Joulukalenteri 17. luukku 2024

Jouluaattoon on seitsemän yötä. Olisiko jo aika muistella kaukaisia sukulaisia. Niitäkin, joille ei tullut laitettua joulukorttia. 

Monella on sukua valtameren takana. Kellä Yhdysvalloissa, kellä Kanadassa, jollain jopa Australiassa saakka. 

Omaa sukua löytyy myös rapakon takaa Kanadasta. Sieltä kertovia tarinoita on kiva lukea, kun Kanadan ilmastokin on monella tapaa saman tyylinen kuin meillä

Päätin antaa uuden mahdollisuuden Louise Pennylle, kun joulukirjoja etsiessä siihen törmäsin. Olen aiemmin lukenut kolmisen kirjaa. Itse dekkaritarinat ovat olleet hyviä, mutta takana kirjasta toiseen kulkeva taustatarina oli minusta jo pääsiäisenä 2020  vastenmielinen. FaceBookin kirjaryhmistä olen lukenut, että taustatarina päättyy jossain vaiheessa. Joten päätin kurkistaa joko olisi se jossain vaiheessa. Ilmeisesti oli, sillä tässä Särö pimeydessä -kirjassa näytti siltä, että vihdoin tapahtui jotain lopullista. Kirja on sarjan yhdeksäs osa. Myös sarjan ensimmäisessä kirjassa vietetään joulua. Sekin kirja oli hyvä.

Varsinainen dekkaritarina oli taaskin hyvä. Näitä on kutsuttu Agatha Christiemäisiksi kirjoiksi ja se kieltämättä tulee mieleen. Juoni on mukavasti rakennettu ja tykkään kovasti Three pinesin asukkaista. Nyt elettiin joulun aikaa, joten tunnelma oli kaksin verroin mukavampi.

Kirjasta tuli mieleen nettiyhteydet ja kännykän toimivuus.

Viimeaikoina ollaan törmäilty siihen, että kännykkä ei taas enää toimi jokapaikassa. Itse olen muistellut bussimatkaa Joensuusta Mikkeliin joskus 2007/08 tienoilla. En ehtinyt ostaa lehteä eikä päiväreissulla mukana ollut poikkeuksellisesti myöskään kirjaa. 

Kännykässäni oli internetyhteys, joten luin koko matkan Iltalehtiä. Vain yhdessä kohtaa matkan varrella yhteys katkesi. Pidin sitä silloin käsittämättömänä. Nyt sitä saa vain kaiholla muistella.

Kymmenen vuotta myöhemmin 2018 käytiin kavereiden kanssa yli 200 kunnassa. Muistan vain yhden reissun, jolla minun kännykkä ei suostunut paikantamaan useaan tuntiin sijaintia. Kaverille kävi kerran pari samoin. Kaikilla kerroilla muut laitteet toimi. Itsellänikin oli minitabletissa toisen operaattorin kortti ja se toimi vaikka känny ei paikantanut. Muuten ei ollut minkäänlaista ongelmaa.

Viime kesänä kävin pari kertaa kätköilemässä Etelä-Pohjanmaan rajalla. Olen käynyt siellä ennenkin ilman ongelmia, mutta nyt kummallakin kerralla nettiyhteys katkesi ja palasi vasta kuntakeskuksen palattuamme. 

Nämä ongelmat tuli mieleen, kun päähenkilö havahtuu siihen, että Three pinesissä ei känny ja netti toimi. Se on osaksi siunaus, osaksi kirous. 

Itselleni on nykyään vaikea sopeutua siihen, että kännykkä ei enää toimi kaikkialla. 

Kirja oli siis dekkariosuudelta hyvä ja kokonaisuudessaan ihan ok. Aion lukea osan 10 kun saan tämän joulukirjaruuhkan selvitettyä.

Koilis- ja Luoteisväylää etsimässä

Koilisväylän löysi suomalainen A. E. Nordenskiöld miehistöineen ruotsalaisella Vega aluksella vuosina 1878-1879. Väylä oli tuolloin käyttökelpoinen noin 2 kk loppukesästä/alkusyksystä. Matka tehtiin Atlantilta Tyynellemerelle, paluumatka tehtiin Suezin kanavan kautta. Luoteisväylän purjehti ensi kertaa Roald Amundsen 1903-1906. Matka tehtiin Norjasta Alaskaan. 

Koillisväylä Norjasta Huippuvuorten kautta Alaskaan 

Henrik Ramsay, Norderskiöld : merenkulkija. Vegalta meni Koilisväylän purjehtimiseen aikaa vuonna 1878-1879 reilu 7 viikkoa + jäiden puristuksessa vietetty talvi joka kesti 10 kuukautta. Aikaa läpipääsyyn olisi tarvittu vain pari päivää lisää ennen väylän jäätymistä, mutta sinne oli jäätävä noin kymmeneksi kuukaudeksi, kun meri kerran jäätyi. 

Myöhemmin, 1930-luvulla matka, taitettiin ensi kertaa ilman talvehtimista, nopeimmillaan läpi päästiin 25-45 vuorokaudessa. 

 

Talvileirillä tehtiin luistinrata, tutkittiin ilmastoa ym. ja seurusteltiin paikallisten kanssa, jotka olivat halukkaita tavaran vaihtoon. 

"Tupakka olisi ollut kaikille tervetullutta tavaraa, mutta ennen kaikkea olisi tarvittu isoja silmäneuloja, puukkoja ja yleensä rautatavaraa. Viina oli erittäin suuressa arvossa. Siitä nesteestä olisi tuotu tarjolle suoranaisia kansatieteellisiä harvinaisuuksia, mutta mokomaa rahaa Norderskiöld ei halunnut ruveta käyttämään." (Lainaus kirjasta Haapavaara Koilisväylä)

Nordenskiöld purjehti Alaskasta kotiin Japanin ja lukuisten muiden satamien ja Suezin kanavan kautta Ruotsiin. Matkalla hän pääsi juhlinnan kohteeksi. 

Minä sen sijaan tein Alaskassa aika hypyn ja palasin takaisin samaa tietä nykyajassa. Soffamatkailulla on puolensa. Tammikuussa seilasin siis reitit toiseen suuntaan nykyaikaisella monitoimimurtajalla.   

Koilisväylä Alaskan Dearhorsesta Norjan Kirkkoniemeen. 

Haapavaara Heikki Koillisväylä. Suomalainen Monitoimijäänmurtaja Nordica ja Finlandia seilasivat Tyyneltämereltä Alaskasta Eurooppaan 2014. 

Heikki Haapavaara on itse todennut: 

"Aamulla herään ajatellen, että tänään on hyvä päivä valloittaa maailma." 

Sillä asenteella hän lähti mukaan murtaja matkaan ja pohti matkalla Suomen roolia arktisessa ulottuvuudessa. 

Pakko todeta, että Haapavaaran kirjasta ei jäänyt kovinkaan paljon mieleen matkanteosta nykyisin. Reitti eteni murtajan kyydissä kuin vakaasti edeten junakiskoilla. Parhaita kohtauksia kirjassa oli Norderskiöldin matkan muistelot, kuten aiemmin mainitsemani tavaroiden vaihto.  

Luoteisväylä Alaskasta Grönlantiin. 

Heikki Haapavaara Luoteisväylä. Monitoimimurtajalla Roald Amundsenin Gjøan (1903-1906) jalanjäljissä. 

Suomalainen monitoimijäänmurtaja Nordica ja Finlandia seilasivat Dutchharbourista Alaskasta ensi kertaa Kanadan kautta Pohjois-Eurooppaan kesällä 2015. Tämänkin kirjan parasta antia oli mielestäni Amundsenin matkan muistelot. Tämä neljänneltä talvelta:

"Valaanpyyntilaivan kapteenin ja koirankasvattajapariskunnan kanssa Armurdsen ponkaisee jalka- ja koiravaljakkopelillä 700 kilometriä Kingpointista Fortegbergin linnakkeelle lähettämään tuhannen sanan sähkösanomaa. Sanomassa hän kertoi, että Luoteisväylä oli nyt kukistettu. Tuolla matkalla seurue ylitti lähes kolmen kilometrin korkuisen vuoriston. Matka alkoi 24.lokakuuta 1905 ja linnoituksessa oltiin perillä 4. Joulukuuta. Pakkasta oli pahimmillaan 50 astetta. Armurdsen kokosi linnakkeessa voimiaan helmikuulle asti ja juoksi sitten koiravaljakon kanssa takaisin Goalle aloittaakseen jäiden lähdettyä purjehdukselta kohti Alaskaa." 

Luoteisväylä Grönlannista Alaskaan 

Minulla ei ollut tällä kertaa suunnitelmissa lainata Roald Amundsenin Luoteisväylä Kertomus Gjöan matkasta 1903-1907 ynnä luutnantti Godfed Hansenin kirjoittama liite, mutta yllä oleva sitaatti oli sen verran kiehtova, että halusin lukea sen osuuden kokonaan. Kirjan on muuten suomentanut I.K. Inha, josta kirjoitin viime vuonna luettuani kolme kirjaa hänestä. Kirjasta löytyi kivat kartat Göan reitistä sekä Hansenin erillisestä tutkimusmatkasta Göalta. Kirjasta löytyy äänikirjaversiot, jonka otin kuvaankin mukaan, sillä vuoden 1908 kirjassa on sangen pliisu kansi. 

Amundsenista on jäänyt aiemmista kirjoista jotenkin vähän ylimielinen kuva (Muhammad Ali sanoi aikaan kyllä itsestään, että "on vaikea olla nöyrä, kun on niin hyvä", ehkä se päti Amundseniinkin). 

Esimerkkinä tästä huonoista hetkistä on heti kirjan 20. sivulla kuvaus siitä, kuinka laivalle ostettiin alkuasukkailta haahkoja, lohta, kaakkureita ym. luonnontuotteita, niin maksuna annettiin homehtunutta leipää, vaikka eskimot olisivat halunneet vaihdossa tupakkaa. Petkutus tehtiin tieten tahtoen ajatellen, että myyjät ajattelevat, että kielitaito ei riittänyt kaupan tekoon. 

Muissa kirjan vaihtokaupoissa kerrotaan käytetyn säällisempiä valuuttoja, kuten neuloja, veitsiä ja muita tarvekaluja sekä helmiä, viimeisenä talvena myös rahaa, joskin esimerkiksi Hansen omalla retkellään Göalta totesi, että vaihdosta jäi vähän huono omatunto, kun ruokaa saatiin paljon neulan hinnalla. 

En lukenut koko kirjaa, mutta silmäilin sieltä täältä välillä lueskellen. Mieleen jäi mm. se että jäämerellä kangastus on yleistä, joten helposti erehtyy luulemaan väyläksi sellaista, mikä on jäässä tai kuten Gjöan miehistölle kävi, luulivat ihan alkumatkasta kaukaisia jäävuoria laivoiksi, ja alkoivat puhdistaa kantta, jotta olisivat valmiita tapaamaan muita. 

Mielenkiintoisia kohtia olivat myös vaatetuksen kuvailut. Eskimoilla oli talvella kahdet turkishousut ja nutut päällekkäin. Ihoa vasten oli karvapuoli, kuten myös ulkoilmaa vasten. Lapsia pidettiin 2 vuotiaiksi lähes alastomina äidin selässä äidin ihoa vasten ja kuusi vuotiaaksi lasten vaatteissa oli tarpeita varten reikä.

Retkikunnan ensimmäinen talvileiri kesti lokakuun alusta helmikuun viimeiseen päivään. Joitain eskimoita, osa tuttuja entuudestaan, tavattiin mutta muuten tehtiin erilaisa tutkimus- ja mittaustehtäviä ja vietettiin talvea. 

Toisena talvena Amundsen ja Hansen kävivät Navjaton suurella eskimoleirillä. Matkaan lähdettiin hiihtäen 23.10.1904 ja takaisin tultiin kalakuorman kanssa. Lihaa eskimot toivat laivalle itse. Talvileiriltä saatiin lähetettyä myös postia kotimaahan. 

Kolmantena talvena vietettiin "vilkasta seuraelämää" paikallisten eskimoiden kanssa. Alueella oli myös valaanpyyntialuksia, missä yhdessä oli jopa lääkäri. Postikin löysi perille heti alkuunsa. Myös sähke lähetettiin kotimaahan, sillä yksi tutkijoista kuoli talven aikana. 

Mielenkiintoinen oli kirjan lopussa Gotfed Hansenin kertomus hänen ja toisen tutkijan kartoitusretkestä alueella, jossa kukaan ei ollut käynyt aiemmin karttaa tekemässä. 

Mainittakoon lopuksi, että Nordenskiöld pääsi myöhemmin Ruotsista maanpaosta takaisin Suomeen, missä lomaili, muttei enää asunut. Norjenskiöld kuoli vuonna 1901, joten hän ei enää ollut todistamassa Amundsenin lounaisväylän löytymistä. 

Amundsenin kohtaloksi koitui 1928 Pohjoisnavalle havitelleen Ilmalaivan italialaisen miehistön pelastaminen lentokoneella Huippuvuorilla, mistä luin niin ikään tammikuussa Monica Kristensenin Amundsenin viimeinen matka -kirjan.

* * *

Edit 16.4.24. 

Ps. Tälle alueelle sijoittuu myös antologia: Tästä alkaa tie : Barentsin alueen antologia. Kirjailijoita neljästä valtiosta ja alueiden kymmenellä kielellä mm. meänkielellä ja vepsäksi. Lyhyitä tarinoita ja runoja. Luulen että luen tämän uudemman kerran hitaammin makustellen. 

Tapaninpäivä

Tapanin-päivänä voi lähteä ajelulle tai tarttua hyvään kirjaan.

Joulukalenteria kirjoittaessa muistui mieleen myös muutama Tapanin-päivään liittyvä kirja, jonka olen lukenut. 

Marja-Leena Tiaisen Khao Lakin sydämet kirja taisi ilmestyä lähiaikoina Selkokielellä nimellä Hiekalle jätetyt sydämet. Kirja kertoo perheensä tsunamissa menettäneen tytön paluusta Thaimaahan ja uudesta alusta. Muuta romaania en tsunamista ole vielä löytänyt. 

Viveca Stenin Ristiaallokossa kirjassa eletään niin ikään Tapanin-päivän aikaa. Samoin Outi Pekkasen Toinen kierros kirjassa. Niiden lukemisesta on sen verran aikaa, että yksityiskohdat ei ole mielessä enää, mutta molemmat voisi lukea uusiksikin. 

Louise Pennyn Kylmän kosketus oli kiva kirja. Sarjaa on verrattu Agatha Christien kirjoihin ja muutama ensimmäinen tuntuikin siltä sitten kyllästyin poliisien keskenäiseen tarinaan. Itse murhatarinan osuus olisi edelleen kiinnostanut. Tämä oli yksi parhaista.

Karhunainen ja pimeys saavat sydämen lyömään nopeammin

Etsiskelin viilentävää lukemista elokuiselle hellejaksolle, kun säätiedotus lupaili kuumaa, ja kyllähän sitä saatiinkin. Outo sattuma toi eteeni kaksi kirjaa, jotka olivat mielestäni hyvin paljon samaa tyyliä, kuin aiemmin lukemani suosikkini, jolle annoin aikanaan viisi tähteä, enemmänkin olisi voinut antaa.

Ensimmäiseen viilentävään kokemukseen ajauduin sattumalta. Suoratoistopalvelussani on reilu 450 kirjaa jotka tahtoisin lukea heti. Viime aikaisella lukutahdillani siihen menisi vuosi, mutta käytännössä aina tulee uusia kirjoja.

Viimeaikoina olen etsinyt luettavaa ottamalla listani esiin, pistämällä silmät kiinni, viipottamalla sormia muutamia kertoja ja odottanut oletetun ruudunvierimisen pysähtymistä. Sitten tökkäisy ruudulle ja silmät auki. Olen antanut itselleni luvan fuskata 2 kirjaa molempiin suuntiin, että ei tarvitsisi esimerkiksi lukea juhannusviikolla joulukirja, ellei tahdo.

Nyt sormeni alapuolelta löytyi Sigri Sandbergin Pimeys - tähtiä, pelkoa ja viisi yötä yksin tunturissa. Se oli päätynyt lukulistalleni Huippuvuorten takia mutta unohtunut kun Huippuvuoret oli ajankohtainen. 

Sinne siis. Luulisi että siellä ja norjalaisella tunturilla olisi riittävän viileää.

Norjalainen Sigri lähtee tunturiin voittamaan pimeän pelkoaan ja kertoo pimeydestä ja sen pelosta peilaten kertomustaan itävaltalaisen Christiane Ritterin kokemuksiin. Vuonna 1934 hän matkusti metsästäjämiehensä houkuttelemana Huippuvuorilla asumaan pieneen metsästysmajan, missä hän joutui olemaan osan aikaa yksin. 

Kirja on lajityyppinä itsensäkehittämisopas, mutta Ritterin suomentamattoman tarinan kertominen siinä sivussa sai minut viihtymään tiiviisti kirjan parissa. 

Kun kirja oli luettu, etsin uutta viilentävää luettavaa 'nämä kirjat voisivat myös kiinnostaa sinua' -listalta. Sen toiseksi viimeisenä oli Karolina Ramqvistin  Karhunainen. 

Luin viime vuonna bulgarialaisista karhunkesyttäjistä ja mieli laukkasi oitis siihen suuntaan. Mutta ei. Tämä karhunainen oli ollut aatelinen ja hänet hylättiin laivalla sattuneen skandaalin vuoksi 1542 vuonna kesken tutkimusmatkan Pohjois-Atlannilla olevalle saarelle. 

Samalla, kun Karolina kertoo Marquerite de La Rocquen tarinan, hän kertoo kirjoittamisprosessistaan, omista tutkimusmatkoistaan Marqueriten jäljillä, sekä naisen elämästä ja selviytymisestä ennen ja nyt. 

Kirja oli sen verran kiehtova, että elokuinen, porilainen hellepäivä meni kepeästi ohi, vaikka 31.7° lämpö saa normaalisti minut paniikkiin. Pohjoisella Atlantilla on kylmää, vaikka se kuinka sijaitsisi Ranskan kanssa samalla etäisyydellä Pohjoisnavasta. 

Hieno tarina, ja lukijanakin oli yksi harvoista naislukijoista, joiden ääni sopii korvilleni, eli Krista Putkonen-Örn. 

Kun olin kuunnellut kirjaa jonkin aikaa, tajusin, miksi tämän ja edellisen kirjan tyyli tuntui niin innostavalta. Syynä oli se, että kirjan tyyli toi mieleeni Mia Kankimäen kirjan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Kirjan tyyli sai pari, kolme vuotta sitten pääni liitelemään pilvissä pari päivää. Tai ehkä kolme. Tai neljä.... 

Kirjassa Mia jättää työnsä ja lähtee etsimään 1000 vuotta sitten elänyt tänään hovinaista, joka yllä mainittujen kirjallisten muusien tapaan oli myös kirjailija. Sei Shōnagonin Tyynynaluskirjaa ilmestymistä suomeksi olen odottanut jo kaksi tammikuuta. Toivottavasti ensi tammikuu tuo mukanaan  hänen 1000 vuotta vanhat hovielämän kuvaukset ja listat. 

Nämä kolme täysin erilaista kirjaa muuttuivat siis kesän kuumuudessa mielessäni samankaltaisiksi. Luultavasti kirjailijat eivät tunne toisiaan ja jonkinasteinen samavireisyys on pelkkää sattumaa, mutta itselleni se oli oivallinen sattumus elokuun kuumimpiin päiviin. 

Arktiksella tammikuussa

Pääseekö Eskelisen bussilla enää Helsingistä Jyväskylän ja Nuorgamin kautta Tanaan? Voisin hyvinkin käydä katsastamassa paikan ensi kesänä. Huippuvuoret, Grönlanti ja Islanti olis myös kivoja kohteita, mutta pohjoisnapajäätikölle en ihan heti lähtisi. Ehkä. 

Viimeaikoina olen lukenut monia kirjoja matkailumielessä. Tiedän likimain missä asusti Haukivuoren Haudini, missä komisario Koskinen asuu nykyään ja tunnen kaikki Arttu Tuomisen kirjojen tapahtumapaikat. 

Google Mapsista on ollut apua kun olen miettinyt missä Mma Ramorswe ajelee luottoautollaan tai mitä reittiä Aleppon mehiläistarhuri päätyi Englantiin. 

Viime vuonna soffa matkailin Arktiksella aktiivisemmin. Tänä vuonna suunnittelin käyväni vain Alaskassa, mutta loppujen lopuksi valitsemani kirja, jota olen odottanut lähes vuoden, ei kiinnostanut lainkaan. Niinpä päädyin seikkailemaan lähinnä Euroopan puoleiseen osaan Antarktista. 

Arktinen alue voidaan määritellä eri tavoin. Helpoin tapa lienee valita alue pohjoinen napapiiri 66° 33'39'' pohjoispuolella. Lämpimät ja kylmät merivirtaukset muuttavat käytännössä alueen rajoja. Jonkinlainen rajaviiva näkyy kirjakollaasin keskellä olevassa kartassa, jonka olen itselleni leikannut muistivihkoon jostain lehtijutusta.  

Ensimmäisenä luin Otto Hyyrysen Murtumispiste-kirjan. Muistoissa oli viime vuonna lukemani erittäin hyvä John Kåre Raaken Jää, jossa kuten tässäkin kirjassa, päähenkilö lähtee töihin kaukaiselle, jäällä olevalle turkimusasemalle, josta pois pääseminen kesken talven on lähes mahdotonta. 

Siihen yhtäläisyydet päättyvätkin. En halua spoilata juonta, mutta totean, että itse olen lukenut viime vuosina useammankin saman tyylisen kirjan, joten pääosa loppuratkaisusta oli selvää jo alkupuolella kirjaa. 

Loppu jäi tässäkin sen verran avoimeksi, että jatko-osa on mahdollinen. Koska loppu oli avoin, niin toinen osa voi olla kiehtovakin, jos sellainen tulee. Aion siis lukea senkin, mutta pakko todeta, että odotan enemmän jatkoa Jäähän kuin Murtumispisteeseen. 

Toinen kirja löytyi Porin lukuhaasteet kohtaan alkuaine: Kirja oli Sjön Argon lastu. Argonhan on jalokaasua. Sjön taasen on kuuluisa islantilainen nykykirjailija, josta tulee mieleen Björk ja Kirjurin konsertti 1996. Oli muuten mahtava konsertti! Ihan tarkkaan en kyllä muista, miksi liitän Björkin ja Sjön mielessäni, mutta ainakin molemmat tulevat Islannista. 

Pakko todeta, että kirja ei täysin avautunut. Veikkaan, että olisi vaatinut enemmän keskittymistä, mutta paikoitellen innostuinkin kirjan kertomuksiin. Kirjassa tehdään laivamatka, jolla kuullaan iltaisin tarinoita. 

Kirja olisi luultavasti avautunut paremmin, jos olisin googlettanut ennen lukemista edes Wikipediasta Argonautit. Aina ei sekään tule mieleen, vaikka paljon googlettelenkin. No, ensi kerralla sitten enemmän. 

Argonautit oli muinainen antiikin Kreikan sankarijoukko, joka seilasi Argo-laivalla hakemassa siivekkään oinaan kultaista taljaa, jota vartioi uneton lohikäärme. Ja kuten useimmiten Kreikassa, tarinaan liittyi nainen, tällä kertaa kuninkaan tytär Medeia. 

Joka tapauksessa Sjön mystiikka puraisi. Islannissa on paljon muutakin mystiikkaa kuin menninkäiset. Vai miksi he niitä kutsuvat. Olisipa kiva saada Suomeenkin kotitontut takaisin joka kodin arkeen. Isä kertoi joskus, että hänen lapsuudessaan kotihaltijaa vielä huomioitiin ja vasta äidin ilmestyminen perheeseen 1960-luvulla hävitti tavan jättää jouluruuat pöytään yöksi kotihaltijaa varten. Joskus kyselin, oliko kotihaltijalla nimikin, mutta siitä ei ollut muistijälkiä enää kellään. Jos nimi olisi ollut, se olisi ollut talon ensimmäisen vainajan nimi joka oli Tuomas-isännän äiti Maria. 

Koska Argon lastu, niin tarunhohtoinen kuin olikin, ei oikein jaksanut innostaa, päätin kokeilla jotain hieman konkreettisempaa. Valitsin Ville-Juhani Sutisen Arktis -likaista lunta -kirjaa, jota kaveri suositteli joku aika sitten. 

Hyvä että suositteli, sillä tässä oli kirja minun makuuni. Tuli sellainen olo, että ensi kesänä on pakko päästä testaamaan kirjassa mainittua, Sutisen käyttämää Eskelisen bussifirman pikavuoro Helsingistä Koilis-Norjaan. Sen verran olin innoissani jo nyt, että katsoin, että Rovaniemeltä pääsisi näin talvellakin Tromsaan. Sekin voisi olla hauskaa, jos pitäisi lumesta. 

Sutinen on käynyt eri puolilla pohjoisia Pohjoismaita ja tutustunut paikalliseen ilmastoon ja sen muutokseen. Grönlanti ja Färsaaret olisi myös kivoja kohteita, mutta eniten alkoi kiinnostaa juuri tuo Koilis-Norjan alue kveeneineen. Tykkään istua bussissa. 

Jos koronatilanne tästä paranee, niin lumien sulamisen jälkeen voisi retkeä harkita. Ilmeisesti tuo reitti ajetaan vain kesäisin. Samalla toteutuisi unelma käydä Utsjoella. 

Seuraavaksi hyppäsin Timo Polarin matkaan. Ensin seikkailtiin Murhenäytelmässä Grönlannissa ja sitten toteutettiin Unelma Etelänavasta. Grönlannin reissu epäonnistui, mutta myöhemmin Polari tavoitti etelänavan hiihtäen. Tarkoitus olisi kirjoittaa molemmista kohteista jossain vaiheessa vähän enemmän, joten jääköön kuvailut tähän. Molemmat kirjat olivat melko saman sisältöisiä, joten ei niin asiasta kiinnostuneelle riittänee toisen lukeminen. Tykkäsin Polarin kirjoitustyylistä, se oli kevyttä ja imaisi mukaansa, joten luin sitten molemmat samoin tein. Toisenkin lukeminen antoi lisätietoa retkistä.

Clive Cusserin Jäävirta -seikkailu oli viimeinen, jonka luin. Kirjassa reissataan Kanandan alueella. 

Kirja pohjautuu hyvin löyhästi 1840-luvulla tapahtuneeseen Erebus ja Terror - laivojen tutkimusretken. Laivat juuttuivat pariksi vuodeksi jäihin ja miehistö hävisi. 

Cusser on punonut asian tiimoille tarinan, joka perustuu Pohjoisnapa-alueen luonnonvarojen käyttösuunnitelmiin. Sodan uhkakin leijuu taustalla, mutta tällä kertaa kilpakumppaneina on Kanada ja USA. 

Kirja taisi olla ensimmäinen Cusser jonka luin. Mielihyvin luen seuraavankin. 

* * *

Kirjat oli lainattuja. Eikä kukaan muukaan sponsoroinut kirjoittamistani. 

Elämäni ensimmäinen yksin vietetty pääsiäinen

Niin ne muuttui suunnitelmat. Ei syöty suvun kanssa lammasta, ja kun ei sitä ollut lähikaupassa, ei syöty yksinkään, vaikka varmuuden vuoksi kaivoin esiin tunisialaisen lammaspatani reseptin.

Palapelin tein, koska se nyt vaan koska kuuluu pyhä-traditioihin. Tällä kertaa maapallon 3D muodossa. Maat oli helppo koota, kiitos maahaasteeni, mutta merien kanssa teki tiukkaa.

Palapeliä kootessa tietty kuuntelin äänikirjaa. Täysin sattumalta lukupinoon osui kaksi pääsiäiskirjaa Asko Sahlbergin Pilatuksen lisäksi.

Toinen oli Eppu Nuotion Ellen Lähde (martta) romaanisarjan kolmas osa  Elämänlanka, josta tykkäsin jälleen kerran kovasti. Tämän kertainen tarina liikkui elokuvamaailmassa ja Turun ohella Berliinissä. 

Kirjassa vietetään pääsiäistä Berliinissä. Jos nyt jotain negatiivistä pitäisi sanoa niin vähitellen alkaa tökkiä kyllä se, että melkein jokaisessa uudessa kirjassa juodaan viiniä koko ajan. Valitsenko vääriä kirjoja, vai juodaanko keskiluokkaisissa kodeissa oikeasti viiniä koko ajan niin, että viiniä on aina kotona useasta pullosta valiten? 

Martta seikkailee Berliinissä

rjaa 

Tuota olen ihmetellyt nykyään aika monen kirjan kohdalla.

Toinen pääsiäiskirjaa oli Louise Pennyn Kuukausista julmin, johon petyin kaiken odottamisen jälkeen niin, että seuraavaa kirjaa en odota niin malttamattomasti, että kuvittelisin lukevani sen ruotsiksi, niin kuin tämän aioin lukea. Jotenkin kirjojen taustalla kulkeva tarina siitä, kuinka poliisit "syövät" toisia poliiseja, lakkasi yhtäkkiä kiinnostamasta. Itse rikos oli jälleen kerran hyvin kerrottu, mutta ei siis pisteitä tälle tällä kertaa.

Pääsiäisen pääteos kertoi Pontius Pilatuksen tarinan lapsuudesta eläkevaariksi. Osin tarina oli sangen paljon kuvitteellinen, sillä paljon hänestä ei tiedetä historian kirjoitusten mukaan.

Tarina oli hyvin kirjoitettu ja luettukin. Itselleni kirjan parasta antia oli se, miten monijumalaiset roomalaiset ajattelivat yksijumalaisuudesta. Jumalaan uskovia pidettiin kirjan mukaan ahdasmielisiä, kun moniin jumaliin uskovat olivat vain suvaitsevaisia.

Vestan palvontaan jonkin verran paneutuneena jäin miettimään, oliko Vestalle todella kodeissa alttari/patsaita. Kirjassa Vestan patsaat/alttari (en muista kumpi) saivat siirtyä puutarhaan Augustuksen patsaan tieltä. Olen kuvitellut, että Vestaa palvottiin lähinnä tulen äärellä, olihan se kotilieden jumalatar. Tämä itselle muistiin kohtaan tutki lisää, eikä niinkään moitteeksi kirjailijalle, joka luultavasti on oikeassa ainakin kun kyseessä on näinkin iso koti kuin Pilatuksen palatsi.

Toinen itselleni uusi asia oli se, että keisari Tiitus muutti Caprille. Tai uusi ja uusi - olin unohtanut asian totaalisesti, vaikka olenkin käynyt Caprilla retkellä  kolme kertaa joista yhden oppaan kanssa. No, kaikkea ei voi muistaa.

Huvittavaa oli, että otin heti Pilatuksen jälkeen kuin välipalaksi aiemmin kesken jääneen Kaarlo

Sarkian runokirjan Velka elämälle, ja eikös siinä heti toinen kuuntelemani runo ollut Tiitus Caprilla. Outo yhteen sattuma sekin. Äänitteessä oli jotain vikaa, joten runo jäi kesken, ja yritin etsiä kirjaa hyllystäni. Tiedän omistavani sen, mutta ei nyt tullut vastaan.

"Kuin kultakilpi päivä mereen vaipuu

Sen viime lieskat Caprin rantaa nuolee

Sa seisot kalliolla

Napolin näät vastaa hiiluvan kuin rubiinin

Oot yksin Caesar. 

Toiko jokin kaipuu sun tälle huipulle kun päivä kuolee?"... 

Suomalaisista runoilijaklassikoista Kaarlo Sarkia on itselleni ollut aina ykkönen. Harmi, että tallennus oli huono. Itse asiassa tämä oli eka kerta, kun törmäsin siihen, että tallenne särisi kuin vanha, kasetti kun sitä kelataan ääni päällä tai kuin kasetin nauha olisi jotenkin väärinpäin.

Vuoren rinteellä asuen, niin ettei kukaan pääse yllättämään, eli Tiitus viimeiset vuotensa. Yksin, ilman suurta hovia.

Capri, maisema vuorelta (oma kuva) 

Yksin, mutta ei hyljättynä, sillä tieto kulki silloinkin, vaikka kännyköitä ei ollutkaan. Roomasta ei ole pitkä matka Ostian satamaan ja hyvällä säällä soutajat ja purjeet hoitivat merimatkan nopeasti.

Vasta palapeliä tehdessä hoksasin, että kirja kertoi Israelista, joten sain tästä yllättäen uuden maan (silloinen maa oli Rooma, mutta yhtä kaikki israelilaisen kansan maassa oltiin) . Tämä taisi olla vuoden neljäs uusi maa. Vähitellen projekti näemmä vaikeutuu, kun jäljellä on enää Irlanti ja iso liuta suomalaisille outoja kirjallisuusmaita.