Sattuneista syistä Suomen lukupäivänä 8.9. tuli kuunneltua vain äänikirjaa. Tänään yritän ottaa vahingon takaisin. Tavoitteena on lukea edes muutama sarjakuva- ja runokirja, joita on kotiin kertynyt iso kasa (kuvassa vain osa).
Ensimmäiseksi valikoitui Max Cannonin sarjakuva Raakaa lihaa, jossa esiintyi julmaa huumoria, josta yleensä en tykkää. Cannonin ote oli sen verran oivaltavan viiltävää, että yllättäen tykkäsin. Tykkäsin myös mustan palkin keskellä olevasta vaihtuvasta tekstistä, vaikka en aina oivaltanut, millaisella aasinsillalla se kuvaan liittyi.
Yhdestä stripissä tuli mieleen hääni. Miehen työkaverit olivat kiinnittäneet van alla metallisella ketjulla hääautomme perään puuhöylien lisäksi vanhan, pienen sirkelinterän. Tätini, joka ajeli takanamme kertoi myöhemmin, että jossain kohtaa terä oli kimmonnut irti, ja lentänyt pellon pientareelle. Kauhistutti kun kuulin.
Kirjailija on kotoisin Amazonin liepeiltä, ja pakko todeta, että kirjan runoista tuli mieleeni jostain FB-ryhmästä lukemani kommentti juuri nyt pinnalla olevasta Delia Owensin kirjasta Suon villi laulu kirjasta. Useampikin kirjan lukenut ihmetteli, kuinka 12 vuotiaaksi lukematon päähenkilö pystyi kirjoittamaan kotisuonsa eläimistöstä tietokirjoja. Mielestäni se ei olisi ihme, sillä luontoa tarkkailemalla oppii hyvinkin paljon ja latinalaiset nimet voi katsoa kirjoista (nykyään googlettaa). Jotain samaa ja hatunnostonarvoista löytyi näistäkin runoista. Runot vilisee paikallista eläimistöä ja kasvistoa ja aina välillä vilahtelee intohimo.
Lukiessa mietiskelin, millaista määrämuotoista runoa itse kirjoittaisin jäkälistä ja sammaleista, poroista ja oravista. Runoissa oli 11 riviä, jolla kullakin oli 6-11 sanaa niin suomeksi kuin portugaliksikin. Rivien pituus näytti pysyvän samana sivusta toiseen. Itseäni häiritsi isojen kirjainten totaalinen puute. Taidan olla vähän kaavoihin kangistunut 🙂
Brasiliasta siirryin sujuvasti Ouran saaristoon Merikarvialla. Niin ikään pitkään kesken ollut Arvo Salon Oura ooppera - Merellinen musikaali tuli luettua vihdoin loppuun ja Perkeet haasteen yksi kohta, eli musikaali tai oopperan libretto, tuli täytettyä. Samalla kunta haasteeseen tuli kirjattua Merikarvia. Harmi, etten päässyt tuota aikanaan katsomaan. Tekstin perusteella sanoisin, että olisin viihtynyt.
Päikkärien jälkeen olikin taas sarjakuvan vuoro. Annukka Leppäsen ja Katsu Kujalan sarjakuva Anopin unelma ei nyt ihan ollut sitä, mitä kuvittelin, mutta yllätyin positiivisesti. Veikkaan, että en enää koskaan tule katsomaan Maija Mehiläistä muistamatta tätä kirjaa.
Viides ja päivän viimeinen paperikirja kasasta oli Aku Ankan Taskarin teemanumero 2 Tutkivaa journalismia, minkä lainasin joku aika sitten lähinnä huvitukseksi töissä julkaisemamme verkkolehteä ajatellen. Ihan samanlainen meininki ei ole meidän toimituksessamme mitä kirjassa. Lapsuudesta Touho Ankka ja Moby Dick olivat suosikkejani.
Kasaan jäi niin monta lukematonta kirjaa, että huomenna kaiketi uusiksi.
