Tammikuinen lukumaratoni 17.-19.1.25

Bongasin 'Kuunnellut äänikirjat' -blogista lukumaratonin ja päätin lähteä mukaan. Pienessä flunssanpoikasessa muutakaan ei viitsi tehdä kuin lukea. 

Herättyäni vihdoin, jatkoin loppuun eilen aloittamani Niina Nummisen Branco Pelele kirjan parissa. Kirja kertoo Nummisen puolen vuoden vapaaehtoistyötä pienellä ammattikoululla Guinea-Bissaussa vuodenvaihteessa 2008-2009. 

Sivut 218-378 eli 160 sivua.

Äänikirjanavälipalana kuuntelen Alexander McCall-Smith Laiskanlinnan laulu : MMA Ramotswe tutkii -sarjan 23. osa. Kirja tuli kuunnelluksi loppuun lauantaina kauppareissulla. 

Botswanalainen Naisten etsivätoimisto nro 1 ei pettänyt tälläkään kertaa. Alussa kyllä vähän epäilin, mutta onneksi nopeasti tapahtui käänne parempaan.

Guinea-Bissaun selätyksestä innostuneena päädyin selättämään heti perään Eritreaa. 

Paavo Virtasen lähetystyöaiheinen romaani Moskeijan varjossa : Lähetysromaani Eritreasta on ollut lainassa pidempään. Rivit on niin tiheässä, että lukeminen ei ole kiehtonut. Sen verran olen kirjaa aiemmin selannut, että tiesin tarinan imaisevan mukaansa, niin kuin se tekikin.

Ennen aamuöistä nukahtamista pääsin sivulle 30, sillä innostuin tutkimaan ensin Eritrean historiaa ja kirjoittamaan siitä muistiinpanoja.

Toisena välipalaäänikirjana Ragnar Jónassonin Tuhkayö. Kirja sijoittuu Pohjois-Islantiin. Se onkin hyvä juttu, sillä tammikuu on perinteisesti arktisten alueiden kuukauteni.

Kirja ei oikein avautunut. Ehkä flunssalla oli osuutta asiaan. Kuuntelin kuitenkin lauantaina loppuun. Pari kertaa täytyi kelata taaksepäin koska uni vei voiton. Virkeämpänä olisin ehkä muistellut toista samalle alueelle sijoittuvaa dekkaria. Siitä tykkäsin. Päivitys Islannista on tulossa, joten siitä enemmän myöhemmin.

Lauantaina luin myös Eritrea romaanin loppuun. Kirja sioittuu 1970-luvun alkuun, jolloin Virtaset olivat alueella lähetystyössä. Kirjan lopussa on lyhyt yhteenveto siitäkin. Kirjassa puhutaan taisteluista, joita käytiin sisällissotana kun Eritrea kuului Etiopiaan.

248 s.

Sunnuntaille edessä oli uuden kirjan valinta. Pinnallinen yskä vaivasi. Istua ei jaksaisi ja pitkällään hengitys pihisee ja parin minuutin välein on pakko yskäistä. Mutta näillä mennään. 

Piti lukea kirja Malediiweiltä, mutta se oli fyysisesti liian painavaa sänkylukemista. Luin vain 2 sivua ja vaihdoin kirjaa.

Aloitin Allan Sealyn Hotelli Everestin, mikä jäi kesken. Luin siitä 152 sivua.

Kirja on ollut 1998 Booker -palkinto ehdokkaana. 

Kieli on mielenkiintoisen lyhyttä, Lukiessa tulee sama fiilis, kun itse yrittämällä yritän kirjoittaa lyhyitä lauseita ja tarkoituksella viljelen pisteitä ja isoja alkukirjaimia olan takaa. Se on itselleni niin epätyypillistä, että minulla on sitä varten oikein erillinen tunne. Englanninkielisissä blogeissa puhutaan runollisuudesta, kai sen sellaiseksi kuin voi sanoa. Kirja sijoittuu Intiaan. 

Illalla ennen nukahtamista luin vielä

italialaisen Cesare Pavesen (1908-1950) Runoja kummuilta. Ihanaa, että hänen runojaan käännettiin vihdoin. Kirja on kerrankin tuore runokirja, jonka luen. Se ilmestyi viime vuonna. 

Loppuyhteenveto:

Paljon tuli luettua, mutta paljon myös nukuin. Flunssa vei veronsa. Terveenä olisin kuunnellut enemmän, mutta nyt torkuin. 

Neljä kokonaista kirjaa jabkaksi kolmasosa ei kuitenkaan ole ihan huono saavutus. Ensi kerralla virkeämpänä ja terveempänä 

Olen tosi tyytyväinen, että sain selätettyä vihdoin nuo Afrikka-kirjat ja samalla sain kaksi uutta maata. Afrikasta lukematta on nyt enää vain Komorit, mutta sieltäkin on EHKÄ kirja jo yöpöydällä. Ehkä siksi, että vasta luettuani tiedän kelpuutanko sen haasteeseeni riittäväksi, vai pitääkö kaivaa jotain muuta. 

Minulla on mielikuva, että se amerikkalainen nainen, joka ehkä noin 10 vuotta sitten luki kirjan joka valtiosta yhdessä kalenterivuodessa, käännätti tai häntä varten käännettiin kirja nimenomaan Komoreilta, joten helppoa kirjan etsiminen ei ole ollut. Käännetty kirja, tuli myös myyntiin, joten myöhemmin haasteen suoritus on ollut helpompaa. 

Malediivit jäi vielä tänään haaveeksi, mutta sekin on nyt aloitettu.

Kiitokset 'Kuunnellut äänikirjat' haasteestasi.

Joulun lukumaratoni

Lukumaraton 21. - 25.12.

Kuvittelin ehtiväni enemmänkin, mutta hyvä näinkin. Äidillä oli leipomukset valmiina, joten ennen joulua kuunneltiin äänikirja vähemmän kun odotin. Runokirjatkaan eivät imaisseet yhtä tenhoa asti mukaansa mitä olisi tehnyt dekkarit, mutta olen hillonnut näitä runoja heinäkuulta lähtien, joten päätin reissuun lähtiessä, että nämä luen. 

21.12. Luin matkalla aloittamani runokirjan loppuun. Ihastuin kirjan ykkösosan runojen poljentoon. Se oli jollain tapaa paikoitellen jopa hypnoottisen tenhoavaa. Slovenialaisen Srecko Kosovelin Punainen raketti siis yllätti. Toinen osa ei innostanut ihan yhtä paljon, mutta lopun kolmasosa jälleen sykähdytti. Runoja oli ryhmitelty kirjassa tyyleittäin, sillä runojen syntyjärjestystä ei tiedetä. Luettavaa oli jäljellä noin 3/4 kirjasta, jonka luin nyt. Kirjailija kuoli aivokalvontulehdukseen niin 22 vuotiaana 

22.12. Keittiössä valmisteltiin joulua Korvapuusti kesää kuunnellen. Maija Kajanto kuulostaa hyvältä. Kirjassa on maukkaan kuuloisia reseptejä. Paitsi Lipstikkakorvapuustit. Ennalta arvattavishan nämä tarinat ovat. Mutta kevyttä ja viihdyttävää takkatulilukemista yhtä kaikki. Tarkoitus on siirtyä tästä seuraavaan kirjaan joulun aikana. Kirjasta tuli heti alkuvaiheessa mieleen hyvällä tapaa Jenny Colganin Majakan valoa ja tuoreen leivän tuoksua.

23.12. Ehdin kirjan pariin vasta ehtoolla  Minulta on kerran puhjennut paistopussi itsekseen uunissa, joten en jätä kinkkua ja keittiötä loppuvaiheessa yksin. Niinpä luin alankomaalaisia runoja antologiasta Onni on vaarallista : hollanninkielisen nykyrunin antologia. Suomentanut ja toimittanut Heimo Pihlajamaa. Kirja oli joululukemistoni paksuin. Siinä on runoja 17 runoilijalta. Täysin nykyrunoja nuo eivät olleet, sillä kirja on vuodelta 2002. 

24.12. Haudoillakäynnin, saunan ja ruuan jälkeen torkuin nojatuolilla ja pudottelin eilistä kirjaa lattialle useammankin kerran. Kirjasta oli jäljellä enää muutama sivu, mutta vaikka kirja oli hyvä, niin kroppa vaati kahvia tai unta. 

Illalla olin virkeämpi ja aloitin latvialaista nykyrunoutta. Runot on julkaistu alunperin pääosin 2010 jälkeen, joten kerrankin luen "nyky"kirjallisuutta, joka todellakin on nykykirjallisuutta.

Einārs Pelšs (1960-) on yksi kirjan 15 runoilijasta, ja luultavasti kirjan vanhimpia. Tykkään runoista, jotka on aseteltu kuvioiksi. Kirja oli Jos unohdat oman nimesi : latvialaisen nykyrunouden kokoelma suomeksi ja latviaksi. 

Jules Renardin Kuvien metsästäjä. Kirjan olen löytänyt Jukka-Pekka Björkmanin kolumnin ansiosta. Kirjassa oli maalaislapsuuden mieleeni tuovia ajatuksia lähinnä eläimistä, mutta muustakin luonnosta, mistä nykykaupungissa voi vain uneksia, jos osaa sitäkään. Harva kaupunkilainen on koskenut keväisen vasikan turpaan kun se kirmaa kevät laitumelle, tai nähnyt peltopyitä tontin laidalla. Kirja on kirjoitettu 1896, mutta hyvin tunnistin siitä suimalaisen lapsuuteni eläimiä 70 vuotta myöhemmältäkin ajalta. 

"Kiiltomato

Mitä on tapahtunut? Kello on jo yhdeksän ja sen luona palaa vielä valo."

25.12. Preparoidut Feenikslinnut ja niiden viestit : Bulgarialaisia runoja suomentanut Tarmo Manelius. Nikolai Kintsevilta kirjassa oli pari runoa, jossa puhuttiin kiiltomadoista. Toisessa, Lähtö matkalle -runossa kerrotaan, että:

"En halua muuta mukaan, vain kiiltomadin majakaksi."

Aika hauskoja on nämä perättäisten kirjojen oudohkojen asioiden toistumiset. Kuten kiiltomadot.

Vieraiden lähdettyä aloitettiin joulun palapeli. Päivän äänikirjana lopeteltiin Maija Kajannon Korvapuustikesä ja jatkettiin siitä Taatelitalveen.

Sivumäärää en tällä kertaa laskenut. Eniten luin kinkkua paistaessa 23.12. ja kuuntelin joulupäivänä palapeliä tehden. Taatelitalvi jäi kesken. Se päätettiin tapaninpäivänä.

Kiitokset Kirjatarhurille haasteesta. En muistanutkaan, kuinka haastavaa on lukea kirjaa kun muut katsoo televisiota samassa huoneessa. Kännykällä pelaaminen olisi ollut silloin helpompaa. 

Saatan muokata kuvia myöhemmin, sillä kännykän laturi rikki ja äänikirjankuuntelukännyllä ei Canva toimi. 

Vuodenvaihteen lukumaraton

Mikäs sen mukavampaa vuoden ensimmäiselle päivälle kuin tarttua kaksi käsin kirjaan ja antautua uusiin maailmoihin. Kuunnellut äänikirjat -dekkariblogi emännöi vuodenvaihteen lukumaratonia. Kiitos siitä. Oli mukava osallistua jälleen ja saada uusi lukuvuosi vauhdilla käyntiin. 

Mukava, että huomasin tsekata löytyisikö maratonia. Kerrankin löytyi maratonin täysin sopivalle viikonlopulle.

Tarkoitus oli kyllä lukea perjantaista maanantaihin, mutta loppujen lopuksi yhtenäistä lukuaikaa löytyi vain vuoden ensimmäiselle päivälle. Toki luin kaikki joutoajat kuten ihan normaaleinakin päivinä. 

Vuorokauden aikana luin neljä kirjaa ja nukuin melko normaalit yöunet. 

Costaricalaiset novellit jätin aiemmin välipäivinä kesken heti, kun näin Satakirjastojen haasteen.  Satakirjastojen haastekohta 18 on minulle sen verran haastava, että säästin kirjan lopun alkuvuoteen. Maita, joiden kirjailijaa en ole lukenut on jäljellä vuoden vaihteessa 16, joista suurin osa pieniä saarivaltioita, joissa ei välttämättä edes ole kirjailijoita, joita olisi helppo löytää. 

Luin e-kirjasta loput heti kun ilotulitus oli vaiennut. Jäljellä siis 15 maata. Sitten menin nukkumaan.

Muut lukemani kirjat sijoittuvat Napapiirin pohjoispuolelle. Molemmat napapiirit on alue, josta olen tottunut lukemaan tammikuussa, joten sieltä oli hyvä aloittaa uudella kirjalla. 

Aloitin Itä-Lapista. Tykkäsin Tuomo Pirttimaan Hete-kirjasta, kunhan pääsin sen kanssa alkuun. Tovi meni ennen kuin hoksasin, että kaksi lukijaa luki ainakin viiden henkilön ajatuksia.

Kirjan taustalla oli lestadiolaisten ääri-ilmiöt. Asiasta mainittiin hienotunteisesti myös Bengt Pohjasen Jopparikuninkaan pojassa. Aikamoista joppausta siinä olikin. 

Odotin Pohjasen kirjalta paljon enemmän meänkielisiä sitaatteja, mitä kirjassa lopulta oli. Kirjailija on myös kääntänyt  esimerkiksi Raamattua meänkieleltä ja kirjoittanut sillä romaaninkin. Lukuaika ei kuitenkaan mennyt hukkaaan, sillä tarina oli mielenkiintoinen eikä yhtään teennäinen lapsen kertomaksisi laitettu kirja, niin kuin jotkut lapsuusmuistelmat ovat olleet.

Ella-Maria Nutti Pohjoisessa kahvi on juotu mustana -kirjassa äiti asuu Jällivaarassa ja tytär Tukholmassa. Kovasti kehuttu kirja ja mikä ettei, mutta ei ollut minun genreäni.

Neljäs kirja loppui vähän yli puolenyön ja oli aika siirtyä unten maille. Olipa pirtsakka aloitus vuodelle - etenkin kun ulkona oli parikymmentä astetta pakkasta eikä ollut mitään himoa lähteä ulos palelemaan. 

Lukumaratonilla luettua

Elokuun viimeinen viikonloppu,  venetsialaiset kotiparvekkeella itseni ja kirjapinon kanssa. 72 tuntia lukemista ja nukkumista, yhdestä yöstä nukuin ison osan parvekkeella, kun en luonnon päivänä sen edemmäs luontoa halunnut yöksi. Tervetuloa syksyn lempeän lämpimät ajat.

Luetut kirjat

1. Lasse Honkanen Murha ei ole taidetta, Arttu Lampare sarjan 2. osa, kuuntelin, 277 sivua 

Tykkäsin ekasta kirjasta ja tästä melkeinpä enemmän. Yhteistyö enon kanssa tuntuu toimivalta. Ällykkä on ihana sana, itsekin kutsun kännykkääni geokätkeillessä gepsukaksi. Molemmat tekee mielen iloiseksi, älykännykkähän on nykyään kuin lemmikkieläin, aina käsillä. Kirjassa oli murhan ja taiteen lisäksi mukavasti myös intertekstuaalista sisältöä. 

"Punaviini sopii taiteilijalle kuin baskeri päähän."

2. Tiina Forsman Annikki Nissinen selvittää murhan. Toivon todellakin, että Annikki Nissinen ja inkeriläistaustainen naapurinsa Helmi Orlova selvittävät rikoksia jatkossakin. Kirjan rouvat oli mielestäni mainio tiimi. 

Kirja on leppoisan kotoisa. Murhaa ratkotaan sauvakävelyllä ja kirkkokahveilla. Samalla Maahan muuttanut Helmi saa ystävän, oppii enemmän suomea ja kotoutuu. Itsellenikin kelpaisi jälleen Helmin kaltainen ystävä. 1990-luvun lopulla minulla olikin samankaltainen naapuri Gruusiasta. Sitten muutin Mikkeliin ja kun ei vielä ollut suomea, ystävyys jäi. 

3. Minun on pitkään pitänyt tarttua Jaana Lehtiön dekkari sarjaan. Aloitin Kuka viisautta rakastaa -kirjasta. Ehkä jatko-osat on innostavampia, kuten monessa muussakin sarjassa. Nyt sarja on kuitenkin aloitettuna. 

4. Eka keskeneräinen paperikirja, joka ei ollut edes kuvan pinossa, oli George Simenonin Keltainen koira : komisario Maigretin tutkimuksia. Kirja oli jäänyt kesken, kun se vaan ei innostanut. Tämä ei missään nimessä ollut paras Maigret, jota olen lukenut. Kuinkahan mones ranskalainen kirja tämä oli tänä vuonna, vaikka en ole mitenkään erityisesti innostunut ranskalaisista kirjoista. 

5. Yhtälainen pettymys oli odotetusti perulainen Mario Vargas Llosan Maytan tarina. En ole tämänkään kirjan jälkeen vielä mikään eteläamerikkalaisten klassikoiden fani, mutta en löytänyt muutakaan perulaista kirjaa korjaamaan kokomaailma-haasteeni Peru-puutteita. 

No, nyt on luettu laatukirja Perusta, mutta en siis viihtynyt. Seuraavaksi pitää ottaa jotain takuuvarmasti kivaa, jotta jaksaa vielä sunnuntain. 

6. Aamu Nyström I. K. Inha Valokuvaaja, kirjailija, kulttuurin löytöretkeilijä on odottanut luku vuoroa muutaman viikon. Luin Inhasta ensi kerran tänä kesänä, ja löysin tämän kirjan täydentämään tietojani. 

Nyström on Inhan veljentytär, ja omaa siten sisäpiirin tietoa. Inha tunnetaan valokuviensa ohella mm. polkupyörien maahan tuojana. 

7. Eila Palmgrenin Verenpunaiset ravut oli maratonini viimeinen kirja. Kuvittelin ensin, että en ole sarjaa lukenut, mutta huomasin lukeneeni yhden kirjan vuodenvaihteen tienoilla. 

Tykkäsin tästä sarjan ensimmäisestä ja siitä myöhäisemmästäkin kirjasta. Työttömän pätkätöihin on helppo samaistua. 

Sivut

277+223+260+62+374+270+197=1663 sivua. Eli melkein normaali kotiviikonloppu 🤔

Yhteenveto

Muuten hyvä, mutta olis ollut kiva, jos edes maratoni olisi innostanut tarttumaan kirjoihin, jotka on olleet pitkään vireillä. No... Ehkä ensi viikonloppuna. 

Kivaa oli tälläkin kertaa! Kiitos! 

Elokuinen lukumaraton

Tänäkään vuonna ei ole suunnitelmissa venetsialaisten viettoa parveketta kauempana, joten kirjabloggaajien lukumaratonin osuminen tälle viikonlopulle oli enemmän kuin ilouutinen. Aiemmin olen osallistunut lukumaratonille kahdesti.

Tällä kertaa tarkoitus olisi lukea pitkään yöpöydällä olleita kirjoja.  Se sopiikin hyvin, sillä maratonia emännöi tällä kertaa Yöpöydän kirjat 😊 Olen viime aikoina ollut huolissani siitä, että samat kirjat ovat pinon hännillä kuukaudesta toiseen, kun aina tulee uusia joihin tulee tartuttua ensin. Jossain vaiheessa sitä unohtaa kokonaan, miksi aikanaan halusi lukea kirjan. Jos nyt saisi luettua muutaman kirjan kerralla, niin pino vähän madaltuisi. Osa pinon kirjoista on kesken, osa avaamatta, mutta sivujahan on helppo laskea. 

Kotitöitä tehdessä ja lenkkeillessä kuuntelen äänikirjoja. Niitäkin on monta kesken, mutta aloitin uuden kirjan, ja jos tämä loppuu, aloitan toisen uuden, niin on helpompaa laskea. Tälläkin kertaa muunnan kuunnellut kirjat sivuiksi, joten on helpompi verrata lukemista aiempiin haasteisiin. 

Tosin aiemmin olen lukenut kerran nukkumatta 24 tuntia ja toisen 24 tunnin haasteen aikana nukuin välillä yöunet. 

Nyt tavoitteena on 72 tunnin maratonin, sitä en olekaan vielä kokeillut etukäteen suunnitellen, vaikka jossain välissä on saattanut tulla kuunneltua kolme päivää putkeen vain nukkuen välillä. 

Nyt on perjantai aamupäivä. Aloitin maratonin ihan vähän yli puolen yön, ja maratonin päättyy sunnuntaina klo 24. Viime yönä nukuin noin 7 tuntia, samoilla määrillä mentäneen seuraavinakin öinä.

Ihana lukuviikonloppu siis tulossa. Kiitos Yöpöydän kirjoille jo etukäteen. 

Kirjabloggarien lukumaraton

Retki Kemiön saarelle peruuntui, eikä korvaava retki liian tuttuun paikkaan houkutellut, joten kalenterissa oli yksi päivä tyhjää. Jostain kumman syystä ensimmäinen ajatus oli lukumaraton. Pienen googlailun jälkeen iski riemu. Vihdoinkin lukumaraton osui sopivaan viikonloppuun.

Yritin mennä nukkumaan aikaisin ja yllättäen uni tulikin, mutta parin tunnin jälkeen heräsin. Lihakset muistutteli venyttelyn tärkeydestä eikä uni meinannut tulla uudestaan. Tuli kuitenkin ja kello 8.50 heräsin ja laitoin äänikirjan päälle ja kömmin aamukahvin laittoon. 

Äänikirjana on menossa Saija Kuuselan Katse, joka sijoittuu Pohjois-Norjaan. Jatkan siitä mihin illalla jäin. Luettavaa on vielä noin 100 sivua. 

Oslosta pohjoiseen muuttanut Nea on toiminut Oslossa keskusrikospoliisin profiloijana. Nea omaa yliluonnollisia kykyjä, jotka puhkeavat kukkaan jälleen pohjoisessa. 

Tykkäsin kirjailijan tavasta kirjoittaa niin, että luulen lukevani jatkossakin. Yliluonnolliset kyvyt olivat hieman outoja, mutta itsekin voin nähdä unia kuin katselisin elokuvaa, vaikka torkut taisin herätyskelloa kuinka ja sama uni voi jatkua kuin televisiosarja useana aamuna peräkkäin. Joten mikäpä tässä maailmassa outoa olisi. 

Kirjan mukana elimistö vähitellen heräili uuteen päivään. Iltaihmiselle aamut ovat tyhjäkäyntiaikaa. 

Ennen puoltapäivää vaihdoin kirjaa. Edellisestä lukumaratonista oppineena valitsin luettavaksi kirjoja jotka pitävät mielenkiinnon yllä, eli dekkareita. Joutilaan aamupäivän jälkeen innostuin virkkaamaan, joten suunnitelmista poiketen jatkoin äänikirjan kanssa. 

Ihan randomina valitsin Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaoppaan, josta en tiennyt muuta kuin että joku tuon jossain kirja ryhmässä taannoin mainitsi tai sitten poimin sen vaan suoratoistopalveluni uutuus hyllystä. 

Se olikin onnistunut valinta. Kirja kertoo koulun laajaa lopputyötä tekevästä Pippasta, joka on päättänyt tutkia murhasiko Sal Singh todella tyttöystävänsä Andie Bellin viisi vuotta aiemmin. 

Kirjassa oli jotain samaa kuin edistyneempien amatöörietsivien True Crime murhien tai katoamistapahtumien selvittelyssä. Käydään tarkkaan läpi kaikki käsiin saatavissa oleva tutkimusaineisto ja lehtikirjoitukset, haastatellaan aikalaisia ja vedetään johtopäätöksiä. 

Kirja on suunnattu nuorille aikuisille (YA), mutta näemmä se sopi hyvin myös 55+-ikäiselle lukutoukalle. Tätä kirjoittaessa googlasin tekijän ja totesin iloisena, että samaan sarjaan on ilmestynyt englanniksi vielä kolme teosta. "Neliosaiset trilogiat" ovatkin aina olleet mieleeni. 

Kirja oli niin mielenkiintoinen, että nukkumaanmeno ei tullut mieleen vielä  18 tunnin valvomisen kohdalla.

Päinvastoin. Kirja virkisti, ja oli helppo tarttua päivän kolmanteen kirjaan antaen itselleni luvan nukahtaa koska tahansa. Kirja jäikin kesken, kun reilun 21 tunnin lukemisen jälkeen nukahdin.

Kolmas kirja oli Sujata Masseyn Bombayn prinssi. Olen tykännyt Sujata Masseyn aiemmistakin kirjoista, mutta nämä Intia kirjat ovat ihan huippuja. Tässä kirjassa eletään vuotta 1921, ja sekin on itselleni pelkkää plussaa. 

Kirjan tapahtumapaikkana on Mumbai, joka vuoteen 1995 asti tunnettiin nimellä Bombay. Vinkkinä lukijalle/kuuntelijalle mainittakoon, että kirjan nettisivuilta löytyy tapahtumapaikoista kartta. 

Sinänsä oli hyvä, että nukahdin kesken, sillä sunnuntaina, kun herättyäni jatkoin kirjan loppuun, saatoin ilman huonoa omatuntoa googlettaa Bombayn ohella myös parsien kulttuuria. Aiemmistakin kirjoista olen oppinut tästä zarahustralaisesta, intialaisesta kulttuurista uusia asioita. Tässä kirjassa uutta oli parsien hautajaismenot hiljaisuuden talossa. 

Yhtä kaikki, elättelen toiveita, että Sujata Massey kirjoittaisi vielä vuosia. Ja miksi ei eläisi, eihän hän ole vielä kuin 58 vuotta. 

Yhteenveto

*Kuuntelin reilun 21 tuntia

*Kolmea eri kirjaa

*Sivuiksi muutettuna se oli melko jämptisti 500 sivua (muunsin tunnit Sivuiksi ja sain 499,66 sivua). Se on toki paljon vähemmän kuin viimeksi, mutta viimeksi luinkin myös paljon runoja ja sarjakuvaa.

*Herännyt ajatus: 

Lukiessani mietiskelin, että pitäisi oikein kerrata Aasian maiden naisten vaatetustietojani. Niitä näyttää olevan sangen montaa eri sorttia. 

Tälläkin viikolla olen törmännyt jo parsinaisten puvun ohella ainakin Bhutanissa käytettävään kiraan.

Kiitokset kesäkuun lukumaratonista Yöpöydän kirjat! 

Viikko Håkan Nesserin seurassa

"Kun minä olin lapsi, meillä oli jotain, jota kutsuttiin sunnuntaiaamuksi." Sitaatti jostain Van Veeteren dekkaristia. 

Kun minä olin lapsi, meilläkin oli jotain, mitä kutsuttiin sunnuntaiaamuiksi: aamukahvi, pyhäkoulu, perunamuusin ja riisipuuron tuoksu, kun palattiin sieltä kotiin. On lohdullista, kun kirjoissa törmää nostalgiaa tuottaviin lauseisiin. 

Aloitin sattumalta kirjavuoden 2021 Håkan Nesserin Van Veeteren putkella 2.1. Sattumalta siksi, että valitsin lukumaratonia varten kotityön ajan kuuntelemiseksi ekan kirjan kivan lukijaäänen vuoksi. Tarkoitus oli lukea 24 tunnin aikana muutama paperikirja, mutta niin vain Toden ja ilveen verkko tempaisi mukaansa, ja miksi pyristellä vastaan? Loppujen lopuksi lukumaratonin aikana selätin kolme ensimmäistä kirjaa, ne olivatkin sarjan ohuimmat. 

Sinänsä Nesser-putki tuli hyvään saumaan, sillä Perkeet-haasteeseen tarvitaan 10 kirjan lukuputki samalta kirjailijalta. Nesser tuntui hyvältä valinnalta siihen, sillä olen aiemmin lukenut Nesseriltä vain Pikku Burman teurastajan ja kirjailija on niitä harvoja skandinaavisia dekkaristeja, joihin en ole kyllästynyt. Kirjojakin on sen verran paljon, että valinnanvaraa olisi ollut, jos Van Veeteren olisi puuduttanut päätä liikaa, mutta vaihtelun sijaan luin koko sarjan putkeen, eli luettua tuli sitten yksi ylimääräinenkin kirja. 

Alunperin oli tarkoitus lukea alkuvuodesta Nesserin Taivas Lontoon yllä kirja (en enää tosin muista miksi), mutta eipä ollut eka kerta, kun eksyin sivupoluille, tuskin viimeinenkään kerta. Lontoon seikkailu on nyt aloitettuna, mutta se ei kuulu tähän sarjaan ja hyvä niin, sillä pakko myöntää, että kyllästyin hieman tähän sarjaan noiden 11 kirjan aikana. 

En sano, että koko sarja olisi ollut huono, päin vastoin, mutta epätasainen se mielestäni oli. Muutamalle kirjalle annoin täydet 5 tähteä ja kolmelle vain kolmosen. Tarinat niissäkin oli hyviä, mutta... näitä sanoja käytän kirjoista puhuessani harvoin: "mutta muutamat kirjoista olisivat voineet olla paljon lyhyempiä". 

Sitten oli vielä se determinantta. Ensimmäisessä kirjassa, missä törmäsin termiin, ohitin sen epämääräisenä sanana. Toisessa googlasin. Normaali googlailu ei antanut minkäänlaista vastausta siitä mistä puhuttiin. Kolmannella kertaa käytin sanakirjaa, mutta se ei tyydyttänyt. Neljännellä kertaa ärsyynnyin.... 

Parissa kirjassa termiä ei mainittu, mutta sitten viimeisssä kirjassa, missä punottiin muitakin asioita näkyvästi yhteen, termiä käytettiin useita kertoja ja vihdoin mainittiin lähdekin, puolalainen matemaatikko Leon Rappaport. 

Kyselin tässä vaiheessa myös Dekkariryhmältä apuja, mutta sana käännöstä ja Rappaport linkkiä kummempaa sieltäkään ei herunut. Luultavasti termiin liittyvät teoriakehitelmät eivöt ole ärsyttänyt muita. Ehkä täytyy lukea se Rappaportin kirja, ruotsiksi. 

Luulen, että jos kääntäjä olisi tyytynyt sanan käännökseen, hän olisi kääntänyt sanan 'määrääväksi tekijäksi' , eikä olisi ärsyttänyt asialla kaltaisijani lukijoita sen enempää. 

Kuuntelun yhteydessä epämääräiseksi jääneestä determinanttasta ja joidenkin kirjojen pitkäpiimäisyydestä huolimatta putki oli nautinnollinen.

Alkuun kirjaamani sitaatin kaltaisia helmiä oli monia ja Nesser vaikuttaakin mieheltä, joka käyttää kulttuuria yhtä monipuolisesti kuin Van Veeteren, jonka aiemmin omen mieltänyt jostain syystä Raidin tyyppiseksi oman tiensä kulkijaksi. 

Van Veeteren lukee paljon ja monipuolisesti, pelaa shakkia, käy vaimojensa kanssa elokuvissa, teatterissa sekä kaupunkilomilla, ja tietysti kuuntelee klassista musiikkia kuten Edward Elgardin sellokonserttoa ja Sibeliuksen levytyksiäkin useamman kerran. 

Viittauksia musiikkiin oli itse asiassa niin paljon, että jossain vaiheessa ajattelin, että olisi ollut kiva tehdä Van Veeterenin kuuntelemista levytyksistä soittolista. 

Myös rikolliset ovat kultturellejä ihmisiä. Esimerkiksi kirjassa Pääsky, kissa, ruusu, kuolema juoneen liittyi englantilaisia vanhoja rikoskirjoja ja maalaukset olivat esillä Tapaus G Murha menneisyydestä - kirjassa. 

Tykkäsin siitä, että tässä kirjasarjassa rikosten taso pysyi samana läpi koko sarjan. Vaikka kirjoissa esiintyi myös hyväksikäyttöä ja joitain ruumiita paloiteltiin hävittämisen helpotamiseksi, ei skandinavisille nykydekkareille yleistä tapaa pahentaa rikoksia kirja kirjalta ilmennyt. En osaa sanoa johtuuko se sarjan varhaisuudesta (sehän on aloitettu jo 1990-luvulla), vai siitä että kirjailija osaa rakentaa juonen uudestaan ja uudestaan jännittäväksi ilman, että rikokset rankentuisivat, mutta yhtä kaikki, pidin siitä, että tasaisuus säilyi. 

Vaikka vietin talvisen lomaviikon kaikki hereilläolotunnit Nesserin kanssa en kyllästynyt hänen tyyliinsä, vaan voin jatkaa hänen kirjojensa parissa edelleen. Samaa en ole voinut sanoa viime aikoina kaikesta lukemastani. 

Kirjoissa oli mielenkiintoista, että pääosan esittäjät vaihtuivat. Intendentti Munsterin (Munsterin juttu), rikospoliisi Morenon (Ewa Morenon juttu) ja komisario Reinhartin (Carambole) ohella pääosan saa Van Veeterenin puoliso ja toisen Nesserin kirjoittaman sarjan ruotsalainen rikospoliisi Barbarotti (Vasenkätisten seura). Van Veeteren häälyy näissäkin kirjoissa vähintäänkin takaa-alalla antikvariaatissaan. 

Maailma on täynnä ymmärtäväisiä poliisin vaimoja. 

Kirjan hahmot tuntuivat yllättävän 'normaaleilta' . Tosin viiniä kului omaa tuttavapiiriäni enemmän (lähipiiristäni ei ole ketään, kuka ostaisi laatikollisen samaa viiniä kerralla, tai aikakaan kukaan ei kerro ääneen niin tekevänsä). Rikoksiakin tietysti tehtiin, mutta osa niistä tapahtui sattumalta, eli kaikki rikolliset eivät ole psykopaatteja. Rikoksia ratkottiin ajan kanssa, joten poliiseilla oli myös normaalia arkea ja lomaakin sai kun tahtoi. Kotona oltiin usein jo silloin kun peiteltiin lapsia nukkumaan. Ainakin kahdessa kirjassa toistui itselleni ennestään outo hyvä yön toivotus, johon tämä kirjoitus onkin hyvä päättää:

Laulakoon enkelit sinut unen rauhaan. 

Lukuviikon lukupäivä

Sattuneista syistä Suomen lukupäivänä 8.9. tuli kuunneltua vain äänikirjaa. Tänään yritän ottaa vahingon takaisin. Tavoitteena on lukea edes muutama sarjakuva- ja runokirja, joita on kotiin kertynyt iso kasa (kuvassa vain osa).

Ensimmäiseksi valikoitui Max Cannonin sarjakuva Raakaa lihaa, jossa esiintyi julmaa huumoria, josta yleensä en tykkää. Cannonin ote oli sen verran oivaltavan viiltävää, että yllättäen tykkäsin. Tykkäsin myös mustan palkin keskellä olevasta vaihtuvasta tekstistä, vaikka en aina oivaltanut, millaisella aasinsillalla se kuvaan liittyi. 

Yhdestä stripissä tuli mieleen hääni. Miehen työkaverit olivat kiinnittäneet van alla metallisella ketjulla hääautomme perään puuhöylien lisäksi vanhan, pienen sirkelinterän. Tätini, joka ajeli takanamme kertoi myöhemmin, että jossain kohtaa terä oli kimmonnut irti, ja lentänyt pellon pientareelle. Kauhistutti kun kuulin. 

Päivän toinen kirja oli pitkään kesken ollut Wilmar Silva de Andraden runokirja Säröjä purppuranpunaisessa järvessä. Kirja oli jälleen kerran yksi niistä "annan tilaisuuden eteläamerikkalaiselle kirjallisuudelle" - kirjoista, jotka vihdoin taisteltuani kannesta kanteen mietin aina, että miksi vaivauduin. Tämäkin kirja olisi voinut jäädä lukematta, sillä maahaasteessani on jo Brasilia. Runot eivät iskeneet ja niissä oli samantyylistä irrallisuutta kuin Luiz Ruffaton sekava sillisalaattikirja Rutosti hevosia, josta ei meikäläiseltä pisteitä herunut, vaikka kuinka oli maailmalla palkittu kirja. 

Kirjailija on kotoisin Amazonin liepeiltä, ja pakko todeta, että kirjan runoista tuli mieleeni jostain FB-ryhmästä lukemani kommentti juuri nyt pinnalla olevasta Delia Owensin kirjasta Suon villi laulu kirjasta. Useampikin kirjan lukenut ihmetteli, kuinka 12 vuotiaaksi lukematon päähenkilö pystyi kirjoittamaan kotisuonsa eläimistöstä tietokirjoja. Mielestäni se ei olisi ihme, sillä luontoa tarkkailemalla oppii hyvinkin paljon ja latinalaiset nimet voi katsoa kirjoista (nykyään googlettaa). Jotain samaa ja hatunnostonarvoista löytyi näistäkin runoista. Runot vilisee paikallista eläimistöä ja kasvistoa ja aina välillä vilahtelee intohimo. 

Lukiessa mietiskelin, millaista määrämuotoista runoa itse kirjoittaisin jäkälistä ja sammaleista, poroista ja oravista. Runoissa oli 11 riviä, jolla kullakin oli 6-11 sanaa niin suomeksi kuin portugaliksikin. Rivien pituus näytti pysyvän samana sivusta toiseen. Itseäni häiritsi isojen kirjainten totaalinen puute. Taidan olla vähän kaavoihin kangistunut 🙂

Brasiliasta siirryin sujuvasti Ouran saaristoon Merikarvialla. Niin ikään pitkään kesken ollut Arvo Salon Oura ooppera - Merellinen musikaali tuli luettua vihdoin loppuun ja Perkeet haasteen yksi kohta, eli musikaali tai oopperan libretto, tuli täytettyä. Samalla kunta haasteeseen tuli kirjattua Merikarvia. Harmi, etten päässyt tuota aikanaan katsomaan. Tekstin perusteella sanoisin, että olisin viihtynyt. 

Päikkärien jälkeen olikin taas sarjakuvan vuoro. Annukka Leppäsen ja Katsu Kujalan sarjakuva Anopin unelma ei nyt ihan ollut sitä, mitä kuvittelin, mutta yllätyin positiivisesti. Veikkaan, että en enää koskaan tule katsomaan Maija Mehiläistä muistamatta tätä kirjaa. 

Viides ja päivän viimeinen paperikirja kasasta oli Aku Ankan Taskarin teemanumero 2 Tutkivaa journalismia, minkä lainasin joku aika sitten lähinnä huvitukseksi töissä julkaisemamme verkkolehteä ajatellen. Ihan samanlainen meininki ei ole meidän toimituksessamme mitä kirjassa. Lapsuudesta Touho Ankka ja Moby Dick olivat suosikkejani. 

Kasaan jäi niin monta lukematonta kirjaa, että huomenna kaiketi uusiksi. 

Latinalaisia rytmejä

Haasteen puolivälin tienoilla noin klo 16

Nörttityttöjen lukumaratonin puolivälissä tartuin pitkään lukupinossa olleeseen kolumbialaisen Andrés Caicedon ainokaiseksi jääneen Eläköön rumba! romaanin.         

En ollut liikoja paneutunut kirjan takakanteen enkä muutenkaan kirjan sisältöön, mutta kiihkeästä rumban tanssimisestahan kirjassa oli kyse. Ja sen ohella sitten viinasta, huumeista ja kaikesta mitä nuoren naiskäyttäjän elämään nyt saattaa kuulua.    

Kirja ei ollut sellaista kiihkeää tanssin hurmosta, miksi sen otaksuin, sillä minähän rakastan rumbaa, vaikka viime vuosina (vuosikymmeninä) ei juuri ole tullut tanssittua, niin rumba on edelleen latinalaisista tansseista suosikkini heti tangon jälkeen. Ja ehkä juuri siksi kirja jälleen kerran valitettavasti vahvisti käsitystäni siitä, että minä ja eteläamerikkalaiset romaanit emme ole samalla aaltopituudella.         

Monet kuitenkin ovat pitäneet kirjasta ja ymmärrän näkökannan hyvin. Voisin itse luonnehtia kirjaa Alastalon salissa ja Juoppohullun päiväkirjan oivalliseksi risteymäksi, vaikka myönnän, että kumpikaan kirjoista ei ole vielä tullut omalta kohdaltani päätökseen. 

Ymmärrän hyvin, miksi kirja on aikanaan saanut kulttikirjan maineen. Kirja on kirjoitettu 1977, mutta teksti on yllättävän moderni ja tähän aikaan sopiva, vaikka suoratoistopalvelut ovatkin ainakin toistaiseksi syrjäyttäneet LP-levyt.        

Kun kaikki rumbat oli tanssittu ja muutama kirjassa mainittu kuunneltuna netistä, oli aika siirtyä seuraavaan kirjaan, joka tempaisi väsyneen lukijan afrikkalaiseen lastenkotiin, mutta se on sitten jo toinen tarina.

Nörttityttöjen lukumaraton 2019 suoritettu

Bongasin tammikuussa jostain kirjablogista Nörttityttöjen lukumaratonin ja laitoin oitis kalenteriin – helmikuulle – vaikka piti laittaa maaliskuun ensimmäiseen viikon

Siitä se sitten lähti

loppuun, jolloin se oli. Onneksi huomasin virheen pari päivää aiemmin, vaikka samapa se, milloin sitä kokeilee, pystyykö lukemaan 24 tuntia putkeen.

Ajatukseni oli, että kokeilisin nimenomaan koko 24 tunnin lukemista samoilla silmillä. 

Koska äänikirjat olivat sallittuja, onnistuisi päivälenkki, jääkaapilla käynti ja muut välttämättömyydet mainiosti ilman huonoa omatuntoa.

H-hetken lähestyessä minulle tarjoutui sunnuntaille mainio ulkoiluretki kavereiden kanssa, joten alkamisajankohtaa piti optimoida tarkkaan. Päätin aloittaa lauantai aamuna klo 3.15 ja aloitinkin. Luurit päähän ja aamutoimille. Useimmin olen siihen aikaan iltatoimilla kuin aamutoimilla, mutta samapa tuo.

Kun ensimmäinen varsinainen kirja, afrikkalaiseen saarivaltioon Sao Tomé ja Principeen sijoittuva Tarzanin hauta, oli luettu loppuun (oli aloittaessa kesken) oli aika syödä toinen aamupala. Toisen teoksen, chileläisen Kysymysten kirjan, jälkeen oli päivälenkin vuoro. Äänikirjana oli alkupuolella tanskalainen dekkari Metsästäjä joka vaihtui aamusella norjaiseen Minä matkustan yksin dekkariin.

Seuraavana oli vuorossa argentiinalaisen Hevosille kaikki niityt ovat rumpuja kirjan lopetteleminen. Se, kuten venezuelalainen Ilman aikomustakaan osua olivat niin ikään kesken olleita kirjoja. Lounaan jälkeen aloitin ensimmäisen uuden kirjan, kolumbialaisen Eläköön rumba!, ja vähältä piti, etten nukahtanut sen kanssa, mutta sinnittelin, ja sain kuin sainkin sen luettua loppuun. Ei ehkä ollut kirja minun makuuni se…

Luetut kirjat, lisäksi Minä matkustan yk

       Leipominen sunnuntaita varten ja eväiden teko jouduttivat äänikirjaa eteenpäin. Vielä maratonin lopuksi aloitin Kongon tasavallan tapahtumista kertovan Pikku pippurin, joka osoittautui päivän parhaaksi paperikirjaksi. Tosin Nerudan runot ja argentiinalaiset gregueriat olivat myös kovasti mieleeni.

       Leipomisen ja eväiden teon vuoksi äänikirjaan kului enemmän aikaa (10,33 h), mitä olin alun perin suunnitellut, mutta harmituksen korvasi kyllä riemuisa ulkoiluretki kavereiden kanssa. Hitaasta äänikirjasta huolimatta ehdin sivuiksi muunnettuna lukea yhteensä 1.044 sivua. Tavoitteeni oli jossain 1.100 sivun tienoilla, mutta ei tuokaan ensi kertalaiselta huono määrä ole.
       Kaiken kaikkiaan tämä oli kerrassaan mainio haaste. Vaikka olen aina lukenut kirjoja ja kuunnellut paljon äänikirjoja, en koskaan ole lukenut 24 tuntia putkeen. Mikä fiilis.

Näin se eteni minuutti minuutilta
3.15 Herätys, iPod päälle ja Jussi Adler-Olsenin Metsästäjä suoltamaan sanoja korville.
4.05 Aamutoimet tehty ja aloitin Ruusuvuoren Tarzanin haudan sivulta 168 (124 sivua)
6.15 Uusi kirja, Joe Clearyn kirjassa Ryöstö Vatikaanissa oli liian pientä tekstiä aamuyön tunneille (3 sivua)
6.20 Äänikirja korville ja toinen hobittien tapaan aamupala
7.20 Pablo Nerudan Kysymysten kirja oli seuraavana lukupinossa ja jatkoin sivulta 13 (66 sivua)
7.50 Äänikirja Björk Minä matkustan yksin.
8.05 Gomez de la Seran Hevosille kaikki niityt ovat rumpuja kirjaa jatkoin sivulta 60 (33 sivua)
9.05 Äänikirjan kanssa lenkille
11.35 Jälleen lukutuolissa ja kädessä Caderasin Ilman aikomustakaan osua jota jatkoin sivulta 48 (73 sivua)
12.20 Cecedon Eläköön Rumba! ensimmäiset sivut tuntui hyvältä, mutta sitten...
14.15 Äänikirja ja lounas
14.40 Eläköön Rumba! etenee, mutta tökkii, meinasin nukahtaa kun ei vaan kiinnosta, mutta jatkan sinnikkäästi
15.15 Äänikirjan kanssa pikku lenkki
17.45 Eläköön Rumba
18.55 Äänikirja ja leivontaa
21.55 Eläköön Rumba ei vieläkään ole lopussa (234 sivua)
23.15 Mabanckou Pikku Pippuri
00.15 Äänikirja ja eväiden teko & pakkaus
01.45 Pikku Pippuri (yhteensä 101 sivua)
3.00 Äänikirjan kanssa hammaspesulle ja sänkyä kohden
3.15 Se on täytetty!

Seuraavaa kertaa varten pitänee kerätä pinoon hieman mukaansa imevämpiä teoksia. Tämän 24 tuntisen kirjoista vain Pikku pippuri oli sellainen, jota luki suorastaan ahmimalla.

     Nyt sitten vaan etsimään uutta lukumaratonia.