maanantai 30. elokuuta 2021

Soffamatkalla Utössä

Majakat ovat kivoja. Saaret ovat kivoja. Lintujen katseleminen on kivaa. Suomen eteläisimmässä majakkasaaressa siis kaikki on kivaa. Ei ole tullut käytyä, kun olen kuvitellut, ettei sinne pääse yhteysaluksilla. Nyt tiedän Tosin bussilla lähtö rantaan pääseminenkin voi olla hankalaa. Jokatapauksessa, kun ei ole päässyt livenä on käytävä virtuaalisesti. Se onneksi on helppoa. Ei muuta kuin matkaan.

Lintujen bongailun vuoksi parasta aikaa on Kevät ja syksy. Syysmyrskyt hieman pelottaa, Estoniakin upposi vain noin 50 km päässä Utöstä, mutta soffamatkalla sää ei ole ongelma.

Säädän aikakoneen ja lähden matkaan siis illan hämärryttyä ennen iltakahdeksaa 15.9.2010. Jos olisin tullut aamulla, olisin voinut saada elämäpinnan lapasorsasta ja pikkusieposta. Näin kertoo matkaoppaanani toimiva kirjailija Juha Laaksonen, joka on asunut saarella jo melkein viikon. Majoittaudun ja käyn syömässä ravintolassa. 

Urpiainen (1986) oli toinen lintu, joka sai minut
myöhemmin bongaamaan lintuja.
Kuva: Laaksosen kaksi Utö kirjaa levällään pöydälläni.

16.9. Aamulla aurinko paistaa. Juhan tytär menee esikouluun. Lintupäivä on Juhan mielestä huono, mutta illalla näen hautausmaan tienoilla oudon pikkulinnun ja kuulen hassua tsip ääntä. Itse en lajia tunnista, mutta kuulen lintumiehiltä, että lintu oli tundrakirvinen. Jösses mikä onnenkantamoinen.*

Kaikki saarella olleet lintumiehetkään eivät tätä harvinaisuutta nähneet. Onneksi siitä ei syttynyt suurempaa sanaharkkaa, sillä miehillä oli tärkeämpääkin ajateltavaa. Samoissa porukoissa ollut luontomies oli aamulla löydetty kuolleena merestä. 

Kuulen aamupalalla, että rantavedestä on löydetty ennen seitsemää ruumis. Paikalla olevista lintumiehistä muutamat ovat alkaneet selvitellä juttua. Poliiisikin on tulossa, mutta siihen menee aikaa, kun saari on kuitenkin saari. Meressä. Mutta nopeastikin pääsee, kun on kiire. Lounasaikaan Salokannel onkin jo työn touhussa. 

Tuosta alkaa tapahtumaketju, joka kuljettaa läpi saaren nähtävyydet ja tutustuttaa samalla lintujen tarkkailijoiden elämään. Jälkimmäistä olenkin kaipaillut, sillä omasta lintubongausajasta on aikaa 25 vuotta. Viimevuotinen työkaveri oli harrastanut lintujen kuvausta muutaman vuoden ja kahvipöytäkeskustelut saivat minut vähän kiinnostumaan asiasta uudestaan. Senkin vuoksi on hyvä, että pääsen näin soffalla käsin mukaan lintumiesporukoihin. 

Päivän mittaan kuulen kaikenlaisia huhuja. Salokannel käy kuulustelemassa minuakin, sillä yövyin saarella. Mitään en tiedä ja ketään en tunne. Iltalenkilläkään en nähnyt mitään ihmeellistä. Miehiä meni kaukoputkien ja kameroiden kanssa sinne tänne, myöhemmin kaukoputket oli vaihtunut joillain lasisiinlaulukirjoihin. samalla huolellisuudella niitäkin kannettiin. Saunalle ja naapurimökkiin. Menin aikaisin nukkumaan, joten yöelämästä en tiedä mitään. Pidin ikkunaa auki, ja meri kohisi ihanasti, siihen oli hyvä nukahtaa. Paremmalta se tuntui, kuin kotona kuunneltu YouTube video aaltojen pauhusta. 

Yllättävän nopeasti Salokannel ja lintumiehet saivat rikoksen ratkottua. Illalla nousee tuuli,12 metriä sekunnissa tuntuu meikäläisestä paljolta. Onneksi eilen oli tyynempää, kun tulin. Pää ei kestä kun vesi keinuu jos olen laivassa. Ei yhtään. Salokannelta ei pienet myrskyt hetkauta, oli kuulemma lähtenyt soutelemaankin pimeän yöhön. Vähän ennen puolta yötä kuulen helikopterin säksätystä.

Aamupalalla 17.9. asia on kaikkien huulilla, rikos tuli ratkottua. Ei olisi uskonut siitäkään tyypistä, oli monien mielipide. Itse en jaksanut piitata asiasta. Jo aamukävelyllä törmäsin muutamaan lintuun, joita en ole aiemmin nähnyt. Elämä on pelkkää juhlaa, ei siinä miestapot paljon hetkauta, kun näkee muuttohaukan ja mustakurkku-uikun elämänsä ensimmäistä kertaa. 

Kokki lupaa lounaalle lammasmuhennosta kroatialaisilla yrteillä ja verigreippisnapsit. Se on kuulemma hänen bravurinsa ja lammas on paikallista lammasta. En huomannut kysyä, oliko kroatialaiset yrtit Kroatiasta vai itse kasvatettuja, veikkaan jälkimmäistä. Myös koululaiset syövät lammasmuhennosta, mutta heidän snapsinsa on alkoholitonta. Vähän olen kateellinen tällaiselle koulun keittolalle, mutta toisaalta, ei lapsuudessa keittäjä-Annin ruuat olleet yhtään huonompia. Yhtä hyvää jauhelihaperunasoselaatikkoa en ole sen jälkeen saanut. Sen salaisuus oli, että jauhelihana käytettiin munuaisia. Nam. 

Lintupäivä on huono, mutta sudenkorentoja bongailen paljon. Niistä tulee mieleen kuinka kerran viime vuosituhannella martanpäivänä olimme katsomassa Ulvilan kesäteatterissa Viulunsoittaja katolla ja juuri siinä kohdassa, kun nuoripari seisoo morsiuskatoksen alla sudenkorennot pörähtävät paikalle kuin tilattuna läheiseltä lammikolta ja alkavat tanssia katoksen päällä. Jösses, kun luonto on ihmeellinen. Olisipa siitä saanut aikanaan videon!

Valokuvailen paljon, kävelen paljon. Syön hyvää ruokaa ja juttelen ihmisten kanssa. Kaikilla on tarve höpöttää tapahtumista, mutta saan nopeasti käännettyä puheet paikallisin tarinoihin. Kuulen esimerkiksi, että yksi kokeista on pelastautunut aikanaan Estoniasta. Tapahtuma tuntui hirvältä Eurajoellakin, ja mietin, kuinka kauhealta sen on täytynyt tuntua saarella.  

Ehdin bongata vielä ennen kotiin paluuta pohjansirkun, järripeipon ja pikkusiepon. Viisi uutta elämpinnaa. Mahtavaa. yhtä mahtavaa oli, että näin pitkästä aikaa kuusitiaisen. En olen nähnyt sitä sitten 1996 vuoden, jolloin muutin Eurajoelta kaupunkiin. 

Luetut kirjat:
Juha Laaksonen Uto syksy ja kevät ulkosaaristossa sekä
Juha Laaksonen Murha Lintusaaressa.
Suosittelen lukemaan kirjat tässä järjestyksessä. Utö kuvakirja antoi mukavasti taustatietoja dekkarin lukemiseen ja syvensi mukavasti lukukokemusta. 

*  *  *

* Oikeasti tundrakirvinen on nähty Suomessa vain 1972 toisella hyvällä muuttoseuranta kohteella hieman lännempänä Långskärillä Lemlandissa. 

Itselläni on oikeasti elämäpinnoja viime vuosituhannen harrastuksesta ja muutamasta sen jälkeen sattumalla nähdystä linnusta yhteensä 108. Harvinaisempana ehkä punajalkahaukka, joka lepäili perunapeltomme päällä puhelinlangalla eräänä kevätaamuna niin pitkään, että kyllästyin katselemaan. Ylpeä olen myös erään vuoden Suomen ensimmäisestä havainnosta taivaanvuohesta. Se taisi olla keväällä 1993 Eurajoella. 

Niin ja se ihan ensimmäinen innostajalintu oli Lapin satakieli, jonka näin aamulla kouluun mennessä 9 luokan viimeisellä viikolla. Biologian opettajalta kyselin, että mikä se sellainen lintu oli, niin hän totesi, ettei sellaista olekaan. Yliopistossa sekin asia selvisi, kun kämppäkaveri opiskeli myös biologiaa ja tunnisti linnun. Todettakoon nyt vielä sekin, että hieman on jäänyt harmittamaan, että en enempää käynyt kuuntelemassa ihme luentoja yliopistolla. 

Mieleen on jäänyt enemmän ne poikkeukselliset jutut kuin pääaineen kurssit. Esimerkiksi yksi opiskelija piti mahtavan luennon räkättirastaiden rengastamisesta ja toinen kertoi safarikokemuksiaan Afrikasta. Kansantaloustiede ei tarjonnut kuin Uskali Mäen (mahtava luennoitisija) ja Kullervo Marja-ahon, jonka kertomaan netistä, jonka avulla voisi vaikka huviveneen kannelta ostaa tankkilaivallisen öljyä, vuokrata laivan kuljettamaan sitä ja myydä se sitten kalliimmalla eteenpäin. Ei ole tullut kokeiltua miten tuo onnistuisi. Mutta toisaalta, se ainoa vene, joka mulla on ollut oli merikarvialaismallinen avo-kalastajavene, jota ei juuri huviveneeksi voi kutsua, vaikka paljon huvia siitäkin aikanaa oli. 

Yllätyksekseni huomasin, että olen ollut majakkaretkellä tänään vuonna 2014 Säpissä.

Pistetään tähän loppuun tunnelmakuvaa sieltäkin. Mufloneita - enkä sen puoleen nautojakaan en nähnyt, ei ollut hirveästi edes lintuja eikä lintumiehiäkään näkynyt, mutta kiva retki se oli.

 Toisen kerran olen käynyt lähellä Ihana-kaljaasilla, mutta silloin ei rantauduttu. 

sunnuntai 22. elokuuta 2021

Keväisen kaunistuksen se saa kuin Libanon

Lukusuunnitelmat ei aina mene niin kuin suunnittelee. Elokuun suunnitelmiin kuului lukea kirjoja monesta Lähi-Idän maasta, mutta mitä tekee meidän Kirsi? Jämähtää Libanonin. 

Koulussa, Tuhannen ja yhden yön tarinoissa, Raamatussa, vanhoissa romaaneissa ja sitä myötä mielikuvituksessani Lähi-Itä on monipuolisen kulttuurin kehto. Arkkitehtuuri, runous, luuttumusiikki, upeat kudonnaiset....

Ja sitten on toinen todellisuus. Media suoltaa uutisia sodista, terrorismistä, ihmisoikeusloukkauksista... Ihan kuin mitään muuta ei alueella olisi ollut viimeiseen 50 vuoteen. 

En usko, että Libanon olisi top-100 matkailumaani joukossa. En kyllä edes tiedä siitä paljon. Ensimmäiseksi tulee mieleen levottomuudet, sitten vuosituhanten historia. 

Suvivirressä lauletaan Libanonin kauneudesta. Raamatussa verrataan faaraota Libanonin seetreihin. 

Ihminen, sano faraolle, Egyptin kuninkaalle, ja hänen korkealle joukolleen:

-Mihin vertaisin sinua ja suuruuttasi? Sinä olet kuin sypressi, kuin Libanonin setri, jonka mahtavat oksat varjosivat maan. Se kasvoi korkeaksi sen latva kohosi pilvien keskelle. 

Jo muinaiset foinikialaiset kaatoivat Libanonin alueelta salskeat seetrit laivojen tekoa varten, opin koulussa. Myöhemmin luin, että maan lipussa on seetri, ja vaikka koulussa kerrottiin että setrimetsät katkottiin jo reilut 2000 vuotta sitten, niin kyllä niitä edelleen kasvaa Libanonin vuoristossa.

Joskus olen kuullut myös Libanonista termit Idän Sveitsi ja Lähi-Idän Pariisi. Minulle Libanon on lähinnä Beirut ja Raamatussakin mainittu, roomalaisesta hippodromistaan tunnettu Tyros. 

Itselleni tunnetuin libanonilainen on runoilija Kahlil Gibran, jonka teoksista luin elokuussa Merta ja hiekkaa. Tunnetuin hänen kirjoistaan on Profeetta, mutta itse muistan lukeneeni ensimmäisenä aikanaan kirjan Teltantekijä viisaan viini, jota Wikipedia ei näy mainitsevan lainkaan. Yhtäkaikki, Kirja on täynnä punnittuja ajatuksia. Yksi suosikkini oli tämä:

Me valitsemme ilomme ja surumme paljon ennen kuin koemme ne. 

Markus Falkin Profeetan soturit kirja johdattaa suomalaisen Lähi-Idän tutkijan Tuomas Pyyn työmatkalle Beirutiin. Yllättävät käänteet tuovat hänelle kuin tarjottimella tiedon hyvin vanhasta tekstistä, joka voisi muuttaa paljon, jos se tulisi julki. Yhdessä italialaisen kolleegansa Carla Contin kanssa he joutuvat seikkailuun, jota tuskin olisivat uskoneet todeksi. Vanhojen arabialaisten kirjoitusten tutkiminen kun ei otaksuttavasti ole vaarallista. 

Libanon on argeologisesti mielenkiintoinen maa. Unescon maailmanperintölistalta löytyykin peräti viisi historiallista kohdetta. 

Lähi-idässä löydetään verraten paljon merkittävän vanhoja kirjoituksia, sillä alueella on ollut kirjoitustaitoa pitkään. Suomesta sellaista ei ole löytynyt, vaikka muistoja ihmisten tekemistä merkinnöistä löytyy vanhojakin esim. kalliomaalauksista. Itse olen nähnyt vain yhden. 

Edelleen olen sitä mieltä, että tuo 
kädenjälki on melkein mahtavin 
ihmiskäden luomus, jonka olen tavannut. 
Voittaa esim. Pietarinkirkon. 
Kansallisarkiston vanhin paperi on muistaakseni 1300-luvulta ja käsittelee naisrauhaa. Kivistä löytynee vanhempiakin tekstejä, mutta ei niillä maailman historiaa muuteta, luulisin. Vaikka mielikuvituksellisia asioita voikin tapahtua. 

Kuten kävi diplomaattiharjoittelija Jacob Cederille Beirutissa Joakim Zanderin Ystävä-kirjassa. Ei minusta vieläkään tullut kansainvälisen trillerin Ystävää, vaikka nautinkin kirjan alkuosasta eläytyen harjoittelijan arkeen. Työpaikoilla pakkaa olemaan kiire, eikä kunnon opastusta työhön ehditä pitämään. Eläminen on opiskelun jälkeen kun rahat on tiukalla kallista joten virikkeitä on vähän. 

Ja kuten elämässä usein, sattuma ohjaa elämää eteenpäin. Jacob tapaa mukavan miehen, heidän kemiat kohtaavat, ja elämä näyttää upealta, mutta kaikki ei ole kunnossa. 

Libanonissa on ollut levottomuuksia aina silloin tällöin vuosikymmenten ajan. Emily Nasrallah on kirjoittanut kahden ystävättären elämästä sisällissodan ravistelemassa Libanonissa. Muistot kirjassa ystävättären nimenomaan muistelevat yhteistä taivaltaan. 

Mainittu sisällissota oli vuosina 1975-1990 ja rauhanturvaajiakin tarvittiin. Suomalaisia oli siellä YKn operaatioissa 1982-2001 ja taas 2012. 

Aika oli pitkä ja väkeä tarvittiin paljon. Suomalaisia oli rauhanturvaustöissä Libanonissa tuona aikana yli 11.000. 

Idealismin ohella palvelukseen hakeutuminen houkutteli nuoria miehiä halvan autonhakureissuna, mutta aina se ei ollut helppoa. Esim. vuonna 1985 joutui 25 suomalaista viikoksi panttivangeiksi. Eräs itseäni nuorempi kurssikaveri kävi jossain vaiheessa Libanonissa, mutta mieli ei kestänyt painetta, eikä auton hankkimiseen vaadittu aika täyttynyt. Kävijä oli sitä mieltä, että Ruosteinen Toyota voittaa pelon ja paineet. 

Olli Nurmen Ruutitynnyrin vartijat - kirjassa kerrotaan suomalaisista rauhanturvaustehtävistä 2012 Libanonista ja seuraavalta vuodelta Syyriasta. Kirjankin mukaan Libanon oli vaarallinen, sillä noin promille osallistuneista suomalaisista menehtyi Libanonissa - ei yleensä taisteluissa, mutta siellä kuitenkin. 

Mielenkiintoinen kirja. 

Kaiken kaikkiaan soffamatka Libanoniin oli mielenkiintoinen ja opettavainen. Ehkä se joskus voisi olla matkakohde, jos alueella vallitsee rauha. Ainakin historian kannalta alue olisi mielenkiintoinen.

perjantai 20. elokuuta 2021

Book Voyager 2021 - 4 North Asia

Huhtikuun keskiössä oli Pohjois-Aasia. Aika suppeaksi jäi luetut maat, mutta toki neljä yhdeksästä on melkein puolet, joten kaiketi saa olla ihan tyytyväinen. Etenkin, kun listalla ei tainnut olla enää muita uusia maita kuin Mongolia, joka tuli nyt huhtikuussa luettua kertaalleen. Samalla tuli muisteltua muutama vuosi sitten Otsolan opistossa kuuntelemaani luentoa, jossa kerrottiin junamatkoista Venäjän ja Mongolian halki Kiinaan.

1. Aloitin seikkailuni Pohjois-Aasiassa Kai Myrbergin Pohjois-Koreassa vain porsaat ovat onnellisia -kirjalla. Kirja oli osaksi matkakirja, osaksi siihen on kerätty paljon tietoa Pohjois-Koreasta, osin kevyellä kynällä. 

I visited first North-Korea. I have read quite many books from there. Kai Myrberg is Finnish and this book is not translated in English.  

2. Qui Xialongin Punaisen sankarittaren kuolema oli toinen Quin (Qui on sukunimi, mutta kiinalaiset kaiketi puhuvat etunimellä) kirja jonka luin. Tykkäsin tästäkin. Kirjan päähenkilö on mielenkiintoinen henkilö ja mukavasti kultturelli. 

Death of the Red Heroine is second Qui Xialong's book that I have read. I like police Chen Chao because he like culture a lot, like I do. Book tells about Shanghai, China

3. Un-su Kim Tappajat on kirja Soulista, Etelä-Koreasta. BookBeat esittelee sen huumorilla väritetyksi trilleriksi, ja pakko todeta, että huumori ei tee trillereistä minulle yhtään houkuttelevampia. Olen näköjään antanut kokonaista 2 pistettä, mikä pistää listalla silmään kaikkien vitosten ja nelosten keskellä. Kuuntelin kirjan sitkeästi loppuun siitä huolimatta, mutta enemmänkin siksi, että lukija Markus Niemi oli hyvä. Kirjan näkökulma rikokseen oli sinänsä mielenkiintoinen - tappaja joka erehtyy olemaan inhimillinen. 

I did not like a lot Kim Un-Su's The Plotters. Thrillers are not my favourite books, but I like the idea, that there is a killer who has been human. I have to say, that I have read more interesting books from South-Korea before. 

4. Jos eteläkorealainen thrilleri ei iskenyt, niin sen teki japanilainen Keigo Higashinon kirjat. Ensimmäisenä luin Uskollisen naapurin, jossa hyvällä ja uskollisella naapurilla on iso merkitys. Kutkuttavasti laadittu juoni oli sitä, mitä huonon kirjan jälkeen kaipasinkin. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki päälle. 

Japan is one of my dream counties and I in teen ager I read all books that I could find from Japan. That was not quite many in 1980-1990. My friend, who has read even more books from Japan told that Keigo Higashino's book The Devotion of Suspect X. I liked it very much. 

5. Huonon eteläkorealaisen jälkeen on hyvä tarttua parepaan. Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä kirjassa muistisairas äiti katoaa metroasemalla ja perheen etsiessä häntä perheen historia ja salaisuudet kaivautuvat esiin muiden muistoista. 

Please Look After Mom is book of Kyung-sook Shin. In the book family lost mom in subway station and when they try to find her, they talk a lot about familyhistory. South-Korea

6. Toinen Keigo Higashinon kirja jonka luin oli Myrkyllinen liitto. Myös se nousi suosikikseni. Kirjan päähenkilö käy tilkkutyökurssilla ja toimii opettajansa apuna monessa asiassa. Paljon kaikkia tapahtuu ennen kuin kirja on loppu. Kirja oli siksikin mielenkiintoinen, että itsekin olen opettanut harrastusaineita kansalaisopistossa. Näin ollen yksi päähenkilöistä olikin kolleegani. 

The other Keigo Higashino's book that is translated in Finnish is Salvation of a Saint. I liked it too - a lot. I enjoyed that there is a lot of quilting in the book. I myself has been taught porcelain painting at a civic college and it was nice to read about fellow teacher. Japan.

7. Mailis Janatuisen kirjaa Kymmenen matkaa Mongoliaan luin pätkissä koko kuukauden. Kirja kertoo Japanissa lähetystyötä tekevän Janatuisen Mongolian matkoista, joilla hän tekee lähetystyötä, mutta myös tutustuu mm. jurtissa asumiseen ja muuhun paikalliseen kulttuuriin. 

Mailis Janatuinen is Finnish missionario, who has worked in Japan. She has visited Mongolia 10 times most of visits has been missionary work from Japan, but she has also become acquainted with the local culture and e.g. slept in a yurt. Book has not been translated in English. 

I read in April countries: 
China
Japan
Mongolia
North-Korea
South-Kore

torstai 19. elokuuta 2021

Andalucian auringon alla

Pidin nuorina runoista, mutta Frederico García Lorcalla ei juuri ollut sijaa sydämessäni. Itse asiassa taisin olla jo lukiossa, kun edes kuulin tyypistä mitään. Usein sitä ei vain huomaa asioita, joitka eivät kiinnosta, joten en tiedä, vaikuttiko tietämättömyyteeni se, että Espanja ei koskaan ole hirveästi kiinnostanut vaiko se, että García Lorcan runoista ei vain puhuttu meidän kylällä. Luultavasti enemmän jälkimmäistä, sillä Pablo Nerudan runoja luin jo yläasteella.  

Kuva kannustaa ajattelemaan, kuinka soittotaitoinen
runoilija näppäilee kitaraa ja laulelee runojaan. 

Tänään 19.8.2021 tulee kuluneeksi 85 vuotta García Lorcan kuolemasta. Toistaiseksi olen onnistunut olemaan bongaamatta suomalaisilta sivustoilta mitään asiaan liittyvää, mutta suosittua Roomassa tänään Twitteri päivitykset antoivat tapahtumasta vinkkejä jo päivää liian aikaisin. Hieno juttu, sillä se tarkoittaa sitä, että ehdin tilaamaan lähikirjastooni viisi García Lorcan teosta (enemmänkin olisi voinut tilata, mutta turha tilata enempää, mitä ehtii parissa päivässä lukea). 

Kun menin yliopistoon 36 vuotta sitten (perin sukkelaan se aika vaan rientää) jotkut tuttavat pitivät minua yliopistolla sangen outona kun opiskelin tietojenkäsittelyopin ohella mm. ekologiaa. Myöhemmin vaihdoin pääaineeksi kansantaloustieteen ja luin mm. välipaloiksi sangen monta approa mm. ympäristöpolitiikkaa. Gradua kirjoittaessani opiskelin tai totuuden nimessä sanoen yritin opiskella ranskaa. Sen verran kieltä jäi päähän, että 3 läpäisin opintoviikon alkeiskurssin ja pystyn silmäilemään esim. lehdestä mistä puhutaan, mutta en juuri tiedä mitä puhutaan. 

Tuo pitkä aasinsilta on johdantona sille, että Wikipediaa selatessani taas iski pintaan opiskelukateus. Frederico García Lorca opiskeli aikanaan Granadan yliopistossa oikeustieteen ja filosofian ohella kirjallisuutta ja säveltämistä. Miksi ihmeessä en itse keksinyt kirjalisuuden opiskelua silloin? No, turha olla kateellinen, sillä en opiskellut humanistisia tieteitä sen vuoksi, että niiden suorittamiseen olisi mennyt pakollisten luentojen/harjoitusten vuoksi ikuisuus. Oli mukavampaa tenttiä 50 opintoviikkoa lukukaudessa ja lukea iltaisin huvikseen kaikki ne klassikot, mistä lukiossa ei ollut edes puhuttu. 

Ainahan sitä itsekin olisi voinut opiskella kansalaisopistossa vaikka mintä, ja opiskelinkin: sunnuntaisin latinaa ja viikolla pörssikursseja. Eniten hyötyä minulle oli kuitenkin grandun tekovaiheessa käymästäni posliininmaalauskurssista, sillä posliininmaalauksen opettaminen elätti minua useamman vuoden ajan valmistumisen jälkeen. 

Niin taisi käydä García Lorcallekin. Ainakaan Wikipedia ei kerro hänen toimineen lakimiehenä vaan näytelmäkirjailijana ja runoilijana. Lorcan kohtaloksi kävi Espanjan sisällissota 1936, kuten Suomessakin 18 vuotta aiemmin kävi mm. Toivo Kuulalle ja Maiju Lassilalle. García Lorcan jäännöksiä ei ole etsinnöistä huolimatta löydetty, ne lienevät joukkohaudassa. Vähän epäilen, että sodan vuoksi hänen runonsa mukainen toivekaan ei täyttynyt. Etsinnät kuitenkin jatkuvat. 

Kun minä kuolen 
haudatkaa minut hiekkaan 
tämän kitaran kanssa
....
(Andalucialaisia lauluja)

García Lorcaa on pidetty taitavana havainnoijana ja luultavasti näytelmien kirjoittaminen auttoi osaltaan häntä kertomaan runoillaankin enemmän, mitä sanat ja niiden poljento koskaan pystyvät kertomaan. 

Olen joskus lukenut, kuinka García Lorca sata vuotta sitten englantia taitamattomana seurasi New Yorkin matkallaan kaupungin sykettä ja pohdiskeli mm. sitä, että suurkaupungin tarpeisiin tapetaan joka päivä hirvittävät määrät ankkoja ja sikoja. Tottahan se on, mutta eipä tullut itselleni mieleen Rooman, Istanbulin tai Pariisin matkoilla - suurkaupunkeja nekin ovat ja luultavasti nykyään suurempia, mitä New York oli sata vuotta sitten. 

Lainaamissani kirjoissa oli 3 runokirjaa: Runoja, Andalucian  lauluja ja Mustalaisromansseja, sekä kaksi näytelmäkokoelmaa: Veren häät ja muita näytelmiä ja Yerma ja kaksi muuta näytelmää

Ihan kaikkea en päivässä ehtinyt lukemaan, mutta runojen puolesta minusta ei ehkä tullut vieläkään fania, vaikka ne avautuivatkin nyt, vanhempana, paremmin. 

Näytelmistä sen sijaan pidin. Esimerkiksi Nukkeilveily olisi hieno nähdä jossain tapahtumassa. Sääli, että Suomessa nukketeatteri mielletään useimmiten lasten teatteriksi. Nukkeilveily sopisi esimerkiksi pikkujoulujen ohjelmanumeroksi tai vaikkapa Kirjaston yö -tapahtumaan. 

Kirjailija itse on kirjoittanut Nukkeilveily-näytelmän loppukohtaukseen: "Tuhmissa sanoissa on teeskentelemättömyyttä ja tuoreutta kun ne lausutaan tämän ikivanhan maalaisilveilyn luomoa luovien näyttekijöiden suulla." Teksti on toki juurikin sopivaa pikkujouluihin, mutta se on myös paikoitellen tavattoman lyyristä. Näytelmiä lukiessa tulee pakostakin mieleen, että mitä kaikkea García Lorca olisi voinut kirjoittaa, jos olisi saanut elää. Kuollessaan hän oli 38 vuotias ja olisi hyvinkin voinut elää tuotteliasta kirjailijaelämää ainakin 1970-luvulle saakka. Hyvä ja kuuluisa näytelmäkirjailija olisi luultavasti löytänyt tiensä maailman isoille näyttämöille tai elokuvamaailmaan. 

Hieman jäi vaivaamaan, miksi en varannut lähikirjastoon myös New Yorkin matkan jälkeisistä runoista tehtyä kirjaa, mutta ainahan voi palata asiaan myöhemmin. Yhtäkaikki, mainio ja mukavasti poikkeava kirjallisuuspäivä. 

*  *  *

Hyvää merkkipäivää Frederico sinne jonnekin pilvien päälle. 85 vuotta siitä on aikaa, kun jalkasi ovat astuneet Andalucian auringon alla. Jos Sinulla olisi hautakivi, siinä voisi lukea säe omasta runostasi Valituslaulu Ignacio Sánchez Mejísasin kuoleman johdosta osasta 2 Hiekkaan valunut veri: 

Hän nukkuu jo ikuista unta. 


Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Klassikkohaaste 2022 ja vuoden klassikkokatsaus

Klassikot on useimmiten aivan syystä klassikoita. Ne vaan on niin hyviä. Tosin joskus tulee aloitettua klassikko väärään aikaan. En ole viel...