Laulu Dneprille ja kasakoille

Ala-asteella lauloimme melko paljon slaavilaisia lauluja. Surullisemmasta päästä oli laulu Dneprille. Joskus olen miettinyt, että mitä opettajien päässä mahtoi tuolloin liikkua, kun virsien ohella laulettiin näinkin surullisia kappaleita. Slaavilaista melankoliaa... Misha soutaa joella oli kaunis kappale, mutta lähes yhtä surumielinen. Vastapainona laulettiin sitten joskus myös Tiritombaa, mutta se onkin ilmeisesti Italiasta. 

Maaliskuussa oli lukualueenani osuvasti Itä-Eurooppa. Ukrainassa käytävä sota pakotti tutustumaan alueeseen tarkemmin joten muut maat jäivät melko vähälle huomiolle. 

Soffamatkailun parhaita puolia on se, että voi matkata ajasta ja paikasta toiseen pelkäämättä sotaa, koronaa tai turistiripulia. 

🎶 Taas kerro mulle maasta nuoruutesi,

Natalia, sua kuuntelen, 

Ja tunnen veres virran lämpöisen, 

Kun hehkuun jähmettyneen sydämes saa Ukraina!🎶

Natalia laulun sanat Elvi Sinervo. 

Ukrainan historiassa kasakoilla on iso merkitys. Sieluni silmin näen hurjien kasakoiden ratsastavan venhäpeltojen keskellä. Ukrainahan on alueena jättimäinen vilja-aitta ja se näkyy nykyään Suomessakin siinä, että meillä on valtaisa määrä ukrainalaisia maataloustyöläisiä sesonkitöissä tai ihan ympärivuotisinakin työmiehinä. Kaukana on meilläkin ajat jolloin maatilat olivat 14 hehtaarisia, kaksi lehmäisiä perhetiloja.

Nigolai Gogol kirjoitti kirjastaan Taras Bulbasta kaksi versiota. Luin sen, joka on suomennos ensimmäisestä painoksesta, mikä on vähemmän neuvostoliittolainen mitä uudempi versio. Kirja kertoo 1600-luvun kasakoista, jotka olivat hyvinkoulutettuja niin hurjuudessa ja taitavuudessa kuin yleissivistyksessäkin. 

Kiovan akatemiasta valmistueet pojat lähtevät isänsä Taras Bulba kanssa kasakoiden leiriin opettelemaan kasakkataitoja käytännössä. Kovin iloinen ei tämänkään kirjan loppu ole (tämänkään Sana viittaa tässä käännös kirjallisuuteen oudommista maista, mistä olen tullut siihen päätelmään, että ensin niistä käännetään kirjat kansanmurhista ja muusta kauheasta ja paljon myöhemmin tarinoita ihmisten tavallisesta arjesta)... Mutta koska klassikoissa onnellinen loppu olisi? 

Sataa vuotta myöhempään ajankohtaan liittyy Pultava. Pultavan taistelu käytiin 1709 Ruotsin ja Venäjän välillä. Taistelu päätti Ruotsin suurvaltakauden ja Venäjä valtasi lisää alueita. Suomalaiset sotilaat olivat sangen kaukana kotoa. Nyky teitä myöten matkaa Porista Pultavan on yli 1800 km. 

Ei ole montaa vuotta, kun kuulin, että Dneprin rannalla on aikoinaan asunut ruotsalaisia (vironruotsalaisia) siirtolaisia Gammelsvenskbyssä (ukrainaksi Zmiivka, vaikka kyllä se ruotsiksikin GoogleMapsista löytyy). Ruotsalaisasutus sijaitsee noin 100 kilometriä Odessasta itään. Nykyään siellä asustaa ilmeisesti enää muutamia ruotsia äidinkielenään puhuivia ihmisiä, mutta ihmeen kauan kieli on siellä säilynyt kaikkien muutosten keskellä. 12 ruotsalaisen talonpojan pakkomuutto tapahtui Katariina Suuren määräyksestä 1781.

Mihail Bulgakovin Valkokaarti on Bulgakovin omaelämäkerrallinen teos 1918 tienoilta Kiovasta. Kirjan päähenkilö on tohtori Turbin, kuten oli Bulgakovkin alkuperäiseltä ammatiltaan. Kirja oli kiehtova ja palaan sen pariin varmasti uudelleen myöhemmin. Nyt tuntui, että jokaista sanaa oli vaikea lukea tässä maailman tilanteessa. 

Tšernivtsin (Cernauti) kaupungin torilta 1930-luvulla alkaa Vasyl Koželjankon kirja Hopeinen hämähäkki. En ole pitkään aikaan lukenut mitään vastaavaa, mutta jos nyt johonkin pitäisi verrata tyyliä, niin ehkä tsekkiläiseen Jaroslav Hasekin Kunnon sotamies Svejkiin. 

Kirjaa lukiessa tuli nälkä. Poliisit menivät hotellin ravintolaan peitetehtävissä ja söivät ja joivat hyvin:

Kaviaaria Pouilly-fumè -viiniä

Kanakeitto kotipolttoista Slipovitsiä

Osterit Bordeaux-viiniä

Vuorikaurispaistia konjakkiryypyn kera

Roseforte (itselleni outo ruokalaji) Chianti-viinin kera

Villisikapaisti kaalin kera kyytipoikana Calvadosia

Vihreää oliivisalattia ja Tokaj-malja

Mantelisampea ja rommia

Herkkutatteja kermassa sekä shampanja. Jokainen näistä nautittiin 

Sitten mietittiin miehissä otetaanko vielä savuankeriasta sitruuna kanssa ja olutta vai joko olisi vuoro ottaa jälkiruokaa eli suklaakakkua ja appelsiinilikööriä, mutta yhtäkkiä syömiseen ei enää ollut aikaa, joten otettiin raitistuakseen moritorisuolakalaa skotlantilaisen viskin kanssa ja lähdettiin töihin. Pidätyksen jälkeen oli sitten jälkiruuan vuoro. 

Menustä tuli mieleen karjalaiset pidot, joihin osallistuin Rautalammilla 2004 tienoilla. Ruokalajeja oli onneksi muutama vähemmän ja viinit ja snapsiannokset maltillisen kokoisia. Useamman tunnin päivällisillä sen juuri kesti. 

Kirja oli muutenkin hauskasti kirjoitettu. Taustalla kulkee vanha tarina Juudaksen hopearahoista, mutta poliisit ovat tuoreemman tapauksen kimpussa.  

Saksa hyökkäsi Ukrainan alueelle heinäkuussa 1941. Mukana oli myös suomalaisia sotilaita, jotka olivat SS-koulutuksessa Saksassa. Pikaisella googletuksella löysin maininnan tuosta Wiking-ryhmästä ainakin 9.7.1941 Lvivistä. Parin kuvitteellisen porilaisen SS-miehen tarinan on kehitellyt Arttu Tuominen kirjassa Vaiettu. Kirja oli sivumennen sanoen mielestäni paras Tuominen tähän mennessä, vaikka aiemmistakin olen tykännyt. Kirjan tapahtumat ovat 1941 Suomessa, Saksassa ja Ukrainassa ja nykyisyydessä Porissa. 

Saksan armeija suuntasi matkansa Lvivistä kohti Kiovaa. Historia-sarjasta kuuntelin osan  Kiovan taistelu 1941 Stalinin suuri tappio. Olen tykännyt tästä sarjasta, sillä siinä on melko lyhyesti tiivistetty historian tapahtumia. Tämäkin osa täytti tehtävänsä. 

Kiovan ja Lvivin puolivälin tienoilla on Myropil, minne sijoittuu Wendy Lowerin kirja Rotko  - erään perheen teloitus, joka johti Ukrainan juutalaisten joukkotuhon jäljille. Tällaisista kirjoista ei voi sanoa, että niistä nauttisi, mutta tykkäsin paljon Lowerin tavasta kirjoittaa. 

Kaikki lähti yhdestä valokuvasta, joka otettiin teloituksesss 13.10.1941 ja jonka Lower sai käsiinsä. True crimestä tutulla salapoliisi työotteella kirjassa edetään valokuvasta siihen, mitä todella tapahtui ja keitä kuvassa saattoi olla. Samalla paljastui, että tuolloin telotettiin noin 960 muuta ihmistä. 

Seuraavaksi saavumme Desna-joelle Oleksandr Dovzenkon synnyinseudulle Sosnytsyan seudulle Pohjois-Ukrainassa. 

"Joskus on kuulemma oltu kasakoita, mutta nyt on pelkkä nimi. "

kertoo isä pojalleen  kirjassa Lumottu joki. Kirja perustuu Dovzenkon lapsuuden muistelmiin ja päiväkirjamerkintöihin 1940-luvulta (lähinnä 1942-46). 

Kirjan parasta antia oli mielestäni elävät lapsuusmuistot. En useinkaan pidä tavasta, jolla aikuinen laittaa sanoja lapsen suuhun ja mieleen, mutta Dovzenko pärjäsi muisteluissaan hyvin vajoamatta lapsen tasolle. Muusta osasta kirjaa olisin varmasti iloinnut enemmän ellei Ukrainassa olisi sotatila juuri nyt. 

Yksi maailman vaarallisimmista paikoista on Tšernobylin punainen metsä, joka muodostui 1986 huhtikuun katastrofin jälkeen Tšernobylin ympäristöön, sekä sen lähistöllä olevat tietyt pisteet, missä radioaktiivisuus on erityisen korkea. 

Olen seurannut meneillään olevan sodan vaiheita melko paljon ja havainnut ukrainalaiset sangen päättäväiseksi kansaksi. Se tehdään, mitä on pakko, jotta muilla olisi helpompi elää. 

Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous kirjassa on paljon samaa voimakasta tahtoa. Vielä sittenkin, kun palo- ja pelastushenkilökunnalla oli jo henkilökohtaiset säteilymittarit ja suojavarusteitaja ja työtä voitiin tehdä kerrallaan vain muutaman minuutin ajan, löytyi niitä, jotka väänsivät ruuvia tietäen sen vuoksi kuolevansa, mutta pelastavansa 'puoli Eurooppaa'. 

Osa kirjan tarinoista oli lähes liian surullista luettavaa, etenkin kun muistaa itse 1980-luvulla kuulemansa aikalaistarinat esimerkiksi siitä kuinka vähin suojavarustein ihmiset joutuivat (pakotettuna) tekemään töitä räjähdyksen jälkeen, jotta reaktori saatiin peitettyä. 

Toisaalta kirjassa oli valoisiakin kohtia. Uskoa huomiseen. Toivoa. Uusia alkujakin. 

Ennen tätä sotaa Kiovasta tehtiin ohjattuja retkiä Tšernobyliin. Bussimatka on noin 2 tuntia suuntaansa ja perillä on aikaa ottaa valokuvia eri kohteissa. Kohde on eksoottinen, mutta luultavasti jättäisin tutustumiskäynnin väliin. Ihan tarpeeksi ydinvoimalaeksotiikkas oli, kun 1990-luvulla kävin kiertokäynnillä Olkiluodon ydinvoimalassa. Aika on kullannut muistoja niin, että en enää ole varma kävikö siellä kerran vai kahdesti, mutta joka tapauksessa ihan riittävästi. 

Samasta aiheesta, mutta yhden perheen näkökulmasta kirjoittaa Kati Saurula kirjassaan Koiruohon kaupunki. 

"Maaseudulla oli muutama varma toveri: rotta, torakka ja lutikka."

"Lutikka oli näistä köyhälle läheisin, sillä se viihtyi työläisen pieluksella valon sammuttua."

Saurulan kirja alkaa vuodesta 1968, jolloin Tsernobylin voimalaitosta aletaan suunnitella. Kun perhe muuttaa Tsernobylin lähelle rakennettuun Pripjatin kaupunkiin, äiti toivoo, että kaupungissa olisi vähemmän rottia, torakoita ja lutikoita. 

Tsernobyl valmistuu, perheen vanhemmat pääsevät sinne töihin, tytär muuttaa Moskovaan. 1986 onnettomuus tapahtuu, ja sitten siirrytäänkin 2007 vuoteen ja mielenkiintoiseen löytöön... 

1990-luvun itsenäisestä Kiovasta kertoo Andrei Kurkovin 1996 kirjoittama Kuolema ja pingviini. Pyörittelin sitä yöpöydän tuntumassa pari vuotta, kunnes nyt oli aika lukea kirja. Lukeminen kannatti, sillä kirja oli samaan aikaan hauska ja jännittävä. 

Työtön toimittaja on ostanut lemmikikseen eläintarhasta metrin korkuisen keisaripingviinin jonka kanssa asustaa kahden. Yhtäkkiä toimittaja saa töitä lehden avustajana. Jonkin ajan päästä perhe kasvaa tytöllä. Sitten myös pingviini saa töitä... Rahaa tulee paljon ja osin salaperäisestikin, mutta sen vastapainona myös epävarmuus kasvaa. 

Katsottuani Yle Areenalta Kansan palvelija-sarjan, voin hyvin kuvitella mitä kaiken takana oli. 

2000-luvun Ukrainaa kuvaavat suomalaiset kirjat Sofi Oksasen Koirapuisto, joka kertoo kohdunvuokrauksesta Ukrainassa sekä Seppo Mustajoen kirjasarja, jonka päähenkilö alkaa seurustella rikkaan ukrainalaisen naisen kanssa ja ajautuu appiukon hämärihköihin bisneksiin maailmalla. 

Ehkä tämä soffamatka riittää hetkeksi Ukrainan muista osista, mutta Mustanmeren rannoille olisi tarkoitus matkata lähiaikoina. Matkustan luonnollisesti soffalla, sillä alueella on vaarallista matkustaa livenä. Kevättä on ilmassa, mutta vielä on liian kylmä pitkiin lenkkeihin luonnon helmassa. Olen ollut yllättynyt, kuinka kylmää on ollut Ukrainassakin. Olen kuvitellut aina Ukrainan talvet lämpimimmiksi. 

🎶 Maa vieras on ja kylmä kevät sen Natalia, sua paleltaa 

Niin kaukana on ikäväsi maa... 🎶 

Voi kunpa sota loppuisi ja kaikki kotoaan pakoon joutuneet 'Nataliat' pääsisivät  palaamaan pian kauniiseen kotimaahansa. 

*  *  *

Lisään tähän seuraavaa Ukraina-kirjakatsaustani varten tekemäni kartan. Kartassa sinisellä merkityt paikat löytyy tästä päivityksestä, keltaisella merkityt paikat seuraavassa päivityksessä. 

Maailman runouden päivä vol 23

Maailman runouden päivä - traditio vuodesta 1999? Miksi minusta tuntuu, että en ole koskaan aiemmin noteerannut maailman runouden päivää? Miten tällainen asia on voinut mennä ohi kaltaiseltani runotytöltä, vai olenko vain unohtanut noteeranneeni sen aiemmin?  Voi Herran henkselit. Asialle pitää tehdä jotain, joten pistän päivän kalenteriin, ettei ensi vuonna unohdu.

Tämän viikon agendalla oli kirjoittaa Uuno Kailaan tuotannosta, joten kirjoitetaan nyt sitten tänään. Runopäivänä. 

Sain hiljattain luettua Marija Vanttin kirjoittaman kirjan Älä koske perhosen siipiin - Uuno Kailaan elämä ja kuolema.

Kirja innoitti kävelemään oman runohyllyni äärelle ja tarttumaan pitkästä aikaa Kailaan runoihin.

Kahlasin kaiken löytämäni läpi, ja ihmettelin, kuinka silmät pysähtyivät vuosikymmenten takaisiin tuttuihin runoihin, kuten Pallokentällä ja Lapsen kehto (Paljain jaloin), teininä runovihkooni kirjaamaani Pieneen syntiseen lauluun (Runoja) tai vaihtoehtoisesti hurmeen täytteisiin säkeisiin kuten Nuoren Hjalmarin loppusäkeistöön:

Taattoni tappelumiekan 

Vyölleni vyöttävä oon. 

Voittajaks jään tahi jossakin

Hiekan hurmeeni punertakoon. 

(Tuli ja tähkäpää) 

Ukraina tuntuu olevan mielessä taustalla kaiken aikaa, ja silmät tarttuvat sotaan, vaikka sydän kaipaisi lämpöä. 

Jopa tuttu Poikani runo vie ajatukset Ukrainaan, missä jo kymmeniä vauvoja odottaa isiään ja tulevia äitejään hakemaan pois länteen, minne heidät on tuotettu (onpa kylmästi sanottu, mutta mitä muutakaan se on kuin tuottamista), ja lisää syntyy koko ajan. (Lisää asiasta esim. Sofi Oksasen Koirapuistossa). 

Toisaalta Uuno Kailas ei profiloitunut aikanaan niinkään lempeän rakkauden airueena. Kun hän puhui rakkaudesta, oli usein seurana tuska tai riittämättömyys. Se kumpusi varmasti omasta elämästä. 

Tänä päivänä on vaikea ajatella, millaista peittelyä tunne-elämältä vaati, kun ei saanut rakastaa ketä halusi vaan täytyi pelätä koko ajan myös kiinni jäämistä ja rangaistusta. 

Marija Vantti on löytänyt kirjaansa samaa kuin Kailaan runoissa, tunnelmaa, mistä olen tyytyväinen, vaikka odotinkin elämäkerralliselta kirjalta enemmän yksityiskohtia runoilijan elämästä. 

Älä koske perhosen siipiin onkin mielestäni luettavissa elämäkerrallisen romaanin sijaan enemmänkin kuin Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin - kirjaa (Japanista). Molemmissa kerrotaan päähenkilön elämästä paljon, mutta samalla kerrotaan paljon myös kirjailijan elämästä. Siinä valossa katsoen suosittelen molempia kirjoja. 

Kailas ei ollut pelkästään runoilija. Lyhyen elämänsä aikana hän kirjoitti myös novelleja ja mm. tarinan Alladinista, jonka luin vuosi-pari sitten. 

Tämä päivä oli maailman runouden päivä, mutta nyt ei irronnut kuin suomalaista runoutta. Joku muu päivä sitten kansainvälisemmin. 

Maailman runoutta sekin on. 

*  *  *

Kirjat löysin kirjastosta tai omasta hyllystä. 

Vinkinä vielä, että Yle Areenasta löytyy muuten runojakin. Esimerkiksi Uuno Kailaan tuotannosta siellä on useampikin runo ja  tarina. Harvemmin runoutta tulee sieltä etsittyä. 

EDIT olin näemmä noteerannut päivän 2011 vuonna, jolloin blogin nimi oli vielä Julian kamari. Siellä näkyy olevan enemmän päivän taustoista. 

 

February in West-Europa (in English)

February, snowing, raining, snowing, raining... How nice to be in sofa and read, read, read.

I visited couple of countries and read 16 books from West Europa (in total 27 books in 12 countries), not so bad. 

Austria Jose Saramago The Elephants Journey. Book tell how an elephant walks from Portugal to Austria. Elephant was really a present from king of Portugal to king of Austria in 1500's. Quite a journey over the Alps! 

Danmark Pia Juul Mårdet på Halland. Juul is Danish poet, but this was criminal book. You may find book also in Deutch Das Leben nach dem Happy End. Not transladet in English, but could be The Mord of Halland or The life after Happy end) 

Finland Volter Kilpi In the Alastalo Parlor, is classic book from South-West Finland. It is an one day book, like James Joyce's Ulysses, and mostly hard to read like Ulysses. I read it in Finnish and I loved Kilpi's words.

France Gustave Flaubert Correspondence Flaubert in Egypt: A Sendibility on Tour. Flaubert travels with his friend and servant from France to Malta, Egypt, Greece, Italy... I can not recommend this book to young people, but for adult this is realistic letters from young mans travels. 

Germany Alfred Döblin Die Ermordung einer Butterblume und andere Erzählungen. Book is not translated in English. It is couple of short novels from writer of Berlin Alexanderplats, that is quite a book!

Great Brittany John Keats The Letters of John Keats. I read book in Finnish, and there was 100 last letters of Keats. I like Keats poems and I have visited his favorite Cafe in Rome. 

I read also Richard Osman's book The Thursday Murder Club. In Finland it is quite popular. It tells about luxury retirement village in Kent. For me this was not a best book in this year, but I really wish that I would get money enough to move this kind of place when I will be in that age. 

The third book from England was J.R.R. Tolkien's about his Christmas letters for his children: Letters from Father Christmas. Finally I could find it in Finnish. 

Italy Pliny the Younger have written a lot of letters, that can be read even now. I read a book in Finnish: Letters from Imperial Rome: A selection of letters from Pliny the Younger. In English there is for e.g. Pliny's tenth Book of Letters.

I read also a Finnish book Jukka M. Heikkilä Sisilian prinsessa. Not translated in English, but could be a Princess of Sicily (Syracuse). It is a historical book about historical princess who was also living God in part of Greece. Princess is Lanassa and she become in 291 B.C. one of wives of Demetrius I of Macedon. Story was quite a story! And I hope you could read it in English one day. 

Netherlands Rosemary Sullivan The Betrayal of Anne Frank. Who tipped off the Nazis? Or was it only bad luck for Frank's family?

Portugal Luis Ruffato is writer from Brazil and he has on of most famous writer from there. This was second book I read from him. It was quite shock that his books has not translated in English. In Spanish book is Estuve en Lisboa y me acordé de ti (in Lisbon I remembered you). In book man travels from Brazil to Portugal to find a good job and there he works and send money for his relatives. 

Spain Kåre Halldén Cavakungen is book from Spanish sparkling wine (cava) farm. Book is not translated in English but it could be King of Cava. 

Sweden Merri Vik Aika hassua, Lotta! not translated in English. Helt otroligt, Lotta! in Swedish. Book is for teenagers or young adults. 

I read also adult book or actually whole series of tree books : Lars Wilderäng Stjärnklart. I thought that this could be book in near future after virus or something that kind, but this was kind of scifi book. Scifi and aliens are not my favorite, but the first part was good (and no alien in it). 

Switzerland Joel Dicker The Mystery of Room 622. I loved this book. And now I hope, that i could travel to Switzerland. 

Brasilian kahvimailla

Tämänvuotiset Brasilian karnevaalit on ohi, mutta voihan sitä näin jälkeenpäinkin tehdä pienen katsauksen Brasilian suuntaan. Eteläamerikkalainen kirjallisuus ei ole oikein ollut omalla mukavuusalueellani, vaikka yritän sitkeästi löytää sieltäkin helmiä. En ole vieläkään valmis palaamaan skandinaavisen dekkarikirjallisuuden pariin, vaan mieli janoaa seikkailla hieman oudoimmillakin vesillä.

Ennen kirjapiirieni laajentamista Brasiliasta tuli mieleen sademetsät, kahvi, karnevaalit, jättimäinen Jeesus-patsas, jalkapallo (jota en seuraa) sekä runsaahko suomalaisasutus, mitä en kyllä osaa sijoittaa mihinkään maan kolkkaan erityisesti. Tiedän vain, että Brasiliaan on muuttanut aikoinaan suomalaisia, ei yhtä paljon kuin Ruotsiin ja Yhdysvaltoihin, mutta kuitenkin joltinenkin määrä. 

Itselleni koko Etelä-Amerikka on jäänyt melko oudoksi, vaikka aiemminkin olen kirjoja sieltäkin lukenut. Osaan espanjasta alkeita, mutta se ei koskaan sykähdyttänyt niin, että olisin jaksanut paneutua espanjan- ja portugalinkieliseen kulttuuriin. Nuorempana sentään fanitin Julio Iglesiasta ja Harry Belafontea, ja kuuntelin paljon lauluja espanjaksi. Portugalin kieleen minulla ei ole mitään sidoksia. 

Näistä lähtökohdista siis olen edennyt pikkuhiljaa kohti Brasiliaa. Ja erityisesti sitä Brasiliaa, jonka voisisin kuvitella jaksavani kokea.

Aivan ensiksi pitää ottaa esille aivan ehdoton helmi Brasiliasta kertovista kirjoista, vaikka loppujen lopuksi kirja olisi voinut sijoittua vaikka minne. Yhtä kaikki ihan mielettömän ihana kuuntelukokemus oli Lasse Nousiaisen Rakkauden lähettiläs. 

Kirja oli itsestäänkin hyvä. Se kertoi suurlähetystön työntekijöiden arjesta ja vähän juhlastakin. Mukana oli työntekijöiden perheitäkin. Osa työntekijöistä oli suomalaisia, osa paikallisia. Pidin kirjasta, niin, että se oli viime vuoden top-kolmosessa kaikkien niiden 421 kirjan joukossa, jotka luin. 

Ja aivan erityisen hyvää kirjassa oli se, että siinä oli kaksi lukijaa, jotka lukivat omat kertomuksensa kirjasta. Toivon totisesti, että tämä yleistyy jatkossa kirjoissa, jotka on kirjoitettu useamman ihmisen näkökulmasta. Miten helppoa oli kuunnella, kun lukijasta tiesi, kuka on äänessä.  

Lukijatkin olivat hyviä, Eino Heiskanen ja Ari-Matti Hedman, Molempia olin kuullut aiemminkin, mutta tässä yhteisluvussa heidän äänensä piirtyivät omiin rooleihinsa tosi hyvin. Niinpä täältä lähtee suuret kiitokset sille, joka keksi että kirja vaatii kaksi eri lukijaa, ja että nämä kaksi sopivat rooleihin kuin nakutettuna. 

Pidin myös norjalaisen Anders C. Kroghin Jaguaarin voima - vuosi Amazonian sademetsässä - kirjasta. Kirja oli omakohtaisiin kokemuksiin perustuva teos muuttamisesta sademetsään ja asumisesta siellä vuoden verran alkuasukkaiden kanssa. Krogh teki elämänmuutoksensa vuoden 1998 tienoilla olleessaan 23-vuotias. Monet epäilivät, ettei hän tule onnistumaan, mutta onnistui kuitenkin pääsemään kissakansana tunnetun, eristäytyneen luonnonkansan pariin. 

Sijoitin kirjan Brasiliaan, vaikka Krogh lähtikin retkelleen Perusta. Kissakansa asustaa Javar-joen laaksossa, ja joki on Brasilian ja Perun rajajoki. Tiedä sitten kummalla puolen jokea oikeasti oltiin. Yhtä kaikki Amazonia virtaa suurelta osin Brasiliassa ja samat metsuriongelmat on Brasiliankin puolella. 

Metsuriongelmistakin olen lukenut enemmän hiljattain etään lähetyskirjan merkeissä, mutta kirjan nimi ei tule nyt mieleen. 

Kalle Kansaoja Kahlitut - orjuuden historia Amerikan mantereella kertoo nimensä mukaisesti orjuudesta. 

Merikapteeni Johan Magnus Arenius ohjasi fregattinsa kahvinhakureissulle Porista Rio de Janeiroon 1827, ja näki kuinka Brasiliaan tuotiin laivoilla sadoittain orjia, joilla ei ollut vaatteita nimeksikään. Kahlittu ei ollut kiva kirja, mutta pitihän sekin lukea. Orjuus ei ole yhtään hyvä asia, ei. Toivotaan ettei siihen koskaan pakata. 

Hieman hauskemman matkan Atlannin yli teki Niina With matkustaessaan Rahtilaivalla Brasiliaan. Kuuntelin kirjan, joten en tiedä, olisiko valokuvista ollut apua, jos sellaisia olisi katsellut. Kuuntelukokemuksena kirja jäi vähän vajaaksi. Annettiin ymmärtää enemmän kuin annettiin, jos nyt vanhaa sananpartta viitsii tässä yhteydessä käyttää. Jotenkin odotin enemmän. Jos ei ole matkustanut aiemmin kirjaa lukien soffalla maaten mihinkään laivalla, niin kirja on varmasti antoisa. Itselleni soffamatkailu on niin tuttua, että olisin kaivannut enemmän kuvailua, ihmisten tunnelmia... enemmän kaikkea. Pääpaino kirjassa taisi olla enemmän matkailussa kuin kulttuurin kokemuksessa. 

Aina pitää kokeilla myös runoja. Wilmas Silva de Andraden Säröjä purppuranpunaisessa järvessä on ainoa runokirja, jonka olen Brasiliasta lukenut. Varmasti se oli ihan kelpo runokirja, mutta koska edes suomalainen nykyrunous ei juurikaan hetkauta, niin eipä tästäkään tullut lempikirjani. Lukukokemuksen aina se oli silti mukavasti avartava. Tajusin nimittäin, että on olemassa muitakin brasilialaisia kirjoja, joita en oikein jaksa ymmärtää. 

Se ensimmäinen kirja, jota en jaksanut ymmärtää oli Luiz Ruffaton moneen kertaan palkittu Rutosti hevosia -kirja. Tosin nyt, kun luin saman tekijän Lissabonissa muistin sinut kirjan, tajusin että Ruffatoa ei juuri ole käännetty englanniksi, joten palkinnotkin taisi sittten olla paikallisempia. 

En siis pitänyt Rutosti hevosia kirjasta, sillä sen muoto ja tekstit olivat sekavia (sitä on kuvattu muualla esim. kirjalliseksi installaatioksi). Olen miettinyt, olisiko kirja toiminut äänikirjana paremmin, jolloin teksin graafisella sommittelulla ei olisi ollut niin suurta painoa. Tiedä tuota. Mielestäni kirja oli sekava. Ja outo. Tosin se kertoi paljon lyhyinä välähdyksinä Sao Paolon ihmisistä joten kaiketi opin siitä enemmän kuin jostain Lissabonissa muistin sinut kirjan kaltaisesta yhden miehen elämästä kertovasta romaanista. 

Mikään kaupunki ei ole vain yhden ihmisen tarina. Olen joskus miettinyt, miten erilaisen kokemuksen omaa ihmiset, jotka asuvat eri kaupunginosissa. Ensi kertaa se tuli mieleeni vietettyäni viikon loman Cefalussa noin 15 vuotta sitten. Myöhemmin joku samalla lennolla matkustanut asiakkaani kertoi, kuinka mukava rantalomakaupunki se oli. Itse kelasin mielessäni, mikä ihmeen rantalomakaupunki, kunnes muistin, että tosiaankin matkanjärjestäjällä oli kyseisessä kaupungissa kaikki muut hotellit rannan tuntumassa. Oma hotellini oli keskellä vanhaa kaupunkia. Toki kävimme pari, kolme kertaa rannalla, vanhan kaupungin kohdalla, missä oli yksi pieni rantakioski ja hiekkaa paljon vähemmän, mitä aikanaan isän soramontulla. 

Sen sijaan pidin kovasti Lissabonissa muistin sinut kirjasta, jossa mies muuttaa Etelä-Amerikasta Portugaliin tienatakseen rahaa, jotta voisi pärjätä myöhemmin paremmin kotimaassaan ja siinä välissä avustaa laajaa perhettään. Loppujen lopuksi mies ei palaa, mutta perhe saa avun.  

Pakko todeta, että edelleen etsin loistavaa brasilialaisen kirjailijan kirjaa joka kertoisi pelkästään Brasiliasta. Olen silti tyytyväinen, että löysin maassa asuneen Lasse Nousiaisen Rakkauden lähettilään.

*  *  *

Alimmaisen kuvan pitsiä olen virkannut 1970-luvulla brasilialaisen kirjekaverini lähettämästä mallista. Tyttö oli innokas virkkaaja kuten minäkin, mutta kirjeenvaihto jäi kieliongelmien vuoksi muutamaan kirjeeseen. Silloin ei ollut vielä Google kääntäjää apuna. Itselläni sentään oli kunnon sanakirja, mutta kaikilla kavereilla ei ollut sitäkään. 

Kirjat lainasin, eikä kukaan taho muutoinkaan sponsoroinut kirjoitustani. 

 

M/S Mystery ja muita laivakokemuksia

On tainnut olla aiemminkin puhetta, mutta en ole mikään risteilyfani. Mysteerifani sen sijaan olen, joten ihan kiva on ainakin lukea laivamatkailusta. Tai kuunnella. Onneksi niillä risteilyillä, joilla olen ollut, ei ole tapahtunut mitään. Mielestäni pääpaino on ollut sanoissa ei mitään, sillä en vieläkään ole nähnyt mitään järkeä Ruotsinlaivoilla käynnissä. Ekologisempaa olisi, jos laivat vain olisi lukittuna maissa 24 tuntia ja sitten ihmiset päästettäisiin pihalle. Vaikka tokihan niissä laivoissa kuljetetaan paljon rahtia. 

Mutta risteilymysteereistä piti puhua. 

M/S Mystery kuvat eri risteilyiltä Itämereltä.

Kuuntelin eilen Riku Rantalan ja kumppanien M/S Mystery -PodCast sarjan. Porilaisena totean, että ei huono. Tykkäsin. Vaikka yhdessä jaksossa kerrottu muita vanhempi mysteeri ei mielestäni oikein istunut muiden kylkeen. Tuttuja tapahtumia sarjan mysteerit olivat. Ratkaisua ei tälläkään kertaa asioihin saatu, mutta hyvä näitä on päivittää tämän tästä, jos vaikka joku muistaisi jotain. 

Jossain Agatha Christien kirjassa tapahtumat selviävät, kun pitkään poissa ollut silminnäkijä ilmoittautuu ja kertoo tietonsa. Ei ole pitkä, kun katselin siitä televisiosarjankin, mutta nimi ei nyt tule mieleen. Tietysti sitä toivoisi, että vastaavaa tapahtuisi pitkään mysteerinä olleissa tapahtumissa. 

Yritin muistella onko Suomessa kirjoitettu Ruotsinlaivoille sijoittuvia dekkareita, mutta yhtään en muista lukeneeni. Se on outoa, sillä luen paljon dekkareita ja voisi kuvitella, että dekkarikirjailijoita kiinnostaisi autolautan kaltainen suljettu paikka mysteerin kohteena. 

Ainoa mikä tuli mieleen, on Arto Paasilinnan teos Rietas rukousmylly, jossa matkustaja on joutunut laivalta veden varaan ja päätyy saarelle toisen miehen seuraan. Seikkalilu johtaa miehet myymään rukousmyllyjä Aasiaan. Kirja on veijaritarina eikä laivalta putoaminenkaan johdu rikoksesta. Kirjan lukemisesta on sen verran aikaa, että voisikin lukaista sen uudestaan jossain välissä. 

Lemmenlaiva - kuvat Sopotista Puolasta

Aina silloin tällöin innostun Areenassa olevista kuunnelmista. Nyt kuuntelin myös Jyrki Kiiskisen Lemmenlaivan, jossa vastanaineet suuntaavat matkansa laivalle, jonka matka suuntautuu kohti Puolaa. Kuunnelma on vuodelta 1997. Tällä hetkellä Suomen ja Puolan välillä ei taida olla risteilyalusta, mutta Turku on havittelemassa yhteyttä Glyniaan. Risteilyt alkanee 2023 menneksi, jos korona ja maailman tilanne sen sallivat. 

Lemmenlaivalla ei kaikki mene hyvin ja morsian on kohta syytettyjen penkillä. Tarina on aikamoinen mysteeri sekin. 

Pakko todeta, että Glynian risteily olisi kyllä aika kiva. Glynia sijaitsee Sopotin vieressä ja rautatie kuljettaa nopeasti mm. Gdanskiin, missä lennähdin muutama vuosi sitten. 

Laiva - kuvat jäisiltä rannoilta

Jusa Peltoniemen Laiva on vuodelta 2014, mutta sen tyylilaji on vuosikymmenten tai jopa vuosisatojen takaa. Englantilainen höyrylaiva juuttuu jäihin Merenkurkussa joulukuussa 1800-luvun loppupuolella matkalla Pohjoiseen. Kaukana näkyvät saaret ovat tavoittamattomissa jäiden ja railojen vuoksi. 

Jäällä käveleminen olisi vaarallista, mutta myös jääminen olisi vaarallista. Veneessä pitäisi liikkua, mutta ei pudota. Hereillä yritetään pysyä kutsumalla toisia nimeltä, poikkeuksellisesti saa sinutella. 

Laiva on Yle Areenalla kuunneltavissa lokakuulle 1922 saakka, Lemmenlaiva tammikuulle 2023. M/S Mystery on uusi, eikä sillä vielä ole poistumispäivää. 

Muistuipa mieleeni tätä kirjoittaessani yksi ahtojäissä olemisestakin kertova kirja. Mauri Sariolan Susikoski ahtojäissä  on dekkari, joka esitteli hyvin jäänmurtajaa. Siinä sivussa Susikoski ratkoi murhan ja siihen liittyvät peitepuuhat. Kostealta vaikutti päälystön laivaelämä vieraiden kanssa, mutta taisi olla tuolloin tapana. 

Kun kirja kerran tuli mieleen ja vieläpä löytyi äänikirjanakin, niin olihan se kuunneltava. Sen verran oli aikaa edellisestä lukemisesta, että tekijä ei muistunut mieleen. Niinpä jännitys säilyi loppuun saakka. 

*  *  *

Kukaan ei sponsoroinut tätäkään juttua. 

  

Aleppossa kaikki ei ollut hyvin

Länsirintamalta ei aikanaan kuulunut "mitään uutta" ja kotirintamalla kaikki oli kirjeissä ennen aina "hyvin" jotta sotilaiden taistelukunto pysyisi hyvänä, mutta sitten on nämä uudet kauhistuttavat sodat. Aleppossakaan ei ollut kaikki hyvin. 

Syyria. Ensimmäisenä tulee mieleen hiekan väriset rakennukset ja muuan Syyrian maaherra, Publius Sulpicius Quirinius, joka suomalaisittain tunnettiin aiemmin Kyrenius nimellä. Tunnistan myös lipun ja tiedän kouluajoilta Damaskoksen -  ja tietysti jollain tasolla tältä vuosituhannelta Aleppon Syyriaa koskeneen sodan, joka toi pakolaisia myös Eurooppaan. 

Aleppo (Halab) on vanha kaupunki, se on yksi pisimpään asutettuna yhteen mittaan ollut kaupunki. Kun keisari Augustus lähetti Quiriniuksen Syyriaan, Aleppo oli ollut kaupunkina jo pitkään. Asutettuna tuo alue lienee ollut yli 13.000 vuotta. 

Argeologinen kuva: Dabbas/ Unsplash

Syyrian sisällissota alkoi 2011. Vuonna 2012 taistelut alkoivat todenteolla myös Aleppossa. 

Aleppossa asui ennen Arabikevättä (12/2010-12/2012) yli 2,1 miljoonaa asukasta ja se oli Syyrian isoin kaupunki. Heidän joukossaan oli myös muutama kirjatuttavani: CP-vammainen, pyörätuolissa istuva Nujeen, mehiläistarhuri Nuri puolisoineen ja jalkapalloa rakastava pikkutyttö Daria perheineen. 

Nujeen Mustafan ja Christina Lambin kirja Nujeen: Pyörätuolilla Syyrian sodasta Eurooppaan on paljon puhuva kertomus Nujeenin rankasta matkasta pyörätuolilla siskonsa avustamana Syyriasta Saksaan. Nujeen on matkalle lähteissä 16-vuotias ja on opiskellut englantia kotonaan amerikkalaisia televisiosarjoja katselemalla. Kirjassa kuvaillaan hyvin matkan tekoa, mutta matka oli pitkä ja sen varrelle osui varmasti paljon enemmänkin mitä kirjassa kerrottiin. 

Christy Lefteri Aleppon mehiläistarhuri oli surullinen, mutta hyvin kiehtova kirja. En tiedä mitä odotin, mutta sain paljon enemmän. Kirja kertoo pariskunnasta joka pitkän harkinnan jälkeen lähtee Alepposta kohti Eurooppaa. Pariskunta päätyy Brittein saarille, missä asuu jo miehen sukulainen, jonka kanssa mies on hoitanut mehiläisiä Aleppossa. Siinä välissä selviää vaikka mitä. 

Mikael Bergstrandin Kolmella jaollinen mies -kirjassa tapasin pienen tytön, Dalian, joka oli hyvä pelaamaan jalkapalloa ja puhui kuin papupata. Rohkeakin hän oli, mutta paljon menettänyt. Tyttö on tullut Alepposta pakolaiseksi Ruotsiin syyrialaisen perheensä mukana. Dalia on 11-vuotias ja hän ystävystyy noin 60-vuotiaan, ontuvan miehen kanssa, jolla on pakko-oireita. Paljon ehtii tapahtua kirjan aikana, kun tarinaa käydään läpi useamman henkilön näkökulmista. Hyvä kirja Bergstrandilta tämäkin, filmikin on taas kuulemma teon alla.

Aleppo ja sen lähitienoot ovat täynnä vanhaa historiaa ja alue on kiinnostanut argeologeja. Esimerkiksi Agatha Christie vietti ennen toista maailmansotaa paljon aikaa Syyriassa puolisonsa ollessa kaivauksilla. Christie asusti sekä kaivauksilla että hotellissa. Esimerkiksi Idän pikajunan arvoituksen Christie kirjoitti Aleppossa, hotelli Baronissa asuen. Kirja julkaistiin 1934. Vanha nostaliginen hotelli selvisi ilmeisesti osin vahingoittuneena, Aleppon pommituksissa, jotka tuhosivat paljon paikallista historiaa. Kansainvälisistä lehtijutuista päätellen hotelli ei tule enää koskaan entiseen loistoonsa, ei ainakaan sen koko ajan omistaneena suvun toimesta. 

Idän pikajunan arvoitus ei kerro Syyriasta, mutta kirjassa Hänet täytyy tappaa Poirot ratkaisee murhan joka tapahtuu argeologisilla kaivauksilla Jordaniassa alueella, joka silloin sijaitsi Syyriassa. Kirjassa ollaan myös kaivauksilla, missä Christienkin jonkin verran työskenteli miehensä tutkimusryhmän apuna. Jostain mieleeni on jäänyt, kuinka kaivauksille haettiin ruokatäydennyksiä Alepposta ja joku kerta oli tuotu juustoja, jotka sitten oli jätetty sitten kypsymään lisää ja loppujen lopuksi haju oli ollut sanoinkuvaamaton. Se oli aikaan ennen kylmähuoneita aavikolla. 

Aleppo oli ennen Arabikevättä Syyrian isoin kaupunki, jonka väkiluku oli yli 2 miljoonaa asukasta. Siitä huolimatta on vaikeaa ajatella, että kaupungin isoin, katettu basaarialue oli käsittämättömät yli 10 kilometriä. Suomessa pääkaupunkiseudulla asuu 1,2 miljoonaa asukasta, mutta tuskin sieltä löytyy 5 kilometriä katettua yhtenäistä kauppatilaa. Olen itse käynyt basaarissa Istanbulissa ja mietiskelen tässä, kuinka paljon tuollaisessa 10 kilometrin basaarisokkelossa mahtaisi eksyä, kun Istanbulissakin tuntui, että pää menee sekaisin monissa käännöksissä. Enää tuota ei Aleppossa pääse kokeilemaan, sillä lähes koko basaari tuhoutui tulipalossa 2012. 

On vaikea kuvitella, että kaikki se rakennettaisiin uudestaan kun samoin tein voi tehdä moderneja lasiseinäisiä pilvenpiirtäjäostoskeskuksia sitten kun jälleenrakennuksen aika on. Se on urullista. Olen lukenut varmaan lähemmäs sata kirjaa, joissa kerrotaan Syyrian, Egyptin, Algerian ym. muinaisesta loistosta ja niiden kiehtovista nähtävyyksistä siirtomaavallan aikaan. Siirtomaavalta ei ole milloinkaan hyvä asia, mutta jotenkin olisin suonut, että myös paikalliset voisivat edelleen kokea sen ajan parhaat puolet, kuten vuosituhantisen historian. 

Vielätulee mieleen yksi kirja, jossa puhutaan myös Alepposta, nimittäin Jussi Aro kirja Pyhissä maissa ja pahoissa. Kirja on kirjoitettu 1975, ja matkat tehty pääosin 1960-luvulla, joten Aron muistelmat ovat siis tuoreemmat, mitä Agatha Christien kertomukset kuukausistaan Syyriassa. 

Kirjassa Jussi Aro matkustaa autolla Damaskoksesta Aleppoon. Siellä hän nauhoitti syyrialaisten puhetta ja hänet ryöstettiin. Ryöstön selvittely vei muutaman päivän, mutta hän sai rahat takaisin ja palasi Damaskokseen. Kirjassa seikkaillaan useammassa valtiossa ja paikkakunnilla, Aleppon osuus on aika pieni, mutta jollain tapaa hyvin kuvaileva. 

Jälleen löytyi kohde, jossa olisi ollut kiva käydä silloin kun se oli entisellään. Asua hotellissa, missä monet julkkikset asuivat aikanaan pitkiäkin aikoja. Kirjoittaa blogia, shoppailla basaarissa mausteita ja kankaita, maistella herkkuja tai vaikka vain Nujeenin tapaan olla ystävien seurassa ja katsella sateliittikanavilta saippuaopperoita. 

*  *  *

Kirjat oli lainattuja. Eikä kukaan muukaan sponsoroinut kirjoittamistani.