Dekkariviikko 2024 maanantai Reijo Mäen seurassa

Ei voi olla totta, että dekkariviikosta on jo vuosi aikaa. Mihin tämä aika oikein menee? Kysyn vaan. Tällä viikolla olisi suunnitelmissa lukea vain dekkareita. Ja kirjoittaa niistä jotain. 

Maanantai meni Reijo Mäen seurassa. Ennen nukkumaan menoa lopetin toiseksi uusimman Vares-kirjan, Köyhä ritari. Aamulla herättyäni jatkoin sitten Maitolasimiehen seurassa. 

En enää muista koska olen lukenut ensimmäisen Reijo Mäen dekkarin, mutta Rahan kääntöpiirin (1994) muistan lukeneeni heti uutena. 

Muutin Poriin 1996 syksyllä ja joko silloin tai seuraavana keväänä kävin kuuntelemassa Mäkeä Väinölän kirjastossa. Kirjasto eleli tuolloin viimeisiä vuosiaan, mutta vielä tuolloin oli tupa täynnä kuulijoita. Eksyin kävellessäni tätini luota Sampolasta Väinölään ja olin vähän myöhässä, mutta tuoli sentään löytyi minullekin. Mieleeni jäi muistikuva nykyisen Wikipedia-kuvan oloisesta rennosta tyypistä. 

Tykästyin heti alkuunsa Mäen tapaan käyttää sanoja. Erityisesti sivuhenkilöiden nimet ovat kutkuttavia. Kyypakkaus on vielä ihan peruskamaa verrattuna moniin muihin, kuten Esko-Eduardo Estrepitosoon.

Viimeaikoina olen ihastellut Mäen kirjoissa mainittuja kirjojen nimiä. Ne on pääasiassa kirjoja, joita Luusalmi kuvittelee kirjoittavansa. Maitolasimiehessä Luusalmi suunnittelee ruokakirjaa. Sen nimeksi tulisi Kinkkukiusaukset kautta aikojen. 

Luusalmen tuntien sana kinkkukiusaus voidaan käsittää kahdella tapaa. 

Luusalmi itsestään ei ole kirjoissa suosikkini, mutta Luusalmella on aikanasa, ja joskus tuntuu, että ilman häntä kirja voisi olla jopa väritön. Joskus Luu yllättää positiivisestikin, vaikka todellisessa elämässä tuskiin jaksaisin katsella Luusalmen tavalla puhuvaa hemmoa kovin pitkään.

Pastori Alasella oli muistini mukaan sarjan alussa näkyvämpi rooli. Nykyisin Alanen on jäänyt jotenkin syrjään. Hänen nimensä mainitaan varmaan joka kirjassa, mutta yhtäkkiä en muista, milloin Jussi olisi keskustellut pidempään Alasen kanssa. Harmi, sillä pidin Alasen mietteistä. 

Toimittaja Ruuhio ja Uuden apteekin kyyppari ovat säilyneet omanlaisissaan sivuosissa, samoin Kyypakkaus, joka mainitaan melkein joka kirjassa. 

Osallistuin vajaa kymmenen vuotta sitten Tarinoita varjoisilta kujilta -rikoskävelylle. Sen aikana bongattiin ainakin yksi Jussi Vareksen asunto. Nykyisin Jussi asuu Puolalanmäellä eikä se olekaan hassumpi asuinpaikka nykyisin, kun ruuat pystyy tilaamaan kätevästi kotiin. Ohi kulkeissa en ole nimittäin bongannut kauppaa, mutta autoilevalle siitä ei tietty haittaa ole. Määrätietoisesti kävellen siitä ei myöskään ole pitkä matka Uuteen apteekkiin joen toiselle puolelle. Kirjassa jossa Jussi Vares oli vanha mies, mäeltä johti tuolihissi joen toiselle puolen, jos oikein muistan. Siinä kirjassa Vares ei asunut tuollaisella arvoalueella. 

Kuva: Puolalanmäkeä

Maitolasimiehessä Jussi kävelee portaita alas Puolalanmäeltä. Ne johtavatkin näppärästi mäen päältä nopeasti alas. Alue on sen verran hienon näköinen, että voisi siellä kernaasti asustaa. Esierkiksi tuossa harmahtavassa vanhassa kerrostalossa mäen päällä. 

Tykkään lukea paikoista, jotka tunnen tai ainakin sellaisista, joita on helppo katsoa kartasta. Turku on itselleni jossain siinä välimaastossa. Olen kävellyt paljon joen molemmin puolin, ja geokätköillyt bussilla tai autolla vähän sivummallakin, mutta pakko todeta, että kun puhutaan vähän kauempana olevista lähiöistä, niin en ole mitenkään kartalla. 

Maitolasimiehessäkin piti katsella kartasta, missä päin kaupunkia sijaitsee Lauste ja Varissuo. Kuvittelin joen pohjoispuolelle mutta Littoinen ja Kupittaa ovat lähimmät tuntemani maamerkit. Kartasta huomasin, että menee se junarata Kupittan suuntaankin, jotekin kuvittelin, että rata menee vain pohjoispuolella kaupunkia. Oppia ikä kaikki. 

Jussi Vareksen kolleegan, Pekko Panssarlahden kuolinpaikka sentään oli paremmin hanskassa. 

Karunan kirkkotietä on tullut ajeltua Karunan kirkolle kerran geokätköilemään. Kartalla siis ollaan. Kiitos harrastusten. 

Jussi Vares ei käynyt ihailemassa kirkkoa, mutta kaunis se oli ulkoa päin. Sisällehän Suomessa ei pääse kirkkoon kuin sunnutaiaamuna tai keskellä kesää, jos kirkko sattuu olemaan tiekirkko. Kaverin kanssa ihailtiin, että siellä oli jotenkin todella kaunis hautausmaa. Liekö Pekkokin päätynyt sen multiin?

Kuva: Karunan kirkko

Mäen kirjoissa tykkään erityisesti siitä, että niissä ei mässäillä lasten kidnappauksilla, pedofilialla yms. Murhatut ovat useimmiten omalla toiminnallaan ajautuneet jollain tapaa väärään seuraan. Ei ole oikein murhata ketään, mutta hivenen mukavammaksi asian tekee, jos uhri ei ole täysin viaton itsekään.  

Reijo Mäki on 65-vuotias, joten luultavasti kuulemme Jussi Vareksesta vielä monen kirjan verran. Itse elättelen toiveita, että viimeisessä dekkarissa Jussi löytää elämänsä naisen, perii kummisetänsä talon Petkeleestä, Siikaisista ja muuttaa sinne. Vaimolla on pari lasta entuudestaan, ja lapsenlapsia on tulossa. Niinpä Jussi pääsee elelemään tuffan elämäää maaseudun rauhassa. 

Ensimmäinen Vares-dekkari ilmestyi 1986 ja Maitolasimies on sarjan 35. Lisäksi hänltä on ilmestynyt Tukholmaan sijoittuva Roivas-trilogia, seitsemän romaania, joista suosikkini on Tatuoitu taivas. Lisäksi m. Drinkkiopas ja kasa novelleja. 

Olen tykännyt melkein kaikista. Vain yksi kirja, saattoi olla Kolmastoista yö, tai joku sen lähellä ilmestynyt Vares tuntui pitkäveteiseltä. Suosikkini Vares-sarjasta on jostain syystä Mustasiipi (2011), vaikka esimerkiksi Nuoruustangon, sekä Porissa-tapahtuneet kirjat kuten Jäätynyt enkeli, olen lukenut useampaan kertaan. Vares elokuvista olen katsonut vain sen, missä murha tapahtuu Mynämotellissa. 

En Saab, kaksi Saabia, monia Saabeja

Sukulainen tuli 1980-luvun lopulla kerran mustalla avosaabilla sukujuhliin. Hän oli Saabilla töissä ja avoauto oli työntekijöiden yhteiskäytössä. Itse haaveilin opiskeluaikana keskiluokkaisesta työpaikasta ja ysitonnisesta turbosaabista. Sen olis pitänyt olla musta. Ja uusi. Sitten tuli The lama, ja oli lakattava haaveilemasta. Enää en autoa haluaisi.

1. Riikka Alaharjan En Saab tapahtumapaikkana on Siikainen ja tie pääkaupunkiseudulle. Siikaisissa löytyy Saab-korjaamo ja Muikkeli, joka lähtee mukaan. Alaharja lienee asunut lapsena Siikaisissa, ja jos oikein muistan, hänen isänsä ensimmäisiä seurakuntapiirejä Siikaisissa oli kotonani pidetyt. Veikkaan, että jäi hänenkin mieleensä. 

2. Johanna Hulkon Vähäisiä tyyppivikoja kirjaan törmäsin uudehkona, kun katsoin olisiko Hulkolta ilmestynyt uutta Geoetsivät kirjaa. Löytyihän sellainenkin, kuten joka vuosi, mutta lisäksi löytyi kirja keski-ikäisen miehen perheestä ja Saabeista. 

Kirjan Mikalla on Saab, vaimo, lapsi ja kuntosalilla tavattu nainen joka voisi olla enemmänkin kuin kuntosalilla tavattu ihminen. 

Kirjassa kuvataan mielestäni hyvin rakkautta siihen, mitä on tottunut omistamaan, vaikeutta puhua tärkeistä asioista sen kanssa, jonka on valinnut aikanaan tärkeimmäksi puhekumppanikseen ja vaaroja joita piilee siinä, että alkaa jakaa elämäntarinaansa jonkun uuden kanssa. 

Kirja ei mitenkään kuulunut lempigenreihini, mutta tykkäsin. Paljon. Vähäisiä tyyppivikoja on Saabien ja muidenkin autojen ohella meissä kaikissa. 

3. Jukka Takalon Kuoleman nimi on Saab 96 kertoo elämästä vuoden pimeimpänä päivänä 1985. Itse olin silloin opiskelemassa, tai luultavasti sinä päivänä jo vanhempien luona joulun vietossa, mutta joka tapauksessa elin eräänlaista yliopistoelämään. Eräänlaista siksi, että olen monesti miettinyt, että kävin kyllä yliopistoa 5,5 vuotta, mutta ellei osakuntaa ja ainejärjestöä lasketa, aika vähäiseksi se opiskelijaelämä jäi. 

Tunnistan kirjasta asioita, mutta en siis niinkään elämäntapaa. 

En muista myöskään että kellään likimain ikäiselläni olisi ollut Saab 96 autoa, kavereilla oli polkupyörä tai Fiat tai Talbot, itse ajoin isän Datsun Cherryllä, kun jonnekin halusin ajaa. Yhdellä vanhemmalla insinööriopiskelijatutulla oli Volvo, mutta yliopistolla kellään tutulla ei ollut autoa tuona vuonna, en ainakaan muista että olisi ollut. 

Kirja on osittain yhtä sekoilua. Osittain siinä on jopa järkeä tämmöisen täti-ihmisen mielestä, joka ei tainnut koskaan olla nuori ja huoleton. 

🎶Kanootin kapean vesille laskin, 

Seuraan nyt majavaa vaeltavaa🎶

Lehdestä löytynyt puhelinnumero pelastaa paleltumiskuolemalta, kun Saab 96 ei lämpeä, kuski on kaljoissa ja bensaa riittää vaan tunniksi.

Pelastus löytyy ja nuorten elämä jatkuu. 

Veikkaan, että hieman räväkämpää nuoruutta viettäneet tykkäävät tästä kirjasta kovasti. 

En ole koskaan ajanut Saabia, mutta kyydissä sentään olen ollut, mustan ysitonnisen turbo-Saabinkin kyydissä, joskaan en muista oliko se kurssikaverini perheauto, luultavasti. Kesällä 1988 kun olin valtiolla töissä olisin saanut ajaa valtion Saabia, jos olisin tehnyt valtion autojen ajoluvan. Ajatus luvan hankkimisesta tuli liian myöhään mieleen, joten silläkin kerralla istuin vieressä ja katselin Lestijoen maisemia... Ja hämmästelinauton virta-avaimen paikkaa. 

Vaikuttaa siltä, että ihmiset usein päätyvät valitsemaan saman automerkin kuin aiemminkin. Niinpä ei ole ihme, että saabisti on ollut vannoutunut saabisti. Jatkossa se ei liene mahdollista, sillä autoja ei tehdä nykyisin. 

Lentäviä traktoreita ja vähän normaalimpiakin

Onko teille sattunut niin, että vieraillessa jossain kaupungissa tai katsellessa televisiota tulee yhtäkkiä mieleen, että "vitsit, olisipa meilläkin jotain tuollaista"?

Itse koin tällaisen herätyksen parikymmentä vuotta sitten Turussa. Oli syksy ja ihailin Aurajokea Tuomiokirkon lähellä. Ruska oli upea ja ranta hienosti rakennettu. Kaihoisasti mietin itsekseni:

Miksi meillä Porissa ei ole jokea? 

Ja sitten totuus iskeytyi mieleen. Siis haloo, onhan meillä joki, jonka ylitän lähes tulkoon joka päivä Keski-Porin kirkon kohdalta, eli maisematkin ovat likimain samat kuin Turussa: on joki ja on Suomen mahtavimmat kirkot. Molemmissa. Turussa vain on onnistuttu brändäämään jokiranta viihtyisäksi oleskelupaikaksi, meillä Porissa se on ollut vain läpikulkupaikka.

Onneksi viimevuosina on Porissakin vähän panostettu jokirannan käyttöön muuallakin kuin Kirjurissa. Se on kyllä ainutlaatuinen paikka, mutta olisi kiva, jos bussilla pääsisi lähemmäs kuin Kaarisillan päähän. 

Kymmenkunta vuotta myöhemmin koin toisen herätyksen television äärellä. Middsommerin murhat -sarjassa vietetään jos jonkinlaisia kyläjuhlia hyvin monissa jaksoissa. Jonain iltana ihmettelin kotisoffalla:

Miksi meillä Suomessa ei ole kyläjuhlia?

Ja sitten totuus iskeytyi mieleen. Siis haloo, lähes jokaisessa kunnassa on nimikkomarkkinat ainakin kerran kesässä ja luultavasti jokainen kylä/kaupunginosayhdistys ponnistelee ainakin yhden oman alueen tapahtuman sen lisäksi. 

Kaikki eivät ole Maikkarin uutiskevennykseen pääseviä Eukonkantokilpailujen tapaisia kansainvälisiä vetonauloja, mutta yhtä kaikki, tapahtumia kuitenkin. Ei ne Middsommerinkaan kylätapahtumat mitään koko Englannin tapahtumia ole. Muutama markkinakoju ja hyvää ruokaa (ja murha tietysti kaupanpäälle, mutta niitä murhiahan ei elävässä elämässä kaipaa kukaan).

Näiltä tiimoilta huomasin, että kohta on syksy, ja sitä myötä Sammin traktorivetokisat vanhan kotikyläni hiekkakuopalla (soramontulla) lähestyvät. Korona-breikkivuosina niitä ei pidetty, mutta nyt taas pörisee traktorit mäkeä ylös 10.9. 22 klo 11.

Useamman kerran olen viettänyt siellä mukavan lauantaipäivän sukulaisten ja entisten naapurien seurassa katselemassa, miten traktorit selviytyvät painavan hiekkakuorman vetämisestä jyrkähkössä ylämäessä. Useimmiten hyvin, vaikka aina silloin tällöin tuleekin eteen koneremontti.

Kyläyhdistyksien voimainponnistukset eivät valu hukkaan, kun yleisöä saadaan paikalle riittävästi. Yleensä kyllä harmittelen, että tapahtumat ovat kesälauantaisin, jolloin bussiliikenne minne tahansa on pienimmillään. Onneksi aina silloin tällöin joku tuttava tarjoaa kyytiä, kun on itsekin menossa. Nyt kun bensan hinta on noussut, voisi olla hyvä ajatus järjestää bussikuljetus. 

Sammin kyläyhdistys valittiin Vuoden kyläksi 2015, jolloin uusi kylätalo oli juuri saatu valmiiksi. Talon rakennukseen uskallettiin ryhtyä, kun isoista kylätapahtumista saatiin riittävästi alkupääomaa ja sittemin lainan lyhennyksiä. Lyhennyksiä varten tarvitaan rahaa, jota on kerätty mm. vetokisoja järjestämällä. 

Syksyisen tapahtuman vetonaulana on siis maaseudulla tuikitarpeelliset traktorit. Traktoreita tarvitaan maanviljelykseen ja sen ohessa tapahtuvaan yrittämiseen, mutta oma traktori tai ainakin hyvät välit traktoriyrittäjään tarvitaan myös ainakin talvella aurausta varten, vaikka omaa maatilaa ei olisikaan. Kaikki talot kun eivät sijaitse aurattavan päätien varrella.

Lentävää traktoria en ole livenä nähnyt, mutta moldovalainen "artopaasilinna" Vladimir Lortšenkov on tarinoinut sellaisestakin kirjassa Lentävä traktori. Kirjassa köyhän Largan kylän asukkaat haaveilevat muutosta Italiaan ja muuttoa yritetään panna täytäntöön monin eri tavoin. Kirjasta ei puutu kutkuttavia juonenkäänteitä, vaikka taustalla onkin vahvana suomalaisellekin maaseudulle tuttu ilmiö: työtä ei ole tarjolla riittävästi.

Veijariromaani ei olisi kunnon veijariromaani ilman lukuisia pieniä sivupolkuja. Traktoriin liittyvää tarinaa en paljasta tässä, mutta tulkoon kerrotuksi maukas resepti, joka kirjan mukaan oli voittanut Itsenäinen Moldova -lehdessä sekä Naisten-päivän reseptikilpailun että kirjallisuuskilpailun. 

Tekstin nimi oli Itku poismenneen rakkaan miehen vuoksi :

Valmistusohje munuaisille vahvassa kastikkeessa

Ota kaksi sian munuaista, yksi ruokalusikallinen juoksevaa silavaa, kaksi lasillista lihalientä ja kolmasosa lasi pontikkaa, vahvaa kuin miehen sydän, ja vielä puolikas omena, ruokalusikallinen  jauhoa, valkoista kuin kuolinpaita, ja suolaa oman maun mukaan. 

Liota munuaiset viisi kertaa vettä vaihtaen, kastele ne samalla tavoin kuin lapsen syntyminen kyynelissä kastellaan, hiero niihin suolaa, kuin hieroisit muistoa loukkauksesta sydämesi haavoihin, jätä ne sitten keittiöön keräämään surua, musta peittää ne harsolla. Reilun tunnin kuluttua teloita ne, tai kasta, kummin haluat, upottamalla ne säälittä puhtaaseen veteen, sillä ne saavat uuden alkunsa kiehuvan veden laavassa tulen yllä. Kun ne ovat kiehuneet ja muuttuneet pehmeiksi, kuin sinä viikkoa ennen hääpäivää, leikkaa ne säälimättä paloiksi veitsellä, joka on terävä kuin raivo, kylmä kuin jää ja harmaa kuin teräs. Levitä keitettyjen munuaisten paloja tarjottimelle niin kuin Herodeksen tappamien viattomien vauvojen luut oli levitetty pitkin Jerusalemia. Itke niiden yllä äläkä enää kanna sydämessäsi murhetta. Sytytä mieluummin kynttilä ja pyyhi sen liekillä tuoteita vihanneksia tappaaksesi taudinaiheuttajat. Sillä tuli siunaa niin kuin vesi, mutta on vahvempi. 

Sillä aikaa kun munuaiset jäähtyvät, valmista kastike, kuohuva kuin joki tulvan aikaan, mausteinen kuin häpeällisin tuoksu vartalosi vaitonaisemmista osista...

Anna kattilalle hieman aurinkoa auringonkukkaöljystä, voitele sen arvet, ja heti kun öljy on kuumaa, sirottele joukkoon jauhoja, kaada sekaan lihaliemi, joka on vahvaa kuin sydän kylänmiehellä, joka ei osaa rakastaa sanoin vaan teoin, lisää pontikkaa ja paloittele omena. 

Kun kastike kiehuu, kaada se munuaisten päälle ja anna näiden uida siinä, anna jäähtyä ja imeytyä. 

Ja sitten, suutele käsiäsi siitä hyvästä, että ne tekivät ruuan, ja itke. 

Sillä hän ei ole kanssasi, hän joka tulisi syömään ruuan, ylistäisi sitä, söisi sen nopeasti ja ahneesti, huomaamattaan maun hienouksia, hän joka söisi ruuan hellästi, yhdessä siunun kanssasi.

(lyhennelmä romaanin sivuilta 80-82).

Mainittakoon myös, että Naisten-päivää 8.3. vietetään paljon isommin menoin Moldovassa ja muissa entisen Neuvostoliiton maissa, mitä Suomessa.

Moldovalaisesta elämästä 1950-1970-luvuilla löytyy kuvia täältä. Noin 4000 kuvan aineisto löytyi hiljattain jostain vintiltä ja siitä on digitoitu muutama sata kuvaa. Kuvaaja on ollut Zaharia Cusnir.

Tämän mainion kirjan innoittamana tartuin vihdoin myös Marina Lewyckan kirjaan Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. 

Traktorit ovat yhtä kaikki, tuiki tarpeellisia maataloudessa, vaikka kirjallisuudessa niistä tulee luettua vähemmän. Itselleni tulee mieleen vain jotkut Enni Mustosen 1980-luvun maaseuturomantiikkasarjan kirjoista sekä Anneli Kivelän Kotiin Katajamäelle -kirja, joissa isäntämiehet ajelevat traktorilla. 

Lewyckan kirjassa ei hirveästi traktoreista puhuta. Sen verran kuitenkin, että nimeksi asti on asiaa. 

Kirja kertoo, että aina ei ole helppoa tulla isän uudeksi vaimoksi. Ja aina ei raha kuitenkaan voita rakkautta. 

Maalla traktori on ollut monelle nuorelle ainoa mahdollisuus päästä kylille, vaikka nykyään ajokortin voi saa hieman nuorempana mitä aiemmin. 

Siinä valossa on yllättävä, että ainakaan itselleni ei tule mieleen yhtään nuorten kirjaa, jossa traktori olisi merkittävässä roolissa. 

Yksi kirja sentään tulee mieleen, missä ajeltiin puutarhatraktorilla. Se oli Laura Suomelan Kiss my juhannus. Siitä kirjoitin jo juhannuksena. 

Olen muuten ollut kerran geokätköilymiitissä, missä on ollut kolmen maakunnan puutarhatraktorien ajokisat. Se oli Eurajoella ehkä 7 vuotta sitten, enkä enää muista mikä maakunta tuli ykköseksi, mutta hauska kisa se oli. 

Lastenkirjoissa traktoreista näkyy vähän useammin, kun traktori sopii hyvin kirjoihin, missä esitellään maatilan eläimiä. 

Huska traktorikirja on Hannu Hirvosen Tärisevät Traktorit. Traktorien ohella kirjassa seikkailee mm. kieliä opiskelevat hiirilapset ja krokotiilit. 

Hautausbusiness jyrää

Eräs tuttava perusti hautaustoimiston 1990-luvun laman mainingeissa. Fanschising periaatteella toimiva yritys, monopoli omalla paikkakunnalla ja kaikkihan me täältä kerran kuolemme - loivat pohjaa vankalle yrittämiselle. En tiedä miten perheelle kävi myöhemmin. Maailma vei itseni toiselle puolen maata, emmekä ole tavanneet sen koommin. 

Jos surua jaksaa kantaa, niin hautausbusiness voisi olla sellainen, joka toisi varman leivän pöytään. Kuten sanottu, kaikki kuolevat kerran.

Markku Ropposen Hautaustoimisto Wähähappinen, muodostaa lukijalle kuvan hautaustoimistosta, jossa kiireet eivät paina päälle. Koirapuistoromaanista tuttu päähenkilö Onni Mäihälä ajautuu koirapuistokatastrofista esikoiskirjan kirjoittamiseen ja sitä kautta puhujamatkalle Wähähappisen kirjastoon ja päätyy kunnan hautausfirmaan töihin koiransa Vauhkosen kanssa. Sitten alkaakin sattua ja tapahtua. Vauhtia ja vaarallisia tilanteitakin nähdään, mutta myös iloa ja surua aidoimmillaan. Vauhkonen sentään ottaa rennosti. 

Arto Paasilinnamaisista kirjostaankin tuttu kirjailija, poliitikko Lasse Lehtinen perustaa kirjansa Hiitävä hautaustoimisto hieman toisenlaiselle liikeidealle. Vaikka yhtä kaikki, työllistymisestä tässäkin kirjassa on kyse. 

Työttömät miehet, diplomi-insinööri ja ammattiautoilija, lyöttäytyvät yhteen ja päättävät perustaa oman firman. Syntyy hautaustoimisto, joka on erikoistunut erikoiseen ja tekee hautajäisista tai tuhkan sirottelusta elämyksen. Liikeidealla on selkeästi tilaus ja vainajien ohella seikkailuja saa kokea myös yrittäjäkaksikko, jonka tehtäväksi on kuljettaa vainajan tuhkat sinne, minne vainaja eläissään ne on toivonut siroteltavaksi. 

Kuva: Sulkavalla sijaitseva Porilaisten hauta.
Kaukana ovat kotoa nämä Porin rykmentin sotilaat.
Ei ollut elämyshautaustoimistoa tuolloin käytössä.

Elämä on joskus arvoituksellista  ja molempien hautaustoimistojen työntekijät kokevat armottoman veijariaisia seikkailuja. Ropposen kirjassa pitäydytään enemmänkin omassa kunnassa, mutta Lehtinen kuljettaa hautaustoimiston osakkaita milloin minnekinpäin maailmaa.  

Hiihtävän hautaustoimiston mottona on: 

Tee viimeisestä matkastasi ikimuistettava - heitä henkesi kunnolla. 

Hieman la dance macabre -meininkiä, mutta toisaalta, eikös me eletä elämyksellisien tarinoiden aikakautta. 

Itse asiassa olen miettinyt useammankin kerran näin korona-aikaan, että missä on hautaustoimistojen isot mainokset siitä, miten hautajaisiin voi osallistua tietokoneen välityksellä, ja miten hoidetaan kukkien laskeminen ym. hienosti etänä. Muualla maailmassa sitä on tehty useamman vuoden ajan. Eihän se ole ihan sama asia, mutta kun Suomessakin hautaus tapahtuu usein arkipäivänä, niin kauempanakin olevat sukulaiset ja tuttavat voisivat heittää hyvästit työpaikalta käsin, vaikka eivät pääsisi matkustamaan. 

Itseltänikin jäi muutamat hautajaiset Mikkelin vuosilta käymättä töiden vuoksi. On eri asia antaa asialle 3 tuntia työpäivästä, kuin tehdä matkaa 24 tuntia. Lähimmäisten hautajaiset on asia erikseen, mutta joskus olisi mukava osallistua vaikka lähisukulaisuutta ei olisi. 

Pääkaupunkiseudun hautaustoimistolla menee hyvin, mutta pienten maalaiskuntien tilanne on toinen. Kirjassa Wähähappisen kunnan väkiluku pienenee niin, että hautaustoimistollakin alkaa olla huoli puserossa, vaikka ruumiinbalsamointiin erikoistumisen pitäisi antaa kilpailuvalttia myös naapurikuntien suuntaan. 

Sama huoli koskee isoa osaa pienistä kunnista. Kun ei ole työtä, ei uusia perheitä muuta kuntaan eikä näin ollen lapsia synny lisää. Väki vanhenee ja mieliala alkaa olla sellainen, että viimeinen sammuttaa valot. 

Niinpä Ropposen kirja on kaikessa hauskuudessaan myös terävästi analysoitua kuvaa maaseudun ongelmista. 

Kuva: Satamittari väkiluvun kehitys Satakunnassa

Oheinen Satamittarin tuottama tilastokuva kertoo Satakunnan väestökehityksestä 1993-2018. Pohjois-Satakunnan tilanne on huolestuttava. Huonoin tilanne on Siikaisissa, missä väestö on vähentynyt 35,8 prosenttia 25 vuoden aikana. Sama kehitys vähän lievempänä on nähtävillä koko Pohjois-Satakunnassa. 

Parhain tilanne on Kankaanpäällä, jonka väestömäärä on vähentynyt vain 15,5 %, Honkajoen -28,5% kasvattaa tätä summaa jonkin verran, kunhan vuodenvaihteen kuntaliitoksen jälkeiset tilastot saadaan kohdilleen. Sama kehitys koskee monia muita maaseutualueita Suomessa.

On helppo sanoa suurkaupungissa, että maaseutu pitää pitää elävänä, mutta miten sen onnistuu jos ei saada uusia asukkaita. Avun voisi tuoda etätyö, jos se nyt oikeasti alkaa korona-vuoden vaikutuksesta tulla aidoksi ja pysyväksi vaihtoehdoksi tehdä töitä. 

Urheilijanuorukaiset elämäänsä muistelemassa

     Viime aikoina on tullut luettua useampiakin urheilijoiden elämäkertoja. Viime vuoden maailmanlaajuinen hitti oli Kari Hotakaisen kirjoittama Kimi Räikkösestä kertova teos, ja se piti lukea tietysti heti uutena. 

Teräksistä seivästään mittaileva urheilija nuorukainen. 

     Hieman aiemmin on tullut luettua muutamia muitakin: Mika Häkkinen ja Jorma Kinnunen tulee oitis mieleen. Schumacherista kertova teos odottelee lukuvuoroaan. 

     Perkeet lukuhaaste innosti lukemaan tänäkin vuonna ainakin yhden urheilijaelämäkerran, joten päätin kuunnella vihdoin viimein monta vuotta sitten Elisa-kirjalta ostamani Eeles Landströmin kirjoittaman omaelämäkerran. Se on jäänyt lukematta, sillä urheilu ei juuri ole kiinnostanut sitten 1986 jalkapallon MM-kisojen jälkeen. 

     Nuo kisat olivat itselleni jonkinlainen kyllästymispiste. Muutaman viikon television katsomisen jälkeen perinteisten urheilulajien katseleminen ei enää houkutellut, vaikka sitä ennen katselin jopa lentopallon EM-kisoja. Lentopallo on mielestäni peli, jota pelataan, ei katsella. Samaa mieltä lienevät monet muutkin lentopalloa nuoruudessaan omalla kotikylällään harrastaneet. Nykyisin katselen satunnaisesti vain curlingin, alamäkiluistelun ja tandemuimahyppyjen kaltaisia lajeja. Ja F1-kilpailuja. 

     Pakko myöntää, että olen aika onneton, ellen peräti tragikoominen näiden vähänkin itselleni tuntemattomimpien suuruuksien kirjoittamien elämäkertojen suhteen. Tuoreena ja kirveltävänä muistissa on edelleen noin 10 vuoden takaa “jostain kuuluisasta kotimaisesta oopperalaulajasta” kertova elämäkerta. Se imaisi niin mukaansa, että sen luettuani kerroin seuraavana aamuna innoissani kirjasta työkaverilleni. Valitettavasti en vain enää muistanut, kenestä kirja kertoi, mutta mainio elämäkerta kirja se silti oli. Sittemmin olen alkanut muistaa kirjan päähenkilön nimenkin, se oli baritoni Esa Ruuttunen.   

     Eeles Landström oli itselleni täysin outo nimi, vaikka mielestäni olisin voinutkin törmätä nimeen aiemmin lukiessani Rosenlewin urheilijoista. Michiganin yliopistossa opiskellut Landström toimi urheilu-uransa aikana, vuosina 1962-1970, Porissa Rosenlewin sosiaalipäällikkönä. 

     Ensimmäisellä kerralla etsin Rosenlewin historiasta tietoa Ilmari Taipaleesta. Tuo pitkiä matkoja juossut siikaislainen olympiajuoksija urheili Rosenlewin urheilijoiden riveissä mm. Helsingin olympialaisten aikaan 1952. Samoissa kisoissa myöhemmin seiväshyppääjänä tunnetummaksi tullut Eeles Landström otteli kymmenottelussa. Kumpikaan miehistä ei noussut mitalisijoille Helsingissä. Myöhemmin lueskelin Rosenlewin urheilijoiden historiaa vielä laajemmin tehdessäni Relaatio-pelejä (sana-assosiaatiopeli). Parissa pelissä aiheena on ollut myös urheilua ja Rosenlewhän liittyy läheisesti myös Porin Ässien historiaan.  

     Oli mielenkiintoista lukea urheilijan itsensä kirjoittama elämäkerta, josta välittyi hyvin niin urheiluhistoria kuin työhistoriakin. Niiden yhteensovittamisessa oli näemmä omat ongelmansa jo ennen Matti Nykäsen ja Toni Halmeen aikoja. Landströmin tiedosti ongelman jo hyvissä ajoin ja päätti kouluttautua hyvään ammattiin jo uransa alkupuolella. Suomessa siihen ei ollut mahdollisuutta, joten hän pyrki ja pääsi opiskelemaan ulkomaille.  

     Urheilu oli nuorelle Landströmille tärkeää, mutta perheen perustettuaan hän alkoi kiinnostua yhä enemmän muista asioista. Urheilijaelämä johdatti perheellisen miehen liian usein liian pitkäksi aikaa pois kotoa. Samaa olin aistivinani myös Kimi Räikkösen elämäkerrasta. Mies ei välttämättä halua matkustaa kaukomaille kilpailemaan juuri, kun odottaa vaimon synnyttävän.  

    Eeles Landstöm lienee ollut urheilun ulkopuolellakin esikuva monille myöhemmille urheilijoille, jotka ovat löytäneet urheilu-uraa jälkeen uuden työuran kansanedustajana tai kansainvälisissä urheilutöissä. Landstöm itse toimi johtotehtävissä isoissa yrityksissä kuten Rosenlew, Veikkaus ja Yleisradio sekä kansanedustajana.

    Hyvä kirja. Olisi tähän kirjaan voinut tarttua jo aiemminkin. 

Suomi 100

Itselläni oli jotenkin suuremmatkin odotukset tästä juhlavuodesta. Kuvittelin, että monia ainutlaatuisia ja kerrassaan uusia näkökulmia avaavia tapahtumia olisi ihan vaivoiksi asti. Ilmeisesti olen onnistunut välttämään kaikki ylimaalliset tapahtumat samaan tapaan, kuin onnistuin sivuuttamaan SuomiAreenankin jota vietin tiiviisti työpaikallani.

Satakunnassa Suomi100 –logoa on nähnyt harvakseltaan, mutta tuttavani muissa maakunnissa ovat kertoneet, että heillä teema on esillä heinäpeltoja myöden. Maanviljelijät ovat kuulemani mukaan paalanneet heinäänsä tänä vuonna sinisiin ja valkoisiin paaleihin ja tehneet niistä sangen näkyvää taidetta maanteiden tuntumaan. Itsekin olen nähnyt tuollaisia teoksia valokuvissa.

    

Muutaman kerran olen toki bongannut Satakunnassakin Suomi100 –logon, mutta näkemissäni tapauksissa kyseessä on ollut SuomiAreenan tapaan toistuva tapahtuma.

    

Sellainen oli Porin kirjastossa järjestetty Kirjojen yökin. Itselleni käynti Kirjoen yössä oli aivan uusi kokemus, sillä aiempina vuosina en ole kyennyt muiden menojen vuoksi siihen osallistumaan. Tänä vuonna olin viisaampi ja pistin tapahtuman visusti kalenteriin jo hyvissä ajoin.

    

Kirjastoon olikin saatu edustava joukko mielenkiintoisia satakuntalaiskirjailijoita. Tässä tapauksessa satakuntalaisuus oli kerrankin käsitetty savolaisten tapaan laajasti eikä sillä tapaa suppeasti kuin siikaislaisuus Siikaisten Wikipedia sivuilla, missä Sammissa nuoruutensa asunutta, lukuisia suomenmestaruuksia saavuttanutta ja kaksi kertaa olympialaisissakin juossutta Ilmari Taipaletta ei vieläkään suostuta tunnustamaan siikaislaiseksi, koska toisaalla Wikipediassa Taipaleen kerrotaan syntyneen Tampereella.

    

Paikalla olleista kirjailijoista olin tavannut muutamia aiemminkin Helsingin kirjamessuilla tai kirjailijoiden omissa tilaisuuksissa. Paljon ehdin, kuunnella, mutta surkuttelin silti itsekseni, etten ehtinyt kuuntelemaan Heli Laaksosta. Tosin häntä olen kuullut useammankin kerran. Eräässä Mikkelissä järjestetyssä tilaisuudessa hän kertoi kovasti jännittäneensä esiintymistä savolaisyleisölle, jonka murre on himpun verran erilaista kuin kotoisat länsimurteemme. Porissa hänellä oli varmasti kotoisampi olo, vaikka hyvin otti savolaisyleisö hänet vastaan.

    

Kirjojen julkaisutilaisuuksissa on aina oma hohtonsa. Niinpä illan kohokohta oli tietysti Arttu Tuomisen Silmittömän julkaisutilaisuus. Olen toppuutellut itseäni kovasti ja ainakin toistaiseksi olen onnistunut olemaan lukematta sarjaa ennen kuin sen viimeinenkin osa ensi vuonna ilmestyy.

Olen tainnut aiemminkin jo mainta, että rakastan pitkiä tarinoita ja siksi haluan lukea sarjat kokonaisuudessaan kerralla. Siitä huolimatta oli taas hienoa kuulla kirjailijan itsensä kertovan pieniä makupaloja kirjasta jo etukäteen.

Silmitöntä en siis ole lukenut ja pakko myöntää, että Petri Tammisen Suomen historiaa lukuun ottamatta myös kaikkien muiden Kirjojen yössä olleiden kirjailijoiden uutuus teokset ovat vielä lukematta.

Suomen historiakin olisi varmasti lukematta, ellei se olisi niin oivallisesti sopinut Porin kirjaston kirjahaasteen kohtaan Suomen historiasta kertova kirja.

Pakko todeta, että kirja – ohuudestaan huolimatta – kolahti. Heti kohta aloin miettiä, millaisen kirjan saisi vastaavina ”makupaloina” kirjoitettuna omasta suvustani.

Vuoteen 1983 kirjoittaisin, että kävin silloin ensimmäisen tietokonekurssin Pomarkun lukiossa. Opetusvälineenä oli rehtorin uusi tietokone, joka oli niin hieno, että me oppilaat emme saaneet laittaa siihen itse virtaa päälle. Syksyn aikana opettelimme ohjelmoimaan Basicilla mm. lottorivin. Mainittakoon, että rivi ei tuottanut yhtään lottovoittoa ennen kuin onnistuin hukkaamaan rivin yliopistoaikana.

Ruislinnun laulu korvissani

Kun on kerran kuullut ruisrääkän lauleskelevan kesäillassa, ei voi muuta kuin pohtia, josko Eino Leinon aikaan olisi sittenkin ruislintu tarkoittanut jotain muuta lintua.

Joskus kauan sitten Eurajoella kuulin, kuinka ruisrääkän laulua kuvattiin sellaiseksi, kuin rutikuivasta puusta yrittäisi kiskoa irti hieman ruostunutta rautanaulaa. Ainakaan itselleni se ei ole ääni, jota kuuntelisi mieluummin kuin satakieltä, vaikka auliisti myönnän, että ulkoseinän takana rantametsikössä asustava, puolisoa vaille jäänyt satakieli pitää aikamoista meteliä koko kesän.

Muutama päivä sitten töissä kuulin, että Porissakin ruisrääkkää voi kuunnella. Lempeässä kesäillassa, jos kohta sellaisia saamme, on toivottavasti romanttisempiakin lintuja kuunneltavaksi, esimerkiksi mustavariksia..... ei kun mustarastaita.

Suvihan meillä tässä on meneillään, ja jotenkin itse olen aina mieltänyt kesän kaikkein runollisemmaksi vuodenajaksi. Se johtuu varmaan siitä, että kesällä 1986 ollessani kesätöissä Siikaisten keskustan grillillä, lueskelin runoja niinä hiljaisina hetkinä, jolloin asiakkaita ei ollut mailla halmeilla ja kaikki siivoustyötkin oli tehty jo aikoja sitten. Kävin lainaamassa kirjastosta kerrallaan kolmisen kymmentä runoteosta sen kummemmin valitsematta. Aakkosjärjestyksessä. Kesän aikana sain hiljaisina hetkinä, kun päivälle määrätyt työt oli tehtynä, luettua koko runohyllyn teokset.

Suven ja runon -päivänä pitää toki lukea runoutta. Eino Leinot tuli kahlattua kannesta kanteen lukioaikana, eikä vielä ole tuntunut siltä, että yksittäisten runojen lisäksi pitäisi aloittaa lukeminen uudestaan. Tunnustaudun kyllä enemmän loppusoinnullisen kuin nykyaikaisemman runouden ystäväksi,. Jälkimmäistä lukiessa mietin useasti, mikä loppujen lopuksi on runon ja mininovellin ero. Vielä en ole sitä keksinyt, mutta asian pohtiminen on työn alla.

Sattumalta käsiini osui tämänviikkoisilla kirjastokäynneillä kaksikin runoteosta, jotka haluan jakaa tässä ja nyt kaikelle kansalle. Ensi alkuun mainittakoon, että itsellenikin yllätyksenä, kummassakaan ei ole loppusoinnun loppusointua.

Ensimmäisenä suosittelen Arto Juurakon ja Benjam Pöntisen Eläämellistä rakkautta. Reilusti neljäsosa verestäni on pohjalaista ja luultavasti siksi eteläpohjalainen murre kuulostaa korvissani kovasti kotoiselta. Kirjasta löytyy hienoja eläinkuvia ja niihin liittyviä rakkausrunoja. Pohojalaasittain lausuttuna, totta kai. Kirjassa voi tutustua mm. Mesikämmenen ratekiaan, Murkkupeuraan, Naalimaankaikkeuteen ja Porsahien pohorintoihin.

Toinen runokirja on Hamdam Zakirovin Kaukana mereltä. Uzbekistanilainen, nykyisin Kouvolassa asuva Zakirov runoilee kesästä: pioneista, auringonkukista, kesäkuusta, kesästä 1988, Adoniksen ja Andrein kesästä.

Kirja palautti mieleeni oman nuoruuteeni ja ennen kaikkea ne ihanat, sateiset kesäpäivät, jolloin äidin kanssa kuunneltiin radiosta Raimo Lintumiehen juontamaa kesäohjelmaa ja tehtiin käsitöitä kuten kudottiin mattoja. Zakirovin matonkutoja taisi tehdä hieman erilaisempia mattoja, kuin äitini neliniitiset räsymatot, mutta samoissa mietteissä lienevät naiset käsitöitä tehdessään kaikkialla maailmassa.

Aikuisena on ollut mielenkiintoista huomata, miten erilaisia on ne asiat, jotka ovat olleet lapsuuden kesien kohokohtia. Itselleni sateisten ja käsityöpainotteisten kesäpäivien lisäksi kohokohtia olivat pyöräretket uimaan muiden kylän lasten kanssa, matonpesupäivät sekä kauppa-auton käyntiä seurannut jäätelöhetki.

*  *  *  *  *

Tämä päivitys aloittaa blogissani uuden sivun. Viime vuonna päätin, että osallistun tänä vuonna Porin lukuhaasteeseen. Koska 30 kirjaa on perin niukasti joka päivä jotain lukevalle, ja koska pidän erilaisiin kulttuureihin tutustumisesta, haastoin itseni lukemaan kirjan jokaisesta maailman maasta. Tämä oli siis päivitys numero 1: Uzbekistan.