Lukemisen tasauspäivä

Tämän vuoden luku tavoite oli ja on edelleen 175 kirjaa, mutta kun vielä pääsiäisenä olin vahvassa kirja per päivä tahdissa, niin päädyin pitämään tänään, etä-äitienpäivänä, sukusunnuntain sijasta omaa lukusunnuntaita. Eihän siinä ole kuin yhden kirjaimen ero.

Tässä päivän lukusaalis:

Suuri osa kirjoista oli kesken, sillä en yleensä jaksa lukea saman kirjailijan runokirjoja kannesta kanteen yhteen menoon, ja tietokirjoissakin pieni sulattelu on usein paikallaan. Ruusuvuoren dekkari oli eilen aloitettu ja melkein lopetettukin, mutta yhtä kaikki, 10 kirjaa lopetettuna oli tavoite ja siihen pääsin.

Aikaa tuohon kului reilu 9 tuntia. Olisi sen ajan voinut huonomminkin käyttää. Illalla ehdin aloitella vielä Maria Langin Arsenikkia aamuisin, mutta siitä jäi suuri osa tuleviin iltoihin.

Pia Perkiön Askel kerrallaan, kestävää kehitystä Nepalissa (n. 10 vuotta vanha kirja) osoittautui nykyisin käsitettävän kestävän kehityksen sijaan käsittelemään lähetystyötä.

Kestävää arjen muutostahan silläkin työllä tavoitellaan... Eletään arkea ja toivotaan, että esimerkki kasvattaa vähitellen myös uskovien määrää.

Itselleni meni kirjaa kirjastosta lainatessani termit sekaisin, koska mielessäni muhii edelleen muutama kuukausi sitten näkemäni dokumentti, jossa opetettiin lapsia ja muitakin keräämään muovijätettä. Muovit työnnettiin valtavan pitkään laitteeseen, joka toi entisen maalaistytön mieleen tappurin.

Kone rumpsutteli aikansa, ja peräpäästä tuli pieniä muovirakeita, samanlaisia, mitä suomalaisissakin muovitehtaissa käytetään raaka-aineena. Kone oli dokumentissa käytössä jossain Himalajan liepeillä, joten siitä ajatusvirheeni.

Noh, tässä kirjassa puhuttiin mm. äitiys- ja terveysasiaa ja nepalilaiset kävivät sisällissotaa. Eli hieman erilaista toimintaa ja työympäristöä oli tässä kirjassa kuin Markku Toimelan Salakahvila Pohjois-Koreassa, missä Toimela kertoi lähetystyöstään Bangladeshin tulva-alueilla ja Pohjois-Korean perunapelloilla.

Porilaisen voikanan tapaus

Vish Puri ratkoo rikoksia Intiassa ja siinä sivussa herkuttelee hyvällä intialaisella ruualla. Korona-breikin aikana olen huomannut laittavani hieman erilaista ruokaa. Pelkästään ylimääräisestä ajasta ei mielestäni ole kyse, vaan luulen, että enemmänkin haluan hakea turvallisia makuja, mutta kuitenkin jotain arjen luksusta.

Lähikaupassa olen etsinyt jo

useamman kerran voikanakastikepurkkia. Tänään se yllättäen löytyikin ja sitä piti tietysti kokeilla heti. Pitkästä aikaa.

Toisin kuin aito intialainen voikana, on porilainen voikana nopea tehdä.
Tarvitaan
1 purkki voikanakastiketta
1 paketti kanasuikaleita (naturel)
2 dl riisiä
4,7 dl vettä
suolaa

Laitetaan vesi kiehumaan ja keitetään riisi paketin ohjeen mukaan. Paistetaan kana kypsäksi, lisätään purkillinen voikanakastiketta. Annetaan muhia kunnes riisi on keitetty.
Jotkut tykkää lisätä kastiketta vähän kerrallaan riisilautaselleen, mutta itse preferoin sekoittamista.
Koristellakin voi, ja sitten syödään.

Ei tuollainen ehkä kelpaisi Vish

Purin kaltaiselle herkkusuulle, mutta monille muille kelpaa. Voikana on siitä hyvä, että se ei ole tulista, kuten monet muut intialaiset ruuat.

En myöskään usko, että voikanani olisi mitenkään kohtalokas, mutta palkittu yksityisetsivä tietysti löytää tapauksia, kohtalokkaitakin, toisin kuin tavallinen perusporilainen muija.

Olen lukenut kaikki neljä suomennettua teosta, ja odotan innolla seuraavaa, lokakuussa englanniksi ilmestyvää osaa. Mielenkiintoista nähdä, kuinka pian se ilmestyy suomeksi. Vish Purista on ilmestynyt englanniksi myös yksityisetsivän käsikirja. Sekin olisi kiva saada käsiinsä.

Vish Puri on jollain tapaa kotoisa, rento ja arkinen. Siinä missä skandinaaviset etsivät kamppailevat erilaisten ongelmien kanssa, tuntuu kuin Vish Purilla olisi vain yksi ongelma : se, että perheen naiset haluavat myös ratkaista salaisuuksia.

Tarquin Hall, kuten Mikael Bergstrandkin (Delhin kauneimmat kädet - ja siitä jatkunut sarja) on kuvannut Delhiä ja Intiaa mielenkiintoisista näkökulmista. Perinteisen matkailu--tai meditaationäkökulman sijaan kirjoista on huokunut keskiluokkaisen intialaisperheen arki, naurujooga, junamatkat... ja tietenkin hyvä ruoka, jota nautitaan mieluiten perheen tai ystävien kanssa.

Oman voikanan söin korona-breikistä johtuen yksin.