Visiitti Costa Ricaan

Voitin vuoden 2000 tienoilla 20 kiloa kahvia. Se oli Costa Ricaa. Kotonani se oli 1980-luvulla jouduin kahvi. Nykyään sitä saa useampaa vahvuutta, mutta aikanaan vain yhtä. 

Voitto oli todellinen onnen kauppa. Ehdin kävellä kaupasta vajaa sata metriä, kun konsulentti soitti perään ja onnitteli voitosta. Voittamani kahvit vein kotiin bussilla kahdella eri reissulla. En itse juonut silloin kahvia, joten sukulaiset saivat sinä jouluna lahjaksi kahvia.

Etelä- ja Väli-Amerikan mantereeseen kuuluvista maista vaikein lukea oli Costa Rica. En vain keksinyt sieltä yhtään kirjaa suomeksi. Tai löysin Jurassic parkin, mutta se sijoittuu kuvitteellisella saarelle Costa Rican lähelle eikä kerro nykyisestä maasta ja sen asukkaista.

No, oli miten oli. Vuoden 2024 aloitin costaricalaisilla novelleilla.  

Luin novellit espanjaksi ja saman sitten kääntäjän avulla suomeksi, jotta pysyin kartalla. Espanjaa olen lukenut lukiossa yhden kesäloman, joten kielitaitoni on enemmän italian kielestä peräisin, kuin espanjasta... mutta ei tämä ollut ensimmäinen kirjani jonka luin espanjaksi. 

Kirja oli 7 mejores cuentos Costa Rica, ja sen on toimittanut August Nemo. 

Mitään nykykirjailijoita näiden novellien kirjoittajat eivät olleet. Lähinnä nykypäivää elänyt kuoli vuonna 1950. 

Kirjailijat olivat: Carlos Gagini Chavarría (1865-1925), sveitsiläistä syntyperää oleva kirjailija joka muutti Costa Ricaan.  Carmen Lyra, María Isabel Carvajal Quesadan salanimi (1887-1949) oli kirjailija, pedagogi ja poliitikko, joka kuoli Meksikossa. Rafael Ángel Troyo Pacheco (1870-1910) oli kirjailija, novellikirjailija, runoilija ja muusikko. Ricardo Fernández Guardia (1867-1950) oli kirjailija, poliitikko ja diplomaatti. Manuel González Zeledón, joka tunnetaan nimellä Magón (1864-1936) oli kirjailija, maan kulttuurin ja kirjallisuuden edistäjä.

Kirjassa on vain 29 sivua, joten pitkistä tarinoista ei ole kyse. Lukeminen oli vaivan arvoinen. 

Harmi kyllä, en tehnyt tuolloin muistiinpanoja, ja enää en muista novelleista kovinkaan paljon. Sen muistan, että yhdestä tarinasta tykkäsin erityisen paljon.

Novellit ovat Lelian arvoitus, Jäniskauppias setä, Kylän vanhin, Musta helmi, Auringon pimennys, Akvarelli ja Sevilla.

Ainakin El clis de Sol (Auringon pimennys) löytyy myös YouTubesta. Tarina kertoo mielestäni kovin eteläamerikkalaisella tavalla, miksi tummahiuksisilla eteläamerikkalaisella on 2,5 vuotiaat, vaaleahiuksiset, hyvin kauniit kaksostytöt: se johtui auringonpimennyksestä.

Carmen Lyra on joukon ainoa nainen. Hän kirjoitti myös lastenkirjoja, joita myydäännnäemmä edelleen. Lyra oli opettaja ja toi Montessori-pedagogiikan maahan.

Mielenkiintoisimmalta vaikutti Troyo. Löysin netistä Rafael Troyon tuhoutunutta kartanoa muistelevat tutkielman. Troyo asui Cartagossa, lähellä Costa Rican keskipistettä. Kaupunki alkoi kukoistaa, kun sen läpi rakennettiin rautatie 1800-luvulla. Wikipedia kertoo kaupunkia nimitettävän myös nimillä: 

"Erittäin jalo ja uskollinen Karthagon kaupunki", "vanha metropoli" ja "sumujen kaupunki". 

Kartano, jonka vauraan isänsä jo lapsena perinyt Troyon rakensi vaimolleen, oli upea. Siellä järjestettiin juhlia, joissa samppanja virtasi kirjoittajan sanojen mukaan purojen lailla ja muisteltiin kultaisilla aterimilla lohta ja risottoa. (Lopussa lähde).

Troyon eli boheemia elämää. Kartanossa vieraili julkkiksia ja toimittajan työnsä ansiosta hän tunsi kaikki. Kirjailijana hän edusti kosmopolittista modernismia ja myös musiikin saralla hän oli etevä. Hänen elämänsä päättyi traagisesti 1910 maanjäristyksessä, joka tuhosi kaupunkia, Troyo hienon, italialaisarkkitehdin suunnitteleman kartanon ja vaurioitti läheistä kirkkoa niin, että kirkon katosta pudonnut palkki putosi Troyon päälle. Orpo lasten kuoro oli viimeinen asia, jonka Troyo kuuli. 

Parempaakaan kirjaa ei löytynyt vuoden kuluessa systemaattisesti etsien, eikä myöskään satunnaisotannalla etsien vaikka lähetyssaarnaaja tai muita Costa ricassa asuneita henkilöitä. Maahan liittyy kyllä yksi Salkkaritähti ja monia megaluokan julkkiksia, jotka omistavat siellä lomatiluksia hehtaaritolkulla, esimerkkinä Lady Gaga, mutta heiltäkään ei löydy kirjaa maassa asumisesta.

Palatakseni kahviin: Googlatessa opin sen, että paikalliset suosittelevat kotiinviemiseksi kahvia ja suklaata. Kahvi on kuulemma sitä parempaa mitä korkeammalla vuoristossa se on kasvanut. 

* * * * *

Sergio Orozco Abarca Solar del Carmenista runoilija Rafael Ángel Troyon mökkiin

Jäljet ​​ja tarinat Karthagon muodonmuutoksesta.  (Google kääntäjän käännös). Tekstin hän on kirjoittanut tutkittuaan Euroopasta tuot6ja valurautaisia suihkukaivoja, joita Costa Ricassa löytyy useita, ja Carthagostakin yksi hajonnut.

Silent Bookclub

Toukokuussa pääsin eka kertaa osallistumaan Silent Bookclub Porin lukusessioon. Ahkerana lukijana olen todennut, että kaikkea erilaista lukemista kannattaa kokeilla ja toteuttaa aina kun on mahdollista, sillä vaihtelu on elämän suola. Kesäkuussa on valitettavasti muuta menoa, joten korvatkoon hiljainen lukeminen kotona (sukujuhlissa en sentään rohkene kokeilla), ja tämän julkaiseminen yhteisen lukuhetken. 

Hellulan kahvila oli hurmaava ympäristö hiljaiselle lukemiselle. Kaunista katsottavaa riitti, tarjoilu oli kiva ja vaikka väkeä oli paljon, ainakaan minua pieni puheensorina ei haitannut. 

Kuvassa kirjat joita luimme. 

Oma kirjani oli Juha Vakkurin Leokongo, mistä mainitsin täällä jo viime lokakuussa, mutta silloin en ehtinyt lukemaan sitä sanasta sanaan. Nyt oli siihen aikaa, joten aloitin alusta.

Kirjassa kerrotaan Stanley, kuningas Leopoldin ja monen monen muun sanoin siitä, miten pikkuinen Belgian kuningaskunta sai siirtomaan Afrikasta.

"Belgia on maaksi liian pieni. 

Pitsi sopii pöksyihin, mutta tulevaisuutta ei saada nypläämällä. 

Miksi belgialaiset eivät ymmärrä, 

että siirtomaiden avulla emämaa maksaa itsensä,

velkansa, rakennuksensa!" Leopold II Leopold

Siitä historiasta tuskin kukaan on ylpeä, mutta Vakkuri osaa kertoa itse tarinan kiehtovasti.

Kirja on runoelma. Eli jokainen luku on oma runonsa. Kai tätä säeromaaniksikin voisi kutsua, vaikka kertojia on ylen monta romaanin päähenkilöiksi. Keskiössä on Belgian kuningas Leopold II ja Livingstonen löytänyt ja myöhemmin Afrikan idästä länteen patikoinut Henry M. Stanley. Palattuaan tuolta patikkamatkalta sairaana ja vähän nälkiintyneenäkin Stanley toteaa kuningas Leopoldin delegaatiosta toivuttuaan saavuttuaan Eurooppaan:

"Viimeistään silloin, Marseillesin rautatieasemalla, 

tajusin, että jotain suurta oli tullut tehdyksi." Stanley

Stanley lähtee kuin lähteekin Leopoldin lähettämänä Kongoon ja onnistuu saamaan ison osan siitä Leopoldille ja perustaa valtaisan kumikeräyksen. Sitten myöhemmin Leopold myy alueen Belgian valtiolle. 

"Puhutaan, puhutaan rahasta,

Jos sitä niin halutaan, rahaa. 

Sitä on useimmiten liian vähän, liian myöhään, 

väärään aikaan, väärässä paikassa." Leopold

Kongosta virtaa rahaa. Kumiplantaasit tuottavat aluksi erinomaisesti. Siinä sivussa paikallista väestöä tapetaan tai ainakin hitaimpien kumin kerääjien käsiä amputoidaan.... Ihan niin kuin keräys onnistuisi paremmin yhdellä kädellä, sillä kerääminen vaatii puuhun kiipeämistä! Taloustieteilijä minussa puristelee päätään, mutta aikanaan siirtomaaisännät ajattelivat toisin. Ellei joku ollut tehokas, löytyi aina kymmenen lähes ilmaista orjaa tilalle. 

Ajat oli tosiaankin erilaisia. Ja itse toivon, että sellaisia aikoja ei enää milloinkaan tule. 

"Pitsivaltio, se tämä on, Belgia, hän sanoi. 

Kun ahdistaa, virkataan pitsiä, 

kun itkettää, virkataan pitsiä,

kun olisi syytä riemuita, virkataan pitsiä

ettei kukaan alkaisi karehtia.

Pitsivaltiossa ajattelu on syntiä, 

tai häpeä, melkein rikos." Leopoldin henkilääkäri

Olen aina tykännyt runoista, vaikka niiden lukeminen onkin ollut sangen kausittaista. Runomuodossa myös muoto kertoo omaa tarinaansa. Tässä kirjassa muoto antaa pontta puheelle. On vaikeaa kuvitella, miten tuonkaan pitsivaltiositaatin sanoisi suorasanainen romaanin sivuilla.

Liian moni menehtyi Kongosta, ja niistä vain pieni osa oli eurooppalaisia. Toivottavasti opimme siitä jotain. 

"Vauraus vaihtoi maanosaa, 

köyhyys jäi kotiin. 

Kongosta oli peräisin uraani, 

jota käytettiin Hiroshiman ja Nagasagin atomipommeissa." Patrice Lulumba

Kunpa itsekin osaisin kiteyttää lukemani noin tiiviiseen muotoon. 

"Me epäonnistuimme, 

minä, me, kaikki. 

Emme pelastaneet Kongoa, 

hylkäsimme Lulumban, 

otimme Kongon demokratian hengiltä

kuudessa kuukaudessa." Dag Hammarskjöld

Päiväkahvilla Kolumbiassa

Joskus sitä vaan on saatava. 

Kahvia. 

Hyvää kahvia.

Perhetilan kahvia

Tänään sellainen tarve iski torin laidalla. 

Hetken mietin tuulessa vaihtoehtoja, kunnes muistin Porin kauppahallissa olevan Cafe Solon toimipisteen, jossa en ole koskaan pettynyt. Sinne siis.

Kuukauden kahvina oli kolumbialaisen perhetilan kahvipavuista tehty Miguel Urquina - kahvi. Kuulin, että tämä pienpaahtimo oli ostanut viljelijän koko sadon. Kahvin maku kertoi, että kannatti.

Sattumalta tuli tarjottua toista kolumbialaista kahvia myös viikonlopun vieraille. Hyvää oli sekin, joskaan ei tämän voittanutta.

Kolumbiasta tuli tietysti mieleen puolisen vuotta sitten lukemani kirja.

Vaikka taisin aiemmin vannoa, että kolumbialaisiin kirjoihin en enää koske, päätin kuitenkin antaa niille uuden mahdollisuuden. Aiempi kokeilu oli vuosi sitten Nörttityttöjen lukumaratoni -päivänä lukemani Eläköön rumba! ja se ei todellakaan ollut mieleeni.

Tein uuden yrityksen Gabriel Garcia Marquezin Kuulutetun kuoleman kronikka -kirjan kanssa, ja sehän osoittautuikin yhdeksi syksyn parhaimmista kirjoistani. Ihan huippu! Siitä innostuneena kokeilin noin 37 vuoden tauon jälkeen Sadan vuoden yksinäisyyttä, mutta ihan yhtä tylsä se oli makuuni kuin teininäkin.

Googlettelin hieman Kuulutetun

Sucre 2019

kuoleman taustoja.
Kirja perustuu todelliseen rikos uutiseen, jonka tapahtumapaikka oli kirjailijan lapsuuden kaupunki Sucre.

Kirjailija teki uutisesta sitten oman versionsa, jonka sijoitti isompaan meren Barranquillan rantakaupunkiin.

Lukiessani mielikuvani
tapahtumapaikasta oli maaseudun ympäröimä pikkukaupunki, jollainen Barranquillakin on tietysti voinut olla kirjoittamisen aikana. Satelliittikuvan mukaan kaupunki on nykyään paljon isompi.

Viimeaikoina olen kokeillut lukea vaikka mitä.

Joskus se on tuttua ja turvallista (perinteiset dekkarit ja historia), joskus sellaista, että ihmettelee jälkeenpäin, miksi luin senkin kirjan loppuun (monet paljon kehutut romaanit, jotka eivät ole sarjan osa).

Barranquilla 2019

Joskus lukee vain, koska tuntuu, että on pakko (Rotukarja), ja joskus, joskus miettii, että miksi pitikin odottaa lukemista näin kauan, kuten oli tämän kirjan kanssa.

Jollain tapaa juoni oli selvä heti alussa. Joku kuolee... Mutta sitten oli se kaikki muu mitä tapahtui. Jollain tapaa kirjasta tuli mieleen kulttuurihistorian alan parhaat, laajemman yleisönkin luettavaksi tehdyt tutkimukset ja toisaalta Arttu Tuomisen Verivelka. Samaa intensiivistä etsiväntyötä on kaikissa.

Kuulutetun kuoleman kronikka ei pidetä nobel-palkittu Marquetzin pääteoksena, mutta loistava kirja se oli. Takuuvarmasti tartun kirjaan uudelleen muutaman vuoden päästä. Se on sen ansainnut.

Siunattu kolumbialainen kahvihetki, joka nosti mieleeni tämän kirjan!

Päivä melkein Hollannissa

Aamupäivällä pistäydyin Suoma-matkamessuilla ja juttelin joutessani bussireissuista Keski-Eurooppaan. Matkanjärjestäjä kertoi, että on yhtä vaikeampaa saada oikeus ajaa omilla busseilla kiertoajeluita suurkaupungissa. Jossain esteenä on ajo-oikeuden hinta, jossain on sääntöjä ajoreiteissä. Esim. Amsterdamissa voi ajaa vain yhtä reittiä läpi kaupungin, siinä koko kiertoajelu. Paikalliset kiertoajelut on sitten erikseen.

Amsterdamissa on vettä niin paljon, että keskustelukumppanini mukaan  enemmän kaupunkia näkee kuitenkin kanavaristeilyllä. Joku vuosi tuota pitäisi kyllä kokeilla. Itselläni ei ole pakkomielteitä kukkaisviikolle pääsystä. Tulppaanitkin ovat varmasti kauniita, mutta itse haluaisin nähdä enemmänkin kanavia, patoja, tuulimyllyjä ja kenties myös vähän luistella kuten Hendrick Avercampin  maalauksessa Luistelijoita jäätyneessä hollantilaisessa kanavassa (1608).

Iltapäivällä pistäydyin pitkästä aikaa Porin kauppahallissa. Uutisten mukaan sinne on pitkästä aikaa saatu uusia toimijoita, ja pitihän se nähdä omin silmin.

Sen verran myöhään olin liikkeellä, että iso osa liikkeistä oli jo kiinni, mutta Cafe Solo uusin kahvila oli vielä avoinna.

Pieni preikki Cafe Solossa Porin Kauppahallissa

Hyvän tummapaahtoisen suodatinkahvin ohella kokeilin myös hollantilaisella hitaalla suodatinmenetelmällä kylmäuutettua kahvia. Olipas maukasta. Kotona olen käyttänyt tummaksi paahdettua Illyn espressoa, mutta erinomaista oli tämäkin.
Koska aina sanotaan, että ei kahta ilman kolmatta, niin olkoon se kolmas sitten hollantilaiset kirjat.
Hiljattain lukemiani hollantilaisia muistu mieleen kaksi:

Saskia Noortin Ruokakerho on

Lähiörouvat, kun
kaikki oli vielä hyvin

lempeähköllä otteella kirjoitettu keskiluokkaisesta lähiöstä kertova dekkari, johon taannoin ihastuin. Monissa dekkareissa on nykyään mukana ulkopuolinen psykopaattinen sarjamurhaaja, mutta Ruokakerhon murha tapahtuu perinteiseen tapaan pienessä piirissä. Kirjan perheet ovat melko hyvin toimeentulevia, muttei ökyrikkaita, jolloin samaistuminen oli helpompaa.

Toinen hollantilaissuosikkini on Renate Dorresteinin  Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa. Kirja kertoo Keski-ikäisestä naisesta, jonka äidille puhkeaa Alzheimer. Kuuntelin kirjan alunperin pelkästään sen nimen perusteella, mutta oli pakko todeta, että kirjailija kuvaili hyvin keski-ikäisen naisen elämää sen ristiaallokoiden vetäessä pientä ihmistä milloin sinne milloin tänne. Kirjaa lukiessa oli helppo miettiä, että omakin elämä voisi kulkea joskus likimain samoja latuja.

Sen verran hyvä mieli on jäänyt molemmista kirjoista, että uskon kokeilemani jatkossakin hollantilaisia teoksia.