sunnuntai 28. elokuuta 2022

Hörhiäiset

Vuoden 2022 Hörhiäinen tuli valittua melkein viikon kestäneellä Hörhiäisviikolla. Olin hoodeilla, mutta onnistuin välttämään monta tapahtumaa. Pistän kankean lähestymisen koronavuosien ja muissa merkeissä juhlitun viikon piikkiin. Parasta kuitenkin oli, että kesän kolmas kunta tapahtuma tuli näin suoritettua. En minä aiemminkaan välttämättä käynyt useammissa. Hyvä minä! 

Ensimmäiset hörhiäiset valittiin jo 1990-luvulla, mutta itse olen osallistunut vasta tämän vuosituhannen aikana. Veikkaan, että olen nähnyt noin 15 hörhiäiskukitusta, mutta harvoja valituista olen tunnistanut entuudestaan, koska en ole kankaanpääläisiä.

Hauskimmat hörhiäisvuodet ovat olleet ne, kun olen osallistunut tapahtumaan sukulaislasten kanssa olipa sitten kyseessä tivolin possujuna, narunveto tai öinen räp-konsertti.

Mieliinpainuvimmat esitykset olen nähnyt Rivieralla. Yhtenä vuonna nähtiin unkarilaista tulitanssia ja se oli todella mieleenpainuvaa. 

Tänä vuonna panostin eritoten kahvitteluun mm. lempikahvilassani Postellissa, mutta kuuntelin myös perjantai-illan Suurimaan konserttia ja tietty katselin Hörhiäisen kukitusta.

Pyörähteli torilla myös torstaina ja lauantaina. 

Muurin laajennuksen vihkiäiset jätin väliin, sillä lapsikuoroesitykset eivät puhuttele, ja itse muurin näin valmiina jo viime viikolla, kun tulin kaupunkiin.

Mikä sitten on se Hörhiäinen?

Kuvitteellinen, ahkera ja mielellään esiintyvä pörriäinen. Sillä on mustaa/keltaoranssia raitaa pitkin paitaa,  tupsukorvat ja pitkä piikki peräpäässä. 

Hörhiäisen patsas asustaa Leijonapuistossa runsaiden kukkaistutusten keskellä. (Kuva kesältä 2021).

Mikäli haluttaa lukea hörhiäisten heimoista, suosittelen erityisesti televisiosta tuttua Waldemar Bonselsin Maija Mehiläisen tarinaa sekä  Maja Lunden ilmastonmuutoskirjaa  Mehiläisen historia. Perheen pienimmille sopii togolaisen Magaliattiogbén piirtämä Mehiläinen - kirja. 




perjantai 19. elokuuta 2022

Kirjojen yö Porissa

Kirjojen yö. Mikä ihana ajatus : kuunnella hyvistä kirjoista koko ilta. Taitaa olla viisi vuotta kun töiden ja koronabreikien vuoksi olen pääsyt osallistumaan, joten jo oli aikakin. 

Tapahtuma alkoi neljältä, mutta olin paikalla jo kolmen jälkeen. Ennen haastatteluja katselin läpi myyntipöydät onneksi löytämättä yhtään kirjaa, joka olisi huutanut perääni, että Osta minut! Tämän vuoden projekti hävittää 365 tavaraa junnaa helmikuussa, joten ei uusia kirjoja. Sen sijaan repussa oli mukana yksi hävitystyö, kesken jäänyt virkkaus, josta valmiina tulee jotain. Lasken hävitetyiksi myös esim. virkaamalla hävitetyt lankakerät. 

Näyttelytilassa oli nurkkaus, jossa voi kertoa mielipiteitä tulevaisuuden kirjastosta. Ne kerroin jo netissä, mutta silmäilin muiden kirjoittamia lappuja. 

Loput näyttelytilasta täytti Apila Pepita Miettisen hienot kirjan kuvitukset Ulla Mursun Myrtti-kirjoihin. Oma suosikkini oli tietty tämä käsityökuva. Kiva kuvitus houkutteli, joten pitänee lainata nuokin kirjat jossain välissä. 

Sitten olikin aika varata istumapaikat. Hyvä oli, että tulin ajoissa, sillä tuolit täyttyivät nopeasti, ja niitä kannettiin paljon lisää. En laskenut, mutta Arttu Tuomisen Häväistyt kirjan julkkareissa oli varmasti reilu sata kuulijaa. 

Arttu kertoi kirjasta ja kirjoittamisesta. Äänentoisto pelasi hyvin, joten kuulemisen kanssa ei tarvinnut pinnistellä. Viihdyin. 

Kirja on kuulemma siinä mielessä omakohtainen, että omien lasten kasvaessa myös lasten some käyttö mietityttää. Oli kiva pitkästä aikaa kuulla jonkun myös kehuvan nuoria. Olen itse ollut samaa mieltä, että iso osa nuorista on valveutuneita ja taitavia verrattuna siihen, mitä itse olimme 1970-80-luvun lapsina ja nuorina. Nuorten verkostot on toista luokkaa kuin omat pihapelikaverit 1970-luvulla. 

Palaan kirjaan ja Arttun puheisiin kun olen kirjan lukenut. Muiden kiireiden vuoksi siihen menee hieman aikaa. 

1980-luvun porilaisista lapsista oli puhe illan toisissa julkkareissa. Janne Oran Amsterdam blackout kertoo ystävistä ja veriveljistä, joista toinen menestyy Jalkapallomaailmassa ja toinen ei. Kirja sopii kuulemma hyvin myös naisille, vaikka päähenkilöt ovat miehiä. Itse en ole mikään urheilufani, mutta käsittääkseni Musan jalkapalloa pelaavat mimmit ovat tehneet hyvää työtä, joten kaiketi Porista löytyy myös jalkapallofaninaisia. 

Molemmissa kirjoissa on siis porilaisten paikkojen bongausmahdollisuuksia. Iloinen asia se lienee myös raumalaisille, kun kumminkin nekin tuntevat monet paikat. 

Tähänkin kirjaan palaan varmasti myöhemmin. Veikkaan, että tulee luettua samalla aiemmatkin kirjat. 

Illan kolmas tunti vierähti kuunnellen Maisku Myllymäen esikoiskirjasta Holly. Se oli illan kirjoista se, jota etukäteen ajattelin vieroksuvani eniten. Kun vielä haastattelija esitteli kirjan neljä päähenkilöä vastenmielisiksi, niin oli vähiltä, että en vienyt kolottavaa iltakahvihammastani kahvikylpyyn siltä istumalta.

Onneksi en lähtenyt, sillä suljetun huoneen arvoitus lienee kiva, vaikka arvoitus olisikin vain se, nähtiinkö saarella vihermehiläissyöjää vaiko ei. Tämäkin kirja menee siis lukupinoon ja lisää kirjoittanen myöhemmin. Luultavasti paljon myöhemmin. 

Kysyin kirjailijalta, sijoittiko hän kirjan Kalajoelle, missä on tehty aikanaan kaksi havaintoa vihermehiläissyöjästä, mutta hän totesi että paikka voi olla mikä vaan saari Pohjois-Euroopassa, jonne yhteysaluksella pääsee kerran viikossa. 

Lihakset kesti vielä neljännenkin tunnin istumisen, joten ilta jatkui Antti Tuomaisen kanssa. 

Kuvittelin, että olen lukenut Tuomaiselta vain kirjan Mies joka kuoli, joka olikin yksi sen lukuvuoteni parhaista kirjoista, ja josta tekemänki kirjoitus on edelleen kesken. Aihe oli läheinen, koska suvussa on ollut siitakesienikasvattamo. Ehkä pitää viimeistellä kirjoitus sieniviikolle.

Haastattelun aikana ilmeni, että olen lukenut alkuvuodesta juuri ennen Ukrainan sodan alkamista myös Tuomaisen dystopiakirjan Parantaja, ja jopa kirjoittanut siitä, kuten muistakin silloin lukemistani dystopioista. 

Tunnin aikana Antti kertoi miten hänestä tuli kirjailija. Haastattelija kyseli hyvin Tuomaisen hyvin eri tyyppisten kirjojen taustoista. 

Kirjailijan mielestä kirjoittaminen on hauskaa ja hauskinta silloin, kun saa luoda uuden kirjan uuden maailman kerran vuodessa. Trilogian kirjoittaminen oli kiva kokemuksena, mutta seuraavat kirjat tulevat olemaan yksittäisiä kirjoja kuten ennen trilogiaa. 

Reilun kuukauden päästä saankin ryhtyä lukemaan Jäniskerrointa ja Hirvikaavaa, sillä vain järjellä ajattelevan, putkiaivoisen vakuutusmatemaatikon Seikkailupuiston johtamiskokemuksista kertovan sarjan viimeinen osa, Majavateoria ilmestyy äänikirjana 18.10.

Tässä vaiheessa iltaa kirjaston kahvila houkutteli enemmän kuin Ulla-Maija Paavilaisen Rohkeudella Elina Gustafsson -kirjasta kertova haastattelu. Haastattelu näemmä kiinnosti monia ja se sai paljon uusia kuulijoita. Itsekin olen lukenut monia urheilijaelämäkertoja, mutta neljä haastattelua putkeen oli tällä kertaa tarpeeksi. 

Ihana ilta. Luultavasti myös kirjaston työntekijät olivat tyytyväisiä kävijämäärään. Ainakin yksi virkailija sanoi, että he tykkäävät kovasti järjestää tätä tapahtumaa. Ensi vuoteen siis. 





keskiviikko 17. elokuuta 2022

Karhunainen ja pimeys saavat sydämen lyömään nopeammin

Etsiskelin viilentävää lukemista elokuiselle hellejaksolle, kun säätiedotus lupaili kuumaa, ja kyllähän sitä saatiinkin. Outo sattuma toi eteeni kaksi kirjaa, jotka olivat mielestäni hyvin paljon samaa tyyliä, kuin aiemmin lukemani suosikkini, jolle annoin aikanaan viisi tähteä, enemmänkin olisi voinut antaa.

Ensimmäiseen viilentävään kokemukseen ajauduin sattumalta. Suoratoistopalvelussani on reilu 450 kirjaa jotka tahtoisin lukea heti. Viime aikaisella lukutahdillani siihen menisi vuosi, mutta käytännössä aina tulee uusia kirjoja.

Viimeaikoina olen etsinyt luettavaa ottamalla listani esiin, pistämällä silmät kiinni, viipottamalla sormia muutamia kertoja ja odottanut oletetun ruudunvierimisen pysähtymistä. Sitten tökkäisy ruudulle ja silmät auki. Olen antanut itselleni luvan fuskata 2 kirjaa molempiin suuntiin, että ei tarvitsisi esimerkiksi lukea juhannusviikolla joulukirja, ellei tahdo.

Nyt sormeni alapuolelta löytyi Sigri Sandbergin Pimeys - tähtiä, pelkoa ja viisi yötä yksin tunturissa. Se oli päätynyt lukulistalleni Huippuvuorten takia mutta unohtunut kun Huippuvuoret oli ajankohtainen. 

Sinne siis. Luulisi että siellä ja norjalaisella tunturilla olisi riittävän viileää.

Norjalainen Sigri lähtee tunturiin voittamaan pimeän pelkoaan ja kertoo pimeydestä ja sen pelosta peilaten kertomustaan itävaltalaisen Christiane Ritterin kokemuksiin. Vuonna 1934 hän matkusti metsästäjämiehensä houkuttelemana Huippuvuorilla asumaan pieneen metsästysmajan, missä hän joutui olemaan osan aikaa yksin. 

Kirja on lajityyppinä itsensäkehittämisopas, mutta Ritterin suomentamattoman tarinan kertominen siinä sivussa sai minut viihtymään tiiviisti kirjan parissa. 

Kun kirja oli luettu, etsin uutta viilentävää luettavaa 'nämä kirjat voisivat myös kiinnostaa sinua' -listalta. Sen toiseksi viimeisenä oli Karolina Ramqvistin  Karhunainen

Luin viime vuonna bulgarialaisista karhunkesyttäjistä ja mieli laukkasi oitis siihen suuntaan. Mutta ei. Tämä karhunainen oli ollut aatelinen ja hänet hylättiin laivalla sattuneen skandaalin vuoksi 1542 vuonna kesken tutkimusmatkan Pohjois-Atlannilla olevalle saarelle. 

Samalla, kun Karolina kertoo Marquerite de La Rocquen tarinan, hän kertoo kirjoittamisprosessistaan, omista tutkimusmatkoistaan Marqueriten jäljillä, sekä naisen elämästä ja selviytymisestä ennen ja nyt. 

Kirja oli sen verran kiehtova, että elokuinen, porilainen hellepäivä meni kepeästi ohi, vaikka 31.7° lämpö saa normaalisti minut paniikkiin. Pohjoisella Atlantilla on kylmää, vaikka se kuinka sijaitsisi Ranskan kanssa samalla etäisyydellä Pohjoisnavasta. 

Hieno tarina, ja lukijanakin oli yksi harvoista naislukijoista, joiden ääni sopii korvilleni, eli Krista Putkonen-Örn

Kun olin kuunnellut kirjaa jonkin aikaa, tajusin, miksi tämän ja edellisen kirjan tyyli tuntui niin innostavalta. Syynä oli se, että kirjan tyyli toi mieleeni Mia Kankimäen kirjan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Kirjan tyyli sai pari, kolme vuotta sitten pääni liitelemään pilvissä pari päivää. Tai ehkä kolme. Tai neljä.... 

Kirjassa Mia jättää työnsä ja lähtee etsimään 1000 vuotta sitten elänyt tänään hovinaista, joka yllä mainittujen kirjallisten muusien tapaan oli myös kirjailija. Sei Shōnagonin Tyynynaluskirjaa ilmestymistä suomeksi olen odottanut jo kaksi tammikuuta. Toivottavasti ensi tammikuu tuo mukanaan  hänen 1000 vuotta vanhat hovielämän kuvaukset ja listat. 

Nämä kolme täysin erilaista kirjaa muuttuivat siis kesän kuumuudessa mielessäni samankaltaisiksi. Luultavasti kirjailijat eivät tunne toisiaan ja jonkinasteinen samavireisyys on pelkkää sattumaa, mutta itselleni se oli oivallinen sattumus elokuun kuumimpiin päiviin. 

maanantai 8. elokuuta 2022

Majakkasaarilla

Elokuun alkuun suunniteltu majakkaretki innosti lukemaan kirjoja majakoista. Viime kesänä luin useampia majakkakirjoja, mutta vielä riitti lukemista tällekin kesälle. Löysin monta dekkariakin, mikä on hyvä, sillä dekkarit ovat aina kuuluneet kesääni.

Aloitin kepeästi lastenkirjoilla. 

Enid Blytonin Viisikko vanhassa majakassa oli turvallinen valinta. Olen senkin varmasti lapsena lukenut sen seitsemän kertaa, muistin Hurinan ja Ilkimyksenkin, mutta en sitä, että kuuluivat samaan tarinaan. Aloitus oli hyvä, sillä kesken ollut australialaisdekkari vaikutti tylsältä, mutta mikäs teet, pakko sekin lienee lukea.

Tuo minkäs teet jäi soimaan päähäni korvamadon tapaan jostain heinäkuun alussa lukemastani  antiikkikauppiaita koskevasta kirjasta, ja minkäs teet, pakko sitä on hokea itsekin.

Viisikko ei petä koskaan. Nälkä tuli taas:

Täällä on ainakin 10 voileipää ja pulliakin. Johanna on tehnyt meille kermaleivoksiakin.

Keski yöstä huolimatta oli pakko tekaista voileipä. Pullaa saati kermaleivoksiakin ei löytynyt keittiöstäni.

Kuvassa Viisikko sarjan televisioinnista tuttu St. Maryn majakka joka sijaitsee Newcastle upon Tynen lähettyvillä likimain Tanskan korkeudella Englannissa. Kuva: Unsplash/Jonny Rothwell. 

Korviin pisti kirjasta pieni kummallisuus. Pauli jäi vapaaehtoisesti ainakin 2 kertaa Annen seuraksi majakalle, koska tiesi Annen pelkäävän sitä, mitä pojat lähti tekemään. Koska Paulista on tullut noin empaattinen? Tim sentään oli oma itsensä:

Rakas Tim, pidän sinusta kovasti, mutta lakkaa nuolemasta korvaani.

Kirja taisi olla sarjan viimeisimpiä osia, joten Paula alkaa olla iso tyttö. 

En muista mikä sarjan kirjoista oli suosikkini lapsena, mutta tämä taisi mennä nyt top-kolmoseen. 

Toinen lastenkirja oli suunnattu hieman nuoremmille lapsille. Jukka-Pekka Palviaisen Jugi ja majakka saaren aave kertoo perheen muutosta Raumalla Kylmäpihlajaan. Kirja oli hauskasti kirjoitettu, joten jatkoa odottelen. 

Tanskalaisen Sally Altschulerin Zone 5-sarja kertoo saari ryhmällä asuvista lapsista, jotka viettävät aikaa yhden lapsen äidin omistamalla käytöstä poistetulla majakalla. Toisessa osassa Majakan puolesta, ryhmä valmistaa robotin. Osassa 4 Myrskyävällä merellä tehdään aikahyppy ja pelastetaan laiva, mutta mikä laiva? 

Tämä majakkakuva edustaa rannikolla/asutulla saarella olevaa majakkaa. Kaupunkimajakka tämä ei ole, koska linnunrata näkyy hyvin. Kuva voisi olla vaikka P. D. Jamesin lomasaaren majakka. Kuva Unsplash/Zetong Li. 

Aikuisten kirjoista otin luettavaksi ensimmäisenä Comben saarelle sijoittuvan P. D. Jamesin Majakka-kirjan, mistä en ollut aloittaessani varma olenko lukenut tämän Adam Dalgliesh -dekkarin, mutta sekin selvisi. Olen lukenut. Kirja oli kuitenkin muistissani armeliaan unohduksen huomassa, joten aiempi lukeminen ei haitannut yhtään loppuratkaisun tuoreutta. 

Ulko-Hebriduen tapahtumat 1903 ovat innostaneet Emma Stonexin kirjoittamaan kurjan Majakanvartijat. Kolme Majakanvartijaa hävisi majakkasaarelta mystisesti. 

Kirjassa kyseinen tapahtuma sijoittuu aikaan, jolloin on käytössä kasettisoittimet eli vuoteen 1972. Kirjailija, joka tapausta alkaa kirjassa tutkia, aloittaa tutkimuksensa 1992 vuonna. 

Kirjan majakka oli 10-kerroksinen, kuvan kaltaisesti jalustalle rakennettu ilman saarta tai edes kalliota millä lenkkeillä tai edes oikoa koipiaan. Kuva: Unsplash/Raoul du Plessis. Kuvan majakka sijaitsee Etelä Englannissa Beachy Heardissa melkein kiinni mantereessa. 

Ellen olisi päättänyt kirjoittaa majakoista, en olisi kuunnellut tätä kirjaa. Lukija kuuluu niihin naislukijoihin, jotka eivät sovi korvilleni muuta kuin ehkä lastenkirjoja kuunnellessa. 

Kirjan alku oli lupaava, mutta sitten mukaan astui liikaa rakkautta minun makuuni. Odotin perinteisiä majakkarikoksia, mutta petyin. Kirja oli kuitenkin kivasti kirjoitettu, joten luin loppuun. Ei kirja silti huono ollut. Tunnen monia, jotka pitäisivät tästä ainakin neljän tähden verran. 

Kirjojen mukaan Majakanvartijaan työ oli yksinäistä. Työntekijöitä saattoi olla pari, kolme. Perheitä oli lähinnä paikoissa, missä saattoi pitää lehmiä ja muuta karjaa. Joskus majakalla on ollut muitakin työntekijöitä. Hailuodon Marjaniemen majakalla on tarkkailtu säätä. Joillain majakkasaarilla on saattanut asua myös luotseja. Nykyisin kaikki Suomen majakat ovat miehittämättömiä. Sama tilanne lienee muuallakin. Kuva Hailuodolta: Unsplash/ Remo Vilkko. 

Kirjoissa Majakan hoitajat pitävät majakoistaan huolta niin, että messinki kiiltää koko ajan ja paikat on aina kunnossa. Työtä on vähän, etenkin jos saarella ei ole lehmiä ja muita hyötyeläimiä. Vapaa-aikaa riittää tapettavaksikin. Kalastus, kirjallisuus ja tarinointi näyttävät olevan yleisimmät harrastukset. 

Janette Wintersonin kirjassa  Majakanvartija on lista oppipojan tehtävistä:

  • Aamuteen keitto
  • klo 8 koiran ulkoilutus
  • Klo 9 aamupalan teko
  • Klo 10 portaiden huuhtelu
  • Klo 11 aamupäivä teen keitto
  • Klo 12 laitteiden kiillotus
  • Klo 13 lounaan teko
  • Klo 14 oppitunti majakoiden historiaa
  • Klo 15 pikkupyykki
  • Klo 16 iltapäivätee
  • Klo 17 koiran ulkoilutus ja muonatäydennys
  • Klo 18 illallisen teko
  • Klo 19 majakkamestari tarkistaa valolaitteiston, oppilas katseler
  • Klo 20 lisää opetusta, tarinan kerrontaa
  • Klo 21 Majakan valo sytytetään ja mennään nukkumaan. 

Majakanvartija kirjassa on paljon tarinoita. Osa kertoo majakanvartijoista ja lähialueen ihmisistä, osa kirjoista on todellisia klassikkoja, kuten Gottfried von Strassburgin Tristan ja Isolde tai Darwinin Lajien synty

Kuva: Seivästön majakka Kuolemanjärvellä 1930-luvulla, Finna/Lappeenrannan museot. Majakka räjäytettiin suomalaisten toimesta toisen talvisodan alkupäivinä. 

Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Klassikkohaaste 2022 ja vuoden klassikkokatsaus

Klassikot on useimmiten aivan syystä klassikoita. Ne vaan on niin hyviä. Tosin joskus tulee aloitettua klassikko väärään aikaan. En ole viel...