Liukasta laskiaista

Maailmalla laskiainen on karnevaaliaikaa. Meille tunnetuimpia tapahtumia on tietysti Venetsian ja Rion karnevaalit sekä New Orleansin Mardi Gras. Jälkimmäiseen olen tutustunut ensi kertaa vampyyrikirjallisuuden parissa.

Minulla on mielikuva, että olen lukenut dekkarin, jossa murha tapahtui Venetsian karnevaalien aikaan, mutta juuri nyt sellainen ei tule mieleen. Ehkä muistikuva on peräisin Hannu Raittilan Canal Grande kirjasta, jota en ole lukenut vaan pelkästään selaillut; niin on käynyt monille muillekin Finlandia-palkituille teoksille.

Oli miten oli, päätin laskiaisen ja lomaviikon kunniaksi kaivaa esille muutamia Donna Leon kirjoja kirjahyllystä. Pikaisella etsimisellä löysin kolme. Kuolema vieraalla maalla ja Kuolema tekee tiliä ovat Leonin kirjoittajauran alkupään kirjoja 1990-luvulta ja Falling in love eli suomeksi Tuntematon ihailija muutaman vuoden takaa. Se, että kirjoja löytyi vain kolme ei tarkoita, etteikö niitä voisi olla enemmänkin. Juuri nyt tsundokutanvahvasti, eikä löytäminen aina ole helppoa. Sen siitä saa, kun vaihtelee kirjojen paikkoja.

Pidän Donna Leonin kirjoittamista dekkareista tietysti Venetsian ja italialaisen ruuan vuoksi, mutta ennen kaikkea siksi, että Brunettin pariskunta lukee koko ajan. Eivätkä he lue mitään sanomattomia dekkareita, vaan kirjoja, joiden varaan eurooppalainen kulttuuri on vähitellen rakentunut. Enkä tarkoita nyt Raamattua, sillä en muista heidän sitä koskaan lukeneen, mutta jossain kirjassa Paola luki italialaista katekismusta, jotta ymmärtäisi.

Brunetti on vuosien saatossa lukenut paljon antiikin kirjoituksia ja Paola luonnollisesti jo oman opetusaineensa vuoksikin paljon englantilaista klassikkokirjallisuutta. Olen aina salaa ihaillut Brunettien tapaa elää kirjallisuuden ja klassisen musiikin kanssa. Ihan yhtäkkiä ei tulisi mieleen, kenelle voisin sanoa kuten Paola sanoo Tuntemattomassa ihailijassa Guidolle (käännös omani): 

”Entäs Dante? Sinä olet parempi Danten kanssa kuin minä.” 

En sano, että hirveästi muistaisin Jumalaisesta näytelmästä, jonka olen lukenut viimeksi kokonaan noin 30 vuotta sitten, mutta enpä juuri tunne ketään, joka tietäisi sen paremmin, ja se tekee minut joskus surulliseksi, sillä sen vuoksi minun itsenikään ei tarvitse ponnistella muistamisen kanssa. 

Aina silloin tällöin olen miettinyt, miten eri tavalla eri maissa harrastetaan kirjallisuutta. Italian osalta mietteeni saivat vahvistusta, kun taannoin luin, että italialaiset lukioikäiset lukevat koulussa paljon klassikkoteoksia ja tuntevat niiden juonen, kun suomalaiset eivät välttämättä ole kuulleet edes kirjailijasta. Lukemassani artikkelissa mainittiin esimerkiksi Tomasso Campenellan utopiakirja Aurinkokaupunki, joka on kirjoitettu 1602. Se kuuluu italialaisten lukiolaisten lukuvaatimuksiin. Itse olin lukioaikanani (kirjoitin 1984) kiinnostunut tulevaisuuden tutkimuksesta ja senkin jälkeen olen erilaisia utopiakirjoja lukenut, mutta Aurinkokaupungista ei ole minkäänlaista muistijälkeä edes nimenä.

Laskiaistiistain kunniaksi poistin viimeisetkin jouluvalot parvekkeelta ja kaivoin esiin välikauden koristeet. Niihin kuuluu olennaisena osana karnevaaliasuun pukeutuneet miekkoset, jotka viettävät aikaansa mieluummin kyljellään kuin missään roikkuen. Joulukuusen oksille he eivät ole vielä koskaan päätyneet. Jonain vuonna kuusessani on kyllä ollut kaulanauhojani, mitä voisi ajatella olevan sama asia, sillä Mardi Gras -perinteeseen kuuluu ainakin varastonmetsästäjäohjelmien kertoman mukaan helminauhat.

Soffamatka Trinidad ja Tobagoon

Sateinen päivä innosti soffamatkalle Karibialle. Kirjallisemmaksi kohteeksi valitsin Trinidad ja Tobagon, mutta muuallakin tuli käytyä Ville Haapasalon lomareissua (Haapasalo goes lomalle kausi 1 jakso 8/8) katsellen. Olen tykännyt Villen ohjelmista koska niissä tavataan useimmiten tavallisia ihmisiä ja tutustutaan paikallisiin erikoisuuksiin.  

    

Trinidadissa Ville tutustui mm. Finlandstreet -kadun autiuteen. Sen vastapainona oli jengien valtaama kaupunginosa, jotka oli aidattu erilleen, ettei sinne vahingossa voisi joutua. Ville kävi bongaamassa lintuja ja tutustumassa paikallisten merikilpikonnien pesintäpaikkoihin. Jälkimmäiset ovat vaarassa kuolla sukupuuttoon, sillä poikaskuolemat ovat 90% luokkaa.  

Entisenä lintubongarina Villen lintukommentit huvittivat. Lintuja on kuulemma viittä lajia: mm. pikkulintuja, isoja lintuja ja lokkeja. Matkan varrella nähtiin mm. Pikkuisia pöllöjä, jotka Ville luokitteli taskupöllöiksi. Taskuun nuo olisivatkin mahtuneet. Vihdoin päästiin sykähdyttävämpienkin lintunäkymien kohdalle, kun vene lähestyi rantaa, jossa vihreän kasvuston peitti vähitellen sadat ja tuhannet punaiset, ibiksen sukuiset linnut. Näkymää Ville kuvaili tuhkarokon kaltaiseksi, mutta myönsi vaikuttuneensa.   

Haapasalo goes lomalle ja kokeilee steel pot rumpuja

Pääosissa ohjelmassa taisi kuitenkin olla karnevaalit ja muut paikalliset juhlat. Trinidad ja Tobagon karnevaalit (laskiaisen aikaan) ovat maailman toiseksi isoimmat heti Rio de Janeiron jälkeen. Näistä karnevaaleista on kirjoitettu kirjakin, Robert Antoni Karnevaalit, jota tosin en vielä ole lukenut.

Hienoja karnevaalipukuja olen nähnyt ennenkin, mutta tämä oli ensi kerta, kun näin steelpot musiikkia soitettavan. Aika käsittämätöntä on, että terästynnyrin pohjasta tehdyillä “rummuilla” voi soittaa mitä tahansa säveltä. Huikeaa. 

Samalla, kun sain tuon kirjoitettua, että taisin sittenkin nähdä livenä steel pot rummun soittoa viime syksynä Puolan reissulla. Silloin en vielä tiennyt, mikä tällainen soitin oikein on. 

Ville Haapasalon ohjelmajakson pääosissa oli karibialaisuuden latinolaisempi osa. Saaren intialaisista juurista ei puhuttu. Itselleni se osa oli tuttua V.S. Naipaulin (Sir Vidiadhar Surajprasad Naipaul) kirjasta Täysin oppinut hieroja.  

Kirjassa intialaiseen sukuun syntynyt Ganesh Ramsumair päättää muuttaa elämänsä suuntaa ja ryhtyy mystikoksi, jolta käydään hakemassa apua erilaisiin vaivoihin.   

Naipaulia on luonnehdittu satyyrikoksi, joka osaa kuvailla ihmisluontoa taiturimaisesti. Itse nautin tavasta, millä Naipaul kuvasi niin helteistä päivää, hyvien ystävien suhteita kuin pienyrittäjän elämääkin.   

Oikeastaan täysin oppinut hieroja Ramsumair voisi olla esimerkki kaikille somesta elantonsa saaville nykyihmisille. Menestyäkseen pitää luoda maine ja saada ihmiset tulemaan yhä uudelleen. Tuo oivallukseni on siinä mielessä hämmästyttävä, että Naipaul kirjoitti kirjan vuonna 1957.   

V. S. Naipaul voitti Nobel-palkinnon vuonna 2001. Itselläni on useasti Nobel-palkintojen julkaisua seuratessani tunne, että palkittu kirjailija on täysin outo. Onpa viime aikoina ollut sellaisiakin palkittuja  kirjailijoita, joiden teoksia ei ole käännetty aiemmin suomeksi. Naipaulin kohdalla tämä ei pätenyt, sillä Täysin oppinut hieroja käännettiin suomeksi jo 1970-luvulla ja muitakin käännettyjä teoksia oli palkinnon saannin aikaan jo seitsemän.