sunnuntai 22. elokuuta 2021

Keväisen kaunistuksen se saa kuin Libanon

Lukusuunnitelmat ei aina mene niin kuin suunnittelee. Elokuun suunnitelmiin kuului lukea kirjoja monesta Lähi-Idän maasta, mutta mitä tekee meidän Kirsi? Jämähtää Libanonin. 

Koulussa, Tuhannen ja yhden yön tarinoissa, Raamatussa, vanhoissa romaaneissa ja sitä myötä mielikuvituksessani Lähi-Itä on monipuolisen kulttuurin kehto. Arkkitehtuuri, runous, luuttumusiikki, upeat kudonnaiset....

Ja sitten on toinen todellisuus. Media suoltaa uutisia sodista, terrorismistä, ihmisoikeusloukkauksista... Ihan kuin mitään muuta ei alueella olisi ollut viimeiseen 50 vuoteen. 

En usko, että Libanon olisi top-100 matkailumaani joukossa. En kyllä edes tiedä siitä paljon. Ensimmäiseksi tulee mieleen levottomuudet, sitten vuosituhanten historia. 

Suvivirressä lauletaan Libanonin kauneudesta. Raamatussa verrataan faaraota Libanonin seetreihin. 

Ihminen, sano faraolle, Egyptin kuninkaalle, ja hänen korkealle joukolleen:

-Mihin vertaisin sinua ja suuruuttasi? Sinä olet kuin sypressi, kuin Libanonin setri, jonka mahtavat oksat varjosivat maan. Se kasvoi korkeaksi sen latva kohosi pilvien keskelle. 

Jo muinaiset foinikialaiset kaatoivat Libanonin alueelta salskeat seetrit laivojen tekoa varten, opin koulussa. Myöhemmin luin, että maan lipussa on seetri, ja vaikka koulussa kerrottiin että setrimetsät katkottiin jo reilut 2000 vuotta sitten, niin kyllä niitä edelleen kasvaa Libanonin vuoristossa.

Joskus olen kuullut myös Libanonista termit Idän Sveitsi ja Lähi-Idän Pariisi. Minulle Libanon on lähinnä Beirut ja Raamatussakin mainittu, roomalaisesta hippodromistaan tunnettu Tyros. 

Itselleni tunnetuin libanonilainen on runoilija Kahlil Gibran, jonka teoksista luin elokuussa Merta ja hiekkaa. Tunnetuin hänen kirjoistaan on Profeetta, mutta itse muistan lukeneeni ensimmäisenä aikanaan kirjan Teltantekijä viisaan viini, jota Wikipedia ei näy mainitsevan lainkaan. Yhtäkaikki, Kirja on täynnä punnittuja ajatuksia. Yksi suosikkini oli tämä:

Me valitsemme ilomme ja surumme paljon ennen kuin koemme ne. 

Markus Falkin Profeetan soturit kirja johdattaa suomalaisen Lähi-Idän tutkijan Tuomas Pyyn työmatkalle Beirutiin. Yllättävät käänteet tuovat hänelle kuin tarjottimella tiedon hyvin vanhasta tekstistä, joka voisi muuttaa paljon, jos se tulisi julki. Yhdessä italialaisen kolleegansa Carla Contin kanssa he joutuvat seikkailuun, jota tuskin olisivat uskoneet todeksi. Vanhojen arabialaisten kirjoitusten tutkiminen kun ei otaksuttavasti ole vaarallista. 

Libanon on argeologisesti mielenkiintoinen maa. Unescon maailmanperintölistalta löytyykin peräti viisi historiallista kohdetta. 

Lähi-idässä löydetään verraten paljon merkittävän vanhoja kirjoituksia, sillä alueella on ollut kirjoitustaitoa pitkään. Suomesta sellaista ei ole löytynyt, vaikka muistoja ihmisten tekemistä merkinnöistä löytyy vanhojakin esim. kalliomaalauksista. Itse olen nähnyt vain yhden. 

Edelleen olen sitä mieltä, että tuo 
kädenjälki on melkein mahtavin 
ihmiskäden luomus, jonka olen tavannut. 
Voittaa esim. Pietarinkirkon. 
Kansallisarkiston vanhin paperi on muistaakseni 1300-luvulta ja käsittelee naisrauhaa. Kivistä löytynee vanhempiakin tekstejä, mutta ei niillä maailman historiaa muuteta, luulisin. Vaikka mielikuvituksellisia asioita voikin tapahtua. 

Kuten kävi diplomaattiharjoittelija Jacob Cederille Beirutissa Joakim Zanderin Ystävä-kirjassa. Ei minusta vieläkään tullut kansainvälisen trillerin Ystävää, vaikka nautinkin kirjan alkuosasta eläytyen harjoittelijan arkeen. Työpaikoilla pakkaa olemaan kiire, eikä kunnon opastusta työhön ehditä pitämään. Eläminen on opiskelun jälkeen kun rahat on tiukalla kallista joten virikkeitä on vähän. 

Ja kuten elämässä usein, sattuma ohjaa elämää eteenpäin. Jacob tapaa mukavan miehen, heidän kemiat kohtaavat, ja elämä näyttää upealta, mutta kaikki ei ole kunnossa. 

Libanonissa on ollut levottomuuksia aina silloin tällöin vuosikymmenten ajan. Emily Nasrallah on kirjoittanut kahden ystävättären elämästä sisällissodan ravistelemassa Libanonissa. Muistot kirjassa ystävättären nimenomaan muistelevat yhteistä taivaltaan. 

Mainittu sisällissota oli vuosina 1975-1990 ja rauhanturvaajiakin tarvittiin. Suomalaisia oli siellä YKn operaatioissa 1982-2001 ja taas 2012. 

Aika oli pitkä ja väkeä tarvittiin paljon. Suomalaisia oli rauhanturvaustöissä Libanonissa tuona aikana yli 11.000. 

Idealismin ohella palvelukseen hakeutuminen houkutteli nuoria miehiä halvan autonhakureissuna, mutta aina se ei ollut helppoa. Esim. vuonna 1985 joutui 25 suomalaista viikoksi panttivangeiksi. Eräs itseäni nuorempi kurssikaveri kävi jossain vaiheessa Libanonissa, mutta mieli ei kestänyt painetta, eikä auton hankkimiseen vaadittu aika täyttynyt. Kävijä oli sitä mieltä, että Ruosteinen Toyota voittaa pelon ja paineet. 

Olli Nurmen Ruutitynnyrin vartijat - kirjassa kerrotaan suomalaisista rauhanturvaustehtävistä 2012 Libanonista ja seuraavalta vuodelta Syyriasta. Kirjankin mukaan Libanon oli vaarallinen, sillä noin promille osallistuneista suomalaisista menehtyi Libanonissa - ei yleensä taisteluissa, mutta siellä kuitenkin. 

Mielenkiintoinen kirja. 

Kaiken kaikkiaan soffamatka Libanoniin oli mielenkiintoinen ja opettavainen. Ehkä se joskus voisi olla matkakohde, jos alueella vallitsee rauha. Ainakin historian kannalta alue olisi mielenkiintoinen.

Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Klassikkohaaste 2022 ja vuoden klassikkokatsaus

Klassikot on useimmiten aivan syystä klassikoita. Ne vaan on niin hyviä. Tosin joskus tulee aloitettua klassikko väärään aikaan. En ole viel...