sibelius-talo, jonka olen mielessäni aina kuvitellut valkoiseksi ja moderniksi kuin Mikkelissä olevan Mikaelin isoksi veljeksi. Pieleen meni mielikuvat! Yllätyksekseni rakennuksessa olikin paljon punatiiltä ja kauniita ikkunoita.

Itselleni Lahti on läpikulkukaupungin ohella erityisesti teatterikaupunki. Mikkelin vuosina kävin kerran-pari vuodessa Lahdessa teatterissa. Noilta vuosilta on jäänyt mieleen erityisesti Mozartin ja Salierin elämästä kertova Amadeus-musikaali. Mikko Jurkka jätti Salierin roolissa lähtemättömän vaikutelman.

Muistiin jäi myös pieneltä näyttämöltä esitys, jossa kerrottiin muutamasta kotimaisesta rikoksesta läheisten silmin. Mieltä herätteli erityisesti yhden rikollisen äiti, joka pohti näytelmän lopussa tyttärensä kauhistuttavia tekoja todeten, että hän ei kasvattanut lastaan tuollaista uraa ajatellen. Rikos taisi olla eräs paljon puhuttanut paloittelu surma, ja äidin epätoivoiseen tuskaan oli helppo yhtyä lehtijuttujen valossa. Pakko myöntää, että jollain tapaa kylmäsi, kun esityksen jälkeen kävelin teatterista odottelemaan yöbussia. Valitettavasti näytelmän nimi on unohtunut vuosien saatossa. Vaikutuksen se teki siitä huolimatta. Tällä reissulla en ollut yksin, enkä edes yöllä, joten ei kylmännyt. Sääkin suosi ja ilman takkia pärjäsin koko päivän.

Lahdessa kun oltiin, niin tottahan pohdiskelin myös lahtelaisia kirjoja. Ensimmäisenä tuli mieleen Timo Sandbergin Mustamäki-sarja, missä komisaario Otso Kekki selvittää rikoksia.

Aikajanalla kirjat etenevät poikkeuksellisen rivakasti, mutta nuorena aloittanut Kekki jatkanee rikosten selvittelyä ja uusien tekniikoiden käyttöön ottoa vielä muutaman kirjan verran. Onneksi, sillä pidän hyvin taustatyöt tehdyistä historiaa tihkuvista dekkareista, millaisia Mustamäki-sarjan kirjatkin ovat.

Timo Sandberg
Häränsilmä

Sarja alkaa sisällissodan jälkeisestä ajasta ja neljännessä osassa ollaan jo talvisodan tienoille. Kolmessa ensimmäisessä kirjassa eletään voimakkaasti kieltolain aikaa, mutta paljon muutakin kirjoista löytyy kuin pirtun kanssa pelaamista.

Sarjan toisessa osassa, Häränsilmässä, eletään vuotta 1927. Kirjassa selvitellään poliisisurmia ja ryhdytään rakentamaan saksalaisten kanssa yhteistyössä Yleisradiolle radiomastoja. Juonipaljastuksiin en ryhdy tälläkään kerralla, kannattaa lukea koko sarja itse.

Vaikka mastot rakennettiin Wikipedian mukaan nopeasti, niiden rakenteesta tuli hyvin säitä kestävä ja vankka, ja kuten kuvistanikin näkyy, siro.

Korkealla mäen päällä olevat mastot ja hyppyrimäet ovat Lahden tunnuksia ja näkyvät jo kauas. Itsekin ihailimme mastoja jo Hollolan Pyhän Marian kirkolta Lahtea kohti ajellessa.

Mastojen pienoismallit toimivat Mega-tapahtumassa nerokkaasti vieraskirjana. Sopivaa nimikirjoituksen paikkaa sai etsiä jo tapahtuman alkupuolella, miten täyttä pikku mastojen runkopuissa lienikään viimeisten kävijöiden tullessa paikalle iltamyöhään, en tiedä.

Reissussa oltiin tällä kertaa noin 13 tuntia. Paljon ehdittiin nähdä tälläkin aikataululla, vaikka yöpymään ei ehdittyään. Edellisen kerran olen tainnut nukkua Lahdessa noin 13 vuotta sitten, kun pidin siellä arkistointikurssia järjestöihmisille. Seuraavalle käyntikerralle pitänee mahduttaa Sataman tuntumassa olevat vesiurut, niitä kuuluivat monet kehuvan.