Eräs tuttava perusti hautaustoimiston 1990-luvun laman mainingeissa. Fanschising periaatteella toimiva yritys, monopoli omalla paikkakunnalla ja kaikkihan me täältä kerran kuolemme - loivat pohjaa vankalle yrittämiselle. En tiedä miten perheelle kävi myöhemmin. Maailma vei itseni toiselle puolen maata, emmekä ole tavanneet sen koommin.
Jos surua jaksaa kantaa, niin hautausbusiness voisi olla sellainen, joka toisi varman leivän pöytään. Kuten sanottu, kaikki kuolevat kerran.
Markku Ropposen Hautaustoimisto Wähähappinen, muodostaa lukijalle kuvan hautaustoimistosta, jossa kiireet eivät paina päälle. Koirapuistoromaanista tuttu päähenkilö Onni Mäihälä ajautuu koirapuistokatastrofista esikoiskirjan kirjoittamiseen ja sitä kautta puhujamatkalle Wähähappisen kirjastoon ja päätyy kunnan hautausfirmaan töihin koiransa Vauhkosen kanssa. Sitten alkaakin sattua ja tapahtua. Vauhtia ja vaarallisia tilanteitakin nähdään, mutta myös iloa ja surua aidoimmillaan. Vauhkonen sentään ottaa rennosti.
Arto Paasilinnamaisista kirjostaankin tuttu kirjailija, poliitikko Lasse Lehtinen perustaa kirjansa Hiitävä hautaustoimisto hieman toisenlaiselle liikeidealle. Vaikka yhtä kaikki, työllistymisestä tässäkin kirjassa on kyse.
Työttömät miehet, diplomi-insinööri ja ammattiautoilija, lyöttäytyvät yhteen ja päättävät perustaa oman firman. Syntyy hautaustoimisto, joka on erikoistunut erikoiseen ja tekee hautajäisista tai tuhkan sirottelusta elämyksen. Liikeidealla on selkeästi tilaus ja vainajien ohella seikkailuja saa kokea myös yrittäjäkaksikko, jonka tehtäväksi on kuljettaa vainajan tuhkat sinne, minne vainaja eläissään ne on toivonut siroteltavaksi.
Kuva: Sulkavalla sijaitseva Porilaisten hauta. Kaukana ovat kotoa nämä Porin rykmentin sotilaat. Ei ollut elämyshautaustoimistoa tuolloin käytössä. |
Tee viimeisestä matkastasi ikimuistettava - heitä henkesi kunnolla.
Pääkaupunkiseudun hautaustoimistolla menee hyvin, mutta pienten maalaiskuntien tilanne on toinen. Kirjassa Wähähappisen kunnan väkiluku pienenee niin, että hautaustoimistollakin alkaa olla huoli puserossa, vaikka ruumiinbalsamointiin erikoistumisen pitäisi antaa kilpailuvalttia myös naapurikuntien suuntaan.
Sama huoli koskee isoa osaa pienistä kunnista. Kun ei ole työtä, ei uusia perheitä muuta kuntaan eikä näin ollen lapsia synny lisää. Väki vanhenee ja mieliala alkaa olla sellainen, että viimeinen sammuttaa valot.
Niinpä Ropposen kirja on kaikessa hauskuudessaan myös terävästi analysoitua kuvaa maaseudun ongelmista.
Kuva: Satamittari väkiluvun kehitys Satakunnassa |
Parhain tilanne on Kankaanpäällä, jonka väestömäärä on vähentynyt vain 15,5 %, Honkajoen -28,5% kasvattaa tätä summaa jonkin verran, kunhan vuodenvaihteen kuntaliitoksen jälkeiset tilastot saadaan kohdilleen. Sama kehitys koskee monia muita maaseutualueita Suomessa.
On helppo sanoa suurkaupungissa, että maaseutu pitää pitää elävänä, mutta miten sen onnistuu jos ei saada uusia asukkaita. Avun voisi tuoda etätyö, jos se nyt oikeasti alkaa korona-vuoden vaikutuksesta tulla aidoksi ja pysyväksi vaihtoehdoksi tehdä töitä.