Klassikkohaaste : Yasunari Kawabata Lumen maa

Heinäkuu ja klassikko kirja, mikä ihana yhdistelmä. Tällä kertaa reissataan Japaniin ja muistellaan vuotta 1958. Tuolloin käännettiin ensimmäinen japanilaisen kirjoittama kirja suomeksi. Kirja oli Yasunari Kawabatan (1899-1972) Lumen maa. Kawabata sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1968.  

Kaksi ensimmäistä lukemaani japanilaista kirjaa olivat Yasunari Kawabatan Lumen maa ja Junichiro Tanizakin Avain. Ajankohta oli 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Lukemisesta on niin kauan aikaa, että en muista kumpi oli käsissäni ensin. 

Se, kohta, joka jäi mieleeni jommasta kummasta kirjasta oli seremoniallinen teen juonti. Jo tuolloin mietin, että Japanissa arvostetaan teeseremoniaa edelleen, mutta meillä Suomessa kukaan ei ole tajunnut alkaa arvostaa tapaa, jolla kahvi keitettiin arvostetulle vieraalle tavallisissa maaseudun kodeissa. Pestiin pannu, nopsajalkainen lapsi haki vettä kylän parhaasta lähdevesikaivosta, laitettiin pöytään puhdas pöytäliina ja vieraalle paras kahvikuppi. Kaadettiin kahvia, kursailtiin, mutta otettiin kolmaskin kuppi. 

Lumen maan uusi lukukerta todisti sen, että muistamani teeseremoniaa ei ollut tästä kirjasta. 

Kirja vie lukija lumisen vuoriston kylpyläkaupunkiin Echigo-Yuzawaan Japanissa. Paikka sijaitsee Japanin länsirannikolla, Niigatan prefektuurissa kuumien lähteiden äärellä, missä nykyisinkin käy paljon turisteja. Vuonna 1885 maakunnan pääkaupunki oli väkirikkain koko Japanissa, koska se oli tärkein satamakaupunki ajatellen kauppaa naapurimaihin: Venäjälle ja Koreaan. Nykyään alueen tärkeimmät tuotteet ovat maanviljelystuotteita ja niistä jalostettuja elintarvikkeita. Eniten tuotetaan riisiä, mutta esimerkiksi suurin osa Japanin tulpoaaneista tulee tuolta alueelta. 

"Juna vyöryi pitkästä tunnelista lumen maahan. Maa loisti valkoisena yötaivaan alla. Juna pysähtyi eräälle pikku asemalle..."

Kirjassa eletään noin vuosia 1935-1947.

Kirjan päähenkilöinä on tokiolainen mies, Shimamura ja häneen rakastunut paikallinen geisha Komako sekä kolmantena pyöränä nuori kaunotar, Yoko. 

Miljöönä lumen maassa sijaitseva kylpylähotelli, jonne mies matkustaa säännöllisesti yksin ilman perhettään. Näissä kuumien lähteiden kylpylöissä ei käydä perhekuntina, vaan lähinnä miehet yksin ja paikalliset naiset toimivat seuralaisia.  

Geisha on perinteisesti huippukoulutettu nainen joka osaa täydellisesti kaiken seurusteluun ja viihdyttämiseen liittyvän, mutta ei ole seksityöläinen. Kurtisaani saattoi olla myös koulutettu taiteiden osalta, mutta kurtisaanin kimono obi solmittiin kiinni edestä, koska se avattiin usein, geishan selkäpuolelta, koska se avattiin vasta yöksi. 

Länsimaissa geishan ja kursisaani ero on hämärtynyt ja syynä on myös se, että toisen masilmansodan myötä myös geishoilla meni huonosti, ja monet heistä alistuivat amerikkalaisten sotilaiden viihdyttäjiksi myös sänkypuuhissa. Itselleni on vaikea kuvitella, että amerikkalaiset sotilaat olisivat maksaneet illasta toiseen teeseremonioista tai shamisen/koton/kokyūn/bambuhuilun soiton kuuntelusta, niin hienoja kuin ne ovatkin, ja kielimuuri esti runoudesta keskustelun. 

Itse epäilin käännös virhettä, sillä kirja on käännetty englannin- ja saksankielisistä käännöksistä, mutta Komako on käsittääkseni kuitenkin myös Kawabatan alkutekstissä nimenomaan geisha. 

Minun piti lukea ennen Lumen maata Sōseki Natsumen Kokoron (mutta sitten unohdin koko kirjan). Kirja kertoo vanhan ja uuden ajan murroksesta Japanissa - suljetusta feodaaliajasta siirrytään rajat avoimempaan modernimpaan valtioon. Kirjassa eletään meiji-kauden (1868-1912) loppua, 

Lumen maa kuvaa seuraavaa murrosta. Tokio on jo modernisoitunut, mutta vuoristoseuduilla eletään vielä osin vanhaa aikaa. Samurait ovat hävinneet, ja geishatkin ovat katoavaa ammattikuntaa, vaikka eiväthän geishat täydellisesti ole kadonneet vieläkään. Itse olen kuitenkin ollut ymmärtävinäni, että vaikka geishakouluja on, on geisha nykyään enemmän ammatti, kuin täydellinen elämäntapa, kuten vielä meiji-kaudella. 

Meiji-kauden geishat olivat koskemattomia, ei ehkä mitään antiikin Rooman Vestan neitsyitä, jotka muurattiin kivimuurin, jos he menettivät neitsyytensä, mutta siveitä joka tapauksessa. Maailmansotien välissä erityisesti kirjan tapahtumapaikan kaltaisella maaseudulla geishojen rooli alkoi hämärtyä. Niinpä Kokorokin on 1930-luvun syrjäisen kuumien lähteiden kylpyläkaupungin onsen-geisha, joiden asema oli huomattavasti monitulkintaisempi kuin kuuluisien geisha-alueiden taiteilijoilla.

Ja Kokoro oli rakastunut. 

"Helmikuun neljäntenätoista pidettiin lintujen karkoittajaisia, Lumen maan lasten juhlaa. Kymmenenä päivän ajan sitä ennen lapset polkevat lunta töppösillään, lohkovat siitä sitten kahden kuutiojalan möhkäleitä ja rakentavat niistä temppelin, jonka lattia on kuusi neliömetriä ja korkeus kolme metriä. Neljäntenätoista päivän illalla he kokoavat perinteiseen uudenvuoden viettoon liittyvät olkiköydet ja tekevät niistä hauskasti roihuvan nuotion temppelin eteen. Koska uuttavuotta vietetään tässä kylässä vasta helmikuun yhdentenätoista, on olkiköysiä vielä saatavissa."

Kirjassa Kawabata kuvailee ihmisten elämää ja tapoja tarkkuudella, joka piirtää tarkkaa mielikuvaa myös meille, jotka emme ole asuneet japanilaisella maaseudulla 1930-luvulla.

" Erään valkoisen seinän vierellä räystään alla teki lumipalloja vuoristohousuinen pikku tyttö, jolla oli yllään punainen flanellitakki, ilmeisesti upouusi. Shimamurasta tuossa näyssä oli syksyn henki."

Sitten sataa ensilumi ja Shimamura alkaa muistella kirjassa kerrotusta hamppukankaasta (oikeasti kyseessä lienee paikallinen kiinannokkonen) chijimi-vaatteitaan, joita valmistetaan vuoristossa talvisin lumiseen aikaan ja käyttää kesäisin. Kankaiden kuitu on niin ohutta, että parhailta kutojilta vaadittiin sorminäppäryyden vuoksi alle 34-vuoden ikää. Sitä vanhempia pidettiin kankeasormisina. 

Kawabatan kieli on jollain tapaa runollista. Sitä on kuvailtu kielikuviltaan haikurunojen kaltaiseksi. Paljon kerrotaan, mutta paljon jätetään myös kielikuvien varaan. Itse olen lukenut 1980-luvulta lähtien melko paljon japanilaisia kirjoja, joten kuvittelen ymmärtäväni kirjaa, mutta silti tuntuu välillä etten ymmärrä. 

Luin pari vuotta sitten Päättymättömän riemun, amerikkalaisen mammuttiopuksen, josta on sanottu, että kirja ei avaudu kerralla ja että vasta sen luettua loppuun, tulee halu lukea se heti uudestaan. Itsellenikin kävi samoin. Tosin yli 60 tunnin ja lähes viikon äänikirjasession jälkeen tuntui, että niin mammuttimaiselle teokselle ei ole aikaa, joten uudelleen lukeminen jäi ja on jäänyt. Toisin kävi vietnamilaiselle Rulle, jonka luin välittömästi uudelleen. Siirryin suoraan viimeiseltä sivulta takaisin ensimmäiselle. Niin taitaa käydä tällekin kirjalle, kun ylihuomenna pääsen taas lukemaan. 

Tällä kertaa klassikkohaastetta emännöi Jotakin syötäväksi kelvotonta. Linkistä voi katsoa mitä muut lukivat. 

Kiitos. 

Itse olen osallistunut näkökään 31.1.2022 alkaen, paitsi viime vuoden heinäkuussa, jolloin unohdin.

Klassikkohaaste : Han Suyin Päivien kimallus

Lukurintamalla ei mitään uutta. Olen pitänyt leijunut soffallani neljä kuukautta pääasiassa Aasiassa, joten alkuvuoden klassikko oli 'ihan pakko' löytää Aasiasta. Klassikon valinta sieltä ei ollut mitenkään helppoa. Japanilaiset tuoreemmat klassikot olen lukenut jo teini-iässä. Myös kaikki todella vanhat aasialaiset klassikot jotka olen saanut käsiini, on tullut kahlattua läpi aiemmin. Viimeksi luin viime vuonna Sunzin Sodankäynnintaito-kirjan (julkaistu noin 500 eKr.). Se olisi kyllä ollut todellinen klassikko. 2500 vuotta vanha kirja, jota luetaan yhä. 

Olen rajannut oman klassikkorajani siihen, että kirjan tulee olla julkaistu alkukielellä ennen vuotta 1970 ja tietysti sen pitää olla tunnettu kirja, joka kestää aikaa. 

Tällä kertaa valitsemastani kirjasta on tehty myös elokuva ja televisiosarja, joten ne, joita ei innosta kirjan lukeminen, voivat katsoa leffan. Itse en ole (vielä) katsonut. 

Valitsin sitten sen ainoan nykyiseen Kiinaan sijoittuvan klassikon, jonka tunsin. Päivien kimalluksen, jonka omistinkin 1983-2002, mutta jota en koskaan lukenut. 

"- Kirjoitatko minusta kirjan?"...

"- Ehkä kirjoitankin sinusta, jotakin, vastasin, mutta en nyt. Nyt kun alituinen tietoisuus sinusta täyttää mieleni ilolla olen liian onnellinen voidakseni muuta kuin elää. Kenties, jos jätät minut ja kaipaan sinua tai jostain muusta yhtä hyvästä syystä, saatan kirjoittaa sinusta kirjan."

Kirjan on kirjoittanut Han Suyin (1917-2012). Se on omaelämäkerrallinen romaani, missä kiinalais-belgialainen lääkäri Han muistelee australialaisen toimittajan, Mark Elliottin (oikeasti Ian Morrison 1913-1950) kanssa kokemiaan rakkauden täyteisiä kuukausia vuosina 1949-1950. Morrison syntyi Pekingissä, opiskeli Englannissa ja työskenteli pääosin Aasiassa. 

Vaikka kirja on nimenomaa omaelämäkerrallinen, Päivien kimallus ei ole mielestäni kuitenkaan kertomus siitä, mitä tapahtui, vaan ennen kaikkea siitä, mitä ei koskaan voinut tapahtua.

Tuo siis jos oletetaan, niin kuin usein oletetaan, että kirja on "vain" rakkausromaani. 

Mielestäni se ei kuitenkaan missään nimessä ole pelkkä rakkausromaani. 

Ensinnäkin kirja on tosiaan osa elämäkertaa ja kattaa reilun vuoden elämästä, vaikka se on kirjoitettu romaanin muotoon ja esimerkiksi nimiä on muutettu. Kirjailijan oma nimikään ei ole Han Suyin, mutta se olkoon toinen tarina. 

Toiseksi kirja on kelpo kuvaus siitä, mitä kaikkea tapahtui Hong Kongissa ja Kiinassa ja vähän Koreassakin 1949 maaliskuussa elo-syyskuuhun 1950. 

Ihastuin tekstin tyyliin. Jos kaikki tietokirjat kirjoitettaisiin samanlaisella otteella, lukisin pelkästään tietokirjoja. 

Tässä kirjoituksessa olen yrittänyt itsellenikin selventää sitä, mitä kaikkea Kiinan historiassa tapahtui 1900-luvun puolivälin molemmin puolin ja liittää tähän tausta-aineistoon kirjan hempeimmän osuuden. 

Historiallinen tausta

"Love is a many splendored thing. It's the April rose that only glows in the early spring."

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Hong Kongiin, joka kuului Englannille 1843-1997. Nykyisin se on Kiinan erityishallinnollinen alue, sangen kansoitettu ja täyteen rakennettu. Myös ylöspäin. 

Kiinassa viimeinen keisari luopui kruunustaan 1912. Vuoteen 1927 saakka Kiinassa vallitsi sekava aika sotaherroineen ja heikkoine keskushallintoineen. Sisällissota alkoi 1927, Pitkä marssi 1934-1935, Japanin miehitys 1937-1945, jonka jälkeen sisällissota jatkui.

"Tämä on vallankumousta eikä seuraleikkiä." 

Vuosi 1949 merkitsi Kiinassa ratkaisevaa käännettä: kommunistit voittivat sisällissodan ja Kiinan kansantasavalta julistettiin perustetuksi. Tämä ei kuitenkaan tuntunut tavallisen ihmisen elämässä välittömänä mullistuksena, vaan pikemminkin hitaana, vääjäämättömänä sulkeutumisena. Monet vanhat rakenteet – perhe, avioliitto, sosiaalinen hierarkia – olivat yhä olemassa, mutta niiden tulevaisuus oli jo päätetty. 

Vuonna 1950 säädetty avioliittolaki kielsi moniavioisuuden ja jalkavaimouden (eli siis sivuvaimouden tai kuten nykyisin sanotaan sisarvaimojen pitämisen), teki avioliitosta juridisesti tasa-arvoisen ja antoi naisille oikeuden eroon. Se oli ideologisesti vapauttava laki, mutta käytännössä monille naisille se merkitsi turvan katoamista: aiemmin tunnustettu asema toisena tai vaikka viidentenä vaimona saattoi muuttua yhdessä yössä näkymättömyydeksi. 

Otan tämänkin näkökulman esille, sillä kirjassa mahdollisuus tulla toiseksi vaimoksi mainitaan pari kertaa ja Kiinassa sivuvaimojen pitäminen oli varakkaiden keskuudessa samalla tavoin sopimuksellinen juttu, kuin ensimmäisen vaimon ottaminenkin. Jos oli varaa, saattoi vaimoja olla useitakin. Ei ole pitkä, kun luin kirjan Punainen lyhty, jossa kirjan lopussa otettiin jo viides vaimo. Ensimmäinen oli otettu näyttävästi, neljäs vaimo tuli yksin, pölyisenä pihaan juuri kenekään huomaamatta. Jokaisella oli oma talo pihapiirissä. Miehellä oli suosikkinsa, jotka vaihteli ajan myötä. 

Tärkeää on muistaa, että vuonna 1949 elettiin vielä välitilassa. Kulttuurivallankumous oli kaukana tulevaisuudessa, mutta sen edellytykset – ajatus vanhan maailman täydellisestä purkamisesta – olivat jo olemassa. Ihmiset eivät vielä tienneet, kuinka pitkälle muutos menisi, mutta he aistivat sen. 

Päivien kimalluksen maailma sijoittuu tähän hetkeen: aikaan, jolloin rakenteet olivat yhä tunnistettavia, mutta niihin ei enää voinut luottaa. Rakkaus, perhe ja lojaalisuus olivat olemassa, mutta niiden tulevaisuus oli epävarma.

No, kirja ei edes sijoitu Kiinaan, mutta kerro Kiinasta siksi, että nainen halusi sinne lääkäriksi kovasti ja mieskin paljon mieluummin sinne kuin Roomaan, joka oli miehen vihityn vaimon toive. 

Samaan aikaan Hongkong eli täysin toisenlaista todellisuutta. Brittiläinen siirtomaa oli säästynyt sodalta ja vallankumoukselta, ja sinne virtasi pakolaisia Manner-Kiinasta: virkamiehiä, kauppiaita, älymystöä, perheitä, jotka eivät tienneet, palaisivatko koskaan. Hongkong ei ollut vallankumouksen näyttämö vaan sen sivunäyttämö. Mutta suosittu sellainen. Huhtikuussa 1949 sinne muutti päivittäin kymmenisen tuhatta Kiinalaista, pääosin Sanghain tienoilta. 

Hongkongissa vallitsi brittiläinen laki ja moraalikäsitys. Moniavioisuus ja jalkavaimous eivät olleet juridisesti mahdollisia, eikä kiinalaisella perinteellä ollut samaa sosiaalista painoa kuin Manner-Kiinassa. Tämä teki Hongkongista turvapaikan, mutta samalla se teki tietyt ratkaisut mahdottomiksi. 

Rakkaus, joka Kiinassa olisi voinut löytää epävirallisen mutta tunnustetun muodon, jäi Hongkongissa väistämättä salaisuudeksi tai julkiseksi häpeäksi. Kaupunki tarjosi järjestystä ja vakautta, mutta ei vaihtoehtoisia tapoja elää todeksi ristiriitaisia tunteita.

Kommunistit voittivat sisällissodan ja 1.10.1949 Kiinan kansantasavalta julistettiin syntyneeksi. 1950-luvulla tehtiiin isoja uudistuksia jotka näkyivät ihmisten elämässä: Esimerkiksi maanomistus uudistettiin, perherakenteet muutettiin (ja yksiavioisuus myös vuodesta 1950).

Vanha Kiina on juuri päättynyt. Uusi Kiina ei ole vielä paljastanut kasvojansa ja kulttuurivallankumous on vielä hamassa tulevaisuudessa, vaikka sen siemenet ovat jo maassa. 

Ihmiset elävät vielä vanhoilla käsitteillä maailmassa, joka on jo kadonnut.

Siksi kaikki on kirjassa: mahdollista, mutta ei enää kestävää. Maailma on muuttumassa. Kaikin tavoin.

Kirjan alku

"Minkä luonto meille antaa, tai maa mi päällään kantaa, on kaikki sen, ken rakkauden vain saa."

Han Suyin muutti 1949 vuoden alussa Englannista Kiinaan tyttärensä kanssa. Hänen ensimmäinen puolisonsa oli kuollut Kiinan sisällissodassa. He olivat olleet naimisissa 8 vuotta. Kiinassa ei oletettu lesken avioituvan uudelleen, eikä Han haaveillut sellaisesta... kunnes... 

Han sai lääkärin paikan Hong Kongista. Kesällä 1949 hän tapasi kutsuilla sattumalta Mark Elliottin, jolle heidän yhteinen tuttavansa oli aiemmin suositellut tapaamista. 

Kirjan tarina on voimakkaasti sidottu aikaan ja paikkaan. 

"Elämäni koostui monista elämän katkelmista, joista jokainen oli erillinen yksityinen kokonaisuus. Siinä oli tapahtunut monia muutoksia, mutta aina se oli minun elämääni. Mutta minä en ole kiinnostava. Kerro minulle elämästäsi." 

Kun Päivien kimalluksessa todetaan, että Kiinassa jokin olisi ollut mahdollista, mutta Hongkongissa ei, kyse ei ole kaipuusta menneeseen vaan kahden erilaisen todellisuuden törmäyksestä. Kiina oli sujahtamassa uuteen ideologiaan, Hong Kong eli vieressä omaa elämäänsä siirtomaajärjestyksen suojassa. 

Molemmat maailmat olivat keskeneräisiä, eikä kumpikaan tarjonnut ratkaisua tässä murrosvaiheessa yksityiselle onnelle. 

Jos ajatellaan tätä päivää, rakkaus olisi ollut helpompaa, sillä moraalikäsityksemme on muuttunut. Eliott ei olisi nykyään vaimossaan kiinni vain lasten vuoksi, vaan vaimo olisi lähtenyt jo aiemmin. 

Tämä historiallinen tausta tekee romaanin ratkaisemattomuudesta ymmärrettävää: kyse ei ole henkilöiden kyvyttömyydestä valita, vaan siitä, että maailma ympärillä oli jo valinnut toisin.

Han rakasti Kiinaa ja halusi palvella kansaansa erityisesti tällaisena sotaisena ja sekasortoisena aikana. 

Kirjassa hän käyt suvun omassa kylässä järjestämässsä suvun asioita ja kertomassa, että on löytänyt miehen, joka on luvannut erota ja ottaa Hanin puolisokseen. Suku antaa hyväksynnän. Ennen vuotta 1950 vallalla ollutta perheyhteyteen voimakkaasti nojaavassa Kiinassa suvun ja esi-isien hyväksyntä oli tärkeä asia. 

Mies oli naimisissa, mutta asui asumuserossa erillään vaimostaan. Vaimo ja lapset asuivat Singaporessa. Sitä tosin ei taidettu kertoa kirjassa. Kuten ei pariskunnan kansallisuuttakaan. Mies oli oikeasti Australiasta (kirjan mukaan Britti, mitä varmasti olikin enemmän, mitä passi antoi ymmärtää), vaimo Itävallasta. Vaimo halusi Roomaan, mies ei niinkään, mutta ehkä ilman Han Suyin kohtaamista hän olisi kiltin miehen tapaan suostunut muuttamaan tylsään Italiaan. 

Päivien kimallus

"Kun mulle vuorten tuuli soi, lahjan kauneimman se silloin toi, minkä saada voi." 

Han ja Elliott rakastuvat nopeasti. Tuntuu että etenkin Elliott on myyty heti ensi tapaamisella. Hän yllättyy itsekin, kuinka paljon hän jakaa itsestään heti toiselle. 

He elävät upeita päiviä, mutta vuoden 1950 Hong Kong ei ollut yhtä vapaamielinen, mitä Helsinki 2026. Yhteisö tarkkaili, sillä naimisissa olevan miehen ja rakastajattaren suhde rikkoi normeja ja herätti katseita. Toisaalta molemmilla oli länsimainen koulutus ja nainenkin oli puoliksi länsimaalainen myös geeneiltään, joten se mitä tapahtui, tapahtui länsimaalaisen elämäntavan piirissä ja avoin skandaali vältettiin. 

Mutta kuten useimmiten, naisen maine kärsi ja julkisten tehtävien ovet sulkeutuivat eikä johtotehtäviin siirtyminen ollut mahdollista Hong Kongissa jälkeenpäinkään.  

Vaikka rakkaus oli karehdittavan suloista, ei ympäröivä maailma antanut sille mahdollisuutta. Elliott ei voinut erota vaimostaan ennen kuin lapset olivat aikuisia. Han olisi tarvinnut yhteiskuntakelpoisen hyväksynnän, mutta jaksoi odottaa miehen ratkaisua painostamatta. 

Itse mietin, että olisiko monikaan täysin länsimaalainen nainen jaksanut, ellei olisi nähnyt aiemmin lähipiirissään että rakastajatarkin voi jalkavaimon tittelin turvin elää turvattua elämää. 

Jossain vaiheessa Han pohtii, että jos he asuisivat Kiinassa, hän voisi ryhtyä jalkavaimoksi. 

Hong Kongissa se ei ole mahdollista sillä länsimainen kulttuuri on yksiavioinen. Sitä se oli myös Kiinassa 1950 vuonna säädetyn uuden avioliittolain mukaan. Uusi laki tunnusti vain yhden vaimon ja se oli päävaimo. Jopa vanhoilta jalkavaimoilta poistettiin heidän kaikki oikeutensa jo solmittuihin liittoihin. Osasta jalkavaimoista tuli palvelijoita vaikka varmasti jotkut säilyttivät asemansa perheessä ilman sopimuksellistakin turvaa. 

Kirjan rakkaus elää ristiriidan keskellä. Se on todellista ja voimakasta, mutta ei voi koskaan toteutua kokonaisuutena: muodollisesti ei ole tilaa, juridisesti ei ole mahdollisuutta, kulttuurisesti ei ole mallia. Mies pysyy liikkeessä, miehen vaimo säilyy paikallaan, ja rakkaus kertojaa kohtaan on olemassa vain sellaisena, kuin se voi – väläyksenä historian, perheen ja maailman ristiriidoissa. Historia määrää puitteet, ja rakkaus kelluu niiden välissä, yhtä ajattomana kuin hetket, jotka eivät koskaan jää elämään muotoon.

Vaikka suhde on 'kerran elämässä' rakkautta, ympäröivä todellisuus luo sen epävarmuuden ja hillityn melankolian, joka leimaa kertojaa ja hänen tunteitaan. Toisaalta historiallinen tausta ei pelkästään rajoita, vaan se tekee rakkaudesta todellisen vain sellaisena kuin se voi olla - ilman, että rakkaus voisi koskaan toteutua täydellisesti. 

Ja sitten: neljäs kerta toden sanoi

"Then your fingers touched my silent heart

And taught it how to sing

Yes true love's a many-splendored thing."

Korean sodan (1950-1953) sytyttyä kesäkuussa 1950 Elliott lähetettiin sotakirjeenvaihtajaksi sotarintamalle. 

Han hankki seinälle Korean kartan, mistä seurasi sodan etenemistä. Kirjeenvaihto oli tiivistä. 

Koska kirja on omaelämäkerrallinen, tohtii loppuratkaisunkin kertoa - kirja päättyy Elliottin kuolemaan. 

Kirjassa sitä ei kerrota, mutta mies selvisi kolmesta haavoittumisesta toisen maailmansodan aikana. 

Sitten neljäs osuma... 

Kohdalle osunut miina Korean sodassa päätti tämän tarinan. Hän oli yksi niistä kolmesta lehtimiehestä, jotka kuolivat Korean sodassa ensimmäisenä. Myöhemmin lehtimiehiä meni muitakin. Sota on julmaa. Se ei katso kuka on siviili ja kuka sotilas. Yhtä sotilasta kohden saattoi menehtyä amerikkalaisten pommituksissa silloin 50 siviiliä.

Sen jälkeen, kun Han oli lukenut lehtiuutisen Elliottin kuolemasta, hän sai mieheltä vielä 18 kirjettä. Luulen, että se olisi nujertanut itseni, mutta Han kesti senkin hyvin. 

Kirjan sivuille päätyneen kiihkeän, mutta mahdottoman romanssin jälkeen Han Syuin meni naimisiin kahdesti. 

Hän eli pitkän ja tarmokkaan elämän mm. Malesiassa ja Sveitsissä. Singaporessa hän oli lempifilosofini Lin Jutangin kanssa perustamassa maan ensimmäistä yliopistoa.  Hän kirjoitti 27 kirjaa, joista on suomennettu seitsemän. 

Jälkisanat

Kun naimisissa olevan henkilö rakastuu kolmanteen osapuoleen, voi suhde edetä suhteena kolmella tapaa... ja sitten on vielä se neljäs tapa, joka ei päädy suhteeseen lainkaan.  

A. Päähenkilöllä on lopulta puoliso ja rakastaja joiden kanssa jakaa aikansa niin, että molemmat ovat tyytyväisiä. Aina puoliso ja rakastaja eivät edes tiedä, että toinen on olemassa. Tai ainakin uskottelee ettei tiedä. Tähän ryhmään kuuluu myös sisarvaimot. Polyamoria on mahdollista, mutta nyky-yhteiskunnassa (vielä) melko harvinaista. Nyt 4 kuukautta kiinalaisia elokuvia katsottuani olen alkanut pohtia, että reilu polyamoria saattaisi joskus olla kaikille osapuolille parempi, kuin mustasukkaisuutta ja karvaita eroja tuova kahden välinen pysyvä liitto, johon ui mukaan kolmas osapuoli. Nykyäänhän erotaan tämän tästä. Itsekin tunnen ihmisiä, jotka ovat eronneet kolmesti tai ovat olleet naimisissa vain muutaman viikon. Puhumattakaan avoliitosta. 

B. Päähenkilö hylkää puolison ja lapset rakastajan vuoksi. Tämä lienee nykymaailmassa yleisin versio. Naimisiin mennessä pappi kysyy tahdotko, mutta usein se tahto loppuu. Joko päähenkilö ei halua enää jatkaa tai puoliso ottaa lapset ja lähtee. 

C. Päähenkilö piirittää rakastajaansa kunnes piiritys on suoritettu ja 'suhde on täytetty' ja palaa sen jälkeen puolison luo. Puoliso joko tietää tai ei tiedä. Jos tietää, ei välitä, sillä hän tietää, että päähenkilö ei lähde kenenkään matkaan pysyvästi. 

D. Kaikki rakkaustarinat eivät pääty valintaan. Joissakin kirjoissa maailma yksinkertaisesti sulkee kaikki ovet, ja jäljelle jää vain se, että jokainen kulkee eri suuntaan – hieman köyhempänä kuin ennen. Kumpikin liitto kariutuu... mutta sehän ei sitten enää olekaan suhde. 

Päivien kimallus kuuluu luonnollisesti A-luokkaan. Rakkaus on todellista, mutta maailmassa on rajoituksia, jotka estää lopullisen toteutumisen mihinkään suuntaan. Tosin Elliottin puoliso ei asunut Hong Kongissa lainkaan. 

Jos eri suhdetyypit kiinnostaa, niin vertailun vuoksi voi lukea näitä (ihan kaikki eivät ole klassikoita, jotkut ovat jopa tältä vuosituhannelta): 

A. George Eliot Middleharch 1-2. Henkilöt kohtaavat rakkauden houkutukset, mutta velvollisuus estää hylkäämisen, joten suhteet jatkuu. 

James Salter Kiitävät vuodet kirjassa miehen avioliitto ja rakkaus säilyvät rinnakkain. 

Anne Tyler Onnellinen matkamies. Miehellä on rakastajatar, mutta pyrkii säilyttämään perhesuhteensa ja kasvamaan sivistyneeksi ihmisenä. 

Julian Barnes Kuin jokin päättyisi. Hahmojen rakkaudet ja muistot limittyvät ja moraali on kuin liima. 

B. Tolstoi Anna Karenina Vronski rakastuu Annaan ja jättää kaiken. 

John Updike Juokse, jänis. Rabbit jättää perheen tavoitellakseen vapauttaa rakkaudessa. 

C. Anton Tsehov Hauvarouva (suom. Martti Anhava) tai vanhemmat suomennokset Rouva, jolla oli koira, Koiraa taluttava nainen, Nainen koiran kanssa sekä Nainen ja sylikoira. Dimitri Gurov rakastuu naiseen jolla on koira, mutta lopputulos on sama kuin Päivien kimalluksessa: he ovat rakastuneita, mutta eivät voi rikkoa aiempia sidoksiaan, joten eivät voi elää yhdessä. 

D.H. Lawrence Lady Chartterleyn rakastaja. Connie rakastaa Mellorsia, mutta pysyvää paria heistä ei tule. 

F. Scott Fitzgerald Kun yö on hellä. Charlesin ja Nicolen rakkaus ei koskaan saa pysyvää muotoa valinnan ja paineiden vuoksi.  

E. M. Forster Maurice. Suhde ei ole heterosuhde, mutta dynamiikka sama: rakkaus on syvää, mutta yhteiskunta tekee lopullisen yhdessäolon mahdottomaksi. Kirja on vuodelta 1970.  

D. Graham Greene Jutun loppu. Avioliitto ei pelastu, rakastavaiset eivät saa toisiaan. 

John le Carré Uskollinen puutarhuri. Polittiinen todellisuus murskaa kaiken. Ihmissuhteet eivät kestä maailman painoa. 

Ford Madox Ford Kelpo sotilas.  Kukaan ei saa rakkautta sellaisena kuin toivoi. Sivistynyt järjestely ei vain toimi. 

Ian McEwan Ikuinen rakkaus. Ei perinteinen kolmiodraama, mutta pakkomielle, rakkaus vääristyy, suhde särkyy ja rakkaus ei kanna ketään turvaan. 

*  *  * 

Vihreät sitaatit kirjasta. 

Siniset sitaatit kirjasta tehtyä elokuvaa varten tehdystä Love is a many splendored thing -kappaleesta ja sen suomennoksesta Niin paljon kuuluu rakkauteen -kappaleesta. 

Kuvat olen poiminut hakusanalla Hong Kong Canvasta ja Unsplashista. Jälkimmäisissä kuvan ottajan nimi löytyy kuvasta. 

Kiitokset Kulttuuri kukoistaa blogille! 

Cesare Pavese

Tutustuin Cesare Pavesen (1908-1950) muutama vuosi sitten kirjoittaessani päivitystä Volterrasta. Myöhemmin olen törmännyt nimeen usein Twitterissä, jota tosin en käytä enää. Siellä 'Roomassa tänään'  -aiheiden joukossa olen nähnyt enemmän eurooppalaista kirjallista kulttuuria kuin koskaan aiemmin satunnaisesti, etsimättä. Pavese on yksi niistä kirjailijoista, joka nousee esille tämän tästä.

"Ja hän ei ollut tyhmä, hän tiesi mitä halusi. Hän halusi vain mahdottomia asioita." Cesare Pavese Kuu ja kokkotulet (oma käännös) 

Pavese syntyi Pohjois-Italian viiniseudulla pienessä Santo Stefano Belbon -kylässä. 

Hänestä kasvoi yksinäinen ihminen. Osaksi siksi, että Pavesen isä kuoli ennen ensimmäistä maailmansotaa, mutta en voi pienen maalaiskylän tyttönä, ilman lähellä asuvia ikätovereita kasvaneena, olla tuntematta hengenheimolaisuutta maalaiskylän vähävirikkeisyydestä. Tosin Pavese muutti melko pienenä Tornioon.

Pavese päätti päivänsä 1950. Sitä ennen häneltä ilmestyi yksi runoteos Lavorare stanca. Toinen runoteos koottiin jälkeen jääneistä runoista ja aiemmin vain lehdessä julkaisuista runoista. 

Vuonna 2024 ilmestyi vihdoin käännös Runoja kummuilta, jossa on molempien kirjojen parhaat runot. Sain kirjan käsiini heti uutena. Runot on valinnut ja suomentanut Lauri Kaila.

Kirjassa on harmittavasti vain 2-sivuinen kääntäjän esipuhe. Suomessa vähemmän tunnetulle kirjailijalle se on vähän.

En ole mikään suorasanainen, kertovan runouden ystävä, koska minulle on useimmiten vaikea hahmottaa, miksi tarina on runo, kun se kuulostaa lyhyeltä kertomuksesta, mutta näistä tarinoista pidin. 

Olen opiskellut italiaa vuosia hyvin laiskasti mutta aina jää jotain mieleenkin. Niinpä runoja oli hauska lukea molemmilla kielillä ja huomata, kuinka hyvin suomentaja oli saanut sanat toimimaan suomeksi samaan rytmiin kuin italiaksi. 

Aiemmin olen lukenut klassikon Kuu ja kokkotulet, johon siis törmäsin soffamatkalla Volterraan. Miten voikin pieni paikka päätyä moneen kirjaan?

Kirjassa Amerikassa asuva kyläläinen palaa kotikylälleen ja tapaa nuoruuden ystävänsä. Kirja on klassikko, joskin Suomessa huonosti tunnettu.

Jollain tapaa samankaltaista yksinäisyyttä on myös Pavesen toisessa suomennetussa teoksessa Vain naisten kesken. Missä liikutaan yläluokkaisesti Torinossa,  muotimaailman seurapiireissä. 

On sääli, että Pavesen kirjoituksia ei ole enemmän. Mutta nämäkin ovat hyvä katsaus. Vielä riittäisi käännettävää, jos joku taho innostuisi. 

Praha böömiläinen kaupunki

Voi Böömit ja Määrit sentään! Ne jäi nuoruudessa vähän epäselväksi. Jos olis kartalle pitänyt sijoittaa, niin olisin läiskännyt jonnekin päin Saksaa. Osassa Böömiä kyllä on puhuttu saksaa, esimerkiksi Kafka kirjoitti pääosin saksaksi, mutta Tsekeissähän nuo ovat. Molemmat. Böömi on se läntinen puoli, mistä löytyy Praha ja Kutné Hore. Tsekki kuuluu niihin maihin, joiden historiaa on vaikea kertoa yhdessä kappaleessa. Niin monenalaista vaihetta sen poliittisessa historiassa on ollut. Tämän päivityksen kirjoista suuri osa tapahtuu Prahassa, mutta mukaan mahdutin myös muutaman muun böömiläisen kirjan. Tuskin ihan heti tulee kirjoitettua tsekkiläisestä kirjallisuudesta, sillä aika monta kirjaa tässä tuli luettua... jälleen kerran. 

Prahaa pidetään olutkaupunkina, itselleni se on ennen kaikkea ollut Alfons Muchan (1860-1939 pian saksalaisten vangitsemisen ja vapauttamisen jälkeen) ja jugendin kaupunki, mutta on se myös kirjailijoiden kaupunki. Siellä sekä on elänyt kirjailijoita että käynyt opintomatkoilla. Noiden opintomatkojen tuotoksia löytyy pieninä katkelmia kirjasta Praha - kirjailijoiden kaupunki. Kirjan on toimittanut Jussi-Pekka Hakkarainen 2005. 

Myöhemminkin mainitsemani Pentti Saarikosken ohella kirjasta löytyy monia tuttuja suomalaisia: J.V. Snellmanista Olli Jaloseen. Kirjassa on sitaatteja Mika Waltarilta, Ilmari Kiannolta, Helvi Hämäläiseltä, Erno Paasilinnalta. Mukana on taiteilijoita, kirjailijoita, kielitieteilijöitä.... lähes ketä vaan joilla on ollut sana hallussa ja kynä hyppysissä. Olen lukenut vastaavan kirjan ainakin Roomasta ja Pariisista. Seuraavaksi aion lukea kirjan Tarttosta. Suurin osa sitaateista on niin lyhyitä, että kirjaa voisi suositella luettavuutensa vuoksi myös kesämökkipuuceen kesäkirjaksi. 

Ennen 1900-lukua

Monta kertaa lukupinossa on ollut 1600-luvun Böömistä kertova Hullun kuninkaan hovissa, slkemisteja, tähtitieteilijöitä ja taiteilijoita Rudolf II:n Prahassa. 

Turkkilaissodan jälkeen Habsburgien sukuun kuuluva Rudolf II päätyy erakkokuninkaaksi Prahaan ja ympäröi itsensä taiteella. 

Kirjan kansi kiehtoo itseäni kovasti sillä siinä on paljon kaikenlaista, joka yhdessä muodostaa muotokuvan. Siitä oli mukava lähteälukupuuhiin. 

Jan Nerudan Prahalaistarinoita kertoo Malá Stranan barokkikaupunginosan elämästä. Neruda asui itsekin sillä alueella. Kirja on julkaistu 1879, mutta suomennettu vasta vuonna 2000, eli se on melko tuore tapaus. Tykkäsin kirjan tyylistä, sen kuvaus toi elävästi mieleen alueen, jonka kaduilla seikkailin GoogleMapsin kanssa useampana iltana.

Nerudan patsas seisoo yhden puiston laidalla katsellen kaukaisuuteen kuin hän olisi päiväkävelyllä ja ihailisi maisemia ja kukkuloita. Jan Nerudakin kirjoitti runoja, mutta häntä ei kannata sekoittaa chileläiseen sukunimikaimaansa Pablo Nerudaan, joka on Jania paljon tunnetumpi runoilija. 

Prahassa Itävalta-Unkarin aikaan syntynyt Franz Kafka (1883-1924). Franzin vanhemmat olivat sekatavarakauppiaita ja perheen äiti oli saksankielinen. Heidän kotinsas olivat juutalaisgetossa. Kafka osasi myös tsekkiä. Itse luin tänä keväänä Amerikan, ja kirjeitä Milenalle soittelee jotain kelloa, mutta jos olen sen lukenut, olen tehnyt sen ennen kuin aloin kirjata lukemiani kirjoja. Muut kirjat, novellit ja aforismikokoelmat ovat lukematta. Amerikka kirjassa nuori mies matkustaa yksin Amerikkaan, on aika yksinkertainen, ja joutuu huonoon seuraan. 

Matkalla Prahaan törmännee Kafkan patsaaseen tai muistotauluihin puhumattakaan kahviloista ja matkamuistoista. Kafka-museo muuten löytyy Malá Stranan kaupunginosasta. Ja kyllä. Kafkan Oikeusjuttu on yöpöydän lukupinossa. Ennen Amerikan lukemista kuvittelin Kafkan vaikeaselkoiseksi. Vaikeampiakin kirjoja olen lukenut. 

Vuonna 1855 ensi kertaa julkaistu Božena Němcován Isoäiti teki positiivisen vaikutuksen lämminhenkisyydellään ja lempeällä huumorillaan sekä minuun että äitini. En oikein osaa sanoa miksi kirjan päättyminen tuntui suurelta erolta ystävästä, mutta niin vain kävi. 

Marie Voriskovan Mustalaissatuja kirjassa on 18 satua Tsekkoslovakiasta. Satujen keskeinen hahmo on Kalo Dant, joka mm. matkaa seitsemänteen maailmaan. 

1900-luvun alkupuolisko

Tšekin alue 1900-1950 kuului ensin Habsburgien sivulle, Ensimmäisen maailmansodan jälkeen muodostettiin Tsekkoslovakia, jonka saksankielisen osan Saksa miehitti. Toisen maailman sodan jälkeen maa jatkoi kommunistisena. 

Jaroslav Hašekin (1883-1923) Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa on mainio, farssimainen tarina hieman tohelon tuntuisesta sotamiehestä ensimmäisessä maailmansodassa. Itsekin tutustuin tähän kommelluuksia kohtaavaan sotamieheen jo nuoruudessani. Se ei ole mikään ihme, sillä kirja on tsekkien käännetyin romaani. 

Kuuntelin tarinan mielestäni radiosta kauan sitten kuunnelmana, ja olen lukenut pari kertaa, viimeksi kolmisen vuotta sitten. 

Kirja alkaa suurin sanoin:

"Suuri aika vaatii suuria ihmisiä."

Kirjan päähenkilö, Švejk, ei kuitenkaan ole mikään suurmies, päinvastoin. Hän on ammatiltaan koirien kaupustelija, kuten Hašek itsekin oli jossain vaiheessa ennen toimittajan uraansa. Švejk myy sekarotuisia koiria rotukoirina. 

Itselläni on Švejkistä hyvät muistot, mutta en oikein ole päässyt varmuuteen onko hän 'lintu vai kala' - eli onko hän vähän yksinkertainen vai todella viisas, joka näkee miten pääsee vähemmällä. Hyvä hän on puhumaan niin itsensä liemeen kuin sieltä pois. 

Jos kielletyt kirjat kiinnostaa, niin tämä oli kielletty Tsekkoslovakiassa, Puolassa, Bulgariassa ja natsi-Saksassa. Taisi sen suomennoskin olla pannassa jonkin aikaa. Nykyisin asia on ainakin Prahassa toisin. Švejk päivystää monien panimoravintoloiden mainoiskylteissä ja oluttuopeissa. Hasekin patsas löytyy Zizkovin työläiskaupunginosasta. 

Švejkin aikalainen ja yhtälailla veijarimainen on vuonna 1971 ilmestynyt Bohumil Hrabalin Ditie kirjassa Tarjoilin Englannin kuninkaalle. Tapahtumapaikka on Prahan lähellä sijaitseva hotelli. Kirjan tapahtuma-aika sijoittuu maailmasotien väliin. 

Kirjassa päähenkilön työura alkaa pienestä juoksupojasta ja etenee erilaisten vaiheiden kautta hotellijohtajaksi.

Laurent Binetin HHhH - Heydrichin salamurhan jäljillä -kirjaa kuvaillaan metafiktiiviseksi romaaniksi, missä valmistellaan Reinhard heydrichin salamurhaa. Tapahtumaikkana on Praha, jonne Heydrich on määrätty johtamaan natsien toimintaa. Heydrich ei ollut mikään kiva mies, häntä kuvailtiin mm. Prahan teurastajaksi. 

1900-luvun loppupuolisko

Ajanjakso sisältää Prahan kevään (joulukuusta 1967 jolloin alkoi vapaammin kommunismin aika elokuun 22.päivän iltaan 1968, jolloin Varsovanliiton maat miehitti Prahan ja maa palasi hieman perinteisemmän kommunismin suuntaan) ja Tšekkoslovakian jakautumisen Tsekkiin ja Slovakian 1.1.1993.

Pentti Saarikosken Aika Prahassa sijoittuu aikaan jolloin hän oli eroamassa puolisostaan. Hän asui Prahassa kolmatta kuukautta joulun 1966 molemmin puolin. Omien sanojensa mukaan hän joi keskimäärin joka päivä 4 litraa olutta ja poltti yli kilometrin verran savukkeita. Paljon muutakin hän teki, mm.pesi nyrkki pyykkiä.

Milan Kunderan (1929-2023) saman nimiseen romaaniin perustuvan Olemisen sietämätön keveys elokuvan kävin katsomassa puolison kanssa elokuvateatterissa tuoreeltaan 1988. Kirjan luin vasta tällä vuosikymmenellä. Kirja sijoittuu Prahaan Prahan kevään (1967) jälkeiseen aikaan. 

Elokuvaa kuvattiin aikanaa rohkeaksi, mutta kirjaa lukiessa en enää muistanut siitä mitään. Itse kirjakaan ei jättänyt kovin paljon muistijälkiä. Luin sen kun Kunderan kerrottiin kuolleen. Prahalaisille Kundera on jäänyt tuntemattomammaksi, sillä hän muutti Pariisin jo 1975 ja kirjoitti sen jälkeen pääosin ranskaksi. Yksi kirjan tapahtumapaikka on Petrinin kukkula, minne kannattaa suunnata, jos haluaa nähdä kuuluisan sillan ja koko kaupungin lintuperspektiivistä. Kunderakin kertoo kirjassa että: 

"Paikka oli kaunein maailmassa."

Kukkula sijaitsee joelta katsoen Malá Stranan takana. 

Šoltéz Pavel Maanantaisin suljettu. Prahalainen dekkari. Vanha kaupunki, Linnavuori, jokirannan, jazz-pubi Banjo, kadonnut näyttelijä ja opiskelija joka joutuu vyyhteen mukaan. 

Luin kirjan pari vuotta sitten, mutta nyt kun Prahan kadut on soffamatkalla tutumpia, niin pitänee lukea uudestaan. Pysyy kartalla paremmin.

Tuoreimmasta päästä lukemani tsekkiläisiä kirjoja on vuonna 1980 ilmestynyt Pavel Kohoutin nuortenkirja Kysytään Klaaralta : Jelena Masinován käsikirjoitukseen pohjautuva romaani. Kirja sijoittuu Sázavan kaupunkiin, noin 60 km Prahasta kaakkoon. Kaupunki on muuten Ivalon kummikaupunki. 

En tiedä onko tsekkiläisillä kirjailijoille joku erityinen veijarigeeni, vai onko suomennettuihin kirjoihin jahkaantunut muuten vaan suhteellisen iso määrä huvittavia kirjoja. Sitä on tämä Klaara-kirjakin. Ihmettelin kyllä, että oli tämä sangen outo nuorten kirjaksi.

Kasiluokkalainen Klaara on automekaanikom tytär, joka saa yhtäkkiä kyvyn ennustaa, nähdä selvästi tulevaan. Se on ura, mitä itse luultavasti edelleen kauhistuisin.. hirveä vastuu siitä, ettei kerro mitään, mikä voisi saada kuulijan muuttamaan tapojaan, eli itsensä toteuttava ennustus. Perin vaarallista. 

Nyt

Salla Silmukan Valkea kuin lumi on trilogian toinen osa joka sijoittuu Prahaan. Tämä trilogia on itselläni aloittamatta, mutta halusin listätä sen tähän nykykirjana. 

Utopiaa, fantasiaa, tieteiskirjallisuus

Gustav Meyrink Golem. Golem on keinotekoinen ihminen, jonka kerrotaan palaavan Prahaan 33 vuoden välein.

Kirja vaikuttaa vähän sekavalta, mutta mielenkiintoiselta. 

Kun on ollut 33 vuotta poissa, paljon on vettä virrannut Moldaussa (kuten kirjassa joki nimetään, tšekiksi ja suomeksi Vltava, josta itse en ole aiemmin kuullutkaan), paljon on  muuttunut. 

Kaupunginosa on tyhjentynyt, ihmiset ovat vanhentuneita. 33 vuodessa ihmiset ainakin yleensä unohtavat keitä ovat tavanneet tasan 33 vuotta aiemmin. 

Kaarlen sillan (kuvassa) sortumista 1890 pidetään yhtenä Golemin (kuvassa oleva, erään kadun kulmassa oleva kivipatsas esittää Golemia) vierailuajoista. Siitä laskien muita käyntikertoja on ollut: 1692, 1725, 1758, 1791, 1824, 1857, Kaarlen silta sortui yllättäen 1890, sitä seuraavat Golemin ilmestymiset olisivat olleet 1923, 1956, 1989 joten viimeinen Golemin käynti olisi ollut 2022 ja seuraava vuonna 2055. Sitä ehkä en ole enää itse näkemässä, mutta voisihan siitä ottaa tavoitteen: Prahaan silloin, jos ei ole ennen tullut käytyä. 

Karel Capek (1890-1938) on muuten kirjailija, joka keksi sanan robotti näytelmässään R.U.R. 105 vuotta sitten. Hän on tšekkiläinen versio Isaac Asimovin, George Orwellin ja Aldous Huxleyn kaltaisista tieteiskirjailijoista. Olen nuorenpana omistanut Capekin kirjan Salamanterisota, mutta se ei vielä ole päässyt edes yöpöydälle. Kirja lienee satiiria natsi-Saksasta, mutta ei siitä enempää tässä yhteydessä.

Taas löytyi yksi maa, johon olisi kiva matkustaa muutenkin kuin soffalla istuen. Parin viikon illat vietin maisemia katsellessa ja tallensin ainakin neljä pakollista käyntikohdetta. Niiden lisäksi tulee tietysti Mucha-tyylisten rakennusten ihailu sekä Johannes Keplerin ja Tyko Brahen astronomia ja tietysti myös Rosenbergin kartano, missä Brahen kerrotaan juoneen liikaa ja kun ei rohjennut poistua paronin seurasta pissalle, kuoli seuraavana päivänä virtsarakon pullistumaan tai siihen, että hoiti sitä elohopealla.... Ja vaikka en olutta juokaan, niin pakkohan sitä on käydä muutaman sata vuotta vanhassa pubissa.Matkalukemiseksi taidan ottaa Kunnon sotamies Švejkin, ellei ennen sitä löydy jotain uutta ja mielenkiintoista. Esimerkiksi tsekkiläinen dekkari olisi kiva löytö. 

Päättymätön riemu

Luin kirjan. Kerrankin olisi pitänyt lukea etukäteen edes joku kirjan tarkempi esittely tai ainakin olisi pitänyt lukea kirjan lopussa oleva essee. Tosin en kyllä tiennyt sellaista olevan... Mutta haittaaks se, sillä esseessä kerrotaan, että kirjan luettua vasta tietää, miten kirja pitäisi lukea, jolloin haluaa lukea kirjan uudelleen ja uudelleen. Päättymätön riemu siis koko Päättymätön riemu.

Luin siis David Foster Wallacen (1962-2008) kirjan Päättymätön riemu. Sen lukeminen kuulemma muuttaa lukijaa, ja 'vaikuttaa aina krematorioon saakka'. En tiedä kuinka muuttunut olen.

Kirjailija aloitti kirjoittamisen 1991 ja päätti sen vuonna 1997 ollessaan 34-vuotias. Suomeksi kirja ilmestyi syksyllä 2020 Kari Hotakaisen käytettyä sen käännättämiseen Kimi Räikkösen elämäkerrasta saatuja tuloja. Myös apurahoja käytettiin, mistä en kyllä ollut kuullut aiemmin.

Yleensä en puhu kääntäjistä, vaikka heistä riippuu todella paljon se, kuinka kieli imaisee mukaan. Itselläni itse tarina on yleensä pääasia. Mutta tällaisessa kirjassa on pakko todeta, että Tero Valkonen on tehnyt hyvää jälkeä. Hänet palkittiin käännöstyöstä — eikä syyttä.

"Charles enosi on jo muutaman kuukauden ajan niellyt kolme lusikallista kalanmaksaöljyä juuri ennen kuin nakkaa hallinnollisen rankansa yöksi sängyn suuntaan. Veljesi ovat ottaneet tavaksi tallustella hiljaisina paikalle nielemisoperaqtiota katselemaan, heitä kun niin innoittavat ilmeet, joita Charles ottaa öljyn painuessa ääntä kohden."

Kirjan lopussa olevassa Samuli Knutin esseessä sanotaan, että kirjailija halusi kirjoittaa jotain hyvin amerikkalaista ja hyvin surullista. Sellaista surullista, jonka tuntee vatsassa ja joka ilmaisee itsensä eksyneisyytenä.

Jos tuo kirja oli periamerikkalaista arkipäivää, se kyllä vahvistaa käsityksiäni yhdysvaltalaisesta kulttuurista. 

Surullistakin se oli, mutta en osaa suhtautua huumeisiin neutraalisti, joten monet kohdat enemmänkin ärsytti. Kirjassa olisi voinut olla alkusanoina, että jos et halua lukea koko aikaa huumeista, vaihda kirjaa. Mutta riippuvuudet kyllä on surullinen asia. Ja Usan kohdalla olen miettinyt kuka maksaa riippuvuuksista aiheutuneet hoidot ja niistä aiheutuneet vammat. AA-kerhot ovat ilmaisia/edullisia vertaiskerhoja, mutta vaativat paljon kokoontumistiloja, jotka tuskin ovat ilmaisia yhteiskunnassa, missä kaikki tahtovat tehdä bisnestä. 

Ennen aloittamista olisi ollut hyvä tietää ainakin seuraavat asiat, jotka kerrotaan kirjan lopussa olevassa esseessä.

A. Taustalla on Wallacen omat kokemukset usean kuukauden päihdekuntoutuksesta puolimatkankodissa varsinaisen neljän viikon katkaisun jälkeen.  Siellä Wallace tutustui erilaisiin ihmisiin. Sen jälkeen hän kävi AA-kokouksissa viitisen kertaa viikossa. AAn menestys perustuu siihen, että juomakaverien seura vaihdetaan AA kavereihin, vaikka nimettömiä ollaankin. Wallace oli nuorena myös hyvä tenniksen pelaaja.

B. Kirjalla on kaksi päähenkilöä, Hal, joka on marihuanaan sekaantunut tenniksen pelaaja sekä puolimatkankodin valvoja Don. Sivuhenkilöitä on lukuisia.

C. Wallace varoitteli kirjan ilmestyttyä viihteen kehittymisestä. Hän oli sitä mieltä, että seuraavan 15 vuoden aikana eli vuoteen 2010 mennessä viihde tulisi muuttumaan. Ja muuttuikin, kuten nyt tiedämme. Internet ja Netflix eivät kirjan julkaisun aikaan vielä olleet arkipäivää, elettiin video kasettien aikaa. Itselläni oli tuolloin jo kännykkä ja sähköposti, monilla ei edes niitä.

D. Kirja alkaa 'Gladin vuodesta', joka on analysoitu olevan vuosi 2010. Loppu kirjasta sitten kertoo edellisestä vuodesta joka oli 'Depend aikuisalusvaatteen vuosi' (mainoksia käytetään vuoden niminä. Itseäni vaivasi koko ajan kuinka kauas tulevaisuuteen kirja on sijoitettu. Ajatus "tulevaisuudesta" kun on ihan eri nyt, 2025, kuin se oli kirjan ilmestyttyä 1997. Olisi ollut helpompaa ajatella, että puhutaan nyt oikeastaan menneisyydestä eikä tulevasta, esim. vuodesta 2035. Äänikirjaa kuunnellessa tietoa ei viitsinyt kaivaa esiin, kirjassa vuosi oli Tiiliskivien ystävät -ryhmän mukaan pääteltävissä muutamien kohtien yhdistelyllä heti kirjan alkupuolella.

E. Romaanissa Usa on ilmaissut itseensä Kanadan ja Meksikon... Ja itse mietin, onko nykyinen Usan laajentumishimoinen politiikka peräisin kirjasta.  Kirjassa puhutaan 1990-luvun New Yorkin roskakaaoksesta, josta myös Arto Paasilinna kertoi kirjassa Maailman paras kylä. Yhdistelen mielelläni asioita toisiinsa ja tässä tuli niputettua yhteen kaksi hyvää kirjaa, jonka juonen yksi lähtökohta on se, että New York meinasi hukkua p... roskiin.

Nämä asiat tiedettyäni mietin, että on erityisen surullista, että Wallace itse ei jaksanut elää niin kauan, että olisi nähnyt ennustamansa ajan, vaan 'nollasi karttansa" jo vuonna 2006. Hän kuitenkin käytti kirjan tekoon monta vuotta.

Mitä sitten jäi käteen? 

Kuuntelin kirjan Olavi Uusivirran lukemaan ja pakko sanoa, että harvoin olen kuullut yhtä sopivaa ääneen lukijaa kirjalle. Nopeutan kuuntelunopeutta yleensä jonkin verran, ja itselle tuli kirjasta mielikuva, että Uusivirta ei lukenut kirjaa, vaan tarinoi sen minulle innostuneesti olohuoneeni nojatuolilla istuen. Hän osasi kertoa taitavasti myös kirjan erilaiset onomatopoettiset ääntelyt, kuiskaukset ja kirosanoilla korostettu lauseet kuten: "Mitä on, vittu, olla ihminen."

Aloitin kirjan ensimmäisen kerran vuosi sitten kesän kynnyksellä. Nautiskelin kirjaa noin tunnin palasina. Rakastuin kieleen. Mutta äänikirjapalvelun vaihto ja kuukausituntimäärän lasku 150 tunnista sataan unohditti kirjan. Kun tuntimäärä on minimaalinen, löytyi aina ihan liikaa kertaistumalta kuunneltavia kirjoja, jotka vie aikaa näiltä mammuteilta. 

Päättymätöntä riemua ei lueta tai kuunnella yksillä silmillä. Siinä on 1096 isoa sivua ja äänikirjana normaalilla nopeudella sen kuuntelu vie aikaa 68 tuntia 40 minuuttia. Itse käytin siihen aikaa kuusi päivää, mikä hieman nopeutettuna tekee noin 10 tuntia päivässä. Muutakin oli pakko tehdä välissä.

Aloitin perjantaina, ja upeasta kielestä huolimatta sunnuntaina herättyäni harkitsin vahvasti, että luen välissä jonkun dekkarin, missä puhutaan marista vähemmän, tai no, oikeastaan missä ei puhuta huumeista lainkaan. 

Huumeet olikin itselleni kirjan ainoa negatiivinen asia. Jos olisin aikaisemmin tiennyt että kirja perustuu päihde/huume-vieroituksessa olevien kertomuksiin, olisi asennoituminen ollut helpompaa. Toisaalta en luultavasti olisi edes aloittanut kirjaa jos olisin tiennyt. 

No. Joka tapauksessa en aloittanut dekkaria, vaikka sen jo valitsinkin, vaan lähdin kävelylle ja brunssipizzalle lähiöravintolaan kuunnellen Uusvirran suoltamaa tajunnanvirtaa. 

Sitähän teksti tavallaan oli. Voi miten jumaloinkaan kirjan alaviitteitä. Niitä on vajaa 400. Osa lyhyitä, osa pidempiä ja mikä ihaninta, ne oli kerrankin luettu tarinaan mukaan juurikin oikeille paikoilleen. Wau. 

Wikipediasta luin että: 

"Wallace käytti mielellään ala- ja loppuviitteitä. Hän sanoi rakastavansa viitteitä, koska ne olivat ”melkein kuin toinen ääni pään sisällä”. "

Löysin siis tässä asiassa hengenheimolaisen. Olen aina ollut viitteistä ja suluissa olevista täsmennyksistä täysin samaa mieltä!

Kirjan lopussa olevassa esseessä kerrotaan kirjailijan miettineen, että lukijalla olisi kaksi kirjanmerkkiä, toinen tekstille, toinen viitteille. Olen nähnyt kirjan ja kauhistuttaa ajatella, miten tuollaista järkälettä luetaan. Ei ainakaan sängyssä selällään maaten. 

Mahallaan maaten kyllä, mutta itse en voinut käyttää sellaista lukuasentoa kolmeen vuoteen noin 20 vuotta sitten, ja asento unohtui. Silloin ranne oli tämän tästä kipeänä niin, että lääkärini uhkasi, että laittaa siihen kipsin, jotta olisi pakko levätä se kuntoon. Kipsiä ei loppujen lopuksi tarvittu. Kansanparantaja naksutteli nivelet oikeaan asentoon ja ergonominen näppäimistö ja tarvittaessa pidetty rannetuki piti huolen, että vika ei uusinut. Mutta tajusin vasta hiljattain, että sen jälkeen en ole lukenut sängyssä vatsallani. Voisikohan sen kyvyn treenata takaisin...

Vasta maanantain puolella pääsin varsinaisesti juoneen kiinni niin, että kokonaisuus alkoi hahmottua. 

Vielä viikonloppuna sanoin kaverille, että kirjan kieli on ihana ja lauseet välillä suorastaan ilotulitusta, mutta että en tule lukemaan kirjaa uudestaan. Tiistaina bussissa mietin jo dekkareita, jotka luen seuraavaksi. Listasin niitä tusinan verran. 

Entäs sitten nyt kun kirja on todellakin luettu loppuun ja lopun esseekin kuunneltu kahdesti. 

Nyt en ole ihan varma. Jos kirja olisi ohut, kuten vietnamilainen Ru, jonka luin heti kaksi kertaa samalta istumalta, tai ranskalainen runokirja, jonka lainasin luettavaksi sen kuunneltuani, tietäisin aloittavani Päättömän riemun uudestaan heti. 

Mutta lähes 1100 sivua tiivistä tekstiä, kuulema pienellä fontillakin vielä.... Ei ihan heti. Mutta jos kuitenkin parin vuoden päästä... ja paremmin valmistautuneena. 

Eli olen hieman pyörtänyt puheitani.

Yritin löytää valokuvaa kirjasta kirjakaupassa, mistä olisi hahmottanut kirjan fyysisen koon, mutta en löytänyt. Muistelen kirjan olevan korkeudeltaankin normaalia romaania isompi. 

Tuntimäärä vertailemalla kirja onkin vain hieman lyhyempi kuin Tolstoin Sota ja rauha osat 1-4 yhteensä, mitä olen aiemmin pitänyt sivumäärä tai kuunteluaikaa kuitenkaan tarkastamatta ihan liian aikaavievänä kirjana ihmiselle, joka lukee kirjan päivässä kaksi parhaassa. 

Tai jos vertaan Stephenie Meyerin Twilight-sarjaan, jonka olen kuunnellut ruotsiksi yli kymmenen kertaa ja suomeksikin ainakin kahdesti, niin huomaan että Päättymätön riemu on tuntimäärältään vain aavistuksen koko sarjaa pidempi. 

Pituus onkin siis suhteellinen käsite. Hieman alle 70 tuntia hengailua teinivampyyrien kanssa kuulostaa houkuttavammalta kuin sama aika klassikkoteoksen tai Päättymättömän riemun kaltaisen kulttiteoksen parissa. 

Vaikea silti ajatella, että jaksaisin hengailla Päättymättömän riemun kanssa yhtä montaa kertaa kuin Twilight (=Houkutus) -sarjan kanssa. Sen verran erilaiset tarinat kuitenkin ovat. Mutta pituuden vertaaminen osoittaa, että tiiliskivikään ei ole mahdoton selätettäväksi, kunhan vain aloittaa.

En silti välttämättä suosittele lukemaan  kirjaa vajaassa viikossa, kuten minä tein. Tiiliskivien ystävät ryhmässä paksuja kirjoja on luettu pätkissä, alle 150 sivua kuukaudessa. 

Seuraan ryhmää säännöllisen epäsäännöllisesti, ja olen poiminut sieltä luettavaksi tiiliskiviä, kuten tämänkin kirjan. Itsekin olen kokeillut pätkissä lukemista, mutta se ei ole oikein minun juttuni. Joku kirja voi olla kyllä keskeytettynä useita viikkoja, mutta se että lukisin kirjaa lukujärjestyksen mukaan.... pois se minusta.

Nyt luin mitä ryhmässä oli kirjoitettu Päättömästi riemusta, jota luettiin noin 70 sivun pätkistä. Vaikka keskittymiseni kuunteluun oli ehkä paikoitellen vähän herpaantunutta, pysyin kärryillä. 

Ylen uutisartikkelissa Ville Sutinen Vaivan arvoista -kirjasta toimittaja Anton Vanha-Majamaa kertoo Sutisen maininneen:

"En usko, että paljoa menee välttämättä ohi, vaikka lukee autopilotilla kymmenen sivua. Jotain jää johonkin. Se on vain erilaista lukemista"

Oli kiva saada vahvistusta lukutavalleni. En ole koskaan pyrkinyt opettelemaan kirjoista tai elokuvista sanontoja ulkoa. Se ei ole minun juttuni lukemisessa, vaikka silloin tällöin kyllä luenkin kirjan muistivihon ja kynän kanssa. Minulle tarinan kielestä nauttiminen ja itse tarina on tärkeämpää. Silloin voi välillä ottaa lukemisen rennomminkin.

Myönnän, että jos tämä kirja olisi ollut fyysinen teos ja se olisi ollut omani, se olisi täynnä merkintöjä osuvista sanonnoista. 

Itse nautin kirjassa eniten selkeän yhtenevistä kohdista, kuten Danin taistelu, Halin tennispeli ja nuorten oppilaiden luolanpuhdistus. 

Sitä oli ehdottomasti myös hulvaton (kuulemma 9 sivuinen pienellä viitefontilla painettu) luettelo elokuvista, joka jonkun lähteen mukaan kesti äänikirjassakin peräti 55 minuuttia, mutta itse en katsonut mittaa. Jotkut tuon luettelon kohdat viittasi selkeästi itsetarinaan antaen sille lisätietoa, vaikka luettelo olikin irrallisena oloinen. Kirjallahan ei ole varsinaista loppua, vaan se mitä lopussa tapahtui, pitää päätellä tekstin ja loppuviitteiden avulla.

Tästä kirjasta olisi voinut kirjoittaa laajemaakin kuvailua pelkäämättä spoilaamista. Lopetan kuitenkin tähän.

Kun olin lukenut kirjan ja kirjoittanut tämän tekstini, tutkin mitä muut ovat kirjoittaneet. Itse kirjan sisällöstä olisin voinut kirjoittaa samoin kuin Eniten minua kiinnostaa tie -blogin kirjoittaja, olen samaa mieltä. Hän oli kirjan ohella sisäistänyt lukiessaan loistavasti myös kirjan kielen. 

Tuhkimo näyttämöllä ja satuna

Ystävänpäivän kunniaksi leikittiin kavereiden kanssa Aurinkokuninkaan hovineitoja ja käytiin katsomassa Porin teatterissa Tuhkimo. Veikkaan että katugallupissa kysyttäessä ensimmäisenä mieleen tulevaa satua, olisi monien vastauksena Tuhkimo. Sadussa hyvä ja kaunis käytös kaikkia kohtaan palkitaan. Tuhkimossa se palkitaan pääsyllä prinssin puolisoksi. Ryhmämme keski-ikä oli yli 60 vuotta. Itse olin ryhmän nuorin. Kaikki olimme sitä mieltä, että tuleminen kannatti. Onneksi näytelmä jatkuu ainakin vielä koko kevään, joten muillakin on aikaa käydä sitä katsomassa. 

Kuvat: Porin teatterin mediakuvia

Tuhkimo sadun alkuperäinen kirjoittaja on pariisilaisen asianajajan Charles Perrault (1628-1703) ja se julkaistiin ensi kerran vuonna 1697. 

Perrault oli ryhtynyt vuonna 1663 huolehtimaan Ludvig XIV:n taide- ja kirjallisuuspolitiikasta. Tämä työ toi hänet hoviin ja johdatti hoviväen satujen maailmaan. Tuohon aikaan sadut olivat suosittuja yläluokan keskuudessa. Niitä kerrottiin toisille ja näyteltiin. Vuonna 1671 Perraultista tuli Ranskan akatemian jäsen. Perrault tunnetaan näinä päivinä siitäkin, että hän nosti silloisen nykykirjallisuuden silloin suosiossa olleen antiikin kirjallisuuden rinnalle pitäen molempia yhdenvertaisina. 

Kyseessä on sama tyyppi, joka on julkaissut Hanhiemon satuja eli kertomuksia menneiltä ajoilta -kirjan vuonna 1693, vaikka olen kyllä tähän saakka kuvitellut Hanhiemon satujen olevan Englannista. Hanhiemon saduista löytyy mm. Kaunotar nukkumassa metsässä eli tarina, joka nykyisin tunnetaan Prinsessa Ruususen nimellä. Mainittakoon, että Perrault ei itse keksinyt satuja, vaan muokkasi ne kansantarinoista ym. lähteistä silloiseen Ranskan hovielämään sopivaksi. Ainakin yksi tarinoista on peräisin Decamerone-kirjasta. 

Saduista tuli hovissa niin suosittuja, että Perrault kirjoitti neljä vuotta myöhemmin Hanhiemon tarinoita -kirjan, mistä löytyy mm. Saapasjalkakissa, Punahilkka, Prinsessa Ruusunen ja Cinderella tai pieni lasitossu, joka nykyisin tunnetaan Tuhkimo nimellä. 

Myöhemmin satuja on muokannut niin Grimmin veljekset kuin Disneykin. Tuhkimosta on tehty näytelmiä, elokuvia (ensimmäinen 1950) ja balettiesitys. 

Itse yllätyin kuinka tarkkaan Tuhkimo näytelmä noudattaa Perraultin versiota tarinasta. Itse olen kuullut tarinan ensi kertaa Grimmin veljesten muodossa, missä Tuhkimon sisarpuolet veistelivät kantapäätä ja poistivat varpaan, jotta kenkä mahtuisi jalkaan. Sisaret tuumasivat yksi kerrallaan, että prinsessana ei tarvitsisi kävellä itse. Siinä versiossa sisarpuolta vietiin ratsain prinssin luo ja lintu sen pähkinäpuun oksalla, mistä Tuhkimon isältään saama oksa oli peräisin, lauloin: 

"Kenkä jalkaa puristaa, verta tielle pulppuaa, takaisin siis ratsasta, etsi sisar oikea."

Näytelmään oli otettu Grimmin versiosta isän Tuhkimolle lahjana tuoma oksa, mutta jätetty raaemmanpuoleinen kehonmuokkauskohtaus esittämättä. Onneksi.  

Teemu Loikas oli suunnitellut Tuhkimolle oivalliset lavasteet. Istun teatterissa aina melko edessä, jotta näkisin kaikki pikkutarkasti. Joskus on täytynyt pettyä, kuten kerran Lahdessa jotain Niskavuorinäytelmää katsoessa, kun lavasteina oli vain koroke ja yksi tuoli. Sieluni janoaa yksityiskohtia, ja niitä tässä riitti, niin fyysisinä elementteinä kuin valoin luotuna. 

Vieläkin ihmettelen, miten näppärästi haltiakummi taikoi kurpitsasta vaunut!

Näytelmässä Tuhkimolla oli myös oikea nimi: Ella. En muista lukeneeni Tuhkimon nimeä satuversioissa. Perraultin sadussa ilkeämpi sisarpuoli antaa Tuhkimolle nimen Tuhkapylly, ja kiltimpi lieventää sen Tuhkimoksi. Muita nimiä ei mainita; vain toinen sisarpuolista on saanut tuolloin nimen, Javotte. 

Näytelmän sisarpuolet olivat juuri niin ikeitä kuin olin asian mieltänytkin ja äitipuoli sitäkin hirveämpi. Näytelmästä käy kyllä ilmi sekin, miksi äitipuoli on niin ilkeä. Se ei silti ole syy kohdella tytärpuoltaan kaltoin. 

Pakko todeta, että olin niin häikäistynyt näytelmästä, että en jälkeenpäin muistanut, kerrottiinko näytelmän lopussa Perraultin sadun lopussa ollut opetus: 

"On kaunis muoto aarre melkoinen, vaan kaunis käytös vielä voittaa sen. Ja tärkeämpi kuin on muoti uus' on hengetärten lahja, herttaisuus."

Erityiskiitokset Tanssikoulu Tankan tanssijoille, jotka tanssahtelivat sangen tenhoavasti. En tiedä kumpi tanssiryhmä oli vuorossa sinä iltana, kun näytelmää katselimme, mutta katselimme sitä mielellämme. 

Myös Marko Honkanen, teki erityisen hyvän vaikutuksen prinssin isänä. Vaativa ja määräilevä isä huomasi pojan rakastuneen aidosti, ja antoi parille siunauksensa sangen luontevasti. Mikä ihana päätös tarinalle. 

Jälkeenpäin keskustelimme kavereiden kanssa siitä, onko Tuhkimo kuitenkaan "lumoavin satu" kuten teatterilippuun oli painettu. 

Hyvä sai kyllä palkkansa, eikä pahaakaan kohdeltu huonosti. Se on aina hyvä asia. Mutta kuitenkin Tuhkimoa kiusattiin ja kohdeltiin kaltoin eikä hänellä ollut ystävänään kuin hiiriä, joita vilisi näytelmässäkin runsaan puoleisesti (ei pelkoa, ne eivät olleet eläviä). 

Itse sanoisin, että lumoavin satu voisi olla Kaunotar ja Hirviö. Vaikka sekään ei mikään lempeä satu ole, siinä ei kuitenkaan kiusata juuri muita kuin Hirviötä, ja häntäkin vain siksi, ettei ollut nuorena kiltti avun pyytäjälle, eli vähän niin kuin oma vika. Eikä Prinsessa Ruususessakaan tapahdu muuta pahaa kuin sadan vuoden unoset. 

Toisaalta, kaikki nämä klassiset prinsessasadut ovat lällyjä saduista pahimpaan verrattuna. Se on tietysti Hannu ja Kerttu. Ensiksi isä ja äiti jättävät lapsensa heitteille metsään, missä noita lihottaa lapsia syödäkseen ne, ja tarina päättyy siihen, että lapset murhaavat noidan. En ole vielä tähän ikään mennessä keksinyt, mikä olisi sen sadun opetus. 

Jos jotain jäi näytelmästä puuttumaan, se oli omassa seurassa olevat lapsikatsojat. Osa porukastamme oli parvella, ja siellä oli kuultu myös lasten riemua eri kohtauksissa. Permannolla oli hiljaisempaa. Katselimme vain lumoutuneina satua... oli se, lumoavin satu!

Ps. liput oli itse hankittu. 

Klassikko haaste - Rudyard Kipling Kim

Viime aikoina olen soffamatkaillut Intiassa, vaikka tammikuu onkin arktisten alueiden kuukauteni. Lohduta itseäni sillä, että Himalajan juurella kun voi olla kylmä, mutta en ole itse silti kovin vakuuttunut valinnoista ei. No. Pääasia on, että luetaan... 

En haluaisi välttämättä matkustaa Intiaan, vaikka välillä harmittelin, etten 1980-luvun

alussa vastannut myönteisesti kirjekaverin kutsuun tulla siskonsa häihin sinne. Hän olisi maksanut matkankin, mutta mamoilin enkä mennyt. 

Nyt olen kuitenkin havainnut, että erityisesti Mumbai eli Bombay eli Unelmien kaupunki kiinnostaa.

Rudyard Kiplingin (1865-1936) Kim on vakoiluromaani. Kirja alkaa Lahoresta. Punjabin alueella käytiin. Välillä matkataan kohti pohjoista. Ja etsitään oikeaa virtaa. Kirja ilmestyi ensi kertaa 1901.

Kim löytyy useilta klassikkokirjalistoilta. Jossain se luokitellaan poikakirjaksi, mutta vakoilu ei itsestäni kuulosta oikein lasten jutulta. 

Rudyard Kipling syntyi Brittiläisessä Intiassa, kävi koulunsa Englannissa, asui niiden lisäksi myös Amerikassa ja Etelä-Afrikassa. Intia tuntui häneltä Englannissa käydyn koulun jälkeen kuin kotiin paluuta, mutta hän ei siis kuitenkaan jäänyt sinne. 

Vaikeasti omaksuttavan etunimensä hän sai sen paikkakunnan mukaan, missä hänen vanhempansa tapasivat. Nostalgista, mutta olen silti tyytyväinen, että oma etunimeni ei ole Honkajoki!

Olen kuunnellut Kimin aiemmin englanniksi eikä se tehnyt mitään vaikutusta. Se kirja tosin oli lyhennetty versio.

Tähän suomenkieliseen kirjaan tykästyin. 

Kimissä on samaa itsevarmuutta mitä Peppi Pitkätossussa. Hän pärjää, vaikka onkin melkolailla yksin. 

Sattuma johdattaa englantilaista syntyperää olevan orpopojan vakoijaksi. Vastentahtoisesti hän saa koulutuksen, joka takaa hänelle nopeasti isänsä sukuun sopivan ammatin.

Sattuma vaiko kenties karma johdattaa hänen lähelleen aikuisia, jotka toisaalta pitävät poikaa silmällä, toisaalta tuuppivat häntä elämässä eteenpäin. 

Tykkäsin myös siitä, että joitain Sujata Masseyn Intia-kirjoista tuttuja asioita putkahteli esiin niin, että kirja tuntui kotoisalta, vaikka tuon aikakauden Intiasta en hirveästi ole lukenut. 

En edelleenkään osaa hahmottaa onko kirja lastenkirja vai aikuisten. Mutta toisaalta, Tuhannen ja yhden yön tarinoistakin on olemassa versiot lapsille, ja kuuden tietosanakirja verran todellisia aikuisten tarinoita. Voin muuten suositella sitä täydellistä sarjaa ja harmittelen, että olen hukannut omani. Sain sen kun olin viidennellä luokalla. En kyllä itse antaisi sarjaa sen ikäiselle lapselleni, mutta tarinoissa oli kyllä paljon itämaista mystiikkaa, joka teki vaikutuksen.

Kimistäkin mystiikkaa löytyi. Se liittyi elämän kiertokulkuun ja valaistumista kohti etenemiseen. 

Kannatti selättää tämä teos, etenkin, kun siitä englanninkielisestä lukukokemuksesta jäi niin huonot muistot. 

Kipling on edelleen nuorimpana Nobelin kirjallisuuden palkinnon saanut kirjailija. Palkinnon hän sai 1907. 

Kimistä on ilmestynyt lukuisia painoksia, en laskenut, mutta varmaan sata erilaista kansikuvaa löysin. Tuohon yllä olevaan kuvaan poimin neljä itseäni kiinnostavinta. Mikä oudoilta, Kim oli englantilaisten vanhempien poika, mutta monessa kuvassa hänet on piirretty intialaisen näköiseksi. Kirjassa kyllä kerrottiin, että hän oli ruskettunut kuin intialaiset pojat, mutta ei se naaman muotoa muuta.

Kiitokset Tuulevin lukublogille haasteen emännöinnistä.

Lista maailman 100 parhaasta romaanista ennen vuotta 1900

Löysin jostain kansainvälisestä kirjablogista The Daily Telegraphin vuonna 1899 laatiman listan romaaneista, jotka ovat olleet aikansa helmiä ja jääneet ihmisten muistoihin. Lista on luonnollisesti painottunut hyvin vahvasti englanninkielisiin maihin. Mukana on muutama ranskalainen kirjailija, pari italialaista ja yksi venäläinen. Muita maita ei listoilta löydy. Esimerkiksi Cervantes puuttui. Useilla kirjailijoilla on listalla pari-kolme romaania. Pari novellikokoelmaakin taisi olla mukana. Lista tuntui painottuvan enemmänkin meriseikkailuihin kuin romantiikkaan, vaikka esim. Jane Austen ja muutama tuntemattomampikin naiskirjailija oli mukana.

Englanninkieliset kirjan nimet eivät ainakaan itselleni ole kaikki tuttuja, joten etsin krjoille suomenkielisiä käännöksiä. Kävin listaa läpi Wikipedian ja Kirjasammon kanssa. Googlasin ja jossain kohden käytin tekoälyäkin etsimisessä. Saattoi silti olla, että joku käännös jäi löytymättä. Muutamaa tarkastelin Finnankin listoilta, mutta en löytänyt. 

Kirjasin kirjailijoiden perään elinvuodet ja maat missä ovat asuneet pidempään. Itselleni on miellyttävämpää tietää, minkä aikakauden kirjoitustyöstä on kyse. Loppua kohden lisäilin enemmän ja enemmän kommentteja, mutta en viitsinyt enää käydä listan alkupäätä uudestaan, joten se jäi niukkasanaisemmaksi. 

Pakko myöntää, että opin paljon monista kirjailijoista. Varmaan puolet oli sellaisia, joiden nimeä en ollut kuullutkaan. Tässä listassa olen lihavoinut ne, jotka olen lukenut. Yllätys oli, että naisia oli mukana enemmänkin kuin Austen ja Brontet.

Jaoin 100 kirjan listan kahteen osaan. Aluksi on aakkosittain ne kirjat, jotka on käännetty suomeksi, lopussa harmaalla ne, joita ei ole suomennettu vielä. Toivoa on, sillä esimerkiksi Ville-Juhani Sutinen on kääntänyt yhden näistä hiljattain. Jos joku nyt tästä saa idean käännöstyöhön, niin itse toivoisin ensimmäisten käännösten joukossa olevan Mrs Henry Woodin East Lynne. Tai näkisinpä sen edes näytelmänä. 

Näemmä olen lukenut tätä kirjoittaessani 12/100. Lihavoin tekstejä sitä mukaa kun luvut etenee. 

Suomennetut suosikkikirjat 47/100

Austen Jane (1775-1817) Englanti

·       Järki ja tunteet

·       Ylpeys ja ennakkoluulo

Balzac Honoré de (1799-1850) Ranska

·       Ukko Goriot

Beecer-Stowe Harriet (1811-1896) Usa. Orjuuden vastustaja.

• Setä Tuomon tupa

Braddon M. E. (1835-1915) Englanti

·       Hänen salaisuutensa

Bronte Charlotte (1816-1855) Englanti

·       Kotiopettajattaren romaani

·       Shirley

Bulwer-Lytton Edward (1803-1873) Englanti tunnettu Suomessa Pompeijn viimeiset päivät -kirjasta, jonka lisäksi on suomennettu ainakin viisi kirjaa.

• Rienzi : Rooman viimeinen tribuuni (1835 toimi myös pohjana Wagnerin Rienzi-oopperalle, jota en ole nähnyt vielä)

Caine Hall (1853-1931) Mansaaret, Mansaaren trubaduuri,

·       Sovitus (kirja sijoittuu Mansaarille, kuten pari muutakin kirjaansa)

Collins Wilkie (1824-1889) Englanti

• Kuukivi
• Vakopukuinen nainen

Cooper James Fenimoer (1789-1851) Usa:n romaanitaiteen perustaja

• Haukansilmä
• Ruohoaavikko
• Viimeinen mohikaani

Dickens Charles (1812-1870) Englanti

• Dombey ja poika
• Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut
• Oliver Twist

Dumas Alexandre vanhempi (1802-1870) Ranska

• Kolme muskettisoturia
• Monte Criston kreivi
• Myladyn poika eli kaksikymmentä vuotta jälkeenpäin. Löytyy myös nimellä Muskettisoturit seikkailevat jälleen

Fielding Henry (1707-1754) Englanti, sääli ettei kirjoittanut myös siitä vakavien rikosten tutkintaan organisoimastaan Englannin ensimmäisestä rikospoliisiosastosta)

• Joseph Andrewsin seikkailut
• Tom Jones

Hawthorne Nathaniel (1804-1864) Usa,

• Seitsenpäätyinen talo (sijoittuu Uuden englannin kaupungin sivukadulle 1600-1700-luvulla)
• Tulipunainen kirjain (sijoittuu Uuteen Englantiin puritaanielämään 1600-luvulla)

Hope Anthony (1863-1933) Englanti, kirjoitti romantiikan hehkuttamia seikkailuromaaneita, jotka myivät, mutta joista ei itse pitänyt, Presidentin kilpakosijat kuulostaa mielenkiintoiselta

• Zendan vanki (kirja on käännetty kahdesti suomeksi. tapahtumamaana kuvitteellinen Ruritania, esiintyikö se jossain Blytonin kirjassakin?)

HughesThomas (1822-1896) Englanti

• Tom Brownin kouluvuodet (sisäoppilaitosromaani)

Hugo Victor (1802-1885) Ranska

• Kurjat
• Meren ahertajat
• Pariisin Notre Dame tai myös nimellä Notre-Damen kellonsoittaja

Kingsley Charles (1819-1875) Englanti, käännetty myös romaanit Länttä kohti ja Vellamon lapset

• Hypatia eli uusia vihollisia vanhassa hahmossa (kertoo 500-luvun Kreikasta)

Kipling Rudyard (1865-1936) Bombay Brittiläinen Intia/Englanti/Usa/Etelä-Afrikka/Englanti. Tunnetuimmat kirjansa on Viidakkokirja ja vakoiluromaani Kim. Nobel 1907 nuorimpana koskaan ja pitää sitä titteliä edelleen)

• Kadonnut legioona : kertomuksia Intiasta ja muualta (Kiplingin ensimmäinen novelli-teos)

Marryat Frederick (1792-1848) eli Kapteeni Marryat, Dickensin tuttava ja Hemingwayn sekä Twainin  ihailema nuortenseikkailukirjailija. Tunnetaan erityisesti Lentävästä hollantilaisesta joka ei ollut tällä listalla.

• Joen kasvatti
• Merikadetti Jack Easy (oli suosituin kirjansa vuodelta 1836)
• Nuori kadetti Simple

Reid Mayne (1818-1883) Tunnetaan myös nimellä Kapteeni Reid.  Pohjois-Irlanti/Usa. Poen ystävä, Osa kirjoista sijoittuu Meksikoon, missä Reid matkusteli. Ainakin 12 muuta teosta tämän lisäksi on suomennettu.

• Päätön ratsastaja (Seikkailuromaani Teksasista. Sarjassa on kolme osaa, joten kannattaa aloittaa oikeasta. löytyy e-kirjana ja ainakin pari muutakin kirjaansa ja YouTubesta Piplia-äänikirjana.)

Scott Walter Sir (1771-1832) Skotlanti. Itse tunnistin etukäteen vain1100-luvun englannista kertovan pääteoksensa Ivanhoe, joka yllättäen puuttuu tältä listalta, joka on muuten pisin yhden ihmisen lista ja vielä on yksi käätämättömissäkin. Teki tunnetuksi historiallisen romaanin lajityypin ja kirjoitti Napoleonin elämäkerrankin.

• Henkipatto Rob Roy (hakobiittikapinen ajalta, löytyy vain lyhennettynä suomennoksena)
• Kenilworth (hovielämää ja kiellettyä rakkautta Elisabet I aikaan)
• Kuninkaan mies
• Lammermoor’in morsian (Kaksi suomennosta)
• Talismani (elokuva Rikhard Leijonamieli tehty tästä)
• Tähdistälukija (selvittämätön rikos kertomus 1700-luvun loppupuoliskolta)

Sienkiewicz Henryk  (1846-1916) Puola. Nobel 1905. Toinen pääteos Kunnian kentällä : historiallinen kertomus Juhana Sovieskin ajoilta olisi varmaan myös listalla, mutta se ilmestyi vasta 1907. Varmaan pitäisi tarttua tähän vihdoin.

• Quo Vadis (Neron ajan Roomasta. Nimi tulee Quo Vadisin pienestä kirkosta Roomassa, missä kirjailija sai idean kirjaan.)

Smollett Tobias (1721-1771) Skotlanti/Italia. Kehitti englantilaista veijariromaanityyppiä.

• Peregrine Pickle kirjasta on julkaistu suomeksi vain katkelma Kommodori Trunnionin kuolema antologiassa Englantilaisen kirjallisuuden kultainen kirja.

Sterne Laurence (1713-1768) Irlanti/Englanti. Tajunnanvirtatekniikan uranuurtaja. Lukupinon pohjilta löytyy itseltäni myös Sentimentaalinen matka, joka suuntauti Italiaan ja Ranskaan. Se on suomennettu 2010.

• Trustan Shandy – elämä ja mielipiteet (ilmestyi vuosina 1759-1767, suomeksi vasta 1998)

Sue Eugéne (1803-1857) Ranska

• Kuljeksiva juutalainen eli Jerusalemin suutari, painettu myös nimellä Vaeltava juutalainen.

Tackeray William Makepeace (1811-1863) Intia/Englanti. Satiiri Turhuuden turuilla ei näy olevan listalla, mutta löytyy lukupinoni pohjalta.

• Henry Esmondin historia hänen itsensä kertomana (historiallinen romaani1700-luvun Englannista)

Tolstoi Leo (1828-1910) Venäjä

• Anna Karenina

Ja sitten suomentamattomat kirjat 

Itse luen kirjat nykyään mieluummin ruotsiksi kuin englanniksi joten jos löysin ruotsinnoksen, lisäsin maininnan. Myös löytämiäni e-kirjoja mainitsin, mutta niiden osalta lista ei ole täydellinen. Huom! Saman kirjailijan teoksia voi olla sekä käännetyissä että ei-käännetyissä. 

Ainsworth William Harrison (1805-1882) Englanti, ruotsiksi löytyy ainakin Guy Fawkes eller krutsammansvärjningen

• The Tower of London
• Old St. Paul's
• Windsor Castle

Barrie J. M. (1860-1937) Skotlanti, suomennettu mm. Peter Pan

• A Window in Thrums

Besant Walter (1836-1901) & Rice James (1843-1882) Englanti, Besant oli muutaman vuoden professorina Mauritiuksella, joten joku kirja saattaisi kertoa sieltäkin. Ehkä.

• The Golden Butterfly

Boldrewood Rolf eli Thoas Alexander Browne (1826-1915) Australia

• Robbery Under Arms

Bulwer-Lytton Edward (1803-1873) Englanti tunnettu Suomessa Pompeijn viimeiset päivät -kirjasta, jonka lisäksi on suomennettu ainakin viisi kirjaa. Riezi kirja löytyy ylempää käännettyjen listalta.

• Last of the Barons
• Night and Morning
• The Caxtons

Cockton Henry (1807-1853) Englanti

• Valentine Vox (aiempi versio: The Life and Adventures of Valentine Vox, the Ventriloquist (kertoo vatsastapuhujasta)

Crawford Francis Marion (1854-1909) Italia, suomennettu Ajattomat aaveet v.2017

• Mr. Isaacs : A Tale of Modern India  

Dickens Charles  Englanti (Ks käännetyistä ylempää lisää)

• Martin Chuzzlewit
• The Old Curiosity Shop

Doyle Arthur Conan (1859-1930) Englanti, suomennettu mm. Sherlock Holmes-kirjoja

• The Firm of Girdlestone (julkaistu People lehdessä sarjana 1889-1890)

Eliot George oikeammin Mary Ann Evans (1819-1880) Englanti  psykologisen romaanin uranuurtaja

·       Scenes of Clerical Life novellikokoelma, (suomennettu mm. Daniel Deronda)

Gaskell Elizabeth (1810-1865) Englanti,

·       Mary Barton (löytyy myös ruotsiksi. Suomennettu mm. Cranfordin seurapiiri)

Grant  James (1822-1887) Skotlanti, kirjoitti paljon romaaneita Skotlannin historiasta

·       The Aide de Camp

• The Romance of War (ei suomennettu, jotain löytyy ruotsiksi kuten myös Filip Rollo ja Konung Gustaf Adolfs skottska krigare)

Harte Bret (1836-1902) Usa suomeksi löytyy Tarinoita Kalifornian kultamailta 1-2)

·       Gabriel Conroy 

Holmes Oliver Wendell vanhempi (1809-1894) Usa

• Elsie Venner

Kingsley Charles (1819-1875) Englanti ks. käännetyistä ylempää Hypatia. Käännetty myös Länttä kohti ja Vellamon lapset.

• Two Years Ago (romaani vuodelta 1857)
• Alton Locke (vuodelta 1849)

Kingsley Henry (1830-1876) Englanti Charlesin veli, joka matkusti Australiaan 1853, josta palasi 6 vuotta myöhemmin ja kirjoittaa elämästä siellä.

• The Recollections of Geoffrey Hamlyn

Lawrence George Alfred (1827-1876) Englanti, mutta otti osaa Amerikan sisällissotaankin. Kirjoitti anonyymisti Guy Livingstonen, ja sen jälkeiset teokset tittelillä Guy Livingstonen kirjoittaja.

• Guy Livingstone or ’Thorough’(näkyy olevan maailman 11648. paras kirja ikinä. Löytyy Project Gutenbergistä englanniksi. Huom! kirjoittaa tässä samasta Rugby School -koulusta, mistä Thomas Hughesin käännetty teos Tom Brownin kouluvuodet käännettyjen listalla. Kiinnostaisi molemmat.)

Lever Charles (1806-1872) Irlanti

• The confessions of Harry Lorrequer (esikoisteos 1837)
• Charles O'Malley

Linton Eliza Lynn (1822-1898) Englanti, antifeministi

• The Atonement of Learn Dundas

Lover Samuel (1797-1868) Irlantilainen lauluntekijä tunnettu myös nimellä Ben Trovato. Oli pakko kuunnella The Angel´s Whisper kipale. Legends and Stories of Ireland löytyy e-kirjana äänikirjapalveluista ja Project Gutenbergistä löytyy jotain englanniksi lisää).

• Handy Andy (satu irlantilaisesta elämästä 1841)
• Rory O'More (koominen ooppera 1837)

Marryat Frederick (1792-1848) kapteeni, Dickensin tuttava ja Hemingwayn sekä Twainin  ihailema. Tunnetaan erityisesti Lentävästä hollantilaisesta joka ei ollut tällä listalla. Kolme kirjaa löytyy käännettyjen listalta.

• The King's Own

Meredith George (1828-1909) Englanti. Nuoren Feverelin tulikoe -kirja on suomennettu.

• Diana of the Crossways

Mulock tai Craik, Dinah Maria (syntyjään Mulock) (1826-1887) Englanti. Suomeksi löytyy Jalo elämä ja Rampa pikku prinssi ja hänen matkustusviittansa sekä verkosta Italialaisen tytär -kertomus, joita mainostetaan John Halifaxin tekijän kirjoiksi, mutta sitä ei ole suomennettu.

• John Halifax (pääteos vuodelta 1856, löytyy e-kirjana englanniksi äänikirjapalveluista)

Ouida eli Luisa de la Ramé (1840-1908) Englanti/Italia. Suomeksi käännetty Flandrialainen koira, Aro, Kosto, Lehti myrskyssä  ja Petetty.

• Under Two Flages (suosituin teoksensa ja löytyy ruotsiksi Unger skilda fanor)

Reade Charles (1814-1884) Englanti. Erikoistunut yhteiskunnallisia kysymyksiä pohtiviin dokumenttiromaaneihin.  Suomennettu pääteos Luostari ja kotiliesi joka kertoo keskiajasta. Alla olevat kirjat kaikki löytyy englanniksi e-kirjana

• It Is Never Too Late to Mend
• Peg Woffington and Christine Johnstone
• Hard Cash

Rives Troubetzkoy Amélie, (1863-1945) Usa, prinsessa vuodesta 1896 alkaen

• Virginia of Virginia (1888)

Schreiner Olive Emilie Albertina  julkaisi aluksi salanimellä Ralph Iron(1855-1920) Etelä-Afrikka, vanhemmat lähetyssaarnaajia. Suomennettu ilmeisesti vain Ratsumies Peter Halket Mashonamaasta

• The Story of an African Farm (esikoisteos vuodelta 1883, josta tuli suosittu. Kirjoitettu nimellä Ralph Iron. Löytyy myös ruotsiksi Farmen i Afrika)

Scott Michael julkaisi myös nimellä Tom Cringle (1889-1835) Englanti/Jamaika. Liekö sama Scott, jolta on Lännensarja 10/1962 Kuoleman varoitus.

• Tom Cringle's Log  (Meriromaani, löytyy ruotsiksi Tom Cringles loggbok)
• Cruise of the Midge (Meriromaani tämäkin molemmat löytyy e-kirjana englanniksi)

Scott Walter Sir (1771-1832) Skotlanti. Itse tunnistin etukäteen vain1100-luvun englannista kertovan pääteoksensa Ivanhoe, joka yllättäen puuttuu tältä listalta, joka on muuten pisin yhden ihmisen lista ja vielä on yksi käätämättömissäkin. Teki tunnetuksi historiallisen romaanin lajityypin ja kirjoitti Napoleonin elämäkerrankin.

• Old Mortality

Smedley Frank E. (1818-1864) Englanti

• Frank Fairlegh (Smedleyn ensimmäinen, suositu essee laajeni kirjaksi Frank Fairlegh vuonna 1850)

Smollett Tobias (1721-1771) Skotlanti/Italia. Kehitti englantilaista veijariromaanityyppiä. Toinen kirja löytyy käännetyistä osin käännettynä.

• Roderick Random (veijariromaani, löytyy käännettynä ruotsiksi vuonna 1824)

Surtees R. S. eli Robert Smithe Surtees (1805-1864) Englanti.

• Mr Sponge's Sporting Tour (vuodelta 1853. Kirjan uskotaan antaneen sysäyksen Dickensille kirjoittaa Pickwick-kerhosta, joten tämäkin olisi kiva lukea.)

Tackeray William Makepeace (1811-1863) Intia/Englanti. Satiiri Turhuuden turuilla ei näy olevan listalla, mutta löytyy lukupinoni pohjalta. Yksi romaani löytyy käännettyjen listalta.

• The Newcomes (löytyy ruotsiksi Familjen Newcome)
• The Memoirs of Barry Lyndon (veijariromaani 1700-luvun Englannista, löytyy ruotsiksi Den välborne Barry Lyndons memoirer)

Trollope Anthony (1815-1882) Englanti Itseni kiinnoistaisi yhdeksästä suomennetusta kirjasta viimeisin, Murhasta syytettynä (Palliser-taru 8).

• Oldey Farm (vuodelta 1862)

Ward Mary Augusta eli Mrs Humphry Ward (1851-1920) Australia/Englanti. Siskon poika on Aldous Huxley, Aldous sai nimensä Wardin Marcella romaanin päähenkilön Aldous Raeburnin mukaan. Marcella löytyy suomeksi, Elsmere ei.

• Robert Elsmere

Warren Samuel (1807-1877) Englanti. Kirjojaan ei ole käännetty

• £10,000 a Year (1841 julkaistu voimakkaasti vaikuttanut romaani)

Webster Steel Flora Annie (1847-1929) Brittiläinen Intia

• On the Face of the Waters (historiallinen, tarka romaani vuoden 1857 Intian kapinasta, löytyy e-kirjana englanniksi)

Wetherell Elizabeth (1819-1885) Usa, tunteikkaita ja uskonnollisia romaaneita,

• The Wide, Wide World  (ilmeisesti ensimmäinen romaani vuodelta 1849)

Whyte-Melville G. J. (1821-1878) Skotlanti. Suomeksi käännetty ainoa teos on Orjasoturit, joka kertoo 70-luuvn Roomasta ja Jerusalemista. Romaania on kuvattu yhtä kuolemattomaksi kuin Pompeijin viimeiset päivät ja Quo vadis, mutta itse en ole kuullut tästä aiemmin. Menee lukupinon pohjille.

• Market Harborough 
• Inside the Bar

Wood Ellen, eli Mrs Henry Wood (1814-1887) Englanti, asui myös Ranskassa 20 v. Kirjoitti yli 30 romaania, joista East Lynne ehdottomasti tunnetuin.

• East Lynne (Löytyy e-kirjana englanniksi. Sensaatioromaani vuosilta 1860-61, jossa uskottomuutta ja kaksois-identiteetti. Jos oikein tulkitsin, kirjasta on tehty kuusi elokuvaa englanniksi ja yksi tamiliksi sekä runsas määrä näytelmäesityksiä. Tarinan keskiluokkaisuutta ym. kritisoitiin, mutta sillä tahkottiin rahaa vuosikymmeniä. Toivottavasti Ellen Woodkin sai niistä osansa. Tämä olisi nähtävä teatterissa! East Lynnen kaupunki Missourissa on nimetty kirjan mukaan. Ei lainkaan huono saavutus sensaatioromaanille. Aikanaan kirjailija oli tunnetumpi Australiassa kuin Dickens. Myös ainakin Charrings romaanista on tehty samanniminen mykkäelokuva.)