Soffamatkalla Guatemalassa

Kädessä on kirja Weekend Guatemalassa ja keittiön pöydällä odottaa kaverilta saatu paketillinen Guatemalaa. On siis sopiva hetki lähteä lyhyelle viikonloppumatkalle soffalla makoillen. Määränpäänä Guatemala, yksi vähemmin tuntemastani Pohjois-Amerikkalaisesta maasta.

Guatemala on Väli-Amerikan väkirikkain  valtio ja se sijaitsee Meksikon ja Hondurasin välissä. Atsteekien kielellä Guatemala tarkoittaa puiden maata, ja puita siellä on edelleen paljon, vaikka esimerkiksi banaanin ja kahvinviljely ovat valloittaneet metsiä. Metsät ovat lähinnä sademetsää ja vuoristoseutujen kuusimetsää.

Valtio oli Maya-intiaanien hallussa ennen Espanjan valloittamista. Maya kulttuurin aikaan asutuskeskuksia oli pari sataa ja näistä suurehkoja 26 kappaletta. Yksi tunnetuimmista lienee Tikal, jonka merkitsin alla olevaan karttaan. 

Maa itsenäistyi Espanjasta 1821 ja 1954 alkoi sisällissota, joka kesti yli 40 vuotta. Se on käsittämätön aika sotia veli veljeä vastaan! 

Lämpötilansa puolesta Guatemala ei houkuttelisi minua matkustamaan, sillä viileimpään aikaankin näin marras-joulukuussa päivän ylin lämpötila on keskimäärin korkeampi, kuin Suomen kesälämpö, 23,4°C. Tosiin sadekausi on juuri loppunut, joten ilma voisi olla miellyttäväkin. 

Miguel Angel Asturias on ainoa guatemanalainen kirjailija, Josta olen edes kuullut, mutta moni muu kirjailija on ollut tuntematon kun olen tarttunut ensimmäiseen kirjaan. Asturias syntyi 1899, vain vähän sen jälkeen kun Suomessa oli allekirjoiteltu Suurta Adressia Venäjän Tsaarille. Nobelin kirjallisuuspalkinnon hän sai 1956. Työuran hän teki diplomaattina, mutta kirjoitti siis myös laadukkaita kirjoja. 

Weekend Guatemalassa on kahdeksan novellia. Tämänkin eteläamerikkalaisen kirjan on kääntänyt Pentti Saaritsa. En tiedä johtuuko Saaritsasta vai Asturiasta, mutta pidin kirjan tekstistä. Muutamat novellitkin miellyttivät, vaikka olenkin enemmän pitkien tarinoiden ystävä. 

Asturias osaa kerronnan taidon. Ainakin minä tulin vakuuttuneeksi, vaikka kirjan tiheä rivinväli ei mitenkään houkutellut tarttumaan kirjaan. 

Minä olen kersantti Peter Harkins ja kun en tullut millekään blitz-keikalle  vaan weekendiä viettämään niin joinpa itseni humalaan, tajuatteko?... otin kännin...! Mutta sinä yhtenä päivänä minä en ollut humalassa... Minä olin juonut mutta en ollut humalassa ja se joka toisin väittää, sekoittaa surkeasti kaatumisen ja huojumisen... humalainen menee kumoon... ja kun minä sinä päivänä lähtiessäni hakemaan kuormuriani horjuin, niin minä siis olin juonut, en humalassa.

Ja eikun matkaan... 

Minä lähdin kuin henkäys tyhjää tietä pitkin ja laskeuduin laaksoon jota miljoonat tähdet kylvettivät. Käteni nukahtivat rattiin ja ruho istuimeen. Katselin vain tienauhaa, joka tuntui pehmenevän kaarteissa ja kovettuvan suorilla. Pikkuautot, bussit, kuormurit, rattaa väistivät edessäni. Mutta ei yksi tasanko kauan kestä kun ajaa kahdeksaakymmentä, ja tie alkoi vaipua kuin yön paino olisi kiskonut sitä alaspäin, kunnes tulin teräksensinisen joen yli kulkevalle sillalle, ja sitä jatkoin yhä alemmas kohti rannikkoa, ohi kasviaitausten, joissa erottui veitsenmuotoisia vihreitä lehtiä ja kukkia kuin mykkiä kuunvalkoisia kelloja.  

Yhden novellinkin aikana kaikenlaisia ehtii sattua. Brooklynissä olisi varmasti ollut helpompaa...

Kathy Reichs Kaivojen vainajat kirjasta tulee mieleen Bones televisiosarjan vanhoja luita tutkiva tohtori ja hänen työparinaan oleva poliisi, jolla on hauskoja sukkia. Googlettamalla selvisi, että mielikuva oli täsmälleen oikea. Televisiosarja perustuu näihin kirjoihin. 

Olen pitänyt sarjasta ja tykkäsin tästäkin. Tutkinnan kohteena oli sekä vanhoja että tuoreita luita Guatemalassa. 

Kirjassa mainitaan, että Guatemalassa ei ole hopea- tai kultaesiintymiä. Jadesta ei puhuta mitään, mutta viime vuosina on arveltu, että Maya-kulttuurin ja sitä vanhempien kulttuurien jade-esineet olisivat peräisin Guatemalasta. 

Kirja oli sen verran hyvä, että luultavasti luen jossain vaiheessa koko sarjan.

Mario Readingin Pyhä Keihäs kirjassa vilisee SS miehiä ja temppeliritareita, jälkimmäiset tosin enemmänkin muinaisen ritarin jälkeläisiä, mutta jotka siirtävät vastuutaan tärkeästä esineestä sukupolvelta toiselle. Kirjan tärkeä esine on pyhä keihäs, jolla on pistetty 2000 vuotta sitten Jeesusta. 

SS miehet istuvat hyvin mielikuvastani Etelä-Amerikassa, jonne monet SS miehet päätyivät pakoon sotarikostuomioita. Guatemala tosiin on Pohjois-Amerikka, mutta luovutussopimuksia ei sieltäkään tainnut toisen maailmansodan jälkeen olla Eurooppaan. 

Elisabeth Burgos (toim) Nimeni on Rigoberta on intiaaninaisen tarina maan luoteisosan intiaanikylästä maan pääkaupunkiin, sorretusta intiaanitytöstä Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi 1992. Tämä Rigoberta Menchún elämäkerta on kirjoitettu jo 1983, jolloin hän oli vasta 24-vuotias. 

Menchú pukeutuu perinteisiin guatemalalaisen naisen värikkäisiin vaatteisiin. Hän kunnioittaa perinteitä, mutta halusi opetella aikuisena espanjankielen, jotta voisi taistella alkuperäiskansojen puolesta paremmin. Guatemalan väestöstä 2/3 on 1500-luvun Mayojen jälkeläisiä. 

Kirjassa kerrotaan intiaanien perinteistä syntymästä kuolemaan sekä Rigoberta ja hänen perheensä tekemästä työstä maansa hyväksi. Rigobertan isä kuoli tässä työssä. Hän antoi tyttärelleen voimalausen:

Toisten osana on vuodattaa vertaan, 

toisten antaa voimaa. 

Jennifer K. Harbury Rakkaani Everardo : naisen taistelu oikeuden puolesta. Kirjassa kertotaan amerikkalaisen juristinaisen ja guatemalalaisen sissin rakkaustarina. Melko pian vihkimisen jälkeen Everardo katoaa ja vaimo ei usko kuolemaan. 

. 

book voyager 2021 - 11 North America

Tiiviin haasteisen syys- ja lokakuun jälkeen päätin nautiskella mistä lystää. Niinpä lueskelin vain Guatemalan ja Yhdysvallat.

USA: Stephenie Mayer Twilight serial, Amanda Gorman The Hill We Glimb, and Lisa Wingate Before We Were Yours, 

Guatemala Miguel Angel Asturias Weekend in guatemala. My first Asturias. And about 12th time to read Twilight-saga 🤔

. 

Read 2 countries, one New, 

Guatemala and United States

Porin kaupunginkirjaston lukuhaaste 2019

"Vaatii paljon, antaa enemmän." (Pori)
Tadaa, tässä se sitten on vuoden viimeinen raportoitu lukuhaasteeni.

Porin kaupunginkirjaston lukuhaasteeseen osallistuin nyt kolmatta kertaa. Ei ollut tarkoitustakaan kokeilla tänä vuonna(kaan) tuplia, mutta samalla twistillä mentiin kuin aiempinakin vuosina. Pyrin siihen, että samasta maasta ei kovin montaa kirjaa olisi. Tänä vuonna suomalaisia oli yllättävänkin monta, mutta osin pakosta (maahanmuuttajille suunnattu kirja ja Minna Canth kirja), loput oli sitten vaan sattumaa. Tänä vuonna EN yllättäen lukenut yhtään ulkomaalaista tietokirjaa. Yrityksessä oli Ville Haapasalon Georgia aiheinen keittokirja, mutta jäin heti kokeilemaan yhtä reseptiä ja lukeminen on siis sangen alkutekijöissä.

Tämän vuoden vaikein oli löytää jostain tosi oudosta maasta kirjaa, jonka nimessä oli päivä, kuukausi, tai vuodenaika. Jotenkin sen ymmärtää, Talvimyrskyn kourissa Joulusaarilla ei ehkä ole niitä kirjoja, joita ensimmäisenä olettaa näkevänsä kirjakaupan matkailuhyllyllä. Mutta siitäkin selvittiin.

Pisimpään taisin miettiä, mikä oikeastaan on trendin aallonharja. Sovittelin siihen kaikenlaisia kirjoja. Valinnanvaraa toki oli, onhan tänä vuonna tullut luettua tähän mennessä 174 kirjaa. Vielä on vuorokausi aikaa rutistaa yksi, niin on pyöreämpi tulos.

Tässä oli tämän vuoden haaste: 

Ja sitten raportointiosuus:

1. Arttu Tuominen Verivelka, julkaistiin toukokuussa ja luin sen itse asiassa jo ennen julkaisua.

2. Heather Morrisin Auschwitzin tatuoijaa on sekä haukuttu että kritisoitu kriittisesti ja positiivisesti. Aika moni lyttää tarinan köykäiseksi, mutta itse mietin, että kun tarina perustuu jonkun ihmisen henkilökohtaiseen muisteluun, niin pitääkö siihen sitten ympätä jotain ihme tarinaa kylkeen vain, jotta lukijat saisivat lisää juonenkäänteitä (vrt. myöhemmin kohdassa 20 Minna C.).

3. Abdrés Calledo Eläköön Rumba! Kummallinen kirja, joka olisi saanut jäädä lukemattakin, mutta niin vaan tavasin senkin loppuun. Kirja on kuitenkin palkittu ja hyvinhän se varmasti sellaisesta maailmasta kertookin. Pakko kuitenkin todeta, että tykkäsin vuoden toisesta kolumbialaistani huomattavasti enemmän. Se oli Gabriel García Márquezin Kuulutetun kuoleman kroniikka.

 
4. Cecilia Samartinin Mofongo hurmasi. Olen aiemminkin lukenut Samartinin teoksia ja tykännytkin, mutta Mofongo oli vuoden tähtikaartia.  Tämä oli siis yksi vuoden äänikirjoista.

 
5. Mm. Gaile Parkin Kigalin kakkukauppa vei päiväntasaajan eteläpuolelle Ruandaan, josta olen aiemmin lueskellut Huomenna minut ja perheeni tapetaan -kirjaa, mutta se on sen verran rankka, että jäi tältäkin vuodelta viimeistelemättä. Jonain vuonna pääsen senkin loppuun. Kakkukauppa sen sijaan oli kepeämmällä otteella kirjoitettu, vaikka kansanmurha ja Afrikan Aids kuolleisuusluvut sieltäkin paistoivat läpi. Jotenkin on ihana huomata aina välissä, että kaikesta hirveydestä huolimatta rouvat haluavat punata huulensa ja maistella hyvää kakkua.

6. Rafael Cadenas Ilman aikomustakaan osua oli yksi niistä kirjoista, jotka luin loppuun Nörttityttöjen lukumaratonpäinänä keväällä. Palannen siihen myöhemmin.

7. Maahanmuuttajille voisi suositella ensihätään selkokirjoja, joita olenkin lukenut aiempina vuosina muutamia joka vuosi, kun olen harjoitellut itsekin selkokieltä (ei uskoisi, ei). Nyt valitsin kirjan, joka johdattaa suomea paremmin omaavia suomalaiseen sielunmaisemaan. Kalevauva.fi on kirjoittanut Kalevauvala nimisen runoteoksen Suomi24 keskustelupalstojen tekstien avulla. Samalla idealla on kirjoitettu Rob Searsin kirjat mm. Donald Trumpin kauneimmat runot ja Vladimir Putinin menestyvän johtajan opetukset. Molemmat tuli luettua tänä vuonna.

8. Blog by the Book oli ainoita tietokirjoja, joita kahlasin sanasta sanaan läpi kun opiskelin Marttojen erikoisavainta. Muut tuli sitten kahlattua kursorisemmin, joten niitä en ole listannut edes luetuksi. Itse asiassa olisin halunnut lukea uusimman blogi-kirjan, mutta se oli tuolloin lainassa joten etsin virikkeeni tuosta kirjasta. Ei ne tiedot mihinkään ole karisseet muutamassa vuodessa. Kuvia ihmiset edelleen haluaisivat blogeissa nähdä. Ja oppia tuntemaan ihmisen blogin takana.

 
9. Pablo Nerudaa on pitänyt lukea, mutta ei vaan ole tullut aloitettua. Keväällä halusin kuitata Chilen luetuksi, joten valitsin lukumaratonpäivälleni Pablo Nerudan Kysymysten kirjan. Myönnän, että ei Neruda täysin outo runoilija ole. Nuorempana 1980-luvun runokautenani törmäsin Nerudaan useasti, sillä hänen runojaan löytyi monista kokoelmistakin, mutta yhtään hänen kirjaansa en ole lukenut kannesta kanteen aiemmin. Kysymysten kirjaa minulle on suositeltukin aiemmin, mutta nyt tuli siis sekin luettua. Hyviä kysymyksiä!

10.  Juha Ruusuvuoren Tarzanin hauta kirjan päähenkilöiden kanssa minulla on paljon yhteistä. Olen työtön (vaikka en perunanviljelijä) ja tykkään tutkia vaikka mitä perin pohjin innostuen kuten kirjan miespäähenkilö. Myös hänen vaimonsa kanssa on yhteisiä harrasteita. Päähenkilön vaimon toi saarivaltioon marttatoiminta, jota olen itsekin harrastanut pitkään. Myös suklaan maistelu kuuluu omiinikin harrasteihini, joskaan makuaistini ei ole sen suhteen yhtä terävä, kuin kirjan suklaan maistajalla.

11. Sota on aina suuronnettomuus, joten Nujeen Mustafan Pyörätuolilla Syyrian sodasta Eurooppaan kuittaa hyvinkin tämän kohdan. Tykkäsin kirjasta, vaikka välillä taisi vähän itkettääkin. Ei tosin niin paljon, että olisi tarvinnut turvautua lohtukirjaan, kuten Rotukarjan jälkeen kirjaan numero 12:

 
12. C. J. Forssen Ehrlin Kani joka tahtoi nukahtaa lohdutti Rotukarjasta (18) järkyttynyttä mieltäni niin, että sain nukahdettua. Harvoin näin käy. Ehkä tämä oli jopa ensimmäinen kerta.

13. Hedge Tintti Tiibetissä edustakoon sarjakuvaa. Niitä tuli luettua muitakin, kuten seuraavakin kirja:

14. Maguerite Abouct Aya : Elämää YOP cityssä, joka vei minut Norsunluurannikolle, jonka elämä oli ennen tätä tuttua lähinnä vain Afrikantähti pelistä.

15. Seiväshyppääjä Eeles Landströmin Elämäni otekorkeuksia -elämäkerta oli yksi niistä omakustanteista, joita luin tänä vuonna. Eeles asui jossain vaiheessa elämäänsä myös Porissa, mutta urheilu vei maailmalle ja kansanedustajuus sitten pois Poristakin.
16. Alain Manckoun Pikku pippuri kirjan kannesta löytyy kasvi. Tulisen pikkumiehen elämä taisi olla yhtä vaikea kuin hänen oikea nimensä on muistaa.

17. Louise Pennyn Kuolema kiitospäivänä kirja kertoo, yllätys yllätys, kiitospäivästä. Tämä haastekohta tuntui vaikealta, sillä olisin halunnut jostain syystä tähän jonkun kirjan jossa olisi pääosissa ollut hanuka tai ramadan tai jotain muuta vähemmän tutuksi käynyttä perinnejuhlaa. Parempi vaihtoehto koko maailman haastetta ajatellen tähän olisi kirja, jonka laitoin kohtaan 31. Kiitospäivän lisäksi tuli luettua tänä vuonna myös Juhannuksesta ja joulusta - joulusta jopa useammassakin kirjassa. Ekstoottisin juhla johon törmäsin, löytyi Satu Rämön kirjasta Islantilainen voittaa aina, jossa juhlittiin muutaman kappaleen verran sitä, että Rämön puoliso toi maahan uutta geeniperimää naimalla ulkomaalaisen.

18. Agustina Bazterrican Rotukarja on voittanut karjankasvattajien rodunjalostuspalkinnon... no, ei vainenkaan vaan Clarínin romaanikilpailun, joka on espanjankielisen Latinalaisen-Amerikan arvostetuimpia kirjapalkintoja. Kirja oli yhtä aikaa upea ja järkyttävä. Itseäni kauhistutti eniten, niin että uni ei meinannut tulla lukemisen jälkeen, se kuinka helposti Bazterrican hienovarainen kerrontatapa sai unohtamaan, että rotukarja oli todellakin ihmislihaa, sitä samaa, mitä itsessänikin löytyy sangen monia kiloja. Argentiina on tunnettu pihvilihasta, mutta että tämmöistäkin se voisi olla...

19. Matkakirjaksi valitsin tänä vuonna Akseli Gallen-Kallelan Afrikka-kirjan, joka kertoo taiteilijan elämästä Kenian matkan aikana. Nykyään matkat kestävät yleensä maksimissaan 2 viikkoa. Gallen-Kallelan perhekunnan Kenian reissu ajoittui kolmelle kalenterivuodelle.

 
20. Minna Rytisalon Minna C. liittyi tavalla tai toisella Minna Canthiin. Pitkään olin sitä mieltä, että riittää, kun luin alkuvuodesta Canthin näytelmän Köyhää kansaa (muut näytelmät taisin lukea viime vuonna, kun en löytänyt mitään muuta, mitä en olisi muistanut), mutta erehdyin sitten kuuntelemaan myös Rouva C:n kun "kaikki" muutkin olivat sen jo lukeneet. Olihan tarina mukavan soljuva. Mutta herra isä sentähären kun otti ihan sydämestä, kuinka kirjailija oli ottanut vapaudekseen tehdä Cygnaeuksen Uunosta jonkinlaisen pedofiilin. Jotenkaan minusta ei ole reilua keksiä muinoin eläneille ihmisille elämä vain parista lauseesta. Käsitin, että ajatus oli kummunnut sellaisesta päiväkirja tai kirje merkinnästä, että Uuno C. katseli mielellään tyttöjen voimistelutuntia....
Kirjan kuuntelu siis vahvisti ajatustani siitä, että en välttämättä halua lukea tarinoita joilla luodaan muinaisille henkilöille negatiivisempaa julkisuuskuva fiktion varjolla. Samaa olen pohtinut aiemminkin esimerkiksi Veikko Huovisen Veitikan ja Kati Tervon Iltalaulajan suhteen. Jälkimmäinen ei tosin korostanut negatiivisia piirteitä, mutta en silti juurikaan tykännyt. Mielestäni jos tämän kaltaista fiktiota kirjoitetaan, pitäisi todelliset asiat erottaa fiktiosta niin, että ne lukiessa (ja mieluiten myös kuunnellessa) voisi erottaa yhtä selkeästi kuin Rob Searsin teoksissa (kohta 7). Tai sitten kirjoittaa puhtaampaa fiktiota kuten Jari Tervon Koljatti. Mutta tämä siis oma mielipiteeni ja faktojen puolustuspuheeni. Samoja aatoksia on toki ollut muillakin. Muistelen tässä nyt esim. Mannerheimistä tehtyä piirrossarjaa muutama vuosi sitten tai kulttuurihistorian opiskeluaikanani kuulemiani pohdintoja siitä, oliko Lucina Hagman ja samalla monet muut 1800-1900 -lukujen vaihteessa eläneet naimattomat naiset lesboja vai asuivatko naisystävät muuten vaan samaa taloutta ja kävelivät kadulla käsikynkkää tuohon aikaan. Tutkimukset eivät tukeneet tuolloin lesbosuhdetta, mutta eivät kumonneetkaan, joten kauhunsekaisin ajatuksin odottelen, koska joku alkaa kirjoittaa kuviteltua totuutta sen ajan vaikuttajanaisista.

21. Gaêl Fayen Pienen pieni maa -kirjan nimi houkutti lukemaan. Maa osoittautui Burundiksi, jota ennen tätä en osannut sijoittaa Afrikan kartalla oikealle paikalle. Nyt onnistuu. Myönnän toki, että vihreällä kannellakin saattoi olla osuutta houkuttelussa.

 
22. Augusto Monterroson Musta lammas ja muita eläinsatuja oli pirtsakka kirja Guatemalasta. Muita iloisia kirjoja oli tänä vuonna erityisesti Markku Ropposen Koirapuistoromaani ja Hautaustoimisto Wähähappinen.

23. Tulkitsin tässä upean kansikuvan vuoksi 2-osaisen kirjaparin kirjasarjaksi. Elän toivossa, että Gaile Parkinin Kigalin kakkukauppa muuttaa kirja saa jatkoa, kun perhe muuttaa Swazimaasta pois. Vielä sellaista kirjaa ei taida olla edes englanniksi. Noh. Muitakin sarjoja tuli luettua, mm. Max Seeckin koko tuotanto ja tietysti vuoden Reijo Mäki jne.   

 
24. Olen tutustunut Max Manneriin seuraamalla sometiliä. Niinpä oli helppo tarttua kirjaan Loiset, joka olikin ensimmäinen luxemburgilaiseni. Samalla vauhdilla meni toinenkin kun luin myös Matadorin. Mannerta (ja Arttu Tuomista) enemmän olen seurannut Enni Mustosta, kun hän kirjoitti Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaansa ja päivitti lähes viikoittain kirjan vaiheista. Sarjasta tuli tänä vuonna luettua pari ensimmäistä osaa, mutta niissä liikutaan vain Suomessa, joten en kirjannut sitä tähän haasteeseen.

25. Andre Aciman Kutsu minua nimelläsi -kirjan otaksun olevan trendin aallon harjalla, tai sitä se oli ainakin Pride kulkueiden aikaan, jolloin kirjan luin.

26. Markku Toimelan ja Kai Aallon kirjoittama Salakahvila Pohjois-Koreassa oli suomalaisen kirjailijan kirjoittama elämäkerrallinen kirja joka kuljetti lukijaa kehitysyhteistyömatkoilla Aasiassa. Pohjois-Korean ohella oltiin paljon Bangladeshissa. Molemmissa maissa Toimela auttoi korjaamaan luonnonkatastrofien vahinkoja. Koreassa vaivasi kuivuus, Bangladeshissa suuret tulvat.

 
27. Amélie Nothobbin Anti-Kristan löysin kirjaston eteisen kierrätyshyllystä. Se oli nuortenkirja, jota tuskin olisin lainannut, mutta belgialaisena ensilöytönä se tarttui mukaan ja tuli luetuksikin. Jostain syystä lukiessa tuli mieleen toinen opiskelijatarina, ja sen yksi päähenkilöistä P.C. ja Kristen Castin Yön talo -kirjasarjassa, vaikka muistaakseni kyseinen henkilö ei lainkaan muistuta Anti-Kristaa.

28. Kuukauden nimi löytyy Maria Langin Pimeä elokuun yö kirjan kannesta. Samaan syssyyn kuuntelin sitten myös J.P.Koskisen kuukausi-sarjan kirjat tammikuusta maaliskuuhun, kun kerran nekin löysin. Elokuun öistä lui elokuussa, ja mikäs sen somempaa! Pimeähän se elokuun yö alkaa olla. Kirjan nimi sai muistelemaan lomasta kaverin kanssa Särkisalossa ja Kustavissa joskus 1998 tienoilla. Miten lämmintä olikaan maata laiturilla ja katsella täysin valosaasteettomassa paikassa tähtiä elokuisessa yössä!

29. Nobel-palkittu V.s. Naipaulin Täysin oppinut hieroja kirjan olen kirjannut näemmä kansalaisvaikuttamisen kohdalle, mutta pakko todeta, että näin likimain vuotta myöhemmin ei ole mitään mielikuvaa miksi juuri tähän. Hieroja toki kirjoitti kirjoja ja antoi neuvoja joilla voi vaikuttaa ihmisten elämään, mutta saattoi hän tai hänen sukulaisensa olla myös kansanedustaja. En muuttanut tähän Greta Thunbergin perheen kirjoittamaa Sydämen asioita kirjaa, jonka luin syksymmällä. Vaikuttaa kuitenkin voi niin monilla tavoin.  

 
30. Jossain lukuryhmässä Nadia Muradin Viimeinen tyttö - olin Isisin vanki -kirjaa suositeltiin minulle, kun kerroin, että en ole vielä lukenut irakilaista kirjaa. Kannatti lukea tämäkin tarina, jonka kirjoittaja olikin tälle vuodelle jo toinen Nobel-palkittu. Murad tosin on voittanut Nobelin rauhan palkinnon.

31. Viimeiseksi kohdaksi, joka on kirja, joka ei sovi mihinkään muuhun haastekohtaan, kirjaan angolalaisen Manuel Ruin Olisinpa aalto kirjan, jossa perhe kasvattaa possua kerrostalossa. Kirjan lopussa vietetään Angolan kansallispäivää, mutta koska itse juhlapäivästä kerrotaan vain muutamalla sivulla, en oikein voinut kirjata sitä juhlapäiväksikään. Kelpo kirja tämäkin, ja melkolailla hauska, vaikka olihan siinäkin ainakin yksi kuolema.

Näin on valmiiksi taputeltu tämäkin haaste (oli itse asiassa jo lokakuussa) ja nyt raportoitukin sopivasti, kun uusi haate julkaistiin ja voi suunnata oitis katseet tulevaan.