Kolme kertaa Porras

Kirsti Porras (1908-1986), oikealta nimeltä Hellin Fogelholm, kirjoitti kolme salapoliisiromaania. Niistä ensimmäinen ilmestyi 1942, ja oli ensimmäisiä suomalaisia naisen kirjoittamia dekkareita. Luin viime syksynä kaikki kolme ja harmittelin, että olisi niitä saanut olla enemmänkin. 

Kirjojen päähenkilönä on komisario Kanerva ja hänen ystävänsä, rikoskirjailija Lampinen. Tapahtumapaikkana on Helsinki. Kirjoja voi luonnehtia perinteisiksi palapelidekkareiksi. Dekkareiden lisäksi jännitystä löytyy parista Porraksen näytelmästä: Etsintäkuulutettu, Puuttuva aisti. Molemmat ovat yksinäytöksisiä ja valmistuneeti 1945. 

1942 ilmestynyt salapoliisiromaani Laiva huusi yössä on Porraksen ensimmäinen kirja.

Kaivopuiston rannan tuntumassa elää rikas Lindin pariskunta. Mies on vanhempi professori, vaimo nuorempi. Illallisten jälkeen rouva Lind löytyy murhattuna omasta huoneestaan. Tapahtuiko murha kun laivan sumusireeni huusi yössä, ja oliko murhan takana puoliso vai joku muu? 

Jännitysromaani Kuolema käy ateljeessa ilmestyi 1944. Kirja saattaa löytyä kirjahyllystä myös Ateljeemurha-nimellä. 

Kirja alkaa coctail-kutsuilla, missä Kanerva pohditaan, miksi kuvanveistäjä Asta Kari ei ole saapunut kutsuille. Syy selviää kun Kari löydetään ateljeestään murhattuna. Myös Karin mallina toiminut tehtaanjohtajan tytär katoaa. 

Kolmas lukemani Porras, Winter ei saavu aamiaiselle ilmestyi 1945, jolloin toinen maailmansota alkoi olla lopuillaan. 

Kirjan tapahtumapaikkana on täyshoitola, jossa lomailevat myös Kanerva ja Lampinen lepuuttaen hermojaan. Herra Winter on omissa oloissaan. Yhtenä aamuna hän ei saavu aamiaiselle. 

Pidin kaikista kolmesta. Jokainen oli erilainen ympäristönsä vuoksi ja toi mieleen muita dekkareita, jotka tapahtuvat samankaltaisissa olosuhteissa. Niinpä oli mielenkiintoista katsoa, millaiseen lopputulokseen Porras oli päässyt kirjojensa kanssa. 

. 

Kolme kertaa Stewart

Mary Stewart (1916-2014) on itselleni uusi tuttavuus. Wikipedian mukaan hän oli brittiläinen kirjailija, joka aikanaan kehitti romanttisten mysteerien genren. Ei turha tyttö, etenkin, kun näinä aikoina CozyCrime on melkoisen suosittu genre. Aikalaiset ovat pitäneet Stewartin kirjoitustyyliä parempana kuin esimerkiksi Suomessa paremmin tunnetun Victoria Holtin. Olen itsekin pitänyt Holtia "liian romanttisena" kirjailijana, jotta olisin koskaan innostunut tarttumaan hänen kirjoihinsa. Saatan silti olla väärässä. Stewart sen sijaan teki vaikutuksen heti, vaikka en edes ajatellut genreä. Stewartin kirjoja on myyty yli 30 miljoonaa.  

Stewartin päähenkilönä on nainen, joka osaa tulla toimeen omalla älyllään ja pitää hermonsa myös vaarallisissa tilanteissa... Ainakin niin kauas, kunnes voi nojata jonkun olkapäähän. 

Laitoin vahingossa ensin Mary Stewartin hakusanaksi Pinterestin hakukenttään ja voi miten hienon tunnelmaisia kansikuvia Stewartin kirjoissa maailmalla onkaan! Vaikka ihan aikansa kuvia on nuo kotimaiset kun kuvat. Kannattaa vilkaista!

Stewartin kirjoissa on jokaisessa omat henkilöt, joten ei ole väliä missä järjestyksessä kirjat lukee. 

Espanjassa tutustutaan härkätaistelu areenaan ja ihaillaan auringon nousemista vanhassa rauniokylässä. Korfulla etsitään antiikin kohteita. Libanonissa keskitytään enemmän kertojan tädin tiluksille (vanha haaremirakennus), joskin ajellaan myös pikkukylissä ja tutustutaan mm. huumeiden kasvatukseen muiden kasvien keskellä. 

Lähdettekö ajelulle rouva? 

Serkku vinkkasi kirjaa, jossa on hauska nimi. Pakkohan se oli lukea. Kirja olikin osuvasti Stewartin ensimmäinen kirja vuodelta 1955.  Tässä kirjassa oltiin Etelä-Ranskassa, Provencessa. 

Kirjan päähenkilö lähtee ystävättärensä kanssa Provenceen ja siellä Avignonin kaupunkiin. Lomaillessa he viettävät aikaa myös erillään. Louise maalaa, päähenkilö tutustuu alueen historiallisiin kyliin. 

Nainen tapaa hotellissa fiksun David-pojan koirineen ja alkaa suojella poikaa. Kiperä seikkailuhan siitä syntyy. 

Hassua, mutta kuvittelin heti alusta lähtien Bentley-kuskin mielessäni Lovejoyn kilpailijaksi, näyttelijä Malcolm Tierneyksi. Jossain vaiheessa selviää, että Bentley-mies onkin kirjassa rikas antiikkikauppias aivan kuten Lovejoynkin kilpailija. 

Tiedä sitten johtuiko Bentleystä, vai mistä, mutta tästä kirjasta tykkäsin eniten. 

Tapaaminen Korfussa. 

Loma Kreikassa siskon luona kuulostaisi viehkeältä, ellei Kreikassa olisi nykyään niin tuskaisen kuuma. Kuuma se taisi olla jo 1964, kun kirja ilmestyi. Toisaalta kuka käskee lähteä kesällä. Maan talvilämpötila on inhimillisempi. 

Tällä lomalla ratkotaan rikosta, joka selviääkin. Nuori näyttelijätär saapuu Joonian meren rannalle lomailemaan. Pian kreikkalainen mies katoaa ja joku yrittää tappaa kesyn delfiinin. 

Gabrielin koirat 

Kirja ilmestyi englanniksi 1967. Esipuheen mukaan Gabrielin koirat ulvovat talon kattojen yllä ja se merkitsee kuolemaa. 

Tässä kirjassa ollaan Beirutissa Libanonissa. 

Christy Mansel on rikas ja hänen serkkunsa Charles komea. 

"Meidän sukumme oli pankkiirisukua ja ollut haisevan rikas jo kolmen sukupolven ajan."  🌟

Kun kerran serkukset sattuvat olemaan Libanonissa, he päättävät lähteä vanhan tätinsä Lady Harrietin palatsiin kyläilemään. Pitäähän sukulaisia tavata, kun kerran lähellä ollaan. 

Pääsy palatsiin on vaikeaa ja pois pääseminen vielä vaikeampaa. 

"Tästä kaikesta voi tosiaan päätellä, että jotain on vinossa."

Tämäkin kirja päättyy onnellisesti, kaikin puolin. 

Jatkossa toivon lukevani ainakin Skotlantiin Skyen saarelle sijoittuvan Keskiyön tulet -dekkarin vuodelta 1956. 

Kaiken kaikkiaan Stewartin romanttisia mysteereitä on käännetty suomeksi 12, kolme uusinta on kääntämättä, joskin Ulappapääsky löytyy lyhennettynä vuoden 1993 Kirjavaliot-sarjasta. Nuorten Merlin-sarjasta on käännetty vain ensimmäinen, Kristalliluola. Lastenkirjoista on käännetty kolme.

Ennen kuin toimeennuin julkaisemaan kirjoittamani, ehdin lukea vielä Murattipuun. 

Sen alku oli mielestäni pitkä eteinen, ja siksi se oli luvun alla pari kuukautta. Kirjan loppupuoli olikin sitten samaa kiintoisaa dekkarityyliä kuin nuo kolme edellistä. Ei muutkaan kirjat mitenkään nopeasti etene, mutta tämän kirjan englantilainen maaseutu ei ilmaissut minua mukaansa. 

Kolme kertaa Zweig

Itävaltalainen kirjailija Stefan Zweig (1881-1942) oli itselleni uusi tuttavuus. Törmäsin Shakkitarinaan helmikuussa, ja ihastuin Zweigin tyyliin heti. Onnekseni löysin häneltä useampiakin mielenkiintoisia kirjoja, joista tähän mennessä on suomennettu kymmenisen kirjaa. 

Pienellä googlailulla selvisi, että olen kuin olenkin tutustunut Zweigin yhteen tarinaan aiemmin. Zweigin novelli Kirje tuntemattomalta naiselta on nimittäin tarina, josta on tehty Tauno Palon tähdittämä Valkoiset ruusut elokuva, joka sai ensimmäisen jaetun Jussi-palkinnon vuonna 1944. Novelli ilmestyi ensi kertaa Amok kokoelmassa 1922. Valkoisessa ruusussa ihailun kohteena on kirjailija. Samasta novellista myöhemmin tehdyssä amerikkalaisessa elokuvassa on pianisti. 

Shakkitarina

Aloitin lukemisen Shakkitarinasta. 

Zweig kirjoitti Buenos Airesissa 1942 julkaistua pienoisnovellia maanpaossa vuosina 1938-1941. En tiedä Zweigin shakkitaidoista, mutta ainakaan tämä kirja ei ole omaelämäkerrallinen, sillä Zweig lähti Itävallasta pakoon jo 1934, kun rotuopit olivat vasta leviämässä Saksassa ja Itävallassa, mutta paljon oli hänkin kokenut. 

Sattumalta laivamatkalla kaksi shakin mestaria kohtaavat. Molempien aivotoiminta on poikkeuksellista. Toinen on kaikkien tuntema mestari. Toinen on sitä vain omassa päässään. 

En ole koskaan oli pelannut tosissani shakkia, vaikka kaksi kertaa olen omistanut pelilaudan ja nappulat. Siirtojen opettelu paperilta ilman osaavaa kaveria tuntui ylivoimaiselta, eikä tuolloin ollut käytössä internetistä löytyviä pelejä, joilla harjoitella. 

"Shakin houkutus perustuu pohjimmiltaan yksinomaan siihen, että sen strategiat kehittyvät kaksissa erilaisissa aivoissa erilaisiksi, että kun henkisesti sodassa musta ei tunne valkoisen kulloistakin liikettä ja yrittää koko ajan arvailla ja kuljeskella. Kun taas valkoinen pyrkii ohittamaan ja väistämään mustan salaiset aikomukset."

Kirja julkaistiin 1942 varovaisesti pienellä, 300 kirjan painoksella. Sittemmin siitä on tullut klassikko, joka kiinnostaa intensiivisyydellään nykyisinkin. 

Esimerkiksi suomeksi kirja on käännetty kahdesti. Aina Oksalan käännös julkaistiin 1951 ja Maria Wichin vuonna 2017. 

Itse luin jälkimmäisen ja se teki todella vaikutuksen. Täydet kolme tähteä ja paras kirja tähän mennessä tänä vuona (luettu 17.2.) 🌟🌟🌟

Matka Neuvostoliittoon

Varasin kirjastosta pari kirjaa, jotta saisin kolme täyteen, mutta en malttanut jäädä odottelemaan niitä, vaan tartuin suoratoistopalvelustani löytämääni saksankieliseen, Zweigin Neuvostoliiton matkasta vuonna 1928 kertovaan Reise nach Russland kirjaan.

Matkalla Zweik osallistui Tolstoi-museon avajaisiin ja tapasi unkarilaisen kirjailija Gogolin, joten matkakertomus kiinnosti.

Noh. Olisi tietty pitänyt muistaa, että Gogol oli kuollut jo kauan sitten... Kyseessä oli Maksim Gorgi, mutta muuten kirja oli ihan luettava 🙃. Gorgi oli tuolloin hiljattain palannut viiden vuoden reissultaan Italiasta ja perin väsynyt pitkästä matkasta, mutta otti kuitenkin vieraan vastaan. 

Ihmettelen kyllä kirjan nimeä, sillä vuonna 1928 nimi Neuvostoliitto oli ollut käytössä jo viisi vuotta (Neuvosto-Venäjä vuoteen 1922), joten valtio oli jo tuolloin saksaksi Sowjetunion. Tässä suoratoistopalvelun e-kirjassa on ehkä korjattu nimi nykyiseen muotoon. 

Kirja alkaa junamatkalla Itävallasta Moskovaan. Matkaa sinänsä ei valitettavasti kuvata, mutta kerrotaan, että Moskovaan menijöitä (pääsijöitä) oli sillä viikolla vaivaiset 20.

Matka-aikaa Zweig kuvaa enemmänkin ajaksi, jona pitää sopeutua uuteen aika- ja välimatkakäsitykseen. Välimatkoja ei lasketa sadoissa vaan tuhansissa kilometreissä. Zweigin matka oli pitkä, nykyisin lyhin reitti Wienistä Moskovaan autolla on joitain kilometrejä vaille 2000 km ja oletan matkan kestäneen junalla tuolloin kaksi yötä ja yhden päivän. Kolme vuorokautta Zweig mainitsee venäläisittäin pieneksi matkaksi ja 12 tuntia on vain retki. Mainittakoon myös, että Napoleonin aikaan ratsastukseen Pariisista Moskovaan kului Zweigin mukaan 50 päivää. 

Tunnin myöhästyminen on ihan korrektia, neljän tunnin keskustelu ystävän kanssa normaalia ja 1,5 tunnin julkinen puhe lyhyt ja oltuaan maassa muutaman päivän ja totuttuaan uuteen aikakäsitykseen, Zweig pohti kannattaako lähteä vähän kauemmas kylään, jos aikaa kyläilyyn on vain 6 päivää. 

"Nietcewon" [sillä ei ole väliä] avulla paikalliset ovat oppineet kärsivällisiksi. Hassua, että muistan kuulleeni tuon termin myös kotikylällä lapsena. Lieneekö se peräisin evakoilta, jotka kotikylälläni olivat Kivennavan suunnalta? 

Ensivaikutelma Moskovasta on Zweigille kiireinen ja nuhjuinen. Näkymä tuo mieleen Wienin 1919, jolloin ensimmäinen maailmansota oli päättynyt, eikä sodan aikana ollut aikaa ja mahdollisuutta pitää paikkoja tiptop kunnossa.

Lukemalla oppii paljon. Zweig kertoo kuinka tuolloin kirkkoja ja ikoneita puhdistettiin kansan silmiä varten, ja vuosisatojen kynttilöiden noen alta löytyi kirkkaita värejä. Tuttu juttu. Yllätys itselleni oli, että vasta alkuvuodesta kuulemani ateenalaisen Pantheonin temppelien värikkyys oli tuttua jo 100 vuotta sitten. Miksi kukaan ei ollut kertonut minulle sitä aiemmin?

Matkakertomuksesta tulee mieleen jostain syystä aikalaisensa Olavi Paavolainen. Zweig ei kuvaile tekniikan esiinmarssia kuten Paavolainen, mutta tunnistan saman huolellisen tarkkailijan innon Zweigin kuvaillessa Neuvostoliiton erilaista kulttuuria ja kansan intoa taiteita kohtaan.

Teksti on ruostuneellakin kielitaidolla, kääntäjää apuna käyttäenkin kaunista, mutta itse olisin kaivannut enemmän kuvailua. Toisaalta, jos matkailu Neuvostoliitossa oli tuolloin yhtään samaan tapaan säädeltyä kuin Pohjois-Koreassa 1990-luvulla, niin oli hyvä, että edes tuon verran tietoa pystyi jakamaan.

Moskovassa Zweig osallistui yli 6 tuntia kestäneeseen Tolstoi-juhlaan ja Tolstoi-museon avajaisiin. Ennen paluumatkaa hän kävi Tolstoin kotipaikalla ja tutustui Tolstoin tyttären kanssa kotimuseoon, jota Zweig piti hämmästyttävän alkeellisena. Olen itsekin nähnyt siitä kuvia ja todennut itsekin, että Tolstoin "kartano" vastasi omaa länsisuomalaista kartanokäsitystäni yhtä paljon kuin hyvinkin tavallisen näköiset savolaiskartanot, joissa vierailin Mikkelin vuosinani.

Leningradista, nykyiseltä Pietarista jäi mieleeni matkakirjasta, kuinka pääkaupungin siirtäminen Moskovaan pudotti väkimäärän kolmesta miljoonasta 3/4 miljoonaan, ja kuinka 7 kilometriä pitkä ja pariisilaisen Champs- Élyséen levyinen pääkatu, Nevski Prospect lähes humisi tyhjyyttä. 

Kirja oli mielenkiintoinen kertomus 1920-luvusta. Kannatti lukea, vaikka saksankieli vähän kangerteleekin harvahkon käytön vuoksi. 🌟🌟

Amok

Kolmas Zweig Amok alkoi vähän sekavasti kuvauksella Napolissa 1912 tapahtuneesta oudosta onnettomuudesta. Kappale oli sen verran outo, että asia selvisi vasta viimeisellä sivulla. Siinä välissä oli hyvä mutta surullinen tarina. 

Mies lähti Kalkutasta Eurooppaan Oceania-laivalla. Hän sai viimetipassa paikkalipun, mutta huonon hytin. Niinpä hän vietti yöt kannella katsellen tähtiä, kunnes tapasi toisen matkustajan, joka niin ikään viihtyi yön pimeydessä. 

Linnunrataa katselisin minäkin mielelläni... 

Amok on kirjan mukaan malaji-kansalla eräänlainen päihtymyksen tila. Mies juo välinpitämättömänä ja yhtäkkiä sekoaa. Tarttuu tikariin ja alkaa juosta. 

Ihmiset huutavat Amok Amok, jotta vastaantulijat eivät osuisi seonneen tielle, sillä se johtaisi puukotukseen. Seonnut taltutetaan väkivalloin. Usein jopa ampumalla, koska muuten ei tokene aiheuttamalla vaaraa. 

Wikipedia kuvaa tilaa raivoksi tai mielipuolisuudeksi ja vertaa sitä viikinkien berserkkiyteen. Malaijin ohella tätä murhanhimoista juoksua tapahtuu kaikkialla. Ilmiö ei ole onneksi yleinen. 

Mies kertoo laivan kannella matkakumppanilleen surullisen tarinansa.  Eräänlainen Amok siihenkin liittyy. Kannattaa lukea, ehdottomasti. 

Mielenkiintoista.  🌟🌟

Ja pari viikkoa myöhemmin jälleen kävi niin kuin usein ennenkin. 

Amok oli käsitteenä ennen kirjan lukemista täysin tuntematon itselleni. Ja sitten törmäsin Agatha Christien kirjassa Ruskeapukuinen mies lauseeseen: 

"Pelkänpä, että rouva juoksee amokia."

Amokin juoksemisesta puhutaan myös Christien Neiti Pinkertinin salaisuus kirjassa. 

Amok-kirjan lopussa oli Hugo von Hofmannsthalin novelli Bassompierren elämys. Ihmettelin lukiessa miksi juuri se, mutta Zweigin elämäkerrasta luin, että Zweig ja hänen opiskelukumppaninsa ihailivat Hofmannsthalia, joka jo 17-vuotiaana oli julkaissut ensimmäisen näytelmänsä ja siirtynyt palvottujen näytelmäkirjailijoiden kastiin. 

Kolme kertaa Berkeley Cox

Anthony Berkeley Cox (1893-1971) kirjoitti dekkareita ainakin nimillä Francis Iles, Anthony Berkeley ja A. Monmouth Platts. Pakko todeta, että ennen tammikuuta en ollut kuullutkaan tästä kirjailijasta. Tai ainakaan nimi ei ollut jäänyt mieleen. Kirjoista on suomennettu ainakin kuusi. 

Ensimmäisenä luin Francis Ilesin nimellä kirjoitetun Vakain tuumin ja harkiten kirjan. Kirja ilmestynyt ensi kertaa suomeksi 1957, mutta se on kirjoitettu jo 1931.

Tohtori Bickleighillä on edessä pitkä, vaimon antama työlista, vaikka pari potilaskäyntiä on vielä käymättä ja vieraatkin ovat tulossa. Kiire on niin, että heiveröinen 50 kiloinen, pieni, 167 senttiä pitkä tai oikeammin lyhyt, tohtori ei ehdi syödä edes jälkiruokajuustoa. Tohtori on nuori, 37-vuotias, vaimo on täyttänyt 45. Vieraita on tulossa tenniskutsuille 25, mutta kaikki eivät sentään pelaa tennistä. Aikaa jää seurustelulle. Myös kahden kesken. 

Se oli päivä. Jolloin tohtori päätti surmata vaimonsa. Mutta suunnitelman toteutuksen ja ajatuksen välillä on paljon aikaa. Asiaan tulee ryhtyä vakain tuumin ja harkiten.

Tarina on mielenkiintoinen, tohtorin silmin kirjoitettu dekkari. Tohtori potee pienuutensa vuoksi alemmuuskompleksia, on epävarma naisten kanssa, vaikka hän onkin hakkaileva naistenmies ja miestenkin mielestä erinomainen seuramies. Puolen vuoden välein tohtori löytää uuden naisen, jota piirittää, sillä vaimo ei suostu jakamaan vuodetta, tosin ei tohtori etene juuri muidenkaan kanssa suudelmaa pidemmälle. 

Tohtorin rakas harrastus, naisten viettelyn ohella, on kuvitella miten hän menestyisi kaikessa, mitä kulloinkin ajatteli. 

Tarinan kertoja selittää tohtorin taustoja pikkutarkasti, joten lukija on hyvin kartalla siitä mitä tohtori ajattelee. 

En yhtään ihmettele, että Alfred Hitchcock olisi halunnut tehdä kirjasta elokuvan. Suunnitelma ei toteutunut, mutta Hitchcock käytti tarinaa kahdessa radio-ohjelmassa. Televisioonkin tarina on päätynyt muiden ohjaamana peräti kahtena versiona. 🌟🌟

Ilesin nimellä kirjoitetusta Rakkaani, paholainen -kirjasta Hitchcock kuitenkin teki elokuvan Suspiction. Tuo kirja vaikutti kuitenkin sellaiselta - liian hitchcockmaiselta, että en halunnut sitä lukea. Sen sijaan luin pari kirjaa jotka on kirjoitettu nimellä Anthony Berkeley. 

Myrkytetyn suklaarasian arvoitus -kirjassa kerholle on tullut aamupostissa yhdelle herralle suklaarasia arvosteltavaksi. Suklaa, saati arvostelu ei kiinnosta saajaa, joten hän antaa sen toverilleen, joka on juuri hävinnyt vedon vaimollensa ja on tälle velkaa suklaarasian. Lounaan jälkeen maustellaan suklaata yhdessä ja vaimo kuolee. 

Muutaman hengen dekkarikerho alkaa pohtia tätä tuttavapiirissä sattunutta tapausta. Otetaan viikko aikaa tutkimuksille ja sitten vertaillaan mitä on saatu aikaan. 

Kirja on melkein kokonaan keskustelua jossa ryhmä pohtii kuka oli murhaaja ja miksi rikos tehtiin. Mielenkiintoisia asioita jokainen löysikin ja kaikki eri näkökulmista. 

"-Toisin sanoen, hän vain esitti jyrkän väitteen tukematta sitä todistein tai todisterakennelmin. 

-Niinkö salapoliisitarinoiden kirjoittajat tekevät, neiti Ranger? kysyi herra Bradley suvaitsevasti hymyillen. 

-Poikkeuksetta, herra Bredly. Olen pannut sen merkille teidänkin kirjoissanne. Te esitätte jonkin asian niin painokkaasti, ettei lukija tule asettaneeksi väitettä kyseenalaiseksi. Tässä on pullo punaista nestettä ja tässä pullo sinistä, sanoo salapoliisi. Jos nämä nesteet osoittautuvat musteeksi, me tiedämme, että ne ostettiin kirjaston tyhjien pullojen täyttämiseksi yhtä varmasti kuin jos olisimme lukeneet vainajan ajatukset. Kun punaisen musteen on hyvinkin voinut hyvinkin ostaa joku palvelustytöistä puseron värjäämiseen ja sinisen sihteeri täytekynäänsä varten. Selityksiä voi olla satoja, mutta muunlaiset mahdollisuudet jätetään lausumatta, eikö niin? 

-Juuri niin myönsi Bradley häkeltymättä. Turha tuhlata aikaa epäolennaiselle. Lukijalle vain kerrotaan mitä hänen tulee ajatella. Ja hän ajattelee juuri niin. Olette ymmärtäneet tekniikan täydellisesti. Miksette kokeile sitä itse? Se on tuottoisaa puuhaa.

-Saatan kokeillakin jonain päivänä."

Tästäkin kirjasta, kuten ensimmäisestäkin, tuli mieleen elokuva tai televisiosarja tai vaikkapa kuunnelma. Vuoropuhelujen määrä oli tässä sellainen, että dramatisoijalla ei olisi edes suuri työ muuntaa kirja näyttämölle. 

Viimeiseksi jätin Silkkisukkamurhat, koska mielessä oli eräs toinen silkkisukkamurha josta luin muutama kuukausi sitten. Tässä nuoren tanssijattaren murha oli lavastettu itsemurhaksi. Asiaa tutkii murhista kiinnostunut henkilö poliisin kanssa. 

Kirja oli hyvin kirjoitettu ja kiinnostava, mutta ei jättänyt yhtä voimallisia muistijälkiä kuin aiemmin mainitut. 

Kovasti yritin miettiä kenen kirjoittama oli viimeksi lukemani silkkisukkamurha. Siinä murhia teki kauppamatkustaja. Nimet ei jäänyt mieleen mutta tyyliltään kirja voisi olla Agatha Christietä. En kuitenkaan tarkastanut asiaa. 

Bongattu Porin pääkirjastossa 19.2.24

Näiden lisäksi Berkeleyn nimellä kirjoitettuja kirjoja on suomennettu ainakin Minä olen syyllinen ja Mrs Strattonin tapaus, jonka yllätyksekseni olenkin lukenut 27.6.2021... Ja niin kuin olin varma, että en ole koskaan Berkleystä mitään kuullut, saati lukenut aiemmin 🤔. No, nimimuistini ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta kirjan kansikuvasta muistin heti lukeneeni sen äskettäin. 

Rouva Strattonin tapaus alkaa naamiaisilla hienossa kartanossa. Naamiaisten teemana on murhaajat ja uhrit, ja kutsujen aikana yksi kattoon ripustettuihin hirsipuihin hirtetyistä olkinukeista on vaihtunut ihmiseksi. 

Rikosta tutkii rikoksista kiinnostunut vieras, joka oli muistaakseni sama kuin Silkkisukkamurhissa. Kirjan voisi lukea uudestaankin, sillä en enää muista, kuka oli syyllinen.

* * *

Kuva Mrs Strattonin tapauksesta lisätty 19.3. jolloin muistin sen ottaneeni. 

Kolme kertaa Helanen

Vilho Helanen kirjoitti seitsemän dekkaria, joissa murhaa selvittelee varatuomari Kaarlo Rauta, mukana kuvioissa on myös hänen vaimonsa Inkeri. Jälkikasvuakin on siunaantunut yhden lapsen verran ja huvitti, kun Inkeri puhuu kirjoissa lapsestaan kuin tämän päivän vanhemmat somessa: keksityllä nimellä.

Helanen jukkaisi Rauta-dekkarinsa vuosina 1941-1952, ensimmäinen salanimellä Heikki Aksila. Tuohon aikaan hänellä ei ollut juuri kilpailijoita. Seuraava rikoksiin erikoistunut kirjailija, Mauri Sariola aloitti vasta 1956.

Paula Arvas tutkimuksessaan Rauta ja Ristilukki Vilho Helanen salapoliisiromaanisarja (2009 väitöskirja Helsingin yliopisto), kertoo, että Vilho Helanen itse kuvaili dekareitaan esikoissalapoliisiromaaneiksi. 

Nimitys sijoittuu ajallisesti 1920-1930-luvun anglosaksisten palapelisalapoliisiromaanien ja amerikkalaisten kovaksikeitettyjen rikosromaanien väliin, mutta koska kilpailua Suomessa ei juuri ollut, nimityskin unohtui. 

Helasen dekkarit eivät ole kirjoitettu täysin järjestyksessä. Niinpä itsekin tuli luettua niitä vähän väärässä järjestyksessä, mutta eipä se juuri haitannut. Mukavampi tietty olisi ollut aikajärjestys, kuten tähän kirjoitan. 

Vuoteen 1943 sijoittuu viimeiseksi lukemani kirja, josta tykkäsin eniten. Kolme laukausta -kirjassa Rauta kutsutaan jatkosodan rintamalta ratkomaan murhaa. Ratkaisu löytyy Tukholmasta, missä sielläkin on  käytössä ostokortit, mutta elo on muutoin vauraampaa mitä Helsingissä. 

Ongelma osoittautuu monitahoiseksi, mutta ratkesi tämäkin rikos. Inkeri Rauta on kyllä aika etsivä! 

Rauhaton rannikko kirjassa eletään Lapin sodan aikaa lokakuussa 1944. Raudat matkaavat Vaasan tienoille tutkimaan Raudan opiskelutoveri, nimismies Vaaran Elisabet-vaimon surmaa. Jälleen kerran on vietetty rapukestit, jonka päätteeksi Elisabeth katoaa. 

Ratkeaahan sekin asia kun oikein tutkitaan. 

Kohtalon sillan luin ensimmäisenä. Siinä Raudat lähtevät pariskuntana lepoloman varjolla tutkimaan Vaasan lähettyvillä maaseudulla tapahtuvaa murhaa, jossa tässäkin yhtenä osallisena on Raudan luokkatoveri. Tapahtuma-aikana 1950-luvun alku. 

Kolme kertaa Sayers

Dorothy L. Sayers (1893- 1957) oli klassikkodekkaristi, joka kuului  kirjailijoiden Inkling-ryhmään, jonka muut tunnetut jäsenet olivat J. R. R. Tolkien ja Carol Lewis. Ryhmään kuului joukko muitakin kirjailijoita. Lewis, Tolkien ja Sayers ovat kuitenkin käsittääkseni ainoat Inkling ryhmän jäsenet, joiden kirjoja on Wikipedian mukaan suomennettu. 

Ensimmäinen lukemani Sayers on ollut vuonna 2017 Kuka ja mistä? 

Kirja oli hyvä, mutta se jäi mieleeni etenkin siksi, että oli ensimmäinen, jota koskaan jouduin etsimään varta vasten lukuhaastetta varten. Tein tuolloin ensimmäistä kertaa lukuhaastetta, ja etsin kirjaa jonka nimessä on kysymysmerkki. 

Muistan ihmetelleen, miksi ihmeessä en ollut koskaan aiemmin tarttunut tähän dekkarikirjailijaan. Syynä lienee se, että vielä 15 vuotta sitten luin dekkareita vain kesällä, ja sitten kun aloin lukea niitä ympäri vuoden, luin lähinnä pohjoismaalaisia dekkareita tyyliin kerralla koko tuotanto. Kun sitten 2017 tammikuussa hylkäsin Skandit ja aloin seikkailla koko maailmassa, löysin myös Sayersin. 

Mutta palataan Sayersin Kuka ja mistä? - kirjaan. 

Kirja on ensimmäinen lordi Peter Wimsey ja Harriet Vane - sarjan dekkareista vuodelta 1923. Samana vuonna ilmestyi Agatha Christien kolmas dekkari Golfkentän murha, joten Christiellä ei ollut Sayersin suhteen pitkää etumatkaa. Suomessa Christie on kuitenkin paljon Sayersin tunnetumpi dekkarikirjailija. 

Totesin tätä kirjoittaessani, että kaikki lukemani Sayersit, joita olikin yllätyksekseni neljä eikä kolme, kuten kuvittelin tekstiä suunnitellessani, ovat Wimsey-sarjan alkupäästä. Kahdessa ensimmäisessä lukemassani ei vielä ole Harriet Vanea kuvioissa mukana. Hänet esitellään vasta Myrkkyä-kirjassa. 

Kuka ja Mistä? on perinteinen dekkari ilman moderneja kommervenkkejä. Ruumis löytyy ei niin varakkaan arkkitehdin kylpyammeesta ilman rihman kiertämää, mutta kuka on ruumis, ja mistä se on ammeeseen päätynyt? Monta muutakin asiaa täytyy ratkoa ennen kuin kaikki on selvää. 

Sayersin Kuolema vierailee kerhossa - kirjaa en muistanut tätä tekstiä suunnitellessani lainkaan lukeneeni, mutta kirjattakoon sekin nyt tähän kun sen kerran vuosi sitten luin yhdessä Myrkkyä kirjan sekä Sayersin toimittaman useamman kirjailijan kirjoittaman dekkarin kanssa klassikkohaastetta tehdessäni. 

Kerhojuttu on sarjan neljäs osa ja Myrkkyä (vuodelta 1930) kuudes.

Kuolema vierailee Bellon-kerhossa ottaen mukaansa kenraalin, jonka testamenttiasioita selvittelee lordi Wimsey terävine aivoineen. 

Myrkkyä kirjassa dekkaria kirjoittavaa Harriet Vanea syytetään kirjailijan murhasta. Kirjailija on Harrietin miesystävä ja lordi Wimsey ryhtyy selvittämään mitä tapahtui todella. 

Kas tässä teille ruumis -dekkarissa Harriet Vane on maaseudulla meren rannalla kameroineen ja löytää nousuvesialueelta kiveltä ruumiin. Vesi on jo nousemassa ja on pelkona Ruumiin häviäminen, mutta onneksi on kamera jolla ikuistaa tilanne. Lordi Wimseyn apua tarvitaan tälläkin kertaa. 

Kirjan tunnelma on paikoin melkeinpä runollinen, vaikka vakavasta asiasta on jälleen kyse: Harriet on jälleen murhan epäiltyjen listalla. 

Kun kaupunkilaistyttö löytää hevosenkengän ja pitelee sitä kädessään väärinpäin jolloin onni valuu pois, hän myös huomaa, että etsintäkumppani on ihailun arvoinen, tietäähän mies kaiken hevosista, toisin kuin tyttö, jonka tietämys on vanhan runon vertaista:

"Tietoni hevosista ovat laajat

Niillä on pää ja niillä on raajat." 

Tuohon hevosenkenkäjuttuun olen törmännyt useamman kerran eri kirjoja lukiessani, joten se lienee yleismaailmallinen perinne. Lapsuuden kotitaloni seinässäkin hevosen kenkä oli, ei kuitenkaan oven päällä eikä nurkkalaudassa, vaan seinällä ikkunan ja nurkan välissä. 

Luin ensin kirjan. Muutama päivä myöhemmin huomasin Dekkari-ryhmässä, että kirjasta 1980-luvulla tehty jakso on nähtävissä ilman tekstejä YouTubessa. Sinisävyiset, 1920-lukua tihkuvat kuvat saivat katsomaan koko rainan. 

En järin innostunut tv-sarjan jaksosta. Kirja oli paljon parempi. Koko jakso oli suurimmaksi osaksi puhetta, vähän kuin olisi oltu teatterissa. Välillä sentään näytettiin myös katkelmia niistä asioista, joista kerrottiin ja huomasin ainakin sen, että oma mielikuvani tapahtumapaikasta oli täysin erilainen kuin filmin tekijöillä. Mielikuvani johtunee siitä, että en ole käynyt Englannissa tai sen rannikolla. 

Kuvittelin kiven, jolta verinen uhri löytyi sellaiseksi 2-3 metriseksi lohkareeksi, joita tapaa suomalaisilla rantavesillä. 

Kollaasissani on sarjan jaksosta otettu kuvaruutukaappaus kivestä, joka minun mielikuviin näyttää enemmänkin luodolta kuin pelkältä kiveltä. Kuvan vasemmassa laidassa oleva tumma läikkä on ruumiin löytänyt nainen, joka riensi ennen nousuveden saapumista kameroineen katsomaan ruumista. Kivestä, tai isosta, matalasta kalliosta näkyy kuvassa ehkä kolmannes. 

Näin se mielikuvitus toimii!

Joskus osuu yksiin muiden kuvitelmien kanssa, joskus ei. Muita jaksoja en etsinyt katsottavaksi tällä kertaa. 

Tykkäsin siis Kas tässä teille ruumis -kirjasta, kuten noista muistakin dekkareista, mutta en ole niin ihastunut, että tekisin kuvakalleriaani listan Sayersin kirjoista lukeakseni ne kaikki, kuten olen tehnyt esim. 3 etsivää kirjoista ja Maria Langin dekkareista. 

Koska tästä nyt ei sitten tullutkaan aiemmin kirjoittamani otsikon Kolme kertaa Sayers mukainen kirjoitus, esiteltäköön vielä viideskin kirja. 

Se on Sayersin toimittama ja yhteen hioma, useamman kirjailijan yhdessä tekemä dekkari Kaksi kertaa kuolema. Muut kirjoittajat ovat Freeman Wills Crofts, Valentin Williams, F. Tennysson, Jesse Anthony Armstrong ja David Hume. 

Kuvittelin lukiessani kuinka aluksi on sovittu projektista, sitten lähetetty kasvavaa arkkipinoa seuraavalle ja seuraavalle kirjailijalle. Lienee kirjoitettu kirjeitä ja soiteltu, että mitä ihmettä tuolla tarkoitit... 

Jos tuollainen kirja tehtäisiin nyt, kuinka näppärästi kaikki sujuisikaan pilvessä. Jos luvut olisi etukäteen suunniteltu hyvin sitä voitaisiin jopa kirjoittaa samaan aikaan. 

Itse kirja ei jäänyt yhtä hyvin mieleen kuin ennen ja jälkeen tämän lukemani Sayersin omat kirjat, mikä tarkoittaa sitä, että vuoden parin päästä voin lukea kirjan uudestaan, koska olen unohtanut tärkeät kysymykset: Kuka ja miksi?

Kolme kertaa Hälli

Matti Hälli ei soitellut mitään kelloja kun etsin vanhempaa juhannuslukemista ja törmäsin elokuvasta tuttuun kirjaan: Suopursu kukkii. Pienellä googlettamisella selvisi, että yksi jostain syystä mieleen hyvällä tavalla kellumaan jäänyt lukemani dekkari on myös Hällin käsialaa. 

Ensimmäinen lukemani Matti Hälli -teos oli siis Lepakon arvoitus. Jotkut dekkarit pulpahtelee mieleeni tämän tästä ja Lepakon arvoitus on yksi niistä. 

Milloin tunnen tunnelman, kun vene saapuu laituriin ja kipparin mukanaan tuomalla vieraalla on edessä tutustuminen uusiin ihmisiin. Milloin kuulen pianomusiikin, joka tulee huvilan ikkunasta puutarhaan. Muistan kuunnelleeni kappaletta YouTubesta, mutta en enää muista mitä se oli. Tykkäsin joka tapauksessa. 

Hassua, että kun etsimällä etsii uutta kivaa klassista musiikkia, ei löydä mitään, mutta kun lukee siitä kirjasta, niin jopas on hyviä biisejä. Lisäilen ne kyllä soittolistaani, mutta 2,5 vuoden taakse ei voi muistaa, mistä tykkäsin juuri tiettynä iltana. 

Lepakkoarvoitus oli Matti Hällin (1913-1988) ensimmäinen romaani ja se ilmestyi 1939. Muut tässä mainitut romaanit ovat sota-ajan tuotantoa, eli kirjoitusuran alkupäästä

Ihastuin Suopursu kukkii -kirjan tekstiin niin, että tilasin kirjastosta pari Hälliä lisää. Ehkä se oli myös Hällin kieli, joka jäi mieltäni kiehtomaan Lepakon arvoituksen luettuani. 

Suopursu kukkii kirjan Kirsti laukoo totuuksia 

"Puoli lasia rommia ei saa tehdä miestä tunteelliseksi." 

"Ihmisen ei pidä pakottaa itseään mihinkään, ellei siitä ole hänelle hyötyä. Ei voi aina unohtaa. Joskus täytyy käydä tilille itsensä edessä. Ehkä sinun on pakko tehdä niin. Sinun täytyy odottaa, vaikka et tiedä mitä tapahtuu."

Elokuvakin kannattaa katsoa. 

Syksyn tullen tilasin lähikirjastoon kaksi Hällin dekkaria. Sattumalta löysin molemmat yksistä kansista kotoa melkein heti kirjastossa käynnin jälkeen. Sattuma on todellakin mahdollista, sillä tsundokutan hyvin mielelläni ihan joka huoneessa. 

Ilmeisesti olen ostanut kirjan 2021, kun ihastuin Lepakkoarvoitukseen. 

Koska kirjat löytyivät itseltäkin, ehdin lukea vain Murha meren rannalla -kirjan. Yliopistokirjaa säästele myöhemmäksi.

Kirjan tapahtumapaikka on esittelyn mukaan komea kesäkartano. Mielessäni kuvittelin Luvian Krikutillin, koska se taitaa olla ainoita kesäkartanoita, joissa olen itse käynyt. Krikutilli on viime vuosina kunnostettu juhlakäyttöön, kuten monia muitakin vanhoja taloja.

Loppujen lopuksi kesäkartano oli kirjassa vain normaalia prameampi huvila. Vuosikymmenet on ehkä unhoituttaneet kesäkartano-termin, mutta muuten tykkäsin tarinasta. Mahdollisia rikollisia oli vähän ja vaikka ohuessa kirjassa ei päästä kovin pikkutarkkoihin ihmisten ja ympäristön kuvailuihin, niin sekin oli ainakin minulle kyllin toimivaa. 

Hieman eri mieltä lienee ollut kirjan aiempi omistaja, joka on lisännyt etsivä Salon esittelyn kohdalle omia huomioitaan. Hällin muka Salo oli:

"pitkä, vahvatekoinen mies ja miellyttävine kasvoineen sangen vaarattoman näköinen, mutta Jalavan luotetuin työntekijä siitä huolimatta." 

Miellyttävän kohdalle on kirjoitettu "valetta"  ja täsmennetty asiaa lisäämällä: "ennen pääsi poliisiksi rumat pierevät painijat." 

Yllättävän harvoin olen itse törmännyt kirjoissa muuhun kuin kirjoitusvirheiden korjaamiseen, mutta aiemman lukijan kommentit kyllä yleensä sykähdyttävät, sillä silloin tietää, että joku muukin on keskittyneesti lukenut samaa kirjaa. Itse en tiedä miten poliiseja koulutettiin 1930-luvulla, joten en voi ottaa kantaa itse kommenttiin. Komisarioillat oli kuitenkin takana jo silloin myös lakiopintoja. 

Sopimatonta kuolla yliopistolla jäi tulevia lukuhetkiä varten, mutta aivan varmasti kaivan jatkossa lisää Hälliä käsiini. Pikaisella laskutoimituksella luettavaa löytyy vielä ainakin 14 romaania, pari nuorten kirjaa sekä iso määrä novelleja.

Nämä dekkarit sijoittuvat Helsingin lähistölle, mutta Hällin tuotannosta iso osa kertoo Oulusta, jossa Hälli asui, ja Hailuodosta missä hän vietti kesiä. Yliopisto-dekkarin jälkeen tarttuneen Hailuoto-trilogian ensimmäiseen osaan Isä Jumalan ilveilijä, sillä Hailuoto on minulle vielä lukematon kunta. 

Kolme kertaa Nousiainen

Hugo Nousiainen toimi poliisina Viipurissa ja Helsingissä ja sen ohella kirjoitti muutamia dekkareita. Luin niistä tänä kesänä kolme.

Varjon puolella Viipurissa ei ole varsinaisesti dekkari, vaan kirjassa kerrotaan miten nuori mies kasvaa poliisiksi Viipurissa. 

Monenmoisia pieniä ja isompiakin rikoksia ratkotaan työhön oppiessa. Aluksi  kertojalla on työparina pian eläkkeelle jäävä Ville Piippu, ja työparin suhde on kuin mestarilla ja oppipojalla. 

Keväällä kertoja käy kahdeksan viikon poliisikurssin, jolla ei mielestään opi paljon, mutta oppii kuitenkin esimerkiksi jälkijauheen käyttöä. Jauheen avulla selviää postikonttorissa sattunut varkaus. 

Pikkuhiljaa kertoja, ja myös lukija, oppii tuntemaan työkavereidensa elämää. Morsmaikkukin löytyy. 

Nousiainen toimi itsekin poliisina, joten kirjan taustat lienevät myös omaelämänkerrallisia. 

Murhattiinko hänet? (nimessä kysymysmerkki, vinkkinä lukuhaasteita suorittaville) kirjassa tutkitaan runoilija Helvi Kaira kuolemaa Helsingissä. Helvi on hieman heikossa hapessa ennen kuolemaansa, ja hänellä on seuranaan neiti, joka on sairaanhoitaja. Viimeisillä voimillaan leskirouva Kaarismäki eli Kaira kirjoittaa "Minut murha... " ja siihen loppui maallinen vaellus.

Muutamat tuttavani melkeinpä keräilevät mainioita sanontoja kirjoista ja elokuvista. Tässäkin olisi taas hyvä sanonta jota siteerata tilaisuuden tullen, kun vain jäisi mieleen:

-Onko siellä hyvä kuuluvaisuus?

-Kyllä kuuluu, jos ei aivan kuiskaamalla puhuta, etsivä vastasi.

Kirja osoittautui mielenkiintoseksi. Runoilijan kuoleman ohella tutkitaan kassakaappiryöstöä.

Jännä juttu sinänsä, nykyäänkin on rikkaita, joiden kassakaapissa on arvoesimeitä, ja varmaan rahaakin, mutta uusissa dekkarissa ei juuri kassakasppikeikkoja tehdä, ei ainakaan nykyajassa.

Geokätköilijänä olen tuttunut kaikenlaisiin salattuihin viesteihin, mutta kirjassa oli niin mielenkiintoinen salaustapa, että todellakin tahtoisin tietää miten se kirjoitettiin.

Palavan huvilan arvoitus oli kolmas lomaviikolla lukemani Nousiaisen kirja. Kirja on Seaflowerin isotekstinen kirja, joten kyseessä on yhdeltä istumalta luettavissa oleva kirja, jonka pystynee lukemaan ainakin pitkällä lounaalla, ellei nyt ihan puolen tunnin ruokatauolla. 

Kirjassa on kyse murtovarkauksista ja kummittelusta ja ne yhdistetään 'kelpo tavalla', josta tuli jostain syystä mieleen Enid Blytonin salaisuus-sarja. Tarina ei ollut kuitenkaan sama, mikä oli Palaneen talon salaisuus -kirjassa, minkä luin joku aika sitten uutena käännöksenä.

Edit:

Ps. Unohtui sanoa, että Murhattiinko hänet on ensimmäinen suomalainen rikostutkinnan ammattilaisen kirjoittama rikosromaani.