Koe Kokemäki – sen joki ja väki

Kokemäen sloganiksi antaa google:

"Koe Kokemäki – sen joki ja väki ei saa aikaiseksi hajontaa."
Itselleni tulee mieleen Kokemäestä hieman toinen sanonta: Piru oot jos Porist oot, koko perkele jos Kokemäeltä. Tiedä sitten mistä jälkimmäinen on peräisin. Voisin itse pistää sen vaikka Nortamon suuhun. 

Kokemäellä tulee käytyä valitettavan harvoin. Se oli esimerkiksi Satakunnan kunnista viimeisin, jossa kävin aikanaan geokätköilytapaamisessa.

Kokemäen reissuista muistuu mieleen erityisesti kaksi. 

Ensimmäisellä reissulla kävin 2013 syksyllä ja se taisikin olla ensimmäinen kerta kun jalkani osui Kokemäen maaperälle. Geokätköily se sinne vei. 

Sillä kertaa jalkauduin kaupunkiin bussista joen toisella puolen. Kiipesin jollekin kalliolle ja katselin satakuntalaista maisemaa. Kotoisaa, vaikka Siikaisissa ei moisia peltomaisemia näy.

Kävelin siitä kotiseutumuseolle ja kirkolle. Molemmat olivat luonnollisesti kiinni. Oli syyskuun loppu. Museolla laskeskelin, että en ehdi voimalaitospadolle kävellen ja sieltä päivän viimeiselle bussille, joten se jäi käymättä. 

Toisella reissulla kävimme marttojen kanssa Opettajattaren kotimuseossa ihailemassa käsitöitä, Pyhän Henrikin kappelilla ja Sinituotteen tehtaanmyymälässä. Lounastimme keskustassa. Kirkkoon ei edes yritetty kun oli lauantai. 

Näiden reissujen lisäksi olen käynyt muutamia kertoja pikaisemmalla visiitillä. 

Kokemäestä kertovia kirjoja ei ole tullut montaa vastaan.

 

Esko Pertolan Kokemäen Uuno ja hänen juttunsa oli ensimmäinen, jonka luin. 

Tykkäsin jutuista ja niiden kokemäkisestä murteesta, mutta pakko todeta, että tällaiset jutut toimivat parhaiten, kun niitä lukee yhden viikossa esimerkiksi paikallislehdestä. Sen vuoksi minulta kuluikin monta kuukautta lukea kirja läpi. Näin on käynyt Vaasan Jaakoolle ja monille muille vastaaville kirjoille aiemmin. 

Olen kuvannut Ompelijattaren kotimuseossa Kokemäellä tämän reliefin Uunosta. Kuvatessani en kyllä tiennyt esineen taustasta. 

Kyseinen kotimuseo oli lajissaan mahtava kaikkine käsitöineen. Kannattaa ehdottomasti poiketa. 

Samalla retkellä poikkesimme Piispa Henrikin saarnahuoneella, mutta silloin emme tienneet, että sinne olisi saanut avaimenkin ja olisi nähnyt sisälle.

Kokemäen vanhin rakennus, Pyhän Henrikin saarnahuone, löytyy kätkettynä kuvan tiilirakennuksen sisään. Pyhän Henrikin päivästä kirjoitin 2023 ja sieltä löytyy jotain kirjoja liittyen Henrikin.

Lisää Kokemäen ja Ulvilan historiasta voi lukea Hannes Tiiran kirjasta Oravannahoista Hansa kauppaan : Teljän taru ja Ulvilan aamunkoitto.

Pirjo Tuomisen Kokemäki-sarjan olen lukenut parikymmentä vuotta sitten. Nyt olen lukemassa sitä uudestaan makustellen kirjan paikkoja, jotka tunnen nyt paremmin kuin ensi lukemalla. 

Sarja alkaa kirjassa Suuren joen maa, vuodelta 1757, jolloin puoli-orpo esi-isäni Tuomas täytti seitsemän vuotta jonkin verran Kokemäkeä pohjoisempana. Hän oli rengin poika ja paini siis eri sarjassa kuin rikkaat talonpojat ja porvarit, vaikka äitinsä olikin talonpojan tytär. 

Otetaan loppuun vielä vähän jännitystä.

Virve Sammalkorven kirja Metsän keskellä maja vie lukijan Kokemäenjoen Kyttäläkoskelle. Paikka sijaitsee Puurijärvennlähistöllä Kokemäen keskustasta itään. Kirjassa sisarukset päättävät jäädä mökille miesten lähtiessä kalaan, mutta kutsumattomat vieraat tekee viikonlopusta psykologisen jännärin. 

Sitten on vielä Kokemäen uunisurma. Siitä olen katsellut aiemmin dokumentin ja kuunnellut podcastin. 

Surma tapahtui 1960 joulun alla ja hänet löydettiin talon uunista 12 vuotta myöhemmin. Olin silloin ekaluokkalainen ja kuulin tapauksesta vasta yläasteella kaveriltani, jonka perhe oli kiinnostunut kummitusjutuista ja murhista. 

Nyt luin heti tuoreeltaan Storytel only -kirjan Missä äiti on? Kokemäen uunisurma. Kirjan on kirjoittanut Kaisu Kälviäinen, ja se on julkaistu 11.4.2025. 

Kälviäinen on kokemäkeläinen toimittaja. TrueCrime -kirjassa pohditaan itse tapahtuneen lisäksi myös sitä, miten yhteisöllä voi olla yhteisiä salaisuuksia. 

Honkajoki verraton

Honkajoen markkinat ovat kuuluneet kesääni vuosikausia, vaikka välissä on ollut vuosia, jolloin työkiireiltä en ole paikalle ehtinyt. Paistettujen markkinamuikkujen ja sukulaisten tapaamisen ohella mieleen on jäänyt markkinoiden kulttuuriohjelmat. 

Esiintyjistä tulee ensimmäisenä mieleen Jaakko Teppo sekä muut huumorimiehet ja -naiset. Jonain vuonna nähtiin myös hienoja tauluja. 

Tänä vuonna markkinoilla voi bongata kirjastopolkupyörän, jonka kyydistä voi napata mukaan kesälukemista. Kannattaa osallistua myös arvontaan. 

Honkajoen vanhaa slogania kunnan itsenäisyyden ajalta en enää muista, enkä löytänyt sitä nettihaulla, mutta sellaiseksi sopii Lauri Miikkulaisen ja Aarne Kantolan Honkajoen laulun kertosäe, jonka bongasin vuoden 1966 Honkajoen joulu -lehdestä kertoo:

"Vedet soilta virtailee,

Kotikuntani rauhaisaan rantaan

Sillä Honkajoki on

Kotikuntani verraton! "

Honkajoki tosin ei ole ollut kotikuntani, vaan äitini kotikunta, mutta aina voi laulella naspurinkin lauluja. Mahdetaanko laulua tuntea enää?Nykyään Honkajoki kuuluu Kankaanpään kaupunkiin, mutta kotiseuturakkaus ei kuntaliitoksilla muutu yhdessä sukupolvessa. Ajan kanssa muutoksen huomaa. Harva muistaa että vielä parisataa vuotta sitten kuuluimme kaikki Ikaalisiin. 

Googlen haulla 'Honkajoki' saa kirjallisuusviitteitä lähinnä Väinö Linnan  Tuntemattoman sotilaan suuntaan. Onneksi Kankaanpään kirjastosta löytyi apua tähänkin ongelmaan.

Ari Pitkäranta on kirjoittanut muutaman kirjan verran paikallishistoriaa. Valitsin Honkajoki-viikolle tuoreimman, eli viime vuonna ilmestyneen Vatajan kylän miehiä ja ruokia.

Lueskelin keinussa istuskellen alkuviikosta ruokaosuuden, ja nälkähän siinä tuli. Tuttuja ruokia yhtä kaikki. Paistettuja muikkuja saa markkinoilta. Silakkalaatikkoa, karjalanpaistia, suutarinlohta... Hyvin tuli lapsuuden arki mieleen. Ja miksei tulisi, sillä linnuntietä kotikylälleni ei Vatajasta huima matka ole. 

Ainoa oudompi ruoka itselleni oli kaalipata, jonka pohjalle laitetaan punajuuria ja pinnalle lihapullataikina kanneksi. Keskelle tulee ne kaalit. Kuulosti mielenkiintoiselta sekin.

Iltaisin sängyssä keskityin muihin kirjan tarinoihin. En tiedä olemmeko kirjailijan kanssa samaa ikää, mutta kovasti tutulta kuulosti esimerkiksi:

"Sanottiin että kansakoulussa olivat hyviä tunteja välitunnit, mutta paras tunti oli ruokatunti."

Honkajoella syntynut Jaakko Vihtori Kallio (1860-1921) oli raittiuskirjailija, jolta wikipedian mukaan löytyy neljä kirjaa. Nimet viittaisivat vähän näytelmien suuntaan. Tarkastin omat näytelmäkirjaset, mutta niiden joukosta en Kalliota löytänyt. Omat kokoelmani ovat kyllä tuolta ajalta.

Ensimmäinen kirja oli Kuivalan kestikievarin ja maisteri Aholin'in ensimmäinen ja toinen keskustelu. Muutkin kirjat sijoittuvat Kuivalan kylälle ja mietin, oliko Kuivalan esikuvana sahdistaan tunnettu Honkajoki.

Entuudestaan tiesin, että Pohjois-Satakunnassa "kaikki" ovat sukua keskenään. Sukupuun tarkastelun jälkeen havaitsin, että J. V. Kallion isoisän veli on ollut yksi esi-isistäni. Hivenen samaa verta siis suonissamme on virrannut, mutta lähisukulaisiksi meitä ei voi kutsua.

Kalliosta löytynee enemmän tietoa kirjasta Tarinoita Honkaluoma-Kalliomäen suvusta. Se löytyy Satakirjaston kokoelmista, Kallion kirjoja näkyi löytyvän nettiantikvariaateista. 

Ja sitten eikun markkinoille bongaamaan kirjastofillari!