sunnuntai 24. toukokuuta 2020

Hiekkaa silmänkantamattomiin


Kun työpaikan kahvipöydässä joku mainitsee käyneensä Pohjois-Afrikassa tulee oitis mieleen lentokone, kameliretket, turistien aurinkorannat ja basaarit. Itselleni tulee mieleen myös taatelit ja viikunat, jälkimmäisistä kertoi ensimmäinen Marokkoon matkannut tuttavani 1980-luvulla.

Tuttavan tarina viikunoita kuulosti hauskalta sattumukselta, ja sai itsenikin ostamaan elämäni ensimmäisen kerran tuoreita viikunoita. Kalliita ne olivat opiskelijabudjetilla vieläkin, eikä niin mehukkaitakaan, jollaiseksi kaveri ne kertoi, mutta hyviä siitä huolimatta. 

Kaverin tarinassa tuoreet viikunat olivat loistavaa matkaevästä aurinkorannalla. Eräänä päivänä heillä oli ollut viikunoita matkassa iso pussillinen. Takaisin tullessa oli vain kuoret jäljellä. He olivat menossa kauppaan ennen hotellia, joten päättivät jättää kuoret bussin roskakoriin. Hieman kurotellen se onnistui ruuhkabussissakin. Pahaksi onneksi kurottelu ei onnistunut ihan nappiin ja pussillinen viikunankuoria päätyi paikallisen rouvan muovikassiin. Vaikeaa oli niitä poiskaan ottaa, joten luultavasti rouvan hämmästys kotona oli suuri. 

Kevättalvella mielessä kummitteli jostain syystä viime syksynä lukemani W.E.Johnsin kirja Biggles autiomaassa. Kirjan luin Perkeet haastetta varten ja se oli kirja, josta puuttui kannet. Biggles seikkaili lentokoneellaan tuossa kirjassa alueella, jonka määrittelin Libyaksi. Marokosta olin lukenut aiemmin Tahar Ben Jelloun kirjan Sokaiseva pimeys. Niinpä mietiskelin, että seuraavat Saharan alueen kirjat voisivat olla vähän vähemmän sotaisia. 

Kivasti kirjoitetut matkakirjat kiinnostavat aina joten etsin sopivaa täydennystä erilaiseen matkan tekoon Pohjois-Afrikassa. Ensi kosketukseni erilaisiin matkailutapoihin tuolla alueella olin saanut Matti Rämön Polkupyörällä Andalucian vuorilta Afrikkaan -kirjasta, josta luin tunnelmia 2000-luvun Espanjasta Gibraltarilta ja Marokosta. 3400 kilometriä polkupyörällä etelän paahteessa ei itselleni tunnu unelmalomalta, ja Rämökin jossain kohtia kirjaa taisi pohtia ideansa mielekkyyttä. Paljon tuli opittua senkin kirjan tiimoilta. 

Löysin ensimmäiseksi matkakirjaksi Lady Warrenin 1920-luvulla kirjoittaman kirjan Algerian ja Tunisian halki moottoripyörällä. Matkustin 2650 kilometriä Ladyn kanssa sivuvaunussa istuen ja aina välillä Ladyn tapaan huudellen: Eikös täällä nyt olisi voinut viipyä hieman pidempään. Lady Warrenin matkakumppanilla oli hieman erilainen käsitys moottoripyörämatkailusta, hänen tarkoituksenaan oli testata, että tuollainen matka onnistuu, vaikka rengasrikkoja, jousitusvikoja ja muita rikkoontumisia kertyikin matkalla kymmenisen kappaletta. 

Ihan pelkäksi moottoripyöräajeluksi matka ei mennyt. Päivittäinen ajoaika oli reilu 6 tuntia ja mukaan mahtui myös retki aavikolle kameliratsastukselle. Lady Warren teki tuon matkan Algerista Tunisiin vuonna 1921, eli matkasta tulee ensi vuonna kuluneeksi 100 vuotta. 

Tykkäsin kovasti kirjan tyylistä ja Lady Warrenin tavasta kertoa alueen historiaa ja siirtomaahistoriaa matkareitin kuvauksen lomaan. Toissalta sen kyllä ymmärtääkin. Pelkästä sivuvaunussa istumisesta tuskin olisi riittänyt kerrottavaa noinkaan paljon sillä matkaan oli varattu selkeästi aivan liian vähän aikaa. 

Sen sijaan toisella matkakirjailijalla Sven Lindqvistillä aikaa tuntui olevan rajattomasti matkallaan rättisitikalla Marokosta Länsi-Saharaan ja toisaalla kirjassa reissatessaan Algeriassa. 

Lindqvistin kirja Aavikkosukeltajat, on varmasti kirja, jonka tulen lukemaan uudelleen. Jo nyt tein muistiinpanoja, mutta kirjassa vilisee lukuisia mielenkiintoisia sivupoljuja niin, että mietin, että se matkaoppaanaan voisi lukea koko vuoden kirjassa vilisevistä kohteista, paikoista ja romaaneista. Porin lukuhaasteessa on tänä vuonna yksi kohta, jossa pitää lukea kirja, johon on viitattu toisessa kirjassa jonka on lukenut. Aavikkosukeltajan jälkeen sellaisten kirjojen pino kasvoi kuin huomaamatta. Voisi tutustua Pierre Lotin, Antoine de Saint-Exupéryn, Isabelle Eberhardtin ja monen muun tuotantoon. 

Itselleni uutta tietoa oli esimerkiksi se, että Pierre Lotin kirja on ollut esikuvana Madame Butterfly -oopperalle. Olen katsonut sen useampana versiona, ja librettonkin lukenut, mutta ei vaan ole Loti jäänyt mieleen, jos siitä nyt on puhuttukaan.

Molemmat kirjailijat kertoivat poikenneensa matkallaan Biskrassa Algeriassa. Lady Warrenin retken aikaan 1921 kaupungin väkiluku oli 21.000 asukkaan luokkaa. Lindqvistin poikettua paikkakunnalla kaupunki oli kasvanut 6-7 kertaa isommaksi. Nykyisin Biskrassa asuu noin 300.000 asukasta. 

Lady Warrenilla oli tavoite päästä Biskraan, kunnolliseen hotelliin ja kylpyyn. Matkailu Pohjois-Afrikassa ei 1920-luvulla ollut aina yhtä mukavaa mitä ajelu Englannin hoidetuilla teillä. Matkan rasituksena oli kuoppaisten teiden lisäksi vesi-, räntä- ja lumisateet, tuuli. Toki tiestö oli pääosin paremmassa kunnossa, mitä matkalaiset olivat odottaneet. Lady Warren poikkesi Biskrassa kahdesti. Välissä he kävivät junamatkalla etelämpänä, missä osallistuivat mm. kameliratsastukseen ja yöpyivät hiekka-aavikolla. Junamatkakaan ei onnistunut täydellisesti, sillä menomatkalla eväät hukkuivat matkalla hotellilta rautatieasemalle ja matkaan kului tunteja. Vaikka Biskra oli kunnollisen kokoinen kaupunki, eikä hotellissakaan ollut muuta valitettavaa, kuin mainittu eväiden häviäminen, Warren oli Biskrassa vain kaksi yötä. Kovin tarkkaa kuvaa kaupungista ei hänelle siis syntynyt eikä Biskrasta löytynyt häneltä tarinoitakaan. 

Lindqvist vietti aikaa Biskrassa pidempään. Mies oli jonkinlaisella itsensä etsimismatkalla kariutuneen avioliiton jälkeen. Pohjois-Afrikka oli kiehtonut häntä lapsesta lähtien. Hän oli lukenut esimerkiksi Pikku Prinssin, mutta myös tarinoita Antoine de Saint-Exupéryn lentämisestä Afrikassa. Biskrassa hän mm. tutustui saksalaiseen mieheen, joka tutustui Algeriaan moottoripyörällä ja oli lukenut samoja kirjoja nuorena. 

Joskus sitä miettii, mitä kaikkea olisi voinut lapsena lukea, jos koulun kirjasto olisi siihen yhtään antanut mahdollisuutta. Kesällä kirjastoon oli liian pitkä matka eikä sen valikoimakaan kummoinen ollut. Myönnän hieman karehtivani niitä, joilla on kotona ollut kirjahylly, josta on voinut lukea oudoista maista ja maailmoista. Oma tilanteeni parani, kun sain lahjaksi täydellisen 6-osaisen painokset Tuhannen ja yhden yön tarinoista 10-11 vanhana. Ellei ollut muuta luettavaa, saattoi aina lukea niitä. Useamman kerran kirjat tulikin kahlattua läpi. 

Kuvittelin lukiessani Lindqvistin matkan yhtenä reissuna, Marokon rannikolta Länsi-Saharaan ja siitä keskelle Algeriaa. Maininnan Aglerista vuokratusta autosta kuvittelin painovirheeksi, sillä kirja alkaa Agadiristä. Kirjasin lukiessani paikkakuntia muistiin ja totesin karttaa katsellessa, että alkuosa kirjasta oli matka Marokosta Länsi-Saharaan Antoine de Saint-Exupéryn innoittamana ja loppuosa reissuja eri puolilla Algeriaa. Lukemista tuo ei haitannut, vaikka tällaisissa kirjoissa aina toivon, että mukana olisi kartta. Lady Warrenin kirjassa sellainen oli. 

Lindqvist ja Warren kirjoittivat molemmat hieman samaan tyyliin. He olivat olleet matkalla, kertoivat vähän näkemästään ja enemmän paikkojen historiasta ja niihin liittyvistä tarinoista. Lindqvist kirjoitti enemmän myös paikkakunnilla asuneista eurooppalaisista kirjailijoista. Afrikkahan oli siirtomaata, ja siellä asui 100 vuotta sitten paljon eurooppalaisia. Marokko itsenäistyi 1956 ja Algeria 1962. 

Lindqvist oli kirjallisuushistorioitsija ja oli erikoistunut siirtomaihin ja rasismiin. 35 ilmetyneen kirjan joukossa on paljon matkakirjoja, ja jos ne ovat yhtään tuon kaltaisia, taidanpa lukea ne kaikki. 

Lukiessani mietin, onko tämä tyyli kirjoittaa jotenkin ruotsailainen, sillä olin aivan yhtä haltioitunut lukiessani talvella Maria Langin dekkaria Mustat kissat, jossa viliseen paljon tietoa Selma Lagerlöfistä ja Esaias Tegnéristä. Kunhan olen lukenut yöpöydällä olevn Fritjofin tarun loppuun palannen tähän teemaan.

Olen tainnut mainita aiemminkin, että tykkään surffailla päämäärättä netissä, mutta myös hyvän kirjan kanssa surffailu onnistuu. Aavikkosukeltajat on kirja, jonka kanssa voisi surffailla vaikka vuoden. Kirjassa mainitaan niin monia kirjailijoita teoksineen sekä paljon alueen historiaa taateleita unohtamatta. 

Suomessa taateleita ostetaan lähinnä kahta lajia: nelikulmaiseksi tiiviiksi massaksi puristettua siemenetöntä taatelia ja muovikoteloon aseteltuja tuoreita taateleita. Jälkimmäisiä ei köydy joka kaupasta ympäri vuoden.   

Perjantaina sattui hauska sattumus. Olin juuri lukemassa Lindqvistin kirjaa, jossa taatelit mainitaan useammankin kerran. Yhtäkkiä tuttavani kertoi, että oli ostanut algerialaisia luomutaateleita. Kun ajattelee omaa elämäänsä, niin olen puhunut tuoreista taateleista aiemmin yhden ainoan kerran. Tuttava ei tiennyt, mitä olen lukemassa, joten kyseessä oli spontaani sattumus. Onneksi aina uutta oppivan Googlen ohella myös tuttavat pääsevät joskus yllättämään todellisella ajankohtaisuudella. 















perjantai 15. toukokuuta 2020

Tiedä mitä et halua

Yksi tavoitteistani oli oppia jotain uutta joka päivä. Tänään ensimmäinen uusi asia sattui silmiin heti aamukahvilla.

Korona-breikin aikana olen ottanut tavakseni hörppiä ensimmäisen aamukahvin tietokoneen äärellä Twitteriä katsellen. Twitter ei ole koskaan ollut suosikki-somekanavani, johtuen siitä, että tuttavani eivät juuri käytä Twitteriä ja muista monet jakavat vain näkemiään twiittejä. Se on siis ollut oma mielipiteeni.

Ajauduin Twitteriin klikkaamalla jotain kuvaa ja huomasin oikealla sivupalkissa kohdan ”Suosittua paikassa Rooma”. Hieman hämmästelin, mutta rakastan Roomaa, joten kaiketi vähän käytetty Twittterinikin sen tietää. Osasi ainakin vetää oikeasta narusta, joten nyt sitten olen lukenut twiittejä. Italiaksi, kielellä, jota olen yrittänyt opettaa FaceBookilleni siinä juuri onnistumatta.
Olen siis kielikylpenyt aamukahvini kanssa, mikä on pelkästään positiivinen asia.
Tänä aamuna törmäsin suosittua Roomassa twiittien parissa englanninkieliseen muistokirjoitukseen. Ensimmäinen kertoi sedästä, joka oli kaikkien suosikki ja eli kuten kukaan ei haluaisi lapsensa elävän, mutta jota yhtä kaikki, kaikki rakastivat. Joku toinen vinkkasi sitten toiseen nekrologiin joka esitteli postuumisti juristin, jonka nuorilla antaman ohjeen haluaisin jokaisen ammattiin valmistuvan nuoren lukevan. Se kuuluu näin:
Ihmisten, etenkin nuorten ihmisten, ei tarvitse tietää uratavoitteitaan, vaan vain sen, mitä he haluaisivat tehdä ja sen mitä eivät halua tehdä, ja sitten tähdätä noiden ääripäiden välillä.
Kiitos tästä Paul, G.S. Cantor, se on hyvä ohje, vaikka itse toimitkin kuulemma 10 vuotta alalla, jota yliopiston jälkeen sanoit välttäväsi. Vuosien myötä ihminen voi muuttaa myös mielipiteitään siitä, mitä ei halua tehdä.

*  *  *  

Siirretty WIX-blogista 11.1.2022 

torstai 14. toukokuuta 2020

Hiekkalinnoja- kohta niitä pääsee rakentelemaan

Aina välillä tulee rakenneltua pilvilinnoja. Jotkut niistä johtavat konkreettisempiinkin tuloksiin, kuten nykyinen työpaikka. osa on sitten vaan pilvilinnoja... tai hiekkalinnoja.

Mikkelin vuosina yritin useampana kesänä päästä Lappeenrantaan katsomaan hiekkaveistoksia. Lumiveistoksia tuli nähtyä jo 1980-luvulla Joensuussa. Niitä oli Hotelli Kimmelin takana rannassa. Siellä muuten näin elämäni ensimmäisen Curling-radankin. Sitä oli esittelemässä Leo Kinnunen, oli muuten iso mies...

Mutta hiekkalinnoista piti puhumani. Kohta niitäkin pääsee itse rannoille rakentamaan. Tai hiekkalaatikoltakin voi aloittaa, ellei tee isoa hiekkalinnaa.

Nyt on museoviikko ja törmäsin netissä upeaan ja erikoiseen japanilaiseen museoon. Tattorin Sand Museumissa on hiekasta tehtyjä veistoksia. Museo sijaitsee rannalla, jonka hiekkadyynit ovat Yyteriäkin isommat.

Tottorin hiekkadyynit ovat rannan suuntaisesti noin 16 kilometriä pitkät ja ne ulottuvat paikoitellen jopa 2 kilometriä mantereelle. Hiekkaa siis riittää. Alue on kansallispuisto ja siellä vierailee vuosittain noin 1,3 miljoonaa ihmistä.

Google Mapsin virtuaalinen museokierros vie aikaan 19.4.2014-4.1.2015, jolloin museon sisätiloissa oli Venäläjän historiaan perustuva näyttely. Veistoksissa oli kuvattuna maatuskat, venäläinen luonto, Vladivostokin rata, Katariina Suuri, kosmonautti ja paljon muuta.

Upeita veistoksia.

Itse kiinnitin huomiota kuitenkin rouvaan, joka hoivaili kukkoa.
Kuva kuvaruutukaappaus Google Mapsin museokierrokselta. 

En tiedä, mikä kukoissa viehättää. Kaunis höyhenpeite kenties, tai kiinalainen horoskooppi. Meille käärmeille kukon vuosi on sangen sopiva, mutta niin on moni muukin.

Viime vuoden näyttely esitteli Intiaa

Museo perustettiin 2006 ulkoilmamuseoksi, myöhemmin on rakennettu myös museorakennus, jossa veistokset säilyvät nähtävillä paremmin kuin luonnon armoilla.

Mikäli innostut itse tekemään hiekkaveistoksia, niin tässä museoammattilaisen ohjeet.

sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Lukemisen tasauspäivä

Tämän vuoden luku tavoite oli ja on edelleen 175 kirjaa, mutta kun vielä pääsiäisenä olin vahvassa kirja per päivä tahdissa, niin päädyin pitämään tänään, etä-äitienpäivänä, sukusunnuntain sijasta omaa lukusunnuntaita. Eihän siinä ole kuin yhden kirjaimen ero.

Tässä päivän lukusaalis:
Suuri osa kirjoista oli kesken, sillä en yleensä jaksa lukea saman kirjailijan runokirjoja kannesta kanteen yhteen menoon, ja tietokirjoissakin pieni sulattelu on usein paikallaan. Ruusuvuoren dekkari oli eilen aloitettu ja melkein lopetettukin, mutta yhtä kaikki, 10 kirjaa lopetettuna oli tavoite ja siihen pääsin.

Aikaa tuohon kului reilu 9 tuntia. Olisi sen ajan voinut huonomminkin käyttää. Illalla ehdin aloitella vielä Maria Langin Arsenikkia aamuisin, mutta siitä jäi suuri osa tuleviin iltoihin.

Pia Perkiön Askel kerrallaan, kestävää kehitystä Nepalissa (n. 10 vuotta vanha kirja) osoittautui nykyisin käsitettävän kestävän kehityksen sijaan käsittelemään lähetystyötä.

Kestävää arjen muutostahan silläkin työllä tavoitellaan... Eletään arkea ja toivotaan, että esimerkki kasvattaa vähitellen myös uskovien määrää.

Itselleni meni kirjaa kirjastosta lainatessani termit sekaisin, koska mielessäni muhii edelleen muutama kuukausi sitten näkemäni dokumentti, jossa opetettiin lapsia ja muitakin keräämään muovijätettä. Muovit työnnettiin valtavan pitkään laitteeseen, joka toi entisen maalaistytön mieleen tappurin.

Kone rumpsutteli aikansa, ja peräpäästä tuli pieniä muovirakeita, samanlaisia, mitä suomalaisissakin muovitehtaissa käytetään raaka-aineena. Kone oli dokumentissa käytössä jossain Himalajan liepeillä, joten siitä ajatusvirheeni.

Noh, tässä kirjassa puhuttiin mm. äitiys- ja terveysasiaa ja nepalilaiset kävivät sisällissotaa. Eli hieman erilaista toimintaa ja työympäristöä oli tässä kirjassa kuin Markku Toimelan Salakahvila Pohjois-Koreassa, missä Toimela kertoi lähetystyöstään Bangladeshin tulva-alueilla ja Pohjois-Korean perunapelloilla.






lauantai 9. toukokuuta 2020

Kahvihetki Lappooniaa lauleskellen

Tänään on teekulttuuripäivä, mutta kupissa tuossa vieressä höyryää kahvi (Tummapaahtoista kahvia itse
jauhetuista pavuista kiehautetun maidon kera).

Vielä tässä ehtii teetäkin hauduttaa, maun olen jo valinnut : huomisen äitienpäivän kunniaksi teen Marie Antoinetin istuttaminen ruusunteränlehtien mausta maa mustaa teetä (jonka ostosta tuli vuodenvaihteessa 5 vuotta, joten pitänee haudutella viimeiset mitalliset lähiaikoina. Onneksi tee ei oikein säilytettynä pilaannu, vaan korkeintaan väljehtyy.

Aamulla huomaamani teepäivä tuli Juha Ruusuvuoren Aavikkosutten veli kirjaa, jossa latinaa lukenut laitapuolen kulkija toteaa papin tarjoamasta kahvista:
mieleeni, kun virkkaamiseni seurana äänille virtaa

"Vaaleapaahtoista vatsankuritusjuomaa, vaikka tummapaahtoista Löfbergis liilaa löytyisi heti rajan takaa. "

Nykyään onneksi Löfbergin lilaa on saatavilla omasta lähikaupastanikin.

Kirja on toinen Lapponia-sarjan kirja, ja kolmas Ruusuvuori johon olen tarttunut. Ensimmäinen osa oli Yksi näistä pienemmistä. Molemmissa toisena kirjoittajana on Ulla Ylisirniö-Ruusuvuori.

Kirjan tapahtumapaikkana on pääosin Kemi.

Olen jotenkin tykästynyt Ruusuvuorten tyyliin. Toivon silti, että he jatkavat samalla konseptilla, eivätkä vedä jossain vaiheessa sivujuoniövereitä, kuten muutamissa sarjoissa on käynyt. Minähän kuitenkin pidän enemmän Agatha Christie tyyppisestä tasaisesta sarjasta, kuin pahempaa raakuutta kohti etenevästä juonipolveilusta.


Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Klassikkohaaste 2022 ja vuoden klassikkokatsaus

Klassikot on useimmiten aivan syystä klassikoita. Ne vaan on niin hyviä. Tosin joskus tulee aloitettua klassikko väärään aikaan. En ole viel...