Iissä on ideaa

Ii on varmasti se kunta, jonka kirjailijoita on yksi vaikeimmista, lähes mahdoton googlettaa, eikä Kirjasammostakaan ollut juuri apua, joten turvauduin kirjaston apuun. Laitoin sähköpostia Iin kirjastoon ja seuraavana päivänä sainkin muutaman kirjan vinkkilistan. 

Ii on entuudestaan jonkin verran tuttu, sillä olen poikennut siellä mennen tullen yhdellä georeissulla ja huristellut bussilla läpi käydessäni Rovaniemellä. 

Vähän on jäänyt kaihertamaan, että ei tullut poikettua kuitenkaan Iin siinä osassa, joka on kuin piste Oulun kunnan alueella. (Siis piste tällä kertaa Iin alla 🙃,  katso vaikka kartasta). 

Iin sloganissa on ideaa, etenkin tänä viikonloppuna, kun on Iissä geokätköilyn megatapahtuma Piste Iin päällä. Sinne olisi ollut kiva lähteä, mutta (onneksi vähitellen ohimenossa olevien) jalkavaivojen vuoksi en vielä uskaltautunut noin pitkälle matkalle. Mutta aina voi lukea... 

"Mitä porukkaa täällä oikein hiippailee, ärjäisi korsto." Näillä sanoilla alkaa Iijoen suistoon liittyvä Ari Paulowin ensimmäinen nuorten dekkari Surmakarin vangit.

Paulowia olen lukenut aiemmin vain yhden kirjan, josta kyllä tykkäsin, mutta niin on vaan jäänyt lukematta muut. Lukupinon huippua tavoittelee juuri nyt kyllä Paulowin kirja, jossa Kempele on pääosissa. 

Kirja alkaa kesäkuun alusta, jolloin kesäloma on alkanut. Pojat miettii, että seuraavalla lomalla olis kiva seikkailla Glasgowssa yhden pojan sukulaisissa. Porukka kuitenkin toteaa, että jo lento Kempeleestä Helsinkiin on kallis. Samalla pojat ja yhden pojan sisko saakin kesätöitä, josta on tarjolla satanen nenää kohti. Se on hyvä pesämuna seuraavalle kesälle. 

Reissuun lähdetään Kempeleestä Iin rannoille moottoriveneellä. Tulee myrsky ja siitä alkaa seikkailu.

Kirja oli jopa mobiilitekniikaltaankin yllättävän tuore, vaikka se on yli 10 vuotta vanha. 

Sen tarkistin, koska ainoa outo asia, johon törmäsin kirjassa oli, että tatuoituna remonttimiestä heti epäiltiin rosvoksi. Ehkä Oulun seudulla oli tuolloin vielä vähän tatuointeja, mutta muistan, että yksikin tuttu perheenäiti otti kesällä 2012  olkavarteen ison tatuoinnin, jonka peittämiseen töissä tarvitaan 3/4 hiha. Pieniä nilkka- tai lapaluutatuointeja oli useammilla tutuilla jo silloin. Mutta ehkä ne eivät olleet niin näkyviä kuin nykyiset kuvat. 

Ainakin itsestäni tuntuu, että 10 vuotta sitten juuri kukaan ei ajatellut tatuoinnin hankkinutta enää merimieheksi. 

Kirjasta en oppinut kovin paljon Iistä, kun oltiin enemmänkin mökkialueella. 

Veikkaan kuitenkin, että 2012 ei enää ollut nimismiehiä, kun kihlakuntauudistus tehtiin kymmenisen vuotta aiemmin.... Itse asiassa etelässä nimismiehenä virat lakkautettiin viime vuosisadalla, kun itsekin olin nimismiespiirissä töissä ulosotossa, ja pohjoisessakin 2007.

En löytänyt/saanut käsiini tähän hätään muuta kirjaa, joka sijoittuisi pääosin Iihin, vaikka kyselin apua myös Iin kirjastosta ja somesta. Tai, no, löysin pari kirjaa, jotka kirjasin Kuivaniemeen, joka nykyään kuuluu Iihin.

Kuivaniemi oli itsenäinen kunta 1867-2006. Se sijaitsee Iin pohjois-osassa juuri ennen Lapin maakunnan rajaa.

Tapani Blomstedin Rakkauden hinta aloittaa Kemi-trilogian. Murha on tapahtunut Hamarin kylässä. Ilmeisesti se on kuvitteellinen, sillä löysin sellaisen vain Porvoosta. 

Sen sijaan muut paikat on oikeita. Yhtä todistajaa köydään haastattelemassa Kuivaniemellä. Siellä käydään myös ostoksilla ja mainitaan myöhemmin Nesteen huoltoasema, jolla itsekin olen poikennut lounaalla, kun oltiin "aamulenkillä" Kempele-Haaparanta-Oulu ennen geokätköilyn Megatapaamista Oulussa 2019. 

2018-2019 oli itselläni sangen hektistä liikkumisen suhteen. Noilta vuosilta löytty esimerkiksi 365 päivän jakso, jonka aikana otin muutaman askeleen 212 kunnan alueella. Liikkuminen oli tuolloin välillä sen verran hektistä kartan seuraamisineen, että silloin ei ehtinyt ihan joka kunnasta ottaa kunnon valokuvaa. Niinpä, vaikka ajelin tuona aikana läpi Iin edestakaisin peräti kahdesti, oli oheinen kuva kuivaniemeläisestä poropizzasta (luultavasti tuplajuustolla, kun on niin juustoisen näköinen) ainoa, jonka löysin. 

Seuraavaa Kuivaniemen reissua ajatellen merkitsin karttaan tien, jota seuraten pääsee Oolannin sodan muistomerkille ja laavulle meren rantaan. Siellä pitää poiketa ehdottomasti. 

Antti Hyryn (1931-2016)  Uuni-kirja on kutitellut mieltäni pitkään. Kuvittelin etukäteen kirjan olevan 1980-luvun alusta, mutta kirjassa puhuttiin euroista, joten piti tarkistaa. Kirja olikin vuodelta 2009, ja se voitti sinä vuonna Finlandia-palkinnon. 

Jos Volter Kilven Alastalon salissa valitaan ansiokkaasti piippua 60 sivua, niin tässä kirjassa kätevä mies muuraa isoa leivinuunia 400 sivua. 

Kirjan arkiset mietteet on toisaalta samaa kuin Pukkilan piipun valinnassa, mutta tästä jäi kyllä parempi maku. Muurari ei ole yhtään kateellinen eikä katkeran kirkerä. Pukkilan kanssa en muuttaisi yhteen, mutta uuninrakentajan kanssa voisi olla toisin, jos oltaisiin nuorempia. 

Teos on palkintonsa ansainnut, vaikka kilpakumppani, Kari Hotakaisen Ihmisen osa oli sekin loistava. Onneksi ei tarvinnut itse valita.

Kirjassa on kesä ja hyttysiä. Säilötään. Mansikat haetaan poimittuna, mutta mies käy aapasuolla. Lakkojen poiminnan lomassa mies paistaa nuotiolla nakkeja. Satakuntalaisena bongasin oitis matkaeväänä olleet Vatajan nakit Kankaanpäästä. Nitriititön nakki on aina kelpo valinta, vaikka itse preferoin kuorettomia nakin kaltaisia pötkylöitä. Olenkohan koskaan ostanut kuorellisia nakkeja kotiin. Tuskin. 

Uuni rakennettiin oikeastikin Hyryn perheen mökille Kuivaniemen Rantalassa. 

Kirjassa käydään tämän tästä ostamassa lisää tiiliä ja laastia Iin keskustassa rautakaupassa niin, että piti kerran jo oikein tarkastaa, josko kuuntelin uudelleen samaa kohtaa, mutta samassa puhuttiin uudesta asiasta ja selvisi että mies on taas tiilikaupoilla. 

Kirjassa, ja elävässä elämässäkin, Hyry harmitteli, kun uuni jäi pieneksi - sukulaisella oli 10 cm pidempi uuni. Käsitin kirjasta ja lehtikuvista, että uuniin meni noin metriset halot, joten ei se kyllä kovin pieni ole. 

Uunin rakentamisen ja säilönnän ohella kirjassa on muitakin kesätoimia kuten kesäretki Ruotsiin, jossa tutustuttiin mm. kirkkojen urkuihin. Hyry itse oli innostunut uruista, ja opettikin urkurakentamista useita vuosia.

Jotkut kirjan ajatukset oli kovin tuttuja. Esimerkiksi se, kuinka "pojat" ovat aina "poikia", jos ovat joskus tulleet sellaisiksi nimitetyksi. Lapsuudesta muistan kuinka naapurin aikamiespoikia sanottiin "isänsä" pojiksi. Poikia he ovat edelleen, vaikka lapsuudesta on aikaa reilu 40 vuotta, ja isänsä kuolemasta sitäkin enemmän. Kirjassa valutalkoiden jälkeen mies miettii:

"Seisoin porraskivellä ja katsoin, kun pojat, keski-ikä seitsemänkymmentäviisi vuotta, menivät autoon ovista päätä kumartaen, ja auto lähti liikkeelle eikä sitä enää näkynyt."

Jos on Hyry perusteellinen asioita kuvatessaan, niin on sitä 

Kalle Päätalokin, joka kirjoitti omaan elämäänsä perustuvassa Iijoki-sarjaa 26 kirjan verran. Tiedä montako kirjaa olisi tullut vielä lisää muistoja kirjojen kirjoittamisen ajoista, jos elämä olisi kantanut pidemmälle. 

Ukkosen ääni kirjassa (osa 9) Päätalon elämä on edennyt armeijaan, minne hän lähti vapaaehtoisesti talvisodan aikana, vuoden 1939 lopussa. Kalle porukoineen siirretään Oulusta Iihin ja koulutus jatkuu. Jatkosodan jälkeen Kalle muuttaa Tampereelle ja opiskelee rakennusmestariksi. 

Kirjan, kuten melkein kaikki muutkin Päätalot, olen lukenut aiemmin, joten en kerrannut sitä nyt. Luultavasti en olisi viitsinyt etsiä mikä kirja oli kyseessä, joten olen iloinen Iin kirjaston vinkistä. Saas nähdä, monenko kunnan kohdalla jatkossa on pakko turvautua paikallisten apuun. 

Kaikkia näitä kirjoja voin suositella ainakin niille, jotka haluavat tarkistaa onko Ii sloganinsa mukainen - Iissä on ideaa. 

* * * *

Ps. Pizzat ja nakit ja muut on tässäkin tekstissä ostettu itse ilman sponsorointia. 

Kolme kertaa Nousiainen

Hugo Nousiainen toimi poliisina Viipurissa ja Helsingissä ja sen ohella kirjoitti muutamia dekkareita. Luin niistä tänä kesänä kolme.

Varjon puolella Viipurissa ei ole varsinaisesti dekkari, vaan kirjassa kerrotaan miten nuori mies kasvaa poliisiksi Viipurissa. 

Monenmoisia pieniä ja isompiakin rikoksia ratkotaan työhön oppiessa. Aluksi  kertojalla on työparina pian eläkkeelle jäävä Ville Piippu, ja työparin suhde on kuin mestarilla ja oppipojalla. 

Keväällä kertoja käy kahdeksan viikon poliisikurssin, jolla ei mielestään opi paljon, mutta oppii kuitenkin esimerkiksi jälkijauheen käyttöä. Jauheen avulla selviää postikonttorissa sattunut varkaus. 

Pikkuhiljaa kertoja, ja myös lukija, oppii tuntemaan työkavereidensa elämää. Morsmaikkukin löytyy. 

Nousiainen toimi itsekin poliisina, joten kirjan taustat lienevät myös omaelämänkerrallisia. 

Murhattiinko hänet? (nimessä kysymysmerkki, vinkkinä lukuhaasteita suorittaville) kirjassa tutkitaan runoilija Helvi Kaira kuolemaa Helsingissä. Helvi on hieman heikossa hapessa ennen kuolemaansa, ja hänellä on seuranaan neiti, joka on sairaanhoitaja. Viimeisillä voimillaan leskirouva Kaarismäki eli Kaira kirjoittaa "Minut murha... " ja siihen loppui maallinen vaellus.

Muutamat tuttavani melkeinpä keräilevät mainioita sanontoja kirjoista ja elokuvista. Tässäkin olisi taas hyvä sanonta jota siteerata tilaisuuden tullen, kun vain jäisi mieleen:

-Onko siellä hyvä kuuluvaisuus?

-Kyllä kuuluu, jos ei aivan kuiskaamalla puhuta, etsivä vastasi.

Kirja osoittautui mielenkiintoseksi. Runoilijan kuoleman ohella tutkitaan kassakaappiryöstöä.

Jännä juttu sinänsä, nykyäänkin on rikkaita, joiden kassakaapissa on arvoesimeitä, ja varmaan rahaakin, mutta uusissa dekkarissa ei juuri kassakasppikeikkoja tehdä, ei ainakaan nykyajassa.

Geokätköilijänä olen tuttunut kaikenlaisiin salattuihin viesteihin, mutta kirjassa oli niin mielenkiintoinen salaustapa, että todellakin tahtoisin tietää miten se kirjoitettiin.

Palavan huvilan arvoitus oli kolmas lomaviikolla lukemani Nousiaisen kirja. Kirja on Seaflowerin isotekstinen kirja, joten kyseessä on yhdeltä istumalta luettavissa oleva kirja, jonka pystynee lukemaan ainakin pitkällä lounaalla, ellei nyt ihan puolen tunnin ruokatauolla. 

Kirjassa on kyse murtovarkauksista ja kummittelusta ja ne yhdistetään 'kelpo tavalla', josta tuli jostain syystä mieleen Enid Blytonin salaisuus-sarja. Tarina ei ollut kuitenkaan sama, mikä oli Palaneen talon salaisuus -kirjassa, minkä luin joku aika sitten uutena käännöksenä.

Edit:

Ps. Unohtui sanoa, että Murhattiinko hänet on ensimmäinen suomalainen rikostutkinnan ammattilaisen kirjoittama rikosromaani. 

5 yötä jouluun (20.12)

Jouluun on öitä, kuten sormissa, viisi. Tämä olikin suosikkinumeroni tässä kalenterissa.

Ursula Poznanskin Vii5i on sangen rajua kamaa Itävallasta. 

Harrastan geokärätköilyä, mutta ei ole onneksi tällaisia kätköjä tullut vastaan... Ja toivon ettei tule. Ilman geokätköjä en olisi edes rohjennut lukea kirjaa, mutta mysteerin ratkominen lisäkannustimena lukeminen onnistui. Mahtava kirja, mutta minulle liian karmaiseva, joten en lue uudestaan. 

Jules Vernen Viisi viikkoa ilmapallossa kirjankin muistan lukeneeni kauan, kauan sitten, mutta en muista tarinasta yhtään mitään. Jos pitäisi olla 5 viikkoa ilmassa, en lähtisi reissuun kuumailmapallolla, sillä ajatus tarpeidenteosta pienessä kopassa kavereiden kanssa ei kuulosta kivalta. Ei myöskään 5 viikon seisominen. Jään innolla odottamaan mitä oikeasti seikkailulla tapahtui, vaikka veikkaan että Verne ei kerrokaan mitään ruokailusta, pesusta eikä ulostamisesta. 

Hallie Rubenhold on tehnyt upean kirjan Viisi : viiltäjä Jackin tuntemattomat uhrit. Se oli yksi viime vuoden suosikki kirjojani. Rubenhold oli löytänyt ihan käsittämättömän määrän tietoa noista viidestä naisesta. Kun olen itse yrittänyt kirjoittaa 1930-luvulla kuolleen iso-isoäitini elämäntarinaa, tyssää kirjoittaminen siihen, että faktat mahtuvat oivallisesti A4 paperiin. Luo siinä sitten elämäkerta 🤔

Neljäs kirja on itselleni uusi tuttavuus Juha-Pekka Koskisen Viisi todistajaa. Näin Jeesuksen synttärien tienoilla on hyvä muistella myös itse juhlan kohdetta. Kirjassa Jeesuksen veli, Maria Magdaleena, Juudas, roomalainen legioonalainen ja ylipappien vakooja kertovat millainen mies Jeesus oikeastaan oli. Kirjassa on käsittääkseni Raamatusta poimittua faktaa ehkä vähän enemmän, mitä itse olen kerännyt iso-isoäidistäni, mutta JP Koskisella onkin vilkkaampi mielikuvitus kuin itselläni. Aion lukea kirjan ja toivon, että se on yhtä hyvä kuin Asko Sahlbergin Pilatus, joka pelasti koronabreikkipääsiäiseni 2020. Veikkaan että kirja ei sovi tosikoille. 

* * * * * *

Tänä vuonna Kirsin Konttuurissa kuunnellaan valmisteluiden ohessa äänikirjoja, jotka kertova montako yötä on jouluun. Lisätietoja löytyy joulukalenterin aiemmista päivityksistä.  

Murhaluoto

Likimain kaupallinen yhteistyö Apu-lehden kanssa, sillä voitin kesän Avut arvattuani lähimmäs mikä Murhaluoto on. 

Vastasin keväällä Facebookissa olleeseen Max Mannerin kyselyyn lähimmäs oikeaan, eli sanoin Murhaluodon olevan lehden kesädekkari. Mielessäni oli vankasti Apu-lehti, jossa aiemmin on ollut mm. Arttu Tuomisen Kaksi Enkeliä-kesädekkari, joka löytyy nykyään myös äänikirjana suoratoistopalveluista, mutta koska kyseessä olisi voinut olla joku muukin lehti, niin vastasin vain lehti.

Itse tykkäsin eniten siitä arvauksesta, missä Murhaluodoksi arveltiin geokätköilyn Adventure Lab seikkailua. Sekin olisi ollut mainio idea ja toivottavasti joku sen toteuttaakin. 

*  *  *

Koordinaatit vie aina perille. Tarinassa ne ovat 60° 23' 07.0" N 021°39'40.0" E eli itselleni ja muille geokätköilijöille tutummin sanoen N 60° 23.117' E 021° 39.667'. Se on Murhaluodolla oleva paikka, joka sijaitsee Naantalin, Korppoon ja Houtskärin muodostaman kolmion keskivaiheilla. Helpommin paikan sijainnin voi ilmoittaa kolmella sanalla turvata.alkuperäiset.pipo Tämä sanakoodi on paljon helpompi muistaa osoitteena ulkoa kuin nuo koordinaattinumerot ja se kääntyy koordinaateiksi helposti What3Words kääntäjällä. 

Tarina alkaa Turun satamassa, jossa vuoden vanha Swan60 on laiturissa ja Max Mannerin kirjoista aiemmin tuttu Harri Hirvikallio perheineen on auton luona rannassa. 

En ole purjehtinut valveilla ollessa muulla kuin muutaman tunnin risteilyn kaljaasi Ihanalla Luvian Laitakarista Säpin majakkasaaren edustalle. 

Unissani olen kyllä ajanut oman tuliterän Swanini, Murhaluoto-tarinan kuusikymppistä hieman pienemmän veneen, erään merikapteenituttavani avustuksella telakalta Pietarsaaresta Poriin joskus 1999 tienoilla. Se uni ei ole kyllä koskaan toteutunut, vaikka unessa nautin joka meripeninkulmasta. Veikkaan että ei toteudukaan, sillä Swanit on kalliita käytettynäkin. 

Alkuasetelmat veneretkelle olivat siis loistavat. Vene on sitä luokkaa, että tällä matkalla tuskin syödään mikrossa lämmitettyjä roiskeläppäpizzoja. 

Veneessä on 4 makuuhyttiä, yksi omistaja pariskunnalle, Hirvikallio pariskunnalle, molempien perheiden tytöille ja neljäs omistajaperheen suomalaiselle aupairille. Veneen yleisissä tiloissakaan ei tarvitse väistellä vastaantulijoita. 

Vaikka Harri Hirvikallio olisi mennyt mieluummin mökille, oli kaikki hyvin. 

Joku jää kuitenkin rannalle seuraamaan kun vene lähtee kohti Nauvoa. Ja sillä on hallussaan monista dekkareista tuttu Smith & Wesson. 

Airiston tuulet olivat ideaaliset. Swan on tunnettu vakaudestaan ja sulavasta menosta, ja se näkyy tässäkin tarinassa. Harrin vaimo Noora saa ohjata venettä avovesillä, vaikka ei osaa. Pelottaa, mutta se sujuu hyvin. 

Nauvossa rantautuminen sujui kapteenilta helposti, kun venepaikka oli etukäteen varattu. Illalla syötiin uusia perunoita.... 

Ja sitten. Ketä oli veneen kannella halailemassa yöllä, kenen näkeminen sai Hirvikallion valppaaksi, mihin tytöt soutelivat kumiveneellä, ja käytettiinkö asetta ja mihin?

Max Manner on luonut jälleen kerran kutkuttavan alkuasetelman. Nyt, kun 5 ensimmäistä osaa on luettu harmittaa vietävästi, että aloitin lukemisen ennen kuin kaikki 8 osaa ovat ilmestyneet. Jostain pitää löytää voimaa päästä yli odotuksen. Kolme viikkoa on pitkä aika. 

Nuorempana oli enemmän malttia. Aku Ankan tai äidin Perjantain jatkokertomusten odottelu viikosta toiseen ei tuntunut missään.

Hyvää kannattaa silti odottaa. Sen verran kauan on siitä kuin luin Hirvikallio-dekkarin viimeksi, että lopputulos ei ole itselleni mitenkään itsestään selvä. Loppu voi olla onnellinen tai onneton. 

8-osaisen sarjan on kuvittanut Outi Kainiemi. Tykästyin hänen graafiseen piirrostyyliinsä. 

Murhaluoto sijoittuu vuoteen 2009, joten tapahtuma-aika on ennen Hirvikallio dekkareita, tai ainakin useampia niistä. 

Marttojen lukuhaaste 2020

Marttojen lukuhaaste 2020 suoritettuna.  

Se tuli täyteen erityisemmin yrittämättä, mutta haasteen toisena tekijänä tietty haaste kohtien pääpiirteet oli koko ajan muistissa. Ilmastokohtaan ei tänä vuonna tullut luettua kuin yksi kirja, kun viime vuonna tuli luettua isompi määrä.

1. Kirja, jossa metsällä on tärkeä rooli:

Hanna Kökkö Anterin aarre (Anterinmukka sijaitsee Sodankylän kunnan alueella. Manu seurueineen saapui alueelle Raja-Joosepista, missä Manun isän uusi tyttöystävä on rajavartiana. Alku- ja paluumatka tehtiin mönkijällä, mutta keskivaiheilla vaellettiin luonnossa rinkat selässä. Aarrettakin vähän etsittiin seikkailun aikana, ja tietysti löydettiin geokätkökin). Tämä oli ehdottomasti metsäpitoisin metsässä tapahtuvista kirjoista tänä vuonna. 

Timo Sandberg Kullanhuuhtoja (Heittola lähtee Lappiin tutkimaan epämääräistä kuolemaa ja paljon tietoahan siitä kertyykin). 

Martin Wilmark Polkupyörän arvoitus (Wilmarkin sarja on ollut kiva välipala paksumpien kirjojen välillä, nyt olen kuunnellut näitä muutaman, onkkeksi sarja on mittava.)

2. Talvisodasta kertova kirja:

Sanna-Leena Knuuutila Ne lensivät tästä yli (hyvin kirjoitettu selkokirja)

Pekka Jaatinen Suomussalmi.

Eeva Kilpi Talvisodan aika Kilven lapsuuden muistoja. 

3. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja:

Gretan tarina – Et ole koskaan liian pieni tekemään suuria asioita – Greta Thunbergin elämä. (Lastenkirja)

David Attenborough, Yksi elämä, yksi planeetta (paljon luontoa nähneen miehen eläkepäivien tilitys huomioistaan, paljon on muuttunut).

4. Kirja, joka sivuaa Väinö Linnaa:

Petri Sarjanen Sinä olet Rokka (kirja Viljam Pylkkäästä, joka oli Väinö Linnalla Rokan esikuva, tätä kirjaa piti kyllä oikein miettiä. Muistin, että olen varmasti lukenut jonkun Linnaa sivuavan kirjan, mutta tämä ei tullut mieleen edes ensi selailulla kun katselin lukemani kirjan kannet läpi. Hyvä kirja tämä silti oli, vaikkei heti muistunutkaan lukemistani 380 kirjasta.)

5. Runokirja:

Nils-Aslak Valkeapää Aurinko, isäni

Lauri Viita Runo puhuu

Antti Holma Kauheimmat joululaulut ja Kauheimmat runot

Arvo Salo Oura ooppera

Kaarlo Sarkia Velka elämälle

Kari Levola Valvon että nukut

Mariska Määt ja muut

Karl August Tavaststjerna Valikoima runoelmia

Anna-Mari Kaskinen Joulun lahja

Francesco Petrarca Il Canziniere (vasta nyt tajusin, että kirjoittaja ei ole Francesca, mitä olen aina ihmetellyt, kun Francesca on nainen)

Pentti Saarikoski Mitä ne puhuu (pahoittelut, ei musta tullut Saarikoskirunousfania vieläkään).

Eino Leino Kauneimpia runoja, osa 1 Talvipäivän painuessa

Paavo Haavikko Tiet etäisyyksiin

Mikko Karhu Povitaskurunoja

Heli Laaksonen Aurinko, Porkkana, Vesi

Katri Vala Sininen ovi

Jouni Hynynen Mies katoaa

Johan Johansson Erik Johans Poesi

Susinukke Kosola Avaruuskissojen leikkikalu

Anja Erämaja Kuuluuko tämä teille

Edith Södergran Syyskuun lyyra

Tom Kalima Peilistä katsoo varis

Aura Nurmi Leijonapatsailla

W. Silva Säröjä Purppuranpunaisessa järvessä

6. Kirja Saharan eteläpuolisesta Afrikasta:

Miika Neulaniemi Sähköpostia Sambiasta (tanssiopetusta/opiskelua Sambiassa)

Harri-Pekka Pietikäinen Pinnan alla – elämäni valkohain kanssa (häkkisukellusta haiden seassa Etelä-Afrikassa, kertoo enemmän tuntemuksista kuin Afrikasta, vaikka sijoittuukin pääosin Afrikkaan)

Alexander McCall Smith Olemmeko sukua ja Kaiken kirjavaa karjaa

7. Kevyttä kesälukemista:

Sinikka Nopola, Likka, äite ja rouva Obama (Nopolan hauskat tamperelaiskirjat ilahduttavat aina).

Saana Saarinen Siirtolapuutarhan varjoissa (dekkari, mutta sopivan kevyt lomalle. Kirjassa kerrotaan, että Viola Gras lähtee juttukeikalle Espoon Westendistä Helsingin ulkopuolella olevaan siirtolapuutarhaan, mutta paikalliset ovat tunnistaneet puutarhan Pakilan siirtolapuutarhaksi, tiedä sitten pitääkö paikkaansa.)

Elizabeth Adler Monte Carlon jalokivet (ryöstö ja murha, pääasiassa kuitenkin parisuhdeongelmien ratkontaa, shoppailua ja laihdutusvinkkejä. Kirjassa seikkaillaan pääosin Ranskan Monte Carlossa ja Intiassa.)

Tove Jansson Haru, eräs saari (lomalla on kiva lukea saarista, itselleni tämä oli kevyt, ehkei kaikille ole. Wikipedian mukaan Haru sijaitsee Pellingissä Porvoon edustalla).

8. Nuortenkirja:

Siri Kolu Me Rosvolat-sarja (ihqu)

Heidi Kökkö Kätkö -sarja geokätköilevistä nuorista

Kreetta Onkeli Kesä autokorjaamon yläkerrassa

Jörn Lier Horts Kultaisen kellon arvoitus ja Vedenalainen arvoitus (kirjat ovat norjalaisia nuortenkirjoja).

Nei Noguchi Finlandia 1 (magna, jossa japanilainen tyttö lähtee tonttukouluun Suomeen)

Enid Blyton Seikkailujen laiva, Viisikko kesälomalla, Kadonneen kaulakorun salaisuus

9. Fantasiakirja:

Barbara Cantini Mortina- sarja, esim. Mortina ja Aavepoikakaveri (kolme kirjaa olen kuunnellut BookBeatista, lisää taitaa tulla. Villa Tuonelassa asuva Mortina on zombi-tyttö ja Aavepoikakaveri on aave)

Tove Jansson Muumi Peikko ja marssilaiset (ehkä marssilaiset ovat scifiä, mutta ei ne muumitkaan ihan reaalimaailmassa elele, joten kirjaan tämän fantasiaan)

Mainittakoon myös yksi tietokirja, jonka voisin hyvinkin sijoittaa fantasiaksi: Sarah Ford Mitä yksisarvinen tekisi? Opas sadunhohtoiseen elämään (mihin tällaisen opaskirjan muuhun sijoittaisi kuin fantasiaan… mutta oikeesti tässä oli kyllä hyviäkin vinkkejä, vaikka yksisarvisiin en taida uskoakaan)

10. Kirja tarttuvasta taudista:

Albert Camus Rutto (kirja kertoo siitä, kuinka ruttoepidemia jylläsi Algeriassa Oranin kaupungissa, ja mitä siitä paikallisille seurasi. Kirja oli loistavaa korona-ajan luettavaa ja ihmettelin miksi en ollut tarttunut tähän kirjaan aiemmin. Sivullistakin yritin lukea, mutta se ei vielä onnistunut.). 

Paolo Giordano Tartunnan aikaan

Mastojen loisteessa

Ajeltiin eilen päiväseltään Porin radiomastojen ääreltä katsomaan, minkälaiset radiomastot Lahdesta löytyy.

Pontimena reissulle oli geokätköilyn megaluokan tapahtuma Mastojen loisteessa, josta tulikin kävijämäärältään tähän mennessä isoin megatapahtuma Suomessa.

Lahden radiomaston ilmavaa raudoitusta

Itselleni tämä oli kuudes mega ja samalla ensimmäinen sisätiloissa pidetty, johon osallistuin. Tykkäsin. Ympärillä olevat seinät pitivät porukan mukavasti kasassa ainakin sen aikaa, minkä kukakin oli tälle 12 tuntiselle tapahtumalle varannut.

Vaikka mukavaa oli ja paljon tuttuja tuli nähtyä, niin aika nopeasti tälläkin kertaa liukenimme ulos kaupungille geokätköjen ja nähtävyyksien pariin. Onneksi ne ovat yleensä sama asia, kuten oli tälläkin kertaa.

Pakollisista nähtävyyksistä nähtiin ainakin radiomastot, hyppyrimäet, Sibelius-talo, Mannerheim-patsas ja upea järven ranta.

Lahti. Hauskat puulaineet rannalla ilta-auringon hämyssä

Näistä itselleni uusi tuttavuus oli Sibelius-talo, jonka olen mielessäni aina kuvitellut valkoiseksi ja moderniksi kuin Mikkelissä olevan Mikaelin isoksi veljeksi. Pieleen meni mielikuvat! Yllätyksekseni rakennuksessa olikin paljon punatiiltä ja kauniita ikkunoita.

Itselleni Lahti on läpikulkukaupungin ohella erityisesti teatterikaupunki. Mikkelin vuosina kävin kerran-pari vuodessa Lahdessa teatterissa. Noilta vuosilta on jäänyt mieleen erityisesti Mozartin ja Salierin elämästä kertova Amadeus-musikaali. Mikko Jurkka jätti Salierin roolissa lähtemättömän vaikutelman.

Muistiin jäi myös pieneltä näyttämöltä esitys, jossa kerrottiin muutamasta kotimaisesta rikoksesta läheisten silmin. Mieltä herätteli erityisesti yhden rikollisen äiti, joka pohti näytelmän lopussa tyttärensä kauhistuttavia tekoja todeten, että hän ei kasvattanut lastaan tuollaista uraa ajatellen. Rikos taisi olla eräs paljon puhuttanut paloittelu surma, ja äidin epätoivoiseen tuskaan oli helppo yhtyä lehtijuttujen valossa. Pakko myöntää, että jollain tapaa kylmäsi, kun esityksen jälkeen kävelin teatterista odottelemaan yöbussia. Valitettavasti näytelmän nimi on unohtunut vuosien saatossa. Vaikutuksen se teki siitä huolimatta. Tällä reissulla en ollut yksin, enkä edes yöllä, joten ei kylmännyt. Sääkin suosi ja ilman takkia pärjäsin koko päivän.

Lahdessa kun oltiin, niin tottahan pohdiskelin myös lahtelaisia kirjoja. Ensimmäisenä tuli mieleen Timo Sandbergin Mustamäki-sarja, missä komisaario Otso Kekki selvittää rikoksia.

Aikajanalla kirjat etenevät poikkeuksellisen rivakasti, mutta nuorena aloittanut Kekki jatkanee rikosten selvittelyä ja uusien tekniikoiden käyttöön ottoa vielä muutaman kirjan verran. Onneksi, sillä pidän hyvin taustatyöt tehdyistä historiaa tihkuvista dekkareista, millaisia Mustamäki-sarjan kirjatkin ovat.

Timo Sandberg
Häränsilmä

Sarja alkaa sisällissodan jälkeisestä ajasta ja neljännessä osassa ollaan jo talvisodan tienoille. Kolmessa ensimmäisessä kirjassa eletään voimakkaasti kieltolain aikaa, mutta paljon muutakin kirjoista löytyy kuin pirtun kanssa pelaamista.

Sarjan toisessa osassa, Häränsilmässä, eletään vuotta 1927. Kirjassa selvitellään poliisisurmia ja ryhdytään rakentamaan saksalaisten kanssa yhteistyössä Yleisradiolle radiomastoja. Juonipaljastuksiin en ryhdy tälläkään kerralla, kannattaa lukea koko sarja itse.

Vaikka mastot rakennettiin Wikipedian mukaan nopeasti, niiden rakenteesta tuli hyvin säitä kestävä ja vankka, ja kuten kuvistanikin näkyy, siro.

Korkealla mäen päällä olevat mastot ja hyppyrimäet ovat Lahden tunnuksia ja näkyvät jo kauas. Itsekin ihailimme mastoja jo Hollolan Pyhän Marian kirkolta Lahtea kohti ajellessa.

Mastojen pienoismallit toimivat Mega-tapahtumassa nerokkaasti vieraskirjana. Sopivaa nimikirjoituksen paikkaa sai etsiä jo tapahtuman alkupuolella, miten täyttä pikku mastojen runkopuissa lienikään viimeisten kävijöiden tullessa paikalle iltamyöhään, en tiedä.

Reissussa oltiin tällä kertaa noin 13 tuntia. Paljon ehdittiin nähdä tälläkin aikataululla, vaikka yöpymään ei ehdittyään. Edellisen kerran olen tainnut nukkua Lahdessa noin 13 vuotta sitten, kun pidin siellä arkistointikurssia järjestöihmisille. Seuraavalle käyntikerralle pitänee mahduttaa Sataman tuntumassa olevat vesiurut, niitä kuuluivat monet kehuvan.

Tornion ja Haaparannan rajalla

Tehtiin kaveriporukalla toukokuussa retki Ouluun, ja totta kai piti samalla poiketa Lapin puolella ja Ruotsissakin. Eli geokätköilykielellä sanoen: 

Ajettiin Kempeleen puolella olleesta majapaikasta Haaparannan kautta Ouluun. Tyypillistä :)

Tornionjoki kuvattuna Tornion puolelta

Pidettiin Haaparannan puolella puolen tunnin geokätköilytapaaminen. Auton takapenkillä ja parkkipaikalla muita kätköilijöitä odotellessa oli hieman aikaa lueskella matkalukemistakin. 

Mukaan valikoitui Sebastian Lindellin Rajatapaus. Muuta Torniosta kertovaa dekkaria en yhtäkkiä alueelta keksinyt. Yhtä kaikki, mukava oli tähänkin kirjasarjaan vihdoin tutustua, vaikka myönnän, että se ei imaissut mukaansa ensi metreillä.

Lukuhetki
rajaseudulla

Hektisellä reissulla ei ehtinyt paljon lukea. Myöhemmin kotiin palattua kirja osoittautui pienoiseksi haasteeksi ja niinpä rentukoiden kukkiessa aloitettu kirja tuli luettua loppuun vasta puolukka-ajan koittaessa. Siinä välissä luin kyllä 44 kirjaa.

Rajatapaus ei missään nimessä ollut huono kirja, mutta oli siinä melkoisesti sisäistämistä etelän ihmiselle.

Kirjan rikos tapahtui Haaparanta-Tornio -alueella, mutta tapausta ratkovat poliisit suhasivat autoillaan akselilla Luulaja-Rovaniemi ja satunnaisesti kauempanakin. 

Jossain vaiheessa runsaasta autoilusta tuli mieleen David Eddingsin Althalus, jossa pitkät ratsastusmatkat on korvattu osin taikaovilla, josta pääsee nopeasti maasta toiseen. Jotain samankaltaista helpotusta olisin kaivannut tähänkin, vaikka toisaalta edestakaisin helikopterilla lentelevät poliisit ne vasta outoja olisivatkin.

Kuvailu sinänsä oli varmasti realistista. Lapissa välimatkat ovat pitkiä ja haasteita piisaa, vaikka tehtäisiin poliisivaihtoja maiden välillä, kuten kirjassa.

Jotenkin taas schumpeterläinen taloustieteilijä minussa alkoi miettiä, oliko sittenkin ennen paremmin, kun poliisillakin oli henkilöitä, jotka ajoivat autoa ja henkilöitä, jotka ratkoivat rikoksia takapenkillä istuen. En  aja itse autoa useinkaan, preferoin busseja, mutta voisin vannoa, että työnteko olisi tuottavampaa, jos työpäivän aikana ei tarvitsisi istua tuntikausia tarkkana auton ratissa ja yrittää siinä samalla ratkoa monimutkaisia rikoksia.

Haaparanta, ohi ajaessa kuvattu:
hauskat parvekekaiteet. 

Tornio-Rovaniemi välimatkan ajamiseen kuluu 1,5 tuntia yhteen suuntaan ja 3 tuntia edestakaisin. En tunne poliisin työehtosopimuksia, mutta tuo 3 tuntia laskettaneen työajaksi. Mobiiliin työntekoon kehitetyllä työvälineistöllä olisi täysin mahdollista perustaa autoon sopiva ergonominen työpiste, jossa voisi jonkun toisen ajaessa keskittyä täysipainoisesti käsillä olevaan ongelmaan tarvitsematta tarkkailla liikennettä.

Nykyisin tällainen luovaan ajatteluun aikaa antava työolopolitiikka ei ole trendikästä. Ehkä tuohon työtapaan päästään takaisin kun robottiautot tulevat arkipäiväiseksi. Siihen saakka rikospoliisitkin ajelevat pitkiä ja yhä pidempiä matkoja päivästä toiseen itse.

Välimatkoista ja kolmen kielen (suomi, ruotsi meän-kieli) haasteista huolimatta rikokset selvisivät, kuten dekkareissa on tapana. Kirjan edetessä eteen sattui useita isoja asioita/ilmiöitä, joista olisi ollut aihetta useampaankin kirjaan. Esillä oli mm. kaivosteollisuus, uskonnollinen kiihko ja naisten vokottelu.

Itselleni lukukokemus olisi varmasti ollut helpompi, jos olisin lukenut ensin sarjan aiemmat osat.

Helpompi tähän neljänteen osaan oli silti tarttua, mitä Perkeet- haastetta varten lukemaani erään sarjan kymmenenteen osaan, josta kerron lisää myöhemmin.

Geokätköilypitoista jännitystä

Kankaanpään Santaskylässä järjestettiin viime viikonloppuna peräti kahdet kisat: Aamupäivällä pidettiin Geokätköilyn avoimen luokan SM-kilpailut ja iltapäivällä oli Pesupallon heiton MM-kilpailujen vuoro.

    

Aktiivisena geokätköilijänä osallistuin luonnollisesti SM-kilpailuihin. Tanakalla täti-ihmisellä ei ole mahdollisuutta osallistua voittoa tavoitellen ihan kaikkiin SM-kilpailuihin, joten tässä oli meikäläisellekin oiva tilaisuus kokeilla miltä tuntuu kilpailla.

    

Hienoltahan se tuntui. Kilpailla. 

Viimeksi, kun olen ollut SM-kilpailuissa, olin yhtenä järjestävistä tahoista. Kyseessä oli Mikkelissä järjestetyt Sukankudonnan epäviralliset SM-kilpailut. Niissä kudottiin sukkaa kävellessä ja lopputuloksen ratkaisi kudotut kerrokset ja kävelty matka. Nopeimmat kutoivat osan sukan kantapäästä ja kävelivät nelisen kilometriä. Lisäpisteitä sai jos osasi ryystää kierrosten välissä kahvia oikeaoppisesti tassilta.

    

Santaskylän kisoissa siis geokätköiltiin. Tai oikeammin kierrettiin metsäpolku, jonka varrella oli kysymyksiä geokätköilystä.

    

Nimimerkillä Muija geokätköilevä merikarvialaiskätköilijä voitti ykköspalkinnon, johon pokaalin ja tittelin lisäksi kuului optio järjestää ensi vuonna vastaava kilpailu omalla paikkakunnalla.

- Kuvaskankaan urheilukenttä olisi luonnollinen valinta kisojen pitopaikaksi, kertoi voitostaan tyytyväinen Muija.

    

Vähältä oli, että kilpailut eivät menneet muihin maakuntiin. Toiseksi tuli nimittäin Kippa Etelä-Karjalasta ja kolmanneksi Hämytin Pirkanmaalta. Itse sijoituin hienosti pistesijoille, ollen kahdeksas.

Geokätköilypainotteisen viikonlopun täydensi upea ilma ja sen suomat lukuhetket ulkona. Lukemiseksi olin valinnut mm. Hanna Kökkön kirjoittama kirja Kätkö. Se on ensimmäinen osa 13-vuotiaan Manun geokätköilyharrastuksesta kertovasta kirjasarjasta. Sarja oli itselleni entuudestaan ihan outo ja törmäsinkin kirjaan vahingossa kirjaston nuorten osastolla. Siellä tekee aina silloin tällöin mielenkiintoisia löytöjä. Ensimmäisen kirjan tapahtumat sijoittuvat Hämeenlinnaan. 

    

Geokätköilyn ja rikoksen selvittämisen ohella kirjassa tutustutaan Manun ja Helmin rakkaustarinan ensi metreille. Tätä kirjoittaessa sarjasta on ilmestynyt kuusi kirjaa, joista uusin, Megamysteeri, kertoo Sastamalassa pidettävästä geokätköilyn Mega tapahtumasta. Sekin olisi ollut oivallista luettavaa viime viikonloppuna, sillä Porvoossa pidettiin tuolloin Suomen 8. Mega tapahtuma, johon päivän aikana osallistui noin 1300 kätköilijänimimerkkiä.

    

Kätkö ei suinkaan ollut ensimmäinen geokätköilyaiheinen rikoskirja, jonka olen lukenut. Jo pari vuotta sitten tutustuin Johanna Hulkkon Geoetsivät sarjaan, jossa päähenkilöt ovat Manua nuorempia. Suosikkini on kirjan päähenkilön, Raparperin, isä joka viherintoilee ja tarjoilee perheelleen mm. punajuurimehua. Se on viimeaikoina tullutkin usein mieleeni, sillä eräs sokeriton mehujää maistuu juurikin mielestäni punajuurimehulta. Geoetsiväsarjasta lukemista odottaa enää uusin, viimevuonna ilmestynyt Geoetsivät ja yksikätinen madonna, jota en ole onnistunut näkemään vielä vapaana kirjaston hyllyssä. Tämä onkin ilmeisen suosittu sarja siis!

    

Näiden pitkien aasinsiltojen kautta päästiinkin sitten vihdoin tämänpäiväisen aiheeni pääkirjaan eli Ursula Poznanskin kirjaan Vii5i, jonka luin talvella. Tämä itävaltalainen dekkari/thrilleri ei sitten enää olekaan mikään lastenkirja. Kirjan alkumetreillä löytyy nimittäin ruumis, jonka jalkapohjiin on tatuoitu koordinaatit. Geokätköilyn tapaan koordinaateista löytyy rasia, mutta siinä rasiassa on jotain aivan muuta kuin puhtoinen logivihko…

    

Jos pitää valita otanko luettavaksi perinteisen dekkarin vai thrillerin, niin normaalisti valinta ei kestä kauaa. Jätän yleensä psykologisen kauhun lukematta jos valittavana on perinteisempääkin salapoliisityötä. Niinpä luulen, että Vii5i ei olisi kulkenut repussani kirjastosta kotiin, ellei siitä olisi tehty geokätköä, joka piti ratkaista.

    

On aina hauskaa huomata, kuinka sattumalta, lähes vastoin tahtoa valikoitu kirja voi loppujen lopuksi olla kuukauden tai jopa vuoden lukupinon helmi. Näin kävi Viidellekin, sillä tuskin maltoin lopettaa sitä kesken. Toinenkin Poznanski tuli kokeiltua heti putkeen, mikä ainakin itselleni on merkki siitä, että kirjailijan tuotanto on lukemisen arvoinen.

    

Pienoinen pettymys kirjassa oli se, että kirjan poliisit eivätkä sen puoleen pahiksetkaan, tuntuneet erityisesti itävaltalaisilta. Tämä lukuprojektini on nimittäin osoittanut, kuinka virkistävää on huomata kirjailijan tekevän päähenkilöistä oman maansa edustajan ja välittävän lukijalle kuvaa rikostarinan ohella maansa arjesta. Poznanskin teoksessa tämä toiveeni ei mielestäni täyttynyt. Kirjan lukemisesta on nyt muutama kuukausi, mutta ilman Wikipediaa en olisi keksinyt, tapahtuiko kirjan salapoliisityö Saksassa, Itävallassa vai Sveitsissä. Oikea vastaus oli siis Itävalta.

*  *  *  *  *

Tämä päivitys jatkaa löyhästi kirjallisuuteen liittyvää blogiani ollen sarjan numero 2. Itävalta.

Blogini ensi vieraille kerrottakoon, että päätin viime vuonna, että osallistun 2017 Porin lukuhaasteeseen. Koska 30 kirjaa on perin niukasti joka päivä jotain lukevalle, ja koska pidän erilaisiin kulttuureihin tutustumisesta, haastoin itseni lukemaan kirjan jokaisesta maailman maasta. Ja koska normaalistikin luen pääasiassa rikoskirjallisuutta ja fantasiaa, pyrin siihen, että jokaisesta kirjasta löytyisi rikos, vampyyreitä tai keskiaikaisia ritareita. Aina parempi, jos kaikki kolme ovat edustettuna samassa kirjassa.