tiistai 25. kesäkuuta 2019

Onnellisia lapsuuspäiviä Afrikassa

Lapsuuteni kiiltokuvavihosta löytyy seuraava runo:  
Olisinpa aalto
            On lapsuuden aika ruusuinen 
            Ja riemuinen sen joka puoli  
            Ota neuvosta vaari ja tunnusta se  
           Älä kaikista ruusuista huoli. 
 Aikuisena olen oppinut, että niin erilaisia lapsuuden aikoja voi olla, että oskat pois suutarin joulukuusesta...
     Juhannuksen lukupinossa oli kirjoja laidasta laitaan. Ensimmäisenä käteen tarttui Manuel Ruin Olisinpa aalto, jonka vielä kirjaston lainaustiskilläkin kuvittelin olevan runokirja. Ei ollut. 
    Eipä tuo silti asiaa mitenkään haitannut. Luen niin harvoin ohuita kirjoja, että kuvittelin automaattisesti tuonkin olevan runokirja. Sivuja kirjassa on vain 66.   Kirja kertoo elämästä 1980-luvun Angolassa.
    Kirjan päähenkilöinä oli koulua käyvät veljekset sekä sika, jolle annettiin nimeksi Karnevaali, koska perheen isällä oli vakaa aikomus nautiskella runsain määrin sianlihaa karnevaalien aikaan. Myöhemmin, kun kerrostaloelämään tottumatonta sikaa pestiin kylpyhuoneessa ja naapurin kyylä tuli samaan aikaan etsimään missä asunnossa sika piileskelee, pojat saivat kerrostalokyttääjästä voiton ja sika sai uuden nimen: Voiton karnevaali.  
    Nimen levittyä koulun kautta laajempaan tietoisuuteen paisui tarina kuin pullataikina ja toi muassaan hulpeita tilanteita niin kotona kuin kouluhallinnossakin.  
- Eikö me syödä porsasta? 
- Ei suinkaan, Zeca. Aina täytyy laatia kunnon suunnitelma. Me kasvatamme sen. Lihotamme. Siitä saa vielä kilokaupalla kinkkua.  
Pojat olivat pettyneitä. Äiti keräsi lautase ja kantoi ne keittiöön. Kun hän tuli takaisin, hän kysyi:  
- Miten me voimme kasvattaa sikaa seitsemännessä kerroksessa? 
-Älä hätäile. Kaikki tulee sujumaan suunnitelmien mukaisesti. Ruokaa saadaan hotellin tähteistä. Meidän täytyy vain opettaa eläin hiljaiseksi, ja kylläinen sika ei kilju. Se on elämän laki. (s. 10) 
Tarinassa on ainakin eräiden päähenkilöiden kohdalla onnellinen loppu.  

    Hieman toisenlaista elämää elää Norsunluurannikon Yop Cityssä eli Yopougonin kaupungissa Aya, joka on käsikirjoittaja Marguerite Abouetin ja piirtäjä Clément Oubrerien sarjakuvan päähenkilö. Aya on 19 vuotias tyttö, joka etsii tietä aikuisuuteen ystäviensä Adjouan ja Bintoun kanssa.  
Aya kyläilee Bintoun luona
    Aayan keskiluokkaiseen perheeseen kuuluu Ayaa pienemmät veli ja sisko sekä vanhemmat, joista äiti toimii päivisin sihteerinä ja vapaa-ajallaan kansanparantajana sekä isä, joka on oluttehtaan osastopäällikkö. Nuoret naiset haaveilevat opiskelusta ja bilettämisestä, mutta kaikki ei aina käy niin kuin haaveillaan.  

     Ennenkin olen pohtinut, miten kansikuva toimii kunkin kirjan kohdalla ja ihmetellyt sitä, miten erilaisia kirjan kannet voivat olla eri maissa. Mielestäni Suomalainen  kansikuva kertoo Ayasta, joka on viisas ja lukee hyvin mielellään, kun taas englanninkielinen Aya näyttää jo kannessa, että myös tanssi ja pojat kiinnostavat. 
    Molemmat kannet ovat oikeassa, mutta Ayan tapauksessa kallistuisin enemmän kuitenkin kiltin koulutytön suuntaan. 
    Oli piristävää lukea vaihteeksi tarinoita afrikkalaista lapsista, joiden elämä ei ole pelkkää sotaa, kauhua ja tautien aiheuttamaa orpoutta. Samalla voi huomata, että ihmisen ilot ja ongelmat ovat yhtä kaikki, kaikkialla maailmassa melko samanlaisia.  


Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Klassikkohaaste 2022 ja vuoden klassikkokatsaus

Klassikot on useimmiten aivan syystä klassikoita. Ne vaan on niin hyviä. Tosin joskus tulee aloitettua klassikko väärään aikaan. En ole viel...