perjantai 12. heinäkuuta 2019

Tarzanin hautaa etsimässä

Tänään vietetään kansallispäivää pienellä São Tomé ja Principen saarivaltiossa. Maa julistautui itsenäiseksi vuonna 1975. Sitä ennen maa kuului Portugalille, ensin siirtomaana, sitten autonomisena alueena. Valtio sijaitsee Atlantin valtameressä, nippa nappa päiväntasaajan pohjoispuolella reilu 225 kilometriä Afrikan mantereesta. Maan itäpuolelta löytyy Gabon ja pohjoispuolelta Nigeria.  

Saarten keskilämpötila pysyttelee ympäri vuoden 27 asteen tienoilla rannikolla ja vuoristoalueilla 20 asteen tietämillä. Niinpä ei ollutkaan yllätys, että varsinaissuomalainen perunanviljelijä Tapio Takapuro on helisemässä lämpötilan kanssa Juha Ruusuvuoren kirjassa Tarzanin hauta 

Mikä sitten sai isäntämiehen lähtemään tuollaiseen ilmastoon kesälomaa pidemmäksi ajaksi? Tästä voimme syyttää Marttaliittoa, joskin kirjan tarina on täysin kuviteltu. Martoilla toki on ollut kehitysyhteistyötä Afrikassa vuodesta 1980 lähtien, mutta kaikissa hankkeissa on käytetty paikallisia työntekijöitä. Annetaan kuitenkin tässä kohden kirjailijalle vapaus päästää mielikuvituksensa lentoon, sillä aikamoisen lennokas ja osin hauskakin tarina Ruusuvuoren näppäimistöltä on syntynyt.

Marttojen kuviteltu kehitysyhteistyöprojekti siis vei maanviljelijän vaimon Tarjan stipendimatkalle pätkätyöhön São Tomé ja Principen pääkaupunkiin Sao Tomeen. Hankehenkilön työnä on avustaa paikallista suklaatehdasta, sillä hänellä on avuja, joita löytyy vain harvoilta – erinomaisen tarkka makuaisti ja kokemusta suklaatehdastyöstä Fazerilla

Tarjan tarkan makuaistin turvin tehdas voisi saada tuotteensa maailman markkinoille aivan toisella volyymillä, millä ennen. Hieno ajatus, sillä oikeassakin elämässä São Tomé ja Principen tärkein vientiartikkeli on kaakao. Kaakaon kanssa on sama juttu, kuin suomalaisen puunkin kanssa, jalostettuna valmiiksi tuotteeksi maataloustuotteesta saisi paljon paremman vientihinnan.

Liekö tuolla jossain Tarzanin hauta?
Kuvituskuva by Ji-Elle. Alkuperäinen kuvateksti tekstin lopussa.
Työtön isäntämies on aluksi reissussa mukana vain vaimon avecina, mutta ryöstää nopeasti kirjan pääosan. Tapio Takapuro on harrastanut pienestä pitäen aktiivisesti Edar Rice Burroughsin Tarzan kirjoja, ja saarella ollessaan hän pääsee mullistavan uuden tiedon jäljille. 

Tietojen mukaan Tarzan kirjojen kirjoittaja oli kuin olikin jalkautunut Afrikkaan ja käynyt São Tomé ja Principen saarella jonkun laivamatkansa aikana. Tästä, ja paikallisen poliitikon haaveista saada ensimmäinen afrikkalainen kuuhun, sukeutuu jännitystarina, josta tässä ei sen enempää. 

Olen ennenkin sanonut, että kirjoja voi lukea niin monesta eri näkökulmasta. Silmäilin tätä kirjoittaessani muutamia kirja-arvosteluja eri nettisivuilta, koska olin unohtanut rouva Takapuron etunimen ja ehdin palauttaa jo kirjan kirjastoon. Monet muut näkyvät kirjoittaneen, kuinka kirjassa oli runsas, hienovireinen seksuaalinen lataus. Toki sen itsekin huomasin, mutta mielestäni olin kuitenkin lukenut humoristisella otteella kirjoitetun rikostarinan, enkä eroottissävytteistä hupaelmaa. Niin erilaiset silmälasit meillä voi olla.  
  
Löysin netistä tuoreehkon kuvituskuvan (yllä), joka toi mieleeni Tapion matkan pois pääkaupungin humusta. Kuvasta huokuu lämpö ja kosteus, jota en juuri kaipaa. 

Vaikka toisaalta olisi hienoa saada stipendiaatin paikka ulkomaille, niin asiaa pitäisi harkita vakavasti. Saaren luonto vaikuttaa kyllä kuvissa mukavan vihreältä, mutta meri ilmastosta huolimatta olen kuumuudesta Tapion kanssa samoilla linjoilla, liika on liikaa. Toisaalta, Sao Tome vaikuttaa kyllä kaupungilta, jossa voisin viihtyä, jos ilma vain olisi vähän viileämpää. Eihän sitä kuitenkaan kaikkea aikaa viitsi viettää ilmastoiduissa sisätiloissa.   
 
Tarinan marttaosuus (ja tietysti itse valtio) sai tarttumaan tähän kirjaan, jota tuskin muuten olisin lukenut. Kirja oli kuitenkin kelpo luettavaa, joskin kirjan monet ulottuvuudet vähän rajoittivat lukunautintoa. Äänikirjana tämä tuskin olisi toiminut, mutta perinteisenä paperikirjana sen luki mielellään kannesta kanteen 

Tarzanin tarina on tuttu jo lapsuudesta, jolloin luin kaikki kirjat jollain kesälomalla. Pakko oli, vaikkei nyt ihan hirveästi kiinnostanut, koska maalaiskoulun kirjastossa ei juuri ollut valinnanvaraa innokkaalle lukijalle. Mikään suosikki niistä ei tullut. Televisiosta tuli katsottua samoihin aikoihin myös Tarzan elokuvat, joissa pääosissa oli Johnny Weissmuller. Elokuvasta tuttu tarzanhuuto nousee mieleen edelleen, kun ajattelen kirjoja. Se oli siihen aikaan, kun maaseudulla näkyi vasta kaksi televisiokanavaa, tosin ei vielä koko Suomessa, mutta kotiseudullani kyllä.  

Katsoin uusimmankin Tarzan elokuvan, Tarzanin legendan muutama vuosi sitten, mutta myönnän tehneeni sen pelkästään pääosan esittäjän vuoksi. Yllätyin silti, että tykkäsin myös itse elokuvasta. 

Juhlapäivän kunniaksi on aina mukava tehdä jotain tilaisuuteen sopivaa ruokaa. En löytänyt vatsalleni sopivaa kaakaopitoista reseptiä São Tomé ja Principen saarilta, mutta voisin iltasella valmistaa paikallisen reseptin mukaista kanaa kahvikastikkeessa. Saarilla viljellään myös kahvia vientiä varten, joten ohje on mitä sopivin.

Kanaa kahvikastikkeessa 

6 nahatonta kanan rintaa 
1 rkl osterikastiketta 
(suolaa, pippuria tms. maun mukaan) 
2 tl oliiviöljyä 
2 valkosipulin kynttä murskattuna 
2 tl barbeque kastiketta 
½ tl Worcestershire kastiketta 
2/3 dl kahvia 
1 tl ruskeaa sokeria  
Marinoi kanan rintoja muutama tunti osterikastikkeessa. Lisää suolaa, pippuria ym. Mausteita maun mukaan.  
Kuumenna pannussa oliiviöljyä ja paista kanoja joka puolelta mukavan ruskeaksi ja kypsäksi. Nosta sivuun ja anna hieman jäähtyä. Kaada samalle pannulle valkosipulit ja sitten muut ainekset. Anna kiehua muutamia minuutteja kokoon. Lisää kananpalaset ja sekoittele niin, että kastiketta on joka puolella kanaa. Tarjoile heti riisin, pastan tai perunoiden kera. Saarelaiset syövät kanan luultavasti keittobanaanien ja muiden kasvisten kanssa. 

Muistutettakoon, että broileri ja kana maistuvat erilaisilta ja tämä on siis kanaresepti, mutta voi tässä broileriakin käyttää. Kuvia katseltuani luulen, että pilkon kananpalaset jo valmiiksi suupaloiksi, jolloin ne on mukava syödä pelkällä haarukalla parvekkeella kesäillan kauneudesta nautiskellen. Samalla voi kuunnella vaikkapa saarilta kotoisin olevan Marta Diasin lauluja, niiden lempeä fadolaulujen hitaus sopii hyvin suomalaiseenkin kesäiltaan. 

*  *  *  *
Photo: Pousada Roça Bombaim, au centre de l'île de São Tomé (São Tomé-et-Principe), 21.1.2019 CC by Ji-Elle
Resepti: Afroturism Recipe Wednesday - Chicken with coffee sauce

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Soffamatka Trinidad ja Tobagoon


    Sateinen päivä innosti soffamatkalle Karibialle. Kirjallisemmaksi kohteeksi valitsin Trinidad ja Tobagon, mutta muuallakin tuli käytyä Ville Haapasalon lomareissua (Haapasalo goes lomalle kausi 1 jakso 8/8) katsellen. Olen tykännyt Villen ohjelmista koska niissä tavataan useimmiten tavallisia ihmisiä ja tutustutaan paikallisiin erikoisuuksiin.  
    Trinidadissa Ville tutustui mm. Finlandstreet -kadun autiuteen. Sen vastapainona oli jengien valtaama kaupunginosa, jotka oli aidattu erilleen, ettei sinne vahingossa voisi joutua. Ville kävi bongaamassa lintuja ja tutustumassa paikallisten merikilpikonnien pesintäpaikkoihin. Jälkimmäiset ovat vaarassa kuolla sukupuuttoon, sillä poikaskuolemat ovat 90% luokkaa.  
    Entisenä lintubongarina Villen lintukommentit huvittivat. Lintuja on kuulemma viittä lajia: mm. pikkulintuja, isoja lintuja ja lokkeja. Matkan varrella nähtiin mm. Pikkuisia pöllöjä, jotka Ville luokitteli taskupöllöiksi. Taskuun nuo olisivatkin mahtuneet. Vihdoin päästiin sykähdyttävämpienkin lintunäkymien kohdalle, kun vene lähestyi rantaa, jossa vihreän kasvuston peitti vähitellen sadat ja tuhannet punaiset, ibiksen sukuiset linnut. Näkymää Ville kuvaili tuhkarokon kaltaiseksi, mutta myönsi vaikuttuneensa.   
Haapasalo goes lomalle ja kokeilee steel pot rumpuja
    Pääosissa ohjelmassa taisi kuitenkin olla karnevaalit ja muut paikalliset juhlat. Trinidad ja Tobagon karnevaalit (laskiaisen aikaan) ovat maailman toiseksi isoimmat heti Rio de Janeiron jälkeen. Näistä karnevaaleista on kirjoitettu kirjakin, Robert Antoni Karnevaalit, jota tosin en vielä ole lukenut.
    Hienoja karnevaalipukuja olen nähnyt ennenkin, mutta tämä oli ensi kerta, kun näin steelpot musiikkia soitettavan. Aika käsittämätöntä on, että terästynnyrin pohjasta tehdyillä “rummuilla” voi soittaa mitä tahansa säveltä. Huikeaa. 
    Samalla, kun sain tuon kirjoitettua, että taisin sittenkin nähdä livenä steel pot rummun soittoa viime syksynä Puolan reissulla. Silloin en vielä tiennyt, mikä tällainen soitin oikein on. 
    Ville Haapasalon ohjelmajakson pääosissa oli karibialaisuuden latinolaisempi osa. Saaren intialaisista juurista ei puhuttu. Itselleni se osa oli tuttua V.S. Naipaulin (Sir Vidiadhar Surajprasad Naipaul) kirjasta Täysin oppinut hieroja 
    Kirjassa intialaiseen sukuun syntynyt Ganesh Ramsumair päättää muuttaa elämänsä suuntaa ja ryhtyy mystikoksi, jolta käydään hakemassa apua erilaisiin vaivoihin.   
    Naipaulia on luonnehdittu satyyrikoksi, joka osaa kuvailla ihmisluontoa taiturimaisesti. Itse nautin tavasta, millä Naipaul kuvasi niin helteistä päivää, hyvien ystävien suhteita kuin pienyrittäjän elämääkin.   
    Oikeastaan täysin oppinut hieroja Ramsumair voisi olla esimerkki kaikille somesta elantonsa saaville nykyihmisille. Menestyäkseen pitää luoda maine ja saada ihmiset tulemaan yhä uudelleen. Tuo oivallukseni on siinä mielessä hämmästyttävä, että Naipaul kirjoitti kirjan vuonna 1957.   
    V. S. Naipaul voitti Nobel-palkinnon vuonna 2001. Itselläni on useasti Nobel-palkintojen julkaisua seuratessani tunne, että palkittu kirjailija on täysin outo. Onpa viime aikoina ollut sellaisiakin palkittuja  kirjailijoita, joiden teoksia ei ole käännetty aiemmin suomeksi. Naipaulin kohdalla tämä ei pätenyt, sillä Täysin oppinut hieroja käännettiin suomeksi jo 1970-luvulla ja muitakin käännettyjä teoksia oli palkinnon saannin aikaan jo seitsemän.  

Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Klassikkohaaste 2022 ja vuoden klassikkokatsaus

Klassikot on useimmiten aivan syystä klassikoita. Ne vaan on niin hyviä. Tosin joskus tulee aloitettua klassikko väärään aikaan. En ole viel...