Praha böömiläinen kaupunki

Voi Böömit ja Määrit sentään! Ne jäi nuoruudessa vähän epäselväksi. Jos olis kartalle pitänyt sijoittaa, niin olisin läiskännyt jonnekin päin Saksaa. Osassa Böömiä kyllä on puhuttu saksaa, esimerkiksi Kafka kirjoitti pääosin saksaksi, mutta Tsekeissähän nuo ovat. Molemmat. Böömi on se läntinen puoli, mistä löytyy Praha ja Kutné Hore. Tsekki kuuluu niihin maihin, joiden historiaa on vaikea kertoa yhdessä kappaleessa. Niin monenalaista vaihetta sen poliittisessa historiassa on ollut. Tämän päivityksen kirjoista suuri osa tapahtuu Prahassa, mutta mukaan mahdutin myös muutaman muun böömiläisen kirjan. Tuskin ihan heti tulee kirjoitettua tsekkiläisestä kirjallisuudesta, sillä aika monta kirjaa tässä tuli luettua... jälleen kerran. 

Prahaa pidetään olutkaupunkina, itselleni se on ennen kaikkea ollut Alfons Muchan (1860-1939 pian saksalaisten vangitsemisen ja vapauttamisen jälkeen) ja jugendin kaupunki, mutta on se myös kirjailijoiden kaupunki. Siellä sekä on elänyt kirjailijoita että käynyt opintomatkoilla. Noiden opintomatkojen tuotoksia löytyy pieninä katkelmia kirjasta Praha - kirjailijoiden kaupunki. Kirjan on toimittanut Jussi-Pekka Hakkarainen 2005. 

Myöhemminkin mainitsemani Pentti Saarikosken ohella kirjasta löytyy monia tuttuja suomalaisia: J.V. Snellmanista Olli Jaloseen. Kirjassa on sitaatteja Mika Waltarilta, Ilmari Kiannolta, Helvi Hämäläiseltä, Erno Paasilinnalta. Mukana on taiteilijoita, kirjailijoita, kielitieteilijöitä.... lähes ketä vaan joilla on ollut sana hallussa ja kynä hyppysissä. Olen lukenut vastaavan kirjan ainakin Roomasta ja Pariisista. Seuraavaksi aion lukea kirjan Tarttosta. Suurin osa sitaateista on niin lyhyitä, että kirjaa voisi suositella luettavuutensa vuoksi myös kesämökkipuuceen kesäkirjaksi. 

Ennen 1900-lukua

Monta kertaa lukupinossa on ollut 1600-luvun Böömistä kertova Hullun kuninkaan hovissa, slkemisteja, tähtitieteilijöitä ja taiteilijoita Rudolf II:n Prahassa. 

Turkkilaissodan jälkeen Habsburgien sukuun kuuluva Rudolf II päätyy erakkokuninkaaksi Prahaan ja ympäröi itsensä taiteella. 

Kirjan kansi kiehtoo itseäni kovasti sillä siinä on paljon kaikenlaista, joka yhdessä muodostaa muotokuvan. Siitä oli mukava lähteälukupuuhiin. 

Jan Nerudan Prahalaistarinoita kertoo Malá Stranan barokkikaupunginosan elämästä. Neruda asui itsekin sillä alueella. Kirja on julkaistu 1879, mutta suomennettu vasta vuonna 2000, eli se on melko tuore tapaus. Tykkäsin kirjan tyylistä, sen kuvaus toi elävästi mieleen alueen, jonka kaduilla seikkailin GoogleMapsin kanssa useampana iltana.

Nerudan patsas seisoo yhden puiston laidalla katsellen kaukaisuuteen kuin hän olisi päiväkävelyllä ja ihailisi maisemia ja kukkuloita. Jan Nerudakin kirjoitti runoja, mutta häntä ei kannata sekoittaa chileläiseen sukunimikaimaansa Pablo Nerudaan, joka on Jania paljon tunnetumpi runoilija. 

Prahassa Itävalta-Unkarin aikaan syntynyt Franz Kafka (1883-1924). Franzin vanhemmat olivat sekatavarakauppiaita ja perheen äiti oli saksankielinen. Heidän kotinsas olivat juutalaisgetossa. Kafka osasi myös tsekkiä. Itse luin tänä keväänä Amerikan, ja kirjeitä Milenalle soittelee jotain kelloa, mutta jos olen sen lukenut, olen tehnyt sen ennen kuin aloin kirjata lukemiani kirjoja. Muut kirjat, novellit ja aforismikokoelmat ovat lukematta. Amerikka kirjassa nuori mies matkustaa yksin Amerikkaan, on aika yksinkertainen, ja joutuu huonoon seuraan. 

Matkalla Prahaan törmännee Kafkan patsaaseen tai muistotauluihin puhumattakaan kahviloista ja matkamuistoista. Kafka-museo muuten löytyy Malá Stranan kaupunginosasta. Ja kyllä. Kafkan Oikeusjuttu on yöpöydän lukupinossa. Ennen Amerikan lukemista kuvittelin Kafkan vaikeaselkoiseksi. Vaikeampiakin kirjoja olen lukenut. 

Vuonna 1855 ensi kertaa julkaistu Božena Němcován Isoäiti teki positiivisen vaikutuksen lämminhenkisyydellään ja lempeällä huumorillaan sekä minuun että äitini. En oikein osaa sanoa miksi kirjan päättyminen tuntui suurelta erolta ystävästä, mutta niin vain kävi. 

Marie Voriskovan Mustalaissatuja kirjassa on 18 satua Tsekkoslovakiasta. Satujen keskeinen hahmo on Kalo Dant, joka mm. matkaa seitsemänteen maailmaan. 

1900-luvun alkupuolisko

Tšekin alue 1900-1950 kuului ensin Habsburgien sivulle, Ensimmäisen maailmansodan jälkeen muodostettiin Tsekkoslovakia, jonka saksankielisen osan Saksa miehitti. Toisen maailman sodan jälkeen maa jatkoi kommunistisena. 

Jaroslav Hašekin (1883-1923) Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa on mainio, farssimainen tarina hieman tohelon tuntuisesta sotamiehestä ensimmäisessä maailmansodassa. Itsekin tutustuin tähän kommelluuksia kohtaavaan sotamieheen jo nuoruudessani. Se ei ole mikään ihme, sillä kirja on tsekkien käännetyin romaani. 

Kuuntelin tarinan mielestäni radiosta kauan sitten kuunnelmana, ja olen lukenut pari kertaa, viimeksi kolmisen vuotta sitten. 

Kirja alkaa suurin sanoin:

"Suuri aika vaatii suuria ihmisiä."

Kirjan päähenkilö, Švejk, ei kuitenkaan ole mikään suurmies, päinvastoin. Hän on ammatiltaan koirien kaupustelija, kuten Hašek itsekin oli jossain vaiheessa ennen toimittajan uraansa. Švejk myy sekarotuisia koiria rotukoirina. 

Itselläni on Švejkistä hyvät muistot, mutta en oikein ole päässyt varmuuteen onko hän 'lintu vai kala' - eli onko hän vähän yksinkertainen vai todella viisas, joka näkee miten pääsee vähemmällä. Hyvä hän on puhumaan niin itsensä liemeen kuin sieltä pois. 

Jos kielletyt kirjat kiinnostaa, niin tämä oli kielletty Tsekkoslovakiassa, Puolassa, Bulgariassa ja natsi-Saksassa. Taisi sen suomennoskin olla pannassa jonkin aikaa. Nykyisin asia on ainakin Prahassa toisin. Švejk päivystää monien panimoravintoloiden mainoiskylteissä ja oluttuopeissa. Hasekin patsas löytyy Zizkovin työläiskaupunginosasta. 

Švejkin aikalainen ja yhtälailla veijarimainen on vuonna 1971 ilmestynyt Bohumil Hrabalin Ditie kirjassa Tarjoilin Englannin kuninkaalle. Tapahtumapaikka on Prahan lähellä sijaitseva hotelli. Kirjan tapahtuma-aika sijoittuu maailmasotien väliin. 

Kirjassa päähenkilön työura alkaa pienestä juoksupojasta ja etenee erilaisten vaiheiden kautta hotellijohtajaksi.

Laurent Binetin HHhH - Heydrichin salamurhan jäljillä -kirjaa kuvaillaan metafiktiiviseksi romaaniksi, missä valmistellaan Reinhard heydrichin salamurhaa. Tapahtumaikkana on Praha, jonne Heydrich on määrätty johtamaan natsien toimintaa. Heydrich ei ollut mikään kiva mies, häntä kuvailtiin mm. Prahan teurastajaksi. 

1900-luvun loppupuolisko

Ajanjakso sisältää Prahan kevään (joulukuusta 1967 jolloin alkoi vapaammin kommunismin aika elokuun 22.päivän iltaan 1968, jolloin Varsovanliiton maat miehitti Prahan ja maa palasi hieman perinteisemmän kommunismin suuntaan) ja Tšekkoslovakian jakautumisen Tsekkiin ja Slovakian 1.1.1993.

Pentti Saarikosken Aika Prahassa sijoittuu aikaan jolloin hän oli eroamassa puolisostaan. Hän asui Prahassa kolmatta kuukautta joulun 1966 molemmin puolin. Omien sanojensa mukaan hän joi keskimäärin joka päivä 4 litraa olutta ja poltti yli kilometrin verran savukkeita. Paljon muutakin hän teki, mm.pesi nyrkki pyykkiä.

Milan Kunderan (1929-2023) saman nimiseen romaaniin perustuvan Olemisen sietämätön keveys elokuvan kävin katsomassa puolison kanssa elokuvateatterissa tuoreeltaan 1988. Kirjan luin vasta tällä vuosikymmenellä. Kirja sijoittuu Prahaan Prahan kevään (1967) jälkeiseen aikaan. 

Elokuvaa kuvattiin aikanaa rohkeaksi, mutta kirjaa lukiessa en enää muistanut siitä mitään. Itse kirjakaan ei jättänyt kovin paljon muistijälkiä. Luin sen kun Kunderan kerrottiin kuolleen. Prahalaisille Kundera on jäänyt tuntemattomammaksi, sillä hän muutti Pariisin jo 1975 ja kirjoitti sen jälkeen pääosin ranskaksi. Yksi kirjan tapahtumapaikka on Petrinin kukkula, minne kannattaa suunnata, jos haluaa nähdä kuuluisan sillan ja koko kaupungin lintuperspektiivistä. Kunderakin kertoo kirjassa että: 

"Paikka oli kaunein maailmassa."

Kukkula sijaitsee joelta katsoen Malá Stranan takana. 

Šoltéz Pavel Maanantaisin suljettu. Prahalainen dekkari. Vanha kaupunki, Linnavuori, jokirannan, jazz-pubi Banjo, kadonnut näyttelijä ja opiskelija joka joutuu vyyhteen mukaan. 

Luin kirjan pari vuotta sitten, mutta nyt kun Prahan kadut on soffamatkalla tutumpia, niin pitänee lukea uudestaan. Pysyy kartalla paremmin.

Tuoreimmasta päästä lukemani tsekkiläisiä kirjoja on vuonna 1980 ilmestynyt Pavel Kohoutin nuortenkirja Kysytään Klaaralta : Jelena Masinován käsikirjoitukseen pohjautuva romaani. Kirja sijoittuu Sázavan kaupunkiin, noin 60 km Prahasta kaakkoon. Kaupunki on muuten Ivalon kummikaupunki. 

En tiedä onko tsekkiläisillä kirjailijoille joku erityinen veijarigeeni, vai onko suomennettuihin kirjoihin jahkaantunut muuten vaan suhteellisen iso määrä huvittavia kirjoja. Sitä on tämä Klaara-kirjakin. Ihmettelin kyllä, että oli tämä sangen outo nuorten kirjaksi.

Kasiluokkalainen Klaara on automekaanikom tytär, joka saa yhtäkkiä kyvyn ennustaa, nähdä selvästi tulevaan. Se on ura, mitä itse luultavasti edelleen kauhistuisin.. hirveä vastuu siitä, ettei kerro mitään, mikä voisi saada kuulijan muuttamaan tapojaan, eli itsensä toteuttava ennustus. Perin vaarallista. 

Nyt

Salla Silmukan Valkea kuin lumi on trilogian toinen osa joka sijoittuu Prahaan. Tämä trilogia on itselläni aloittamatta, mutta halusin listätä sen tähän nykykirjana. 

Utopiaa, fantasiaa, tieteiskirjallisuus

Gustav Meyrink Golem. Golem on keinotekoinen ihminen, jonka kerrotaan palaavan Prahaan 33 vuoden välein.

Kirja vaikuttaa vähän sekavalta, mutta mielenkiintoiselta. 

Kun on ollut 33 vuotta poissa, paljon on vettä virrannut Moldaussa (kuten kirjassa joki nimetään, tšekiksi ja suomeksi Vltava, josta itse en ole aiemmin kuullutkaan), paljon on  muuttunut. 

Kaupunginosa on tyhjentynyt, ihmiset ovat vanhentuneita. 33 vuodessa ihmiset ainakin yleensä unohtavat keitä ovat tavanneet tasan 33 vuotta aiemmin. 

Kaarlen sillan (kuvassa) sortumista 1890 pidetään yhtenä Golemin (kuvassa oleva, erään kadun kulmassa oleva kivipatsas esittää Golemia) vierailuajoista. Siitä laskien muita käyntikertoja on ollut: 1692, 1725, 1758, 1791, 1824, 1857, Kaarlen silta sortui yllättäen 1890, sitä seuraavat Golemin ilmestymiset olisivat olleet 1923, 1956, 1989 joten viimeinen Golemin käynti olisi ollut 2022 ja seuraava vuonna 2055. Sitä ehkä en ole enää itse näkemässä, mutta voisihan siitä ottaa tavoitteen: Prahaan silloin, jos ei ole ennen tullut käytyä. 

Karel Capek (1890-1938) on muuten kirjailija, joka keksi sanan robotti näytelmässään R.U.R. 105 vuotta sitten. Hän on tšekkiläinen versio Isaac Asimovin, George Orwellin ja Aldous Huxleyn kaltaisista tieteiskirjailijoista. Olen nuorenpana omistanut Capekin kirjan Salamanterisota, mutta se ei vielä ole päässyt edes yöpöydälle. Kirja lienee satiiria natsi-Saksasta, mutta ei siitä enempää tässä yhteydessä.

Taas löytyi yksi maa, johon olisi kiva matkustaa muutenkin kuin soffalla istuen. Parin viikon illat vietin maisemia katsellessa ja tallensin ainakin neljä pakollista käyntikohdetta. Niiden lisäksi tulee tietysti Mucha-tyylisten rakennusten ihailu sekä Johannes Keplerin ja Tyko Brahen astronomia ja tietysti myös Rosenbergin kartano, missä Brahen kerrotaan juoneen liikaa ja kun ei rohjennut poistua paronin seurasta pissalle, kuoli seuraavana päivänä virtsarakon pullistumaan tai siihen, että hoiti sitä elohopealla.... Ja vaikka en olutta juokaan, niin pakkohan sitä on käydä muutaman sata vuotta vanhassa pubissa.Matkalukemiseksi taidan ottaa Kunnon sotamies Švejkin, ellei ennen sitä löydy jotain uutta ja mielenkiintoista. Esimerkiksi tsekkiläinen dekkari olisi kiva löytö. 

Soffamatkalla Tanskassa

Kun Suomi oli liittymässä Euroopan unioniin 1990-luvun alkupuolella, osallistuin Rauman kansalaisopiston ja muutaman muun opiston kanssa yhteiselle Turun avoimennyliopiston kurssille Eurooppa näkökulmia muutokseen. Kurssin laajuus oli 25 opintoviikkoa (perusopinnot). Kurssilla tutustuttiin eurooppalaisen kulttuurihistorian ohella Rauman tanskalaiseen ystävyyskaupunkiin Næstvediin, mikä sijaitsee Samalla saarella Kööpenhaminasta lounaaseen. Kurssin aikana osallistuin ensi kertaa ryhmäpuheluun Erkki Toivosen (Lontoo) ja muutaman muun opistoluokan kanssa. Se oli eksoottista silloin. Ja kallista. 

Sain kaverilta ihanan kortin Kööpenhaminasta. Pinssin olen tainnut poimia SuomiAreenalta. 

Pia Juul Hallandin murha oli niitä ohuita kirjoja, jotka odottivat ikuisuuden ennen lukemista yöpöydällä ja sitten ihmettelin, miksei ollut tullut luettua sitä aiemmin. Tässä palkitussa kirjassa ei ollut keskiössä rikoksen ratkaisu vaan se, miten yhtäkkinen ja odottamaton murha kadulla vaikuttaa jäljelle jäävien elämään. Takakansiteksti kysyy, saako murhan jälkeen mennä laiturille lukemaan. Hyvä kysymys. Itse kysyisin myös, että uskaltaako mennä vai pitääkö pelätä myös oman hengen vuoksi 🌟🌟🌟

Lone Theilsin Nora Sand -sarjaa olen lukenut likimain yhden vuodessa. Eniten tykkäsin ensimmäisestä Kohtalokas merimatka, mutta ei muutkaan lukemani ole olleet hassumpia. Kirjoissa seikkaillaan sekä Tanskassa että Englannissa, missä tanskalainen Nora Sand työskentelee nykyisin. Pääpaino on enemmän Englannissa. 🌟🌟

Sally Salmisen Aikani Tanskassa -kirjassa eletään toista maailmansotaa. Kirjassa luetaan Salmisen viiden vuoden päiväkirjaa ja muistellaan ajan tapahtumia. Odotin kirjalta enemmän sota-ajan kuvausta, mutta se ilmeni lähinnä arkisissa asioissa. Vaatteita varastettiin, koska oli pulaa. Ihmiset oli likaisia/nuhjuisia, koska oli pulaa. Ja ulkonaliikkumiskielto alkoi kello 21. Sinänsä kirja oli tuttua Salmista, eli hyvä. Odotukseni vaan oli sota-ajan kuvauksessa. 🌟

Tanskan sisällissota 2018-24 oli kirja jonka lukemista odotin. Loppujen lopuksi petyin. Ajatus siitä, että joku elää pitkään on kutkuttava, joskin kauhistuttava, jos kaikki muut vanhenevat ja kuolevat. Päähenkilö on 475-vuotias ja muistelee tuota kuvitteellista sisällissotaa koiralleen, joka on vain 350-vuotias. Luulisi, että sitä muistaisi muutakin kuin petipuuhia ja koiran hajuaisteja. En myöskään ymmärtänyt kuvailua tomaatin elämästä purkissa. Mutta ajatus oli hyvä. Ihan turhaan säästin vuoteen 2024, sillä vuosilla ei juuri merkitystä ollut. Sama se tietty on nyt jos ajatellaan 1600-luvun sotia. 

A. J. Kazinski Viimeinen hyvä ihminen. Juutalaisten kirjoitusten mukaan maailmassa on koko ajan 36 hyvää ihmistä, jotka itse eivät tiedä sitä olevansa, ja joita ilman maailmaa ei olisi. Yhtäkkiä hyviä ihmisiä alkaa kuolla ja Kööpenhaminan poliisi alkaa tutkia asiaa. 35. kuoleman on määrä tapahtua Venetsian rautatieasemalla tai eräässä tanskalaisessa sairaalassa. Kirja on ensimmäinen sarjan osa ja todellakin tahdon tietää miten tarina jatkuu. Annoin kaksi tähteä helmikuussa, mutta nyt marraskuussa tuntuu, että täydet kolme olisi sopinut tähän yhtä hyvin. 🌟🌟🌟

Ingel Gammelgaard Madsenin Polttava syyllisyys kertoi autokolarista. Lukiessa vertailin sitä Mikä Waltarin kolarikirjaan. En ole varma kummasta tykkäsin enemmän. Hyviä molemmat. 🌟🌟

Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -kirjoista olen aiemmin lukenut Vanki ja Metsästäjä. Nyt oli vuorossa Pullopostia. Pullopostin suomennoksesta on aikaa 10 vuotta, joten kovin uudesta kirjasta ei ole kyse. 

Sarja on ollut kiikun kaakun, siinä ja siinä onko se liian skandinaavinen minun makuuni, mutta on vielä menetellyt. Tykkään osasto Q:n ajatuksesta: osasto joka ratkaisee ajan kanssa asioita, joita muut eivät ole ratkoneet. 

Vanki oli aikanaan ensimmäinen skandinaavinen dekkari, joka luin sen jälkeen, kun lopetin skandinaavisten dekkareiden kuluttamisen. Kovin montaa muuta skandia en ole kokeillut. Muistaakseni Perkeet-haasteen innoittaana sen luin. Lisäksi olen lukenut pari vanhaa Nesbota, jotka sijoittuvat Aasiaan. 🌟

Tanskasta junalla Haaparannan kautta Suomeen matkustetaan Kim Leinen kirjassa Kuilu. Veljekset lähtee sotimaan Suomen sisällissotaan 1918. Junamatka kestää 3 päivää, joskin Tukholmassa ehdittiin myös ryypätä. Seinäjoella on harjoitusleiri. 

"Kaikkialle, talojen nurkkiin, aitoihin, puihin, pyörätelineisiin on sidottu kuolemanväsyneitä hevosia."... "hevosenkarvoja suussa kun syödään hevosenlihakyljyksiä, hevosenlihahöystöä, hevosenlihapihviä. Perunoita, jos on onnea, lisukkeeksi karkeaa leipää ja sen päällä voinokareita, mutta ei sokeria teehen vaan sakariinia jota he sirottelevat myös puuroon. Ja hevosenlihaa. 

Ei enää ikinä hevosenlihaa! sanoo Ib. Mieluummin rupean ihmissyöjäksi." Sota ja aika Saksassa muuttaa ihmistä. 

Huomasin, että kirja oli kuitenkin jostain syystä jäänyt helmikuussa kesken. En edes muista enää viekoitteliko hollantilaiset kirjat eteenpäin Euroopassa, vai jäikö kirja muuten vain kesken. Loppu kirjassa soditaan myös Saksassa, mutta lukenut olen näemmä vain Suomen osuuden.

En muuten ole muualta lukenut kuvausta hevosenlihan syönnistä. Metwurstissahan sitä kerrotaan olleen, mutta olen myös maistanut sitä savustettuna. 

Matkani päätti lokakuun viimeisenä päivänä Inger Wolfin Pimeä syys, joka aloittaa Daniel Trokic -sarjan. Opiskeleva yksinhuoltajaäiti löytyy murhattuna lenkkipolun varrelta. Alaston ruumis, myrkkykatkot rinnan päällä...  Asetelma viittasi vahvasti skandi-dekkareihin, mutta kokeilin, kun oli mahdollisuus kokeilla tekoälylukijaa. Yllättäen tykkäsin myös tarinasta niin, että lukenen senkin. Tykkäsin myös tekoälytyypistä. 🌟🌟

Bali ja Jaava, täältä tullaan

Jokiajelulla Kongojoella

Itselleni Kongosta tulee ensimmäisenä mieleen pitkä afrikkalainen joki, joka onkin 9.pisin maailmassa sekä Belgian kuningas Leopold, joskaan kaikki käänteet siltä ajalta eivät ole tuttuja. Myös mielikuva siitä, että Leopold ja Kongo liittyivät myös Livingstonen johonkin tutkimusmatkan on vahva. Kun lähtökohdat ovat näin heppoiset, on hyvä tutustua aiheeseen laajemminkin, joten eikun eteenpäin kuin mummo lumessa ja sen teen kunnon tutkimusmatkailijan uteliaisuudella. 

Aiemmin olen käynyt Kongo-joella jokiajelulla  Jukka Parkkisen Suvi Kinoksesta kertovien kirjojen isoisän kanssa. Hedgen sarjakuva Tintti Kongossa kirjan lukemisesta on sen verran aikaa, että en enää muistanut, liittyykö joki kertomukseen, mutta oltiinhan siinäkin jokilaivassa. Molemmat kirjat sijoitan Kongon demokraattiseen tasavaltaan (tunnettu aiemmin myös nimillä Itä-Kongo ja Zaire) . 

Katarine Hepburnin Afrikan kuningatar, eli miten menin Afrikkaan Bogartin, Bacallin ja Houston kanssa ja olin tulla hulluksi kirjassa seikkaillaan pääosin Kongossa ja Ugandassa. En ollut aiemmin katsonut elokuvaa mutta kirjan jälkeen oli pakko katsoa. Olin näet kuvitellut kuningattaren naiseksi... Jos ikinä lähden elokuvan/tv-sarjan kuvauksiin sisävessa-alueen ulkopuolelle, muistanen nyt ottaa mukaan sanomalehtiä ja kerroskattilan alaosan. Kirjassa kuvaillaan millaista oli tehdä elokuvaa 1950-luvun alussa afrikkalaisessa viidakossa Kongo-joen rannalla. Sitä ei helpottanut, että oli nainen ja muut oli miehiä. 

Nyt, Afrikkakuukautenani, eli syyskuussa, luin muutamia kirjoja lisää. 

Marjo Mäenpään Tulivuorikaupunki Kongossa on kertomus avustustyöstä Gomassa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, missä kirjailija toimi ohjelmakoordinaattorina ja Kirkon Ulkomaanavun aluejohtajana. 

Kirja oli mielenkiintoinen, mutta minun makuuni liian vähän yksityiskohtia sisältävä. Olisin kaivannut enemmän arjen kuvailua ja vähemmän usein toistuvia lomaviikkoja. 

Tämän blogitekstin lähtökohtana oli tavoite lukea vihdoinkin Sami Sillanpään Keskellä virtaa Kongo, jossa Sillanpää kertoo matkastaan 1700 kilometriä alas Kongo-jokea syksyllä 2020. 

Kirjassa ei vain istuta proomussa tai veneissä, vaan kerrotaan myös Kongon historiaa ja tietysti nykypäivääkin. 

Kirjassa mainitaan myös Belgian Kongossa aikanaan työskennelleiden suomalaisten päiväkirjoja. Kiinnostaisi lukea, mutta niitä ei ole julkaistu. Olisikohan joku tutkinut niitä tarkemmin... Suomalaisia oli alueella ilmeisesti enemmän jokilaivojen kuskina, mutta aina joku osallistui myös kumipuuviljelmillä paikallisen väestön valvomiseen, mikä ei kivalta vaikuta nykyihmisen silmin, mutta kukapa nykyäänkään henkilökohtaiseen päiväkirjaan aina niin korrektisti kirjoittaa. Kirjassa mainitaan mm. sitaatti:

"Saivat maistaa persiissään virtahevon nahkaa." 

Tykästyin kirjan paikoitellen lyhyen toteaviin lausahduksiin:

"Täältä sekin lähti, Kongo-joelta" 

... todettiin hiv-tartunnoista. Hiv on siirtynyt apinasta ihmiseen luultavasti Kongo-joen liepeillä. Se ei ole tuore tapaus, sillä Hiv on löydetty jo 1959 talteen otetusta verinäytteestä. Vasta 1983 löydettiin Aids ja tauti tuli maailman tietoisuuteen. Onneksi sekin tauti on nykyään hieman vähemmän hengenvaarallinen. 

Aivan omaa luokkaansa lukukokemuksena oli Juha Vakkurin Leokongo : runoelma. Siinä eri tahot kertovat ajatuksiaan belgialaisesta Kongosta ja Stanleyn retkistä säemuodossa. Esimerkiksi saksalainen Otto von Bismarck kertoo:

"Huijari!
Leopold puhui Kongon Jokivarren heimokylistä 

itsenäisinä valtioina. 
Ne olivat yhtä itsenäisiä ja hyödyllisiä
kuin epäkunnossa oleva kivääri eteisen seinällä."

Tykästyin kirjan kieleen ja siihen, että ääneen pääsevät kaikki. Leopold. Stanley, heimopäälliköt, kantajat... Kannattaa lukea itse jos pitää säeromaaneista.

Se toinen Kongo on Kongon tasavalta (Google Mapsissa nimellä Kongo), on Kongon demokraattista tasavaltaa paljon  pienempi valtio, jolla on muutakin merenrantaa Atlantilla, kuin Kongo-joen suu. 

Kongon tasavaltaan sijoittuu aiemmin lukemistani kirjoista Alain Mabanckoun Pikku-Pippuri. Se on tarina siitä, kuinka orpokodin kasvatti kasvaa kaduilla aikuiseksi. Aina sanotaan, että ei nimi miestä pahenna, kun tarkoitetaan, että nimellä ei ole väliä, mutta veikkaanpa, että kirjan päähenkilön elämää muovasi paljonkin hänen ainutlaatuinen, pitkä nimensä sekä myöhemmin saatu lempinimi Pikku-Pippuri. Kirjan voi luokitella poliittiseksi satiiriksi. 

Bhutan - Tiibetin loppu soffa matka Himalajan kupeeseen

Sekotan helposti Bhutanin ja Brunein. Tai niin olen ainakin tavannut tehdä ennen tätä vuotta, jolloin luin kirjan kummastakin maasta.

Jatkossa yritän muistaa mitä Ronald Reitmairin kirjassa Servus in Bhutan - Reisebericht eines Zivildieners - kirjassa sanottiin:

Nimi Bhutan tulee intialaisesta sanasta Bhotanta - "Tiibetin loppu" - joka tarkoittaa "Tiibetin raja-aluetta".

Se toinen vaikea, Brunei, sijaitsee sitten eteläisemmässä Aasiassa, Borneon saarella ja siis ihan sen luonnonpuiston naapurissa, missä Pate kävi Siirin kanssa kirjassa Timo Parvelan kirjassa Pate, viidakon kuningas (siitä lisää kevään 2022 apinapostauksessa). 

Reitmairin kirjassa kirjailija kertoo kokemuksistaan harjoittelusta Bhutanissa. Hän etsi paikkaa espanjankielisestä maasta, mutta kun sellaista ei löytynyt, hänelle tarjottiin paikkaa Bhutanissa. Lähtö oli niin nopea, että hän otti rokotukset viikossa ja lähti matkaan ajatuksen turvin, että hänelle faksattaisiin pikaviisumi Bhutanin Bangkokin lentokentälle. Näin tapahtuikin. 33 tuntia Saksasta lähtemisen jälkeen hän oli perillä. 

Alkaa pitkä ajomatka perille. Sää oli poikkeuksellisen hyvä.  Mutta vaikka aurinko paistoikin, satunnaiset sumupaikat eivät hajonneet, ja harjoittelija oli iloinen, ettei ollut pukeutunut liian ilmavasti.

Tie, "Bhutan Highway", leikkaa maan lännestä itään, risteyksiä on vain muutama.  Ja siellä on vain yksi suora osoitus, jossa voit kiihdyttää hieman yli 60 km/h.  Koko reitti on ainutlaatuinen kaarresarja, ja tämä on ainoa tapa selittää, miksi 312 km:n ajaminen Thimphusta Uraan kestää noin kaksitoista tuntia. (Google kääntäjä). 

GoogleMaps antaa nykyisin ajo ajaksi vajaa 8 tuntia joka sekin on kauan. Kuvassa Ura on päätepiste oikealla. Thimpusta alaspäin on tie, jota kirjoittaja matkusti lomalle Intiaan. 

Urassa:

Sitten yksi maanviljelijistä kutsui meidät kotiinsa.  Yhtäkkiä olin keskellä Heinrich Harrerin ”Seitsemän vuotta Tiibetissä”, joka on yksi suosikkikirjoistani. Istuimme kukin pienellä matolla lattialla, siemailimme Suchaa (voitee), söimme outoa juustoa, uskalsimme vahvan kulauksen Araa, eräänlaista snapsia ja englanniksi raderechten.

Ihan kaikki ei mene tässäkään kehityskohteessa putkeen. Kirjoittaja pohtii lomallaan Intiassa (ei ollut varaa lentää kotiin saakka, joten mikään kultakaivos työ ei ollut). 

Tulin, näin enkä voittanut.

Tulin, suljin silmäni ja odotin muiden voittavan.

Kirjan parasta antia oli paikkojen kuvailu. Metsäprojektissa on lähes kieltona, että kuusiin ei kosketa. Niitä kasvaa noin 3000 metrin korkeudella. Kuusi vyöhykkeen yläpuolella on vyöhyke, jossa kasvaa alppiruusuja. Niin korkeita, että niiden sekaan ei kannata lähteä eksymään. 

Puutkin vaikuttavat isoilta, kuten kirjan kuvasta näkyy. Ei nyt ehkä sellainen, mistä Amerikoissa laulettiin, että punapuun kannosta voi tehdä mökin, mutta iso kuitenkin. 

Luin muutama kuukausi sitten myös Jamie Zeppan Ylitse taivaan ja maan -kirjan, joka kertoo kanadalaisesta nuoresta naisesta, joka päättää lähteä opettajaksi Bhutanin. Kanadaan jäi kahden vuoden pestin ajaksi odottelemaan huolestunut perhe ja kihlattu, joka ei ollut matkasta mielissään. 

Ensimmäinen opetuspaikka on hyvin syrjäisellä maaseudulla, missä opettajien tarve on ilmeinen. Alun kulttuurishokin jälkeen opettaja sopeutuu maahan ja rakastuu oppilaisiinsa. 

En spoilaa tarinaa, mutta kirja vei itseni mukanaan niin, että lopussa sanoin haikeat hyvästit. 

En sano, että kirja olisi kovinkaan samankaltainen kuin Hilja Valtosen esikoisromaani Nuoren opettajan varaventtiili, mutta itselleni tuli kirjan lukemisesta samanlaisuuden tuntu ja myös samanlainen hyvä olo. 

Niinpä harmittelinkin kovasti, että en ole tarttunut kirjaan aiemmin, vaikka asia on ollut mielessä ainakin viisi vuotta. Toisaalta hyvä näinkin, sillä kirja oli yksi tämän kesän parhaista lukukokemuksista.

Molemmissa kirjoissa mainittiin sivumennen ulkonaliikkumiskielto. Käsitin että se koskee myös paikallisia, mutta ulkomaalaisille on lisäksi omia rajoitteita. Heidän täytyy työssäkin ollessaan hankkia lupa liikkumiseen.

Kehitysyhteistyökirjassa kirjoittaja sai luvan kahdeksi viikoksi, vaikka tarkoitus oli viipyä maassa ainakin puoli vuotta. 

Soffamatkalla Gabonissa

Sylissäni on elämäni ensimmäinen kirja Gabonista, maasta jonka jälkeen minulta puuttuu enää 27 kirjaa 27 maasta ja haaste on selätetty. Gabon on sen verran haasteellinen lukumaa, että jo ensi sivuilla päätän, että kirjan täytyy olla soffamatkastatuksen arvoinen. Saattaa olla, että menee tovi jos toinenkin, ennen kuin löydän toisen kirjan tästä maasta. 

Gabon kuulostaa ensi kuulemalta sarjakuvassa olevalta räjähdysääneltä, mutta se on valtio Keski-Afrikan länsirannikolla. Maan rajanaapureita ovat Kamerun, Kongo ja Päiväntasaajan Guinea, missä Yössä vuori roihuaa Juan Tomás Ávilan mukaan. Naapurissa, noin 250 km rannikolta Guinean lahdella sijaitsee lisäksi Saõ Tomé ja Principe saarivaltio, mistä taannoin kävin soffamatkalla etsimässä Tarzanin hautaa matkaoppaana Juha Ruusuvuoren kirja. 

Käsissäni on hyvin säilynyt harvinaisuus sadan vuoden takaa. Kirja löytyi elämäkertojen hyllystä ja oli mukana lukuretriitti viikonlopussa syyskuussa. Mutta nyt vasta tuli sopiva aika lukea kirja loppuun. 

Albert Schweitzer Aarniometsän lääkärinä - lääkärin kokemuksia ja havaintoja Keski-Afrikan aarniometsässä. Mikään uuden uutukainen kirja ei ole, sillä se on julkaistu suomeksi sata vuotta sitten, 1922.

Lääkärin matka alkoi pitkäperjantaina 1913 kohti Gabonia. Ennen matkaa kirjan päähenkilö oli toiminut Strassbourgin yliopistossa urkutaiteen ja kirjallisuuden opettajana. Hyppy aarniometsän lääkäriksi oli siis suuri. 

Merimatka Euroopasta Kongoon kesti kolme viikkoa laivalla. Jo matkalle sattui uusia asioita ihmeteltäväksi:

Seisoin keulassa ja tarkkasin, miten se hitaasti irtautui ja nousi läpikuultavassa vedessä pinnalle. Samalla ihailin sinertäviä lintuja, jotka sirosti liiteli aallokon yllä. Eräs merimies selitti minulle, että se oli lentokala. 

Nopeasti kirja eteni Gaboniin, missä pianon siirtäminen tuotti pieniä hankaluuksia, mutta onnistui sekin. 

Heti alkuun on todettava, että vaikka maailma on kovasti muuttunut sadassa vuodessa, niin aarniometsän löytyy internetin mukaan edelleen pilvin pimein. Unsplashista löysin tuoreehkon kuvan joesta ja metsistä. Maan maapinta-alasta 85% on tiheää sademetsää, jonka säilymistä myös pyritään edistämään. Pari luontokohdetta ovat päässeet Unescon maailmanperintökohteiksi. 

Kirjassa kerrotaan monista sairauksista, joita Gabonissa tuolloin esiintyi. Lääkäriä pidettiin joskus noitanakin, etenkin jos potilas leikattiin nukutuksessa. Kerrottiin, että lääkäri tappoi potilaan, paransi ja herätti kuolleista. 

Toisaalta jotkut, etenkin pienet potilaat, saattoivat pelätä, että tohtori teurastaisi ja söisi heidät. Pahoin-kansan keskuudessa esiintyi tuolloin vielä ihmissyöntiä. 

Merkitsin tekstin lopussa olevaan karttaan lääkäriaseman sinisellä. Lomailupaikka valkoisella. 

Lääkäriasemia oli harvassa. Yksikin potilas tuli 300 km soutumatka takaa (kartassa valkoisella). 

Vuoden 1914 alussa lääkäri oli vaimoineen pari kuukautta hoitamassa lähetyssaarnaajaa ja samalla muitakin alueennpotilaita Talagougan lähetysasemalla (kartassa violetti). 

Lääkärin työn ohella aikaa kului paljon rakennustöihin. Lääkäriasema aloitti toimintansa lähetystyöntekijän kanalassa. Kun se oli saatu toimimaan, rakennettiin oikea lääkärin vastaanotto, missä esim apteekkivarasto oli saman katon alla. Sitten tarvittiin unitautisille oma maja, joka turvallisuussyistä rakennettiin joen toiselle rannalle. 

Rakennustöissä tuli itse olla valvojana, koska muuten työ ei olisi edennyt. 

Kuva kirjasta. 

Tuo unitauti olikin mielenkiintoinen juttu. Jotain tiesin siitä entuudestaankin. Uutta oli, että afrikkalaiset suojelivat itseään tautien leviämiseltä määrittelemällä mihin saakka ihminen saattoi kulkea. Esim. galoas-kansa sai tulla N'gounje-joen laskulle, mutta heidän täytyi jättää kauppatavaransa siihen, ja paikalliset hakivat ja myivät ne. Jos ihminen ylitti määrätyn paikan, hänet tapettiin (ja syötiin). Vasta kun länsimaalaiset tulivat ja vaativat kantajia ja soutajia kulkemaan näiden rajojen ohi, alkoi taudit levitä. 

Tautien lisäksi kirjassa kerrottiin mm. puiden kaatamisesta, tuoreesta ruuasta, norsu ongelmista, hietakirpuista vaeltajamuurahaisista jne. 

*  *  *  *

Kirjan kirjoittaja, Albert Schweitzer, sai Nobelin rauhanpalkinnon 1952 sairaalan petustamistyöstään Gabonin Lambarénéen. Hän kuoli 1965 ja on haudattu Gaboniin.

Hänen työtään on myös arvosteltu siitä, että hän ei opettanut paikallisia lääkäriksi, mutta kirjaa lääkärin maahan muutto vuosilta lukiessa tulee mietittyä, että taisi olla melkolailla sama juttu, kuin suomalaisella Selma Rauniolla kirjassa Minä voin mennä Namibiassa, joka niin ikään perusti uuden lääkäriaseman ja sitä kautta sairaalan uuteen maahan, missä ei ennen ollut sairaalaa. 

Raunion aika kului lääkärintyön ohella rakennustöitä valvoessa ja rakentaessa. Nukkumiseenkin jäi aikaa vain vähän, joten opetustyö tuskin oli ensimmäisenä mielessä, vaikka se olisi ollut työnkuvana, mitä se ei tuolloin ollut. 

Maailma muuttui tuolloinkin nopeasti. Tuoreet näkemykset omaava opetuslääkäri olisi varmasti kyennyt tekemään paljon enemmän, kuin sairaalaa rakentanut hallintolääkäri. Jälkeenpäin on asioita helppo arvostella. Nykyään lähetystyöstä kotiutetaan työntekijät kotimaahan muutaman vuoden välein, jolloin on mahdollisuus itsekin oppia jotain uutta.

Soffamatkalla Panamassa

Panaman kanava, panamahattu, Panaman paperit, Panaman räätäli... Siinä taitaakin olla kokolailla kaikki, mitä Panamasta tulee mieleen heti kun kuulee sanan Panama. 

-Mutta pitäähän tässä Atlantin ja Tyynenmeren yhdistävässä maassa olla jotain muutakin muistettavaa!

Siispä tuumasta toimeen. Otetaan hyvä asento soffalla ja sitten vaan kirja käteen ja menoksi. 

Jos olisi kesä ja lämmin, voisin olla parvekkeen soffalla Panamahattu päässä, tosin se ei varjosta tarpeeksi silmiä... Enkä edes omista panamahattua. Vielä. "Kaikillahan" tuo taipuisa hattu on hattuhyllyllä. 

Hassu muistikuva tulee mieleen: 

Mitä yhteistä on panamahatulla ja Teddy-karhulla? 

Tässä on oiva tilaisuus kaivella muistia. Pistän vastauksen tekstin loppuun. 

Panamahattu ei oikeasti ole Panamasta vaan etelämpää, Ecuadorista. Aito hattu tehdään palmusta saaduista oljista ja sen voi rullata pieneen tilaan rakenteen rikkumatta. Nykyään samanmallista hattua tehdään edullisemmin paperinarusta. Aitoja hattujakin on edelleen saatavilla. 

Ensimmäisenä tartun John Le Carrén Panaman räätäliin, aikanaan suosittuun vakoojaromaaniin jonka välissä on ollut kirjanmerkki noin kolmasosan kohdalla reilun vuoden ajan. 

Kirja jäi kesken, kun maailma viekoitti eikä vakoilutarinat ole suosikkejani. Heti ensimmäisenä hypähtää silmille teksti:

... Palvelija löysi siivouskomerosta käärmeen...

Ehkä Panama ei ole minun maani... vaikka toisaalta koulukaverini sängyn alla oli kyykäärme 1970-luvulla (ei päätynyt Iltalehteen, kuten nykyisin kävisi), joten onko sitä missään turvassa käärmeiltä.

Kirjassa on fiktion ohella paljon faktaa, joskaan en niistä montaakaan tarkastanut. Ainakin perusasiat oli kunnossa ja luulen, että muutkin. Esimerkiksi Panaman kanava mainitaan. 

Kirjailija asui Panamassa jonkin aikaa 1990-luvulla kun hän kirjoitti kirjaa. Maisemien kuvailua ei ole moitittu, mutta paikalliset eivät pitäneet siitä, millaisiksi heitä kuvaillaan kirjassa. 

Panaman kanava on avattu 1914 ja se on 82 kilometriä pitkä. Kanavan korkein kohta on 26 metriä meren pinnasta, joten aika monta sulkua tarvitaan. Panaman kanavan sulkujen väli, joka oli alunperin 304,8 metriä, nykyisin 366 metriä sekä leveys ja syvyys määrittelee valtamerilaivojen kokoa, sillä Etelä-Amerikan kiertäminen pidentää kanavaan mahtumattomien laivojen matkaa jopa 13.000 km. 

Joskus olen mietiskellytkin tuota standardia. Miten tällaiset 'sattumat' kuten se, minkä kokoiseksi on jonkun kanavan sulut saatu tehtyä, määrittelee sata vuotta myöhemminkin sitä, millaisia esineitä, tässä tapauksessa laivoja, tehdään. Olisiko arkkitehti aikanaan miettinyt enemmän kanavan leveyttä ja sulkujen pituutta, jos olisi tiennyt, kuinka tärkeä asia on vuosikymmenten päästä. 

Nykyään kanava on Panaman omistuksessa. Muistelen, että vuosituhannen vaihteessa, kun USA luovutti kanavan kokonaan Panamalle, oltiin vähän huolissaan, mutta hyvin tuo on näyttänyt toimivan, vaikka isommaksi peruskorjatussa kanavassa onkin ollut teknisiä ongelmia. 

Tähän huolen aikaan sijoittuu myös Le Carrén kirja. 

Joskus pitäisi katsoa Panaman räätäli elokuvana. Ehkä kuvista pääsisi paremmin tunnelmaan. 

Vuoden 2023 ensimmäisenä kirjana luin Césare Airan surrealistisvivahteisen kirjan, missä oli kaksi pienoisromaania, Varamo ja Maisemamaalari. Jälkimmäinen on tosipohjainen tarina Maisemamaalari Johann Moritz Rugendasista (1802–1858), joka maalasi valokuvantarkkoja kuvia saksalaisiin kirjoihin Argentiinassa, Chilessä ja Meksikossa. Yksi maalausmatkoista kesti reilun 10 vuotta. 

Varamo sen sijaan sijoittuu 1920-luvun Panamaan. Eräänä palkkapäivänä Colónin kaupungissa kirjuri saa palkan väärennettyinä seteleinä. Sellaisten omistaminen ja levittäminen on rangaistavaa ja johtaa Varamon outoihin tilanteisiin. 

Outoa Varamon elämä on entuudestaankin, sillä hän täyttää eläimiä sivubisneksinä ja puuhailee kirjassa pianoa soittavan kalan parissa... Surrealistista, todella. 

Saarelle perustettu Colón sijaitsee Panaman kanavan suulla sen Atlannin puoleisella rannalla. Kaupungissa asuu nykyisin noin 35.000 asukasta ja se on yksi maailman isoimmista verovapaista satamista. 

Kuvien perusteella 1920-luvulla Colónin leveän pääkadun taloissa oli katutasossa liikehuoneita ja niiden yläkerrassa kerros tai kaksi asuinkäytössä. Isot parvekkeet oli molemmissa asuinkerroksissa pääkadulle päin. 

Tuohon näkymään on helppo sijoittaa Varamo tekemään pikkuostoksia ja vaeltelemaan rahantuskissaan. Oliko hänellä Panama-hattu päässään - mene ja tiedä. 

Kahden kirjan voimin en saanut kovin laajaa käsitystä Panamasta, mutta palaan asiaan, jos joskus löydän lisää kirjoja tästä maasta. 

*  *  *  *

Vastaus aiempaan kysymykseen:

Molemmat liittyvät Amerikan presidenttiin Theodore "Teddy" Roosenveltiin. Teddykarhun nimeäminen on tunnetumpi asia, mutta myös Panama hattu on saanut nimensä, kun Roosenveltillä oli tällainen hattu päässään tehdessään tarkastuskäynti Panamassa. 

Soffamatkalla Jordaniassa

Viime vuoden elokuussa soffamatkailin Libanonissa ja hieno reissu se olikin. Itse asiassa yllätyin positiivisesti ja nautin vaikka retki lähtikin lapasesta ja muut uudet maat Lähi-idässä jäivät lukematta. Nyt otin varman päältä ja luin kirjan Jemenistä ennen kuin soffani suuntasi matkansa kohti Jordaniaa. 

Oppia ikä kaikki!

Jordania on niitä maita, joista en ennen tätä reissua pystynyt juurikaan tarinoita iskemään. Toki tunnistan Petran ja se olisikin yksi maailmanympärimatkani kohteista, jos lotossa joskus tulisi jättipotti... kannattaisi ehkä veikata useammin...

Petrasta kertovista kirjoista on aiemmin jäänyt parhaiten mieleen Tim LaHayen ja Jerry B. Jenkinsin Viimeisen päivien vaellus - sarja, jonka loppuhuipentumat (Voittoisa paluu) tapahtuvat Petrassa. Sarjassa kerrotaan Ilmestyskirjan tapahtumat fiktiivisesti viime vuosituhannen lopun teknologiaan nojautuen.

Huonon yleissivistyksen kohentamiseksi aloitin Tuulikki Haddadin Jordania ennen ja nyt -kirjalla, vaikka se "nyt" olikin sangen kauan sitten eli vuonna 1989, ja reilussa 30 vuodessa valtio kuin valtio on ehtinyt kehittyä melkoisesti. 

Välillä kirjassa oli numeroita liikaa (etenkin kun ne olivat vanhoja), mutta paljon tietoa tuli opittua vähän kaikesta. 

Hauskin tieto tällaiselle kahvikissalle oli paikallisten beduiinien kahvitapojen esittely:

Kahvilla on suuri vaikutus beduiinien sosiaalisessa elämässä. Arabikahvin nimitys kaffa sadda tai kaffa murra merkitsee väkevää, kitkerää kahvia. Nämä nimitykset korostavat sitä, että arabikahvissa ei käytetä sokeria päinvastoin kuin turkkilaisessa. Mausteina käytetään kardemummaa, joskus hiukan karvasmantelia.

Kahvilla on suuri symbolinen merkitys. Beduiinit tuntee, että hänen isäntänsä on velvollinen tarjoamaan kahvia, kun sensijaan teen tarjoaminen ei ole velvollisuus. Beduiineilla tulee aina olla kahvia tarjottavana olipa vieras kuka tahansa. Kun vieras saapuu, hänet toivotetaan tervetulleeksi, hänelle tuodaan leposija, asetetaan patjat ja tyynyt hyvälle, arvokkaaksi katsellulle paikalle ja hänelle tarjotaan kahvia.

Ensimmäisen kupin juo isäntä itse osoittaakseen ettei kahvi ole myrkytetty ja todetakseen, että se on hyvää ja sopivaa tarjottavaksi eikä esimerkiksi jäähtynyttä. Vieraalle tarjotaan kolme kuppia ellei hän sitä ennen ravista kuppia osoittaakseen ettei halua lisää. Luvulla kolme on Beduiineilla monenlainen merkitys. Ensimmäinen kuppi on vieraalle, toinen nautinnoksi, kolmas nieralle. Ensimmäinen kuppi on pakko juoda, muista voi kieltäytyä. 

Arabikahvia tarjotaan pienistä korvattomista kupeista, fingaaneista, ja kerrallaan vain noin senttimetrin verran. Jos kysyt beduiinilta, miksi sitä juodaan niin vähän, niin hän vastaa, että kahvia juodaan nautinnoksi eikä ja on sammuttamiseksi. 

Mutta eikun tassut kohti uusia seikkailuja. Valitsin ensimmäisenä Juan Comez-Juradon Taivaspaikka, missä etsitään aitoa liitonarkkua likimain koordinaateista N 29° 34.733 E 036° 21.400. Itselleni jäi vähän epäselväksi, miten oli päädytty juuri tuonne, mutta kaiketi kirjoittaja tietää enemmän kuin minä. 

Tykkään etsiä geokätköjä, mutta aarteenetsintäkirjat ovat harvoin suosikkejani, koska niissä löytyy aina hyvän etsijän lisäksi paha etsijä, joka tavoittelee samaa, tai päinvastoin, ja sitten viuhuu nyrkit rai luodit. 

Tässä kirjassa oli kuitenkin se veran vetävä ote, että nautiskelin kielestä ja tarinasta. 

-Riittää jo. Kerron mitä ikinä haluatte tietää. Laulan ja puhun, piirrän kuvat ja lasken kaavat. Ei tarvitse ryhtyä väkivaltaiseksi. Hänen viimeinen sanansa oli jo lähes paniikinsekainen ulvahdus, kun hän näki, että mies oli jo ottanut toisenkin varrastikun. 

-Tottakai sinä puhuisit, mutta me emme ole mikään kidutuskomitea, me olemme teloitusosaston poikia. Me vain teemme tämän kaikessa rauhassa. 

Agatha Christien Hänet täytyy tappaa -kirjassa matkustetaan Jerusalemista Petraan. Poirot kuulee sattumalta hotellissa ennen lähtöä irrallisen lauseen: 

"Hänet täytyy tappaa." 

Mutta koska, kenet ja miksi? Nämä kysymykset ratkeavat Petrassa. 

Lopuksi sitten yksi huti. 

Rob. Macgregorin Indiana Jones viimeinen ristiretki kirja johdattaa lukijan Graalin maljan etsintään. Oikeastaan etsitään kyllä Indyn isää, mutta sen puuhan edessä on muut Graalin maljan etsijät. Etsintä aloitetaan Venetsiasta ja lopuksi päädytään Turkin Aleksandrettaan eli nykyiseen Iskenderuniin. 

Toisin kuin elokuvaversiossa kohde ei pettymyksekseni ollutkaan siis Petra. Petran kallioiden jylhyys elokuvan lopussa nosti entisestään Petran asemaa matkailukohteena. Joidenkin lähteiden mukaan siellä käy nykyisin noin 3000 turistia päivässä. 

Olen lukenut Graalin maljasta monta kirjaa, mutta jälleen löytyi jotain uutta tietoa. Graal on Indyn isän muistiinpanojen mukaan lähtöisin sanasta graduale joka merkitsee asteittain, vähitellen. 

Graalin etsinnässä on kuusi tietoisuuden tasoa. 

1. Ensimmäisen asteen symboli on varis, Graalin sanansaattaja, kohtalon sormi. 
2. Toisen on riikinkukko, joka symboloi kuolemattomuuden etsintää ja etsinnän värikästä luonnetta. 
3. Kolmannen merkki on joutsen. Se tarkoittaa, että maljan etsijän tulee sanoa hyvästit itsekkäille ajatuksilleen. Etsintä onnistuu vain jos unohtaa sydämen heikkouden ja turhat mieltymykset. 
4. Neljättä astetta edustaa pelikaani, lintu joka ruokkii poikasiaan oman rintansa verellä. Etsijän pitää uhrautua ja vaarantaa itsensä oman kansansa pelastamiseksi. 
5. Viidentenä tulee leijona, joka on merkki johtajuudesta ja päämäärien saavuttamisesta. 
6. Kuudes ja korkein aste saavutetaan etsinnän loputtua. Sen symboli on kotka, joka sattumoisin on myös Indyn intiaanirituaaleissa saama toteemieläin. 

Yllätin itseni pitämällä kirjasta. Harmi vaan, että siinä ei päädyttykään Jordaniaan.

Kaiken kaikkiaan mukava ja seikkailurikas oli tämäkin soffamatka. Mielelläni olisin viipynyt päivän pari myös naisten elämää seuraillen ihan kotioloissa, mutta ehkä siihenkin tulee joskus tilaisuus. 

Soffakiertomatka Australiaan

Heinäkuussa lukualueenani oli Australia ja Uusi-Seelanti. Ajattelin kokeilla onnistuisinko löytämään kirjan jokaisesta osavaltiosta. Onnistuin. Territorioiden kirjat sai kuitenkin jäädä tältä kuukaudelta, sillä en löytänyt yhtään.

 

Aiemmin olen soffamatkaillut Australiassa mm. polkupyöräillä halki koko maan Jukka Salmisen mukana. Hatunnosto sille pyörämatkalle. Kuumaa on ollut sielläkin! 

Juoksin taannoin myös soffamaratonin Koskisen ja kumppaneiden kera (Seppo Jokinen Mustat sydämet) ja paennut äidin uutta perhettä isän luo Australiaan (Cathy Cassidy Hunaja makeaa). Molemmat ovat sarjoja minun mieleeni. Myös kaikki Liane Moriartyt olen lukenut. Ensimmäinen Australiasta kertova kirja jonka olen lukenut on ollut luultavasti Colleen McCulloughin  Okalinnut hyvin kauan sitten. 

Uusi Etelä-Wales

Colleen McCulloughin Missalonghin naiset sijoittuu Sydneyn lähellä olevaan kuvitteelliseen Missalonghin kaupunkiin. Päähenkilöinä kolme eri-ikäistä naista.

Kuva Sydneyn oopperatalo: Unsplash Caleb Russell

Murray Bailin Eukalyptus-kirjan lähtökohtana on eukalyptusfarmi kaakkoisessa Australiassa 4 tunnin ajomatkan päässä Sydneystä ajettuna tavallisella japanilaisella autolla. 

Farmari on istuttanut farmilleen montaa eri lajiketta eukalyptuspensaita ja -puita ja lupaa tyttären ja farmin sille, joka osaa nimetä jokaisen farmin eukalyptuslajikkeen, joita on yli 500. 

Muutamat kosijat osasivat nimetä noin 80 lajiketta, mutta muutamat etenevät pidemmälle. Kirjassa on 39 lukua, joiden nimet ovat eukalyptuslajikkeita. 

Tarinan edetessä jännitetään lopputulosta ja kuullaan kahden kosijan kertomia tarinoita. Toinen kertoo tarinoita isälle, toinen tyttärelle. Tarinoista tuli mieleeni Tuhannen ja yhden yön tarinat, joiden täydellisen laitoksen luin 1970-80-luvulla viitenä kesänä, kun ei ollut muitakaan kirjoja luettavana. 

Myös Liane Moriartyn uusin kirja Omena ei kauas putoa -kirjan tapahtumapaikka on Sydneyn esikaupunkialueella. Tennisperheen nyt eläkeiässä oleva äiti katoaa. 

Kun joku katoaa, mahdollisuuksia on muutamia, eksyminen, onnettomuus, lähteminen lätkimään omasta halusta, itsemurha, sieppaaminen tai murha. 

Jos kyseessä on jälkimmäinen, niin ensimmäisten epäiltyjen joukossa ovat läheisimmät ihmiset: aikuisten kohdalla nykyinen rai entinen puoliso ja lasten kohdalla vanhemmat. Aina asiat eivät ole näin yksinkertaisia. 

Muistelen lukeneeni jostain australialaisesta lehdestä, että Moriarty kertoi toimittajalle, että kirjoittaessaan kirjaa Moriarty ei tiennyt onko puoliso Stan syyllinen katoamiseen vai syytön. 

Pääasiassa Sydneyn tienoilla eli Ruotsista Australiaan perheensä kanssa muuttanut suomalainen Raija Ella Laurikkalan romaanissa Siirtolainen. Raija menestyi taloudellisesti ihan kivasti, mutta elämä uudessa kotimaassa ei tuonut huoletonta elämää. 

Kirja jäi mieleen ja pysyy siellä varmasti pitkään. Jotenkin oli lohdullista, että Raijan äiti pääsi lentämään tytärtään katsomaan. 

Bonalbon musta Ruby on Ruby Langfordin kirja Bonalbon maalaiskylästä. Kirja jää ensi kuulle, mutta on sen verran erilainen kuin nämä muut, että kirjaan sen tähän jo nyt. 

Queensland

Jane Harper Kadonnut mies sijoittuu Queenslandin hiekkapitoiselle naudankasvatusalueelle. Minulla on mielenkiintoinen suhde Harperin kirjoihin. En koskaan innostu niiden alusta ja suunnittelen kirjan vaihtoa ensi tunnit, mutta kun noin neljäsosa on luettuna, en malta enää mennä nukkumaan ennen kuin kirja on luettu. Niin kävi tälläkin kerralla.

Kuva: Green Island, Unsplash Jodi Nelson

Timo Parvelan Pate seikkailee sarjan 9. osassa, Pate ja vajonnut kaupunki, Australian Suurella Valliriutalla Paten enon luona. Enon kehittämä sukellusvene vie sukellusmatkalle, josta syntyy seikkailu. Takuuvarmaa Patea. Ei kannata kuunnella/lukea esim. bussissa, jos itsekseen naureskelu tuo vaivaantuneen olon. 

Anni Swanin Antellin perhe lähtee pankin kavalluksesta vankilassa istuneen isän luokse Queenslandiin. Ensin on onnea matkassa. Sitten ei. Loppu oli yllätyksellinen, mutta niin lasten kirjassa pitääkin. 

Johanna Hulkon geokätköilymuistoja vilisevä Jostain kotoisin kertoo oululaisnuorukaisen jämähtämisestä Brisbanen pohjoispuolella olevaan Peregian pikkukaupungin rantabaariin. 

Australia osuus jäi melko kevyeksi, sillä pääosassa oli muistot ja niiden myötä kasvutarina. Kirjassa geokätköillään paljon. 

Etelä-Australia

Tamara Mckinleyn Viinitila kertoo Etelä-Australiassa sijaitsevasta viinitilasta ja suvun varhemmista vaiheista maan kuumemmassa osissa. Taustalla on riitainen suku js erinäisiä uskomuksia mm. romanikirouksesta. Australiassa kuitenkin kaikki voivat saada uuden alun. 

Kuva: Barossa Laakso on Australian vanhinta viininviljelyaluetta. Unsplash/Mikael Andreasson. 

Hän kiiruhti metsän läpi aukion laitaan ja pysähtyi hetkeksi katselemaan leirin joka aamuista hyörinää. Vankkurit oli järjestetty suuren kehään leirinuotion äärelle ja John tunsi nenässään mustassa rautapadassa kypsyvän mustavarismuhennoksen tuoksun. Lapset leikkivät vankkurien ja telttojen ympärillä ja heidän äänensä kajahtelivat vankkurien väleissä heidän huutaessaan toisilleen. Miehet ruokkosivat hevosia, jotka oli sidottu liekaan leirin yhteen laitaan tai istuivat tupruttelemassa savipiippuja aamiaista odotellessaan. 

Rakkauspitoiset sukusaagat eivät ole ykkössuosikkejani, mutta pidin tästä. Parin vuosisadan sukutarina kerrottiin nimenomaan sukutarinoina eikä pomppivana takautumina historiasta nykypäiviin. Tykkäsin myös kielestä, vaikka asiat välillä olivatkin paikoitellen melko imeliä makuuni:

Cordelia tajusi riemastuneena, että tytär oli rakastunut. Lykkyä tykö, hän ajatteli. Minun Katieni olikin jo aika löytää uusi mies. On mukamas niin itsenäinen, mutta tuo tyttö on pehmeä sisältä ja tarvitsee miehen elämäänsä. 

Tämä kliseinen ja siirappinen ajatus on isoäidin miete tyttärestään Viinitila konsernin yhtiökokouksessa, missä yritystaloustieteestä väitellyt tytär esittää oman, uudenlaisen, esityksen konsernin tulevaisuuden suunnitelmiksi. No, mietti isoäiti myös tyttärensä fiksuutta. 

Tasmania

Jane Harper  Selviytyjät kirjassa menneisyys tulee jälleen pinnalle, kun kolmikymppinen, onnettomuudesta teininä selvinnyt mies tulee auttamaan vanhempiaan muutossa. Isällä on paha dementia eikä äiti selviydy enää ison talon kanssa. Tuttu tarina monille viisi-kuusikymppisille Suomessakin. 

Meri on läsnä ja nousu vedelläkin on iso rooli. Päähenkilö on tuntenut syyllisyyttä nuoruuden onnettomuudesta. Sitten tapahtuu murha. Se ratkeaa vähitellen ratkea niin vanhatkin asiat. 

Voitto Pokela Jälkiä Australian sannassa on pastori Voitto Pokela muistelmateos Tasmaniasta ja loppu kirjasta vähän muualtakin. 

Kuva sauna Tasmaniassa: Unsplash Mieke Campbell. 

Mikä pahus minut sai tänne lähtemään. Kai olisi ollut yhtä hyvä kuolla Suomessa nälkään kuin kuumuuteen tänne montun pohjalle, kiroili työttömyyttä karkuun lähtenyt nuorimies. Kuumuutta oli, varjossa yli 40° celsiusta. Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta, viemäriojan pohjalla lämpötila tavoitteli ja ylittikin 50 astetta. Elettiin 1960-luvun alkua. 

Muualla Australiassa on kuuma, Tasmaniasta hieman harvemmin, ja vaikka Paikalliset työskentelee ympäri vuoden polvihousuissa, kaipaa suomalaiset talvisin enemmän päälleen. 

Tässä kirjassa oli mukavasti myös kalastuksesta, käärmeistä ja vähän metsästyksestäkin. 

Victoria

Jane Harper Luonnonvoimat Aaron Falk 2. Luin viime vuonna ykkösosan. Kirjan tapahtumapaikka on kuvitteellinen farmi Victorian osavaltiossa. Tässäkin alku lukeminen takkuili. Loppu sujui nukkumatta. 

Kuva: Unsplash 

Heikot Otto. 

Jennifer Rowea kutsutaan Australian Agatha Christieksi. Luin Dekkarin Kuolema kauneusfarmilla, mikä sijoittuu Melbournen maaseutumaiselle esikaupunkialueelle Deepdenessä. Pienellä googlailulla löysinkin hienoja maisemia, joissa itsekin voisin viettää pari viikkoa uudistumassa, mutta kuvat olivat ison puistoalueen laitamilta. Hetken olin hämilläni, farmi vaatii mielestäni maatilaa, mutta australialaisissa blogikirjoituksissa puhutaan SPAsta ja itse kirjassakin puhutaan kylpyläosastosta, ei farmista. 

Kirja oli mielestäni hyvä dekkari, koska en osannut keksiä kuka on syyllinen, mutta perustelut oli itsestään selviä, kun loppuratkaisu kerrottiin. Mielelläni lukisin lisääkin. Kirja oli neljäs osa sarjaa, jossa etsivätyötä tekee poliisin kanssa televisiossa työskentelevä tutkiva toimittaja. 

Ja kyllä. Kirjaa voi verrata Christien kirjoihin. Neiti TV-toimittaja voisi olla ehkä enemmän Poirot kuin Marple. 

Kellyn kopla - tosi tarina on palkitun Peter Careyn kirjoittama tarina Australian Robin Hoodista, jonka elämä päättyi Melbournessa. Kirja on ainoa australialainen romaani, jonka olen bongannut keltaisesta kirjastosta. 

Shane Maloney on victorialainen rikoskirjailija, jonka kirja Paljon pyydetty kuulosti korviini hieman liian kovaksi keitetyltä. Luin kuitenkin kirjan sitkeästi loppuun, sillä vaikka tyyli ei ole suosikkini, siinä on kuitenkin sitä jotain. Kirjassa tapahtuu paljon, mutta sellaista elämä kaiketi joskus on. 

Länsi-Australia

Tua Harmon Oranssi maa oli näköjään kotimainen kirja. Olen hillonnut sitä pidempään odottamassa heinäkuun Oceania soffamatkaa. Löysin kirjasta muutamia hyviä ajatelmia. Esim. kun miehiä on kaivoskaupungissa paljon ja ne tuiottaa:

Pystyykö lihavuus tekemään näkymättömän tässä maassa? 

Odotus lienee luonut kirjalle liikaa paineita sillä kirja ei ollutkaan minulle tehty. Kirjan Sanna on salaa raskaana ja lähtee Australiaan tekemään tutkimusta. Ensi luvuissa marssii esiin suomalainen Martti. Parin tunnin kuuntelun jälkeen löin hanskat tiskiin. Ihan kelpo kirja tämä varmaan on, mutta ei minulle. 

Kuva: Fremantie / Unsplash Harry Cunningham

Jan de Hartog on kirjoittanut kirjan Käärmeen merkki hollantilaisten pakenemisesta Japanilaisia sotilaita laivalla 1941 Borneosta Fremantien satamaan joka sijaitsee Lounais-Australiassa. Kirja jäi itselleni alkutekijöihin, mutta on ilmeisesti sen verran erilainen sotakirja, että on hyvä tulla mainituksi. Kaikki merimatkat eivät ole helppoja ja kepeitä - ei etenkään sellaiset, missä paetan sotaa toiseen maanosaan. 

Länsi-Australiasta löytyi tällä kertaa hyvin vähän suomeksi, joten mainittakoon myös yhdessä amerikkalaisessa kirjaryhmässä kehutun, Gracetowniin sijoittuva, Cath Crowleyn Words in Deep Blue, ruotsiksi Ord I djupaste blått, joka on kahden teini-ikäisen rakkaustarina. Kirjassa he löytävät toisensa uudestaan. En lukenut tätä, mutta sopinee lomalukemiseksi. 

Tulossa syksyllä on suomeksi Lizzie Pookin kirja Helmenkalastajan tytär, joka sijoittuu 1880-luvun Länsi-Australiaan. Sen lukeminen jäänee ensi vuoteen. 

Pohjoisterritorio

Kun olin julkaisemassa tätä, tajusin, että Pohjoisterritorio on sen verran jättimäinen alue, että kaivoin ensi viikon lukupinoon Christina Wahldénin Älä puhu kuolleista -kirjan. Se on dekkari välivuotta viettävästä ruotsalaistytöstä, joka asuu kimppakämpässä Pohjoisterritorion pääkaupungissa Dawnissa. Muut on sitä kovin kehuneet, joten voi tätä Australia kuukautta jatkaa vielä päivän pari ensi kuussakin. 

Soffamatkalla Terijoella

Aikakoneen viisarit osoittivat perjantai-iltaa heinäkuussa 1937. Matkan määränpääksi olin valinnut Terijoen, jossa mainosten mukaan elettiin Kannaksen nousukautta. Väänsin avainta käynnistyspaneelissa ja lähdin matkaan. 

Perjantai

Seisoin aikamatkahissin korissa ja matka tuntui pitkältä, kuin olisin laskeutunut Posivan ydinpolttoaineen luolaston syövereihin parin, kolmen matkan verran. Vihdoin aikahissini pysähtyi. Hissin ovessa oleva lappu muistutti, että aikaa paluuseen oli 56 tuntia. Avasin oven ja löysin itseni eteiskomerosta tennis- ja sulkapallomailojen keskeltä. Nostaessani jalkaani meinasin kompastua puiseen krokettipalloon. Ilmassa tuoksui kesä ja paistetut ahvenet. Kuuntelin tarkkaan, ennen kuin rohkenin avata oven eteiseen.

Kuvaaja Pentti Pere 2013

Astuin viikonloppulaukkuni ja japanilaisen päivänvarjoni kanssa eteiseen juuri sopivaan aikaan. Eteinen oli tyhjä, mutta seuraavasta huoneesta oli joku tulossa ulos. 

-Sus siunatkoon, kun pelästyin! Tervetuloa, tervetuloa täyshoitola Eedeniin. Ompas meillä vilkas päivä. En odottanut, että vieraita tulee tänään keittiön ovestakin, mikäs teidän nimenne on... Ai, Kirsi, se onkin vähän harvinaisempi nimi, nuorekas. Kirstejä meillä on käynyt aiemminkin, mutta taidatte olla ensimmäinen Kirsi tämän talon historiassa...

Nauravainen neito, jonka esiliinan rintapielessä oli nimikoituna nimi Onerva, otti minut vastaan ystävällisesti ja puheliaasti. Siirryimme pieneen toimistohuoneeseen, jossa kirjauduin täyshoitola viikonloppuvieraaksi. 

-Teillä oli hyvä tuuri, kun meiltä löytyi huone viikonlopuksi. Yleensä meillä on täyttä koko kesän, mutta kirjailija Armas Laesteen murhan jälkeen hänen huoneensa on ollut tyhjillään. Olette rohkea nainen, kun uskaltaudutte nukkumaan hänen huoneessaan. 

-No, mattimyöhäisten kesävieraiden ei passaa olla nokonnuukia. Totta puhuakseni on aika jännittävää päästä tapahtumapaikalle, mutta olen kyllä tyytyväinen siitä, etten ollut täällä silloin, kun murha tapahtui. Pari viikkoako siitä nyt on? 

-Niin on. Onneksi tapaus selvisi nopeasti, ja pääsimme palaamaan normaaliin kesän viettoon. Tulitte muuten juuri sopivasti, ehditte käydä virkistäytymässä huoneessanne ja sitten onkin päivällisaika. Meillä on tänään tarjolla tattikeittoa, paistettua kalaa pinaattikastikkeella ja mansikoita kermavaahdon kera. 

Laesteen entinen huone näytti mukavalta. Ikkunasta oli kaunis näkymä meren suuntaan, mutta isot puut estivät meren näkemisen. Onerva kuitenkin kertoi, että meren rantaan ei olisi kuin pari sataa metriä, eikä Merikylpylä uimakoppikaarineen ja tanssisaleineen ollut sekään kaukana. Vaihdoin ylleni päivälliselle sopivan mekon ja katsoin, että nuttura oli kuosissa. Sitten jo kumahtikin ruokakello. 

Ruokasali ovella oli pienoinen tungos, kun yksi ja toinen kävi esittäytymässä odotellessani mikä paikka jää vapaaksi minulle. Kauan ei tarvinnut odotella, kun Onerva jo kehoitteli astumaan sisään:

-Kirsi, tuolla ikkunan puolella on vapaa paikka Korhosten vieressä. Hekin tulivat tänään. 

Kohta ruokasalin täytti iloisen utelias puheensorina. Yhteisö oli päässyt yli Laesteen murhan aiheuttamasta järkytyksestä. 

Keskustelun kohteena oli mm. Amelie Earhartin katoaminen lentokoneineen, mistä oli uutisoitu lehdissä pari päivää aiemmin. Earhartin uskottiin menehtyneen ja nyt kaikki valtameren ylittävät yksityislennot oli kielletty toistaiseksi. Joku epäili Amelien lomailevan jossain, mutta suurin osa yhtyi epäilyyn että oli tapahtunut kone vika tai tosi huonot sääolosuhteet. 

Mansikoita syödessämme saimme kuulla, että tsaarinvallan aikana mansikanpoimijoiden oli täytynyt laulaa koko poimimisen ajan, jotta he eivät voineet syödä mansikoita niitä poimiessaan. Onneksi nykyaikana on toisin. 

Kyselin muilta, kuinka valtaisat mansikkaviljelmät lähitienoilla täytyikään olla, kun lyhyen sesongin aikana mansikansyöjiä oli kymmeniä tuhansia. Muut päivällisvieraat eivät tietäneet, ja unohdin kysyä asiaa Onervalta. Tuskin hänkään olisi asiaa tiennyt, sillä hänkin oli täällä ensimmäistä kesäänsä. 

Kuva: Seurahuone puiston puolelta, 
Finna/Virola, Lappeenrannan museot

Päivällisen jälkeen lähdimme pienellä porukalla kuuntelemaan Seurahuoneen puistoon JP1:n joka perjantaista konserttia. 

Konsertti kesti puoli yhdeksään, mutta kesäillat ovat valoisia joten kaivoimme  kaapista krikettipelin ja pelasimme pari erää. Pärjäsin ihan hyvin, sillä peli oli tuttu entuudestaan. 

Illan hämärryttyä siirryimme terassille pelaamaan korttia. Oikeammin muut pelasivat, sillä en ole koskaan pelannut bridgeä. Aika äkkiä puhe kääntyi jälleen Laesteen murhaan, vaikka osa vierailijoista olikin vaihtunut tapauksen jälkeen.

Vaikka kello oli jo melkein kaksi kävin vielä ennen nukkumaanmenoa herrasväki Tolosen kanssa kuutamouinnilla. Lähteissä joku huuteli yläkerran ikkunasta:

-Jos alkaa ukkostaa, tulkaa nopeasti rannalle! Pari viikkoa sitten salama löi Merikylpylän rantaan ja viisi matkailijaa loukkaantui. Onneksi kukaan ei kuollut. Yksi tosin joutui jäämään sairaalaan ainakin yön yli. Turvallista ei ole uimakopeissakaan, sillä neljä loukkaantunutta oli kopeissa ja vain yksi meressä. 

Kuva: Finna/ Toivo Snellman
Lappeenrannan museot

Hiekka oli lämmintä, samoin merivesi, jonka kuulin olleen tänään 25 asteista. Hopeinen kuu loi merelle siltaa ja majakka piirsi valojuovansa taivaalle minuutin välein. Kesäinen taivaanranta oli kellertävä Leningradin suunnalla. Miljoonakaupunki tuotti valosaastetta jo 1930-luvullakin!

Eedeniä kohti kävellessä pohdittiin ketä tunnettuja henkilöitä lähistöllä olevilla huviloilla nyt on. Rouva Tolonen kertoi:

-Hotelli Suomen Rivieralla on ainakin vieraana tällä viikolla Mika Waltari rouvineen. Lienee siellä muitakin taiteilijoita, ainahan siellä on, mutta Waltari näin hotellin rannassa, kun kävelin siitä ohi. Taiteilijat tykkäävät Rivierasta, ja mikäs siellä on ollessa, lika barn läker bäst. Ihmisten auringossa olon riemua katsellessa tuli mieleen se Juuso Mannermaan runo Omalla rannalla. Sen toinen säkeistö on niin osuva rantaelämään. 

"Kera ihmisten aurinko rannoilla täällä, 
nyt sätein tanssii ja telmii 
ja hienonhiekkaisten vallien päällä
ilo, nauru kuin puroina helmii." 

-Sopii nuo säkeet meidän porilaisten Yyterin rannoillekin, mutta hiljaista siellä on verrattuna tähän, totesin minäkin muiden nyökytellessän runolle.

Itsekseni mietin, että kuumina kesäpäivinä viikonloppuisin rannoilla on nykyisin väkeä yhtä tiheästi, mutta kuuluisuuksia siellä näkee paljon harvemmin mitä täällä. Ajatkin tietysti ovat toiset. Vaikea olisi kuvitella Jari Sillanpäätä, Karita Mattilaa, Jari Tervoa tai Mikael Jungeria yleiselle uimarannalle kaikkien töllisteltäväksi. 1930-luvulla se oli mahdollista, koska oltiin kohteliaita ja annettiin omaa tilaa tähdille eikä ollut somea, jonne päätyä yhden tai toisen ottamaan selfieen. 

Sekin kävi mielessä, että vuonna 1938 Waltari julkaisi kirjan Ihmeellinen Joosef. Pitääkin lukea se ja katsoa, saiko hän virikkeitä siihen Terijoella lomaillessaan. Kirja oli itselleni täysin outo, mutta mietin, että ehkä sittenkin siitä oli olemassa elokuva. Seuraavan Waltarin kirjan tunsin paremmin, se oli Kuka murhasi rouva Skrofin. 

Patja oli ohut ja sänky kapea verrattuna omaani, mutta hyvin uni maistui ohuen, vihreä kesäfiltin alla. Ehkä ulkoa tuleva ruusujen tuoksu vaivutti virkistävään Ruususen uneen. Ainakin näin unta kuinka olin herra Eidenin kanssa kasvihuoneessa hoitamassa ruusuja, kuin Sirpa Kähkösen Vihreässä kamarissa. 

Lauantai

Aamiaisen jälkeen lähdin tutustumaan kylän kauppoihin. Monenlaista tavaraa siellä olikin ja paljon olisi ollut kivaa ostettavaksikin, mutta aikamatkailun huonoja puolia on, että tavaraa ei sovi tuoda montaa kiloa enempää, mitä on vienyt, jotta paluumatka sujuu hyvin. 

Kuva: Terijoen kylämaisema, Finna/
Tuntematon kuvaaja, Lappeenrannan museot

Jännittävin kauppa oli tataarien Kesäkylän basaari, missä halattiin pukeutunut mies myi kaikenlaisia itämaisia kudonnaisia. Rohkenin ostaa silkkihuivin ja palan käsinkudottua värikästä kangasta tyynyn päällisen verran arvellen, että niistä ei kertyisi liikaa painoa. Ostamani kangas ei kylläkään ollut petäisin itämaista vaan se oli kudottu paikallisessa Auerin kutomossa. 

Kirjakaupasta ostin iltalukemiseksi terijokisen runoilijan Mikko Uotisen kirjoja, jotka päätin jättää Eedenin kirjastoon lähtiessäni. Uotisen kirjoja en olut siellä nähnyt, mutta saattoivat olla jonkun vieraan yöpöydällä luettavanakin. Vierailuni jälkeen sieltä löytyy ainakin Yön valmu ja Kesäyön kaihuja sekä Uotisen historiallinen, omakohtainenkin katsaus Uhatut pitäjät: Kivennapa ja Uusikirkko... Uotinenhan toimi aktiivisesti sen puolesta ettei näitä kuntia liitettäisi Venäjään ja joutui toimistaan vankilaan. Hirveästi harmittaa, kun ei tullut aiemmin luettua noita runokirjoja, sillä niitä ei löydy Satakunnan kirjastoista. Tietokirja sen sijaan löytyy. 

Saksin konditoriasta kuului jazzahtavaa pianomusiikkia, joten päätin pistäytyä siellä. Joku nuori mies siellä soitti, mutta ei tällä kertaa ollut kukaan tuttu. Esimerkiksi George de Godzinsky ja Uuno Klami olivat ainakin joskus siellä soitelleet. Kaunista musiikki oli joka tapauksessa, ja sopi lämpimän kesäpäivän tunnelmaan. 

Teetä juodessani kuulin naapuripöydässä muisteltavan kymmenisen vuotta sitten Terijoella filmattua elokuvaa Juhlat meren rannalla. Muutama näyttelijä oli asunut sinä kesänä Terijoella, mutta puheesta tunnistin vain Kaarlo Angerkosken, joka oli yhden lapsuuteni lempinöyttelijän, Siiri Angerkosken puoliso. Pitääkin etsiä käsiin Unto Seppäsen saman niminen kirja. Se lienee helpompi löytää kuin muistoja tuhoutunueesta vuoden 1929 mykkäelokuva. Kirjan toisessa painoksessa on Wikipedian mukaan elokuvasta stillkuvia. 

Juhla meren rannalla -elokuvasta tuttu huvila koristeellisine torneineenkin tuli nähtyä. Sitten katsoin kelloa ja totesin että oli aika mennä takaisin Eedeniin lounaalle. Vaikka tullessa katselin rakennuksia mielestäni tarkasti, näin paluumatkalla monta sellaista huvilaa ja kauppaa, joita en ollut mennessä nähnyt. - Niin paljon katseltavaa ja aikaa vain pari päivää!

Kuva: Kylänraittia, Finna/ 1900 tienoilta
Lappeenrannan museot. Rajasin kuvasta
pois kortin alaosan viestin vuodelta 1903

Pois siirrettyjen huviloiden tyhjiä kivijalkoja katsellessani pohdiskelin, kuinka monia niistä tuhansista Terijoelta eri puolelle Suomea siirretyistä huviloita on käyttökunnossa edelleen, ja kuinka paljon rakennukset siirrossa muuttuivat.

Kalle Isokallion Terijoki takaisin -kirjan Matin hankolaisesta huvilasta oli hävinnyt torni, tai niin ainakin Matti epäili. Ainakin nykyisin pohjanmaalaisista huviloita on tehty tutkimusta, mutta miten lie muiden laita. 

Viime keväisellä Hangon reissulla näin muutaman huvilan, joita epäilen alkujaan terijokisiksi. Lieköhän niitä Satakunnassakin, ja jos on, niin missä kunnossa on näin 100 vuotta siirron jälkeen. 

Huviloiden ohella suuren vaikutuksen minuun teki ne pihat, joita hoidettiin rakkaudella. Suomen itsenäistymisen jälkeen Terijoella hävisi suurin osa kansainvälisistä kesävieraista ja monet huvilat jäivät tyhjilleen. Vaikka valtio otti haltuun ja myi 5 vuotta käyttämättöminä olleita huviloita, oli monet puutarhat vailla hyvää hoitoa ja osaa huviloita alkoi vaivata nykyisten omistajien kevyempi rahapussi. 

Tosi rikkailla oli varaa isoihin huviloihin ja ympärivuotisiin palkollisiin. Suomalaisilla taiteilijoilla oli pienet tulot eikä monilla ollut varaa huvilan ja tilusten vaatimaan ylläpitoon, hyvä kun saivat lunastettua valtiolta käyttämättömän rakennuksen halvalla. 

Käveltyäni koko päivän ristiin rastiin oli helpotus kun päivällisaika koitti. Päivä oli hyvin mukava, ja sen kruunasi se, että sain kuin sainkin hiuksiini kauniin vesikampauksen, vaikka työntekijöistä oli pulaa ja nytkin joku kampaamo näkyi etsivän vesikampaustaitoista työntekijää. 

Kuva: Hotelli Puistola joka voisi olla Eeden, 
Finna/Lappeenrannan museot kuvan 
ottanut/myynyt Terijoen kirjakauppa

Ennen päivällistä istuimme patiolla nauttimassa kylmää mehua, kun yhtäkkiä alkoi kuulua kili, kili, kili kellon ääntä, siihen yhtyi toinen, kolmas ja neljäs, kaikkein äänekkäin bom, bom, bom. Ortodoksikirkon kellot ne siellä kertoivat kellon olevan kuusi ja sunnuntain alkavan. Kirkkoja täällä olikin peräti kolme, ortodoksikirkon ohella luterilainen ja katolinen kirkko. 

Illalla lähdettiin pienellä joukolla Valkoiseen saliin, missä oli Terijoen isoin tanssisali ja väkijuomaton ilmapiiri. Hauskaa oli ja sain tanssiakin, vaikka tämän ikäisistä kavaljeereistä onkin pulaa. 

Kieltolaki päättyi 1932, mutta Valkoinen sali veti hyvin väkeä ilman alkoholiakin, lienikö syy alkoholittomuuteen periaate vai pakko, se jäi minulle epäselvälksi. Muistelin kyllä mielessäni, että Terijoen kylpylöiden kanssa kilpaileva Ikaalisten kylpyläkin oli alkoholivapaata aluetta. Ehkä alkoholiton tosiaan miellettiin terveelliseksi tuolloin. Menestyisiköhän nykyisin alkoholiton kylpylä Suomessa?  Kuka rohkenisi kokeilla? Kun kyselin asiasta, tanssittajani kertoi:

-Kun on paljon kesävieraita, voi tarjota jokaiselle jotain. Kyllä meillä Terijoella väkijuomia juotiin, paljonkin. Ei me toiseksi jääty länsirannikon kaupunkien pirtutrokarien alueista. Neuvostoliitosta tuotiin rajan takaa juotavaa ja sitä riitti. Sellaisia tuonteja kun ei kirjattu virallisiin tilastoihin, niin ne jäi helposti unholaan. 

Iloinen yllätys oli, kun orkesteri soitti Harmony Sistersien ja Dallapén suomeksi levyttämän uuden kappaleen Sataman valot. Se jotenkin sopi hyvin Terijoen rannan valoihin, vaikka ranta olikin hiekkarantaa eikä satama. Sama alinomaisen lähtöjen ja tulemisen tunnelma leijui kylpylöpaikkakunnan yllä. 

Harmittelin kovasti, ettei viikonloppuna ollut kunnon näytelmiä Terijoella, mutta sen puutteen korvasi se, että meidät kutsuttiin viettämään iltaa paikalliselle huvilalle. Sinne lähdettiinkin parin tunnin tanssimisen jälkeen. 

Huvilan omisti Cedercreutzin perhe. Huvilan tontilla oli sen verran monta rakennusta, että Alvar Aaltokin oli asustanut siellä muutama vuosi aiemmin, kun Viipurin kaupunginkirjastoa rakennettiin. 

Lähellä oli ollut myös ruhtinas Demidovin huvila. Demidovin tarinaan tutustuin Mikkelissä, jonne ruhtinatar asettautui köyhdyttyään. 

Perheen poika Carl esitteli minulle Demidivien shakkipöytää, jonka he olivat ostaneet huutokaupasta ensimmäisenä huvilakesänään Terijoella. Jotenkin jäi tunne, että olisipa ruhtinatar saanut edes osan huutokauppatuloista 1940-luvulla, jolloin köyhyys oli jo hänen arkipäiväänsä. Pöytärahoillakin olisi ruhtinatar voinut ostaa vähän heiniä rakkaalle lehmälleen, jonka vieressä hän kuulemma nukkuikin ainakin joskus Tertin kartanon navetassa. 

Pöytää ihaillessani Carl kertoi kuinka lähistöllä sijaitsi muutamia hauskannäköisiä huviloita. Yksikin näytti isolta puukalossilta. Sekin huvila oli kuulemma jo autioitunut ja rapistunut. 

-Luulisi, että kesä puukalossissa kiehtoisi kaikkia. Ainakin minusta se olisi houkutteleva ajatus, vaikka onhan nämä tornilliset ja moniparvekkeiset huvilatkin oivallisia. Tuumin. 

-Totta, Ilmari Kianto on kirjoittanut sellaisista huviloista:

"Meitä on onnistanut hyvin. Olemme kuin kuningas ja paimentyttö. Olemme brodeerattuja joka kohdilta. Meillä on runsaasti huoneistoja, lasiverantoja, balkongeja, torneja..." 

-Totisesti meitä on onnistanut hyvin. Ei suomalaisilla olisi ollut varaa rakentaa tällaisia huviloita. Rakentaminen ja ylläpito maksaa paljon. Nyt kun rikkaat joutuivat jättämään omistuksensa rajan taa, on keskituloisillakin ollut mahdollisuus lunastaa oma kesäpaikka. 

Puhelimme pitkään terassilla ja nautimme hieman konjakkia ja kuuntelimme gramofonista amerikkalaista jazzia. Itse jouduin istumaan välillä kieli keskellä suuta, jotta ei paljastuisi, että tietoni 1930-luvusta ovat melko pinnalliset. Oli vaikea puhua jazzistakaan, kun ei tarkkaan muistanut koska mikäkin muusikko aloitti julkisuudessa. Olisi ollut epäilyttävää puhua jostain, joka levytettiin vasta vuosia myöhemmin. 

Yöuinnilla kuuntelin kuinka meri toi mukanaan joltain läheiseltä huvilalta pianolla säestettyjä ooppera-aarioita. 

Mikä mahtava paikka tämä onkaan. Millainen elämys olisi ollut, jos aikakoneen olisi pistänyt aikaan jolloin täällä asustivat venäläiset kuuluisuudet ja raharikkaat. Se ei ollut mahdollista, sillä en osaa venäjää ja suomenkielenkin puhumisessa on ongelmansa, kun ei oikein voi käyttää sanoja, joita ei ole vielä keksitty. 

Sunnuntai

Sunnuntain aamiaisella kuulin, kun naapuripöydän yksin matkustaneet miehet pohtivat nähtävyyksien katsomisen ja helteen yhteensovittamista. 

Puutuin keskusteluun ja lupasin maksaa pika-ajurin kustannukset, jos reitti suunniteltaisiin niin, että voisin jäädä odottelemaan raja-alueen ulkopuolelle siksi aikaa, kun muut kävisivät Rajajoella ja Lintulassa, joihin vaadittiin kotipaikan nimismieheltä henkilöllisyystodistus näin kesäaikaankin. Minullahan sellaista ei tietenkään ollut. 

Rajajoen näkeminen kiinnosti miehiä, mutta Lintulan naisluostari ei, joten asia oli sillä selvä. Loistava kokkimme Hilma Karhu teki meille mukaan maukkaat voileivät ja leikkasi mukaan aimoviipaleet kuuluisaa Bostonkakkuaan jälkiruuaksi. 

Niinpä lähdimme sitten Hermannin ja Eeron kanssa heti aamiaisen jälkeen matkaan. Matkaa Rajajoelle oli 18 km, mutta minun piti siis jäädä kyydistä vähintään 5 km ennen rajaa. 

Päätin käydä venäläisellä teellä Kuokkalan kasinolla sillä aikaa, kun muut ajoivat ihailemaan Rajajokea ja sen takana häämöttävää Neuvostoliiton vartio-asemaa. Rakennus oli uusi, valmistunut vasta tänä kesänä. 

Rajajoki. Kuvan miehen voi kuvitella Hermanniksi.
Kuva: Finna:/Antti Pullinen Museovirasto

Monet suomalaiset ja ulkomaalaisetkin olivat käyneet valokuvauttamassa itsensä Rajajoen tuntumassa, sillä kahden vastaperustetun valtion rajaa oli alettu kutsua kahden maailman rajaksi, ja se jos mikä oli eksotiikkaa. Sellaisesta valokuvasta haaveilivat seuralaisenikin ja toki he sen saivat. Kuski oli oppinut valokuvausta reissullaan ja otti yhteiskuvan, jossa näkyi hyvin sillan punainen ja valkoinen puoli. Kuvat kehitettiin heti hotelliin palattuamme, joten ehdin saada kuvan muistoksi. 

-Olihan se kokemus! Vaikka eihän siellä ollut paljon muuta nähtävää kuin siltä ja erilaiset kasvit rajan eri puolilla. Naapurin puolella kukki maksaruoho, meidän puolella puutarhakukat. 

Näin totesi Hermanni, joka oli poiminut minulle muistoksi pienen kimpun, jossa oli kahta erilaista malvaa. Itsellänikin oli kokemus jaettavana:

-Join teetä merenpuoleisella terassilla ja yhtäkkiä mereltä alkoi kuulua pamahduksia. Taisin näyttää pelästyneeltä, kun naapuripöydän pariskunta selitti minulle, että on ihan tavallista, että Neuvostoliiton puolella ammutaan linnaketykeillä. He osoittivat suunnan mihin katsoa ja seuraavan pamauksen tultua näinkin aika korkean vesipatsaan merellä. On kuulemma yleistä, että ammutaan 11 ammusta, niin kävi nytkin. 

Miehet tietenkin harmittelivat kun jäivät paitsi tuota kokemusta. Miehet ja heidän pyssysankarin geeninsä! 

Ilma oli kirkas, ja sopivassa kohden pysähdyimme ihailemaan Kronstadtin kirkontornien kupoleita ja tehtaanpiippuja, jotka näkyivät kirkkaalla ilmalla ihan hyvin. Ulappa oli täysin saareton ja lähes peilityyni. Tykkien jylykin oli tauonnut. 

Rakkauden haudan kirkon kellotorni,
Kuva Finna/Lappeenrannan
museot tuntematon kuvaaja

Poikkesimme katsomaan Terijoki-Uusikirkko tien varrella olevaa Rakkaudenhaudan naispatsasta karhuineen ja kappelia. Paikalla oli paljon vierailijoita. Ja lisää odotettiin, sillä kuski kertoi: 

-Näin täällä viikko pari sitten Kannaksen Matka-auto Oy:n ensimmäisen Käkisalmi-Terijoki retkeläisbussin. Toivottavasti se tuo uusia matkailijoita alueelle, mieluiten ympäri vuoden. 

Matkailu onkin virinnyt itsenäistymisen alkuvuosista, mutta pitkä matka oli siihen, että Terijoella olisi ollut taas 80.000-90.000 kesävierasta, kuten ennen ensimmäistä maailmansotaa ja Venäjän vallankumousta. 

Haaveeksihan sellainen jäi - niin Suomen kuin myöhemmin Neuvostoliitonkin osalta. Ylen Kannaksen kierros -dokumenttisarjasta olin kuitenkin katselevinani, että maaseutuasuntoja rakennetaan jälleen Kannaksen alueelle. Eiritoten jäi mieleen Taipaleenjoen rannalle sijoittuvat uudet rakennukset. Ehkä lomailu alueella viriää vihdoin uudelleen.

Raivolan suunnalla ihailimme lehtikuusimesän korkeita puita. Niiden korkeus oli kuulemma jopa 42 metriä. Ikää noilla ilmeisesti laivateollisuutta varten istutetuilla puilla oli 1930-luvulla enimmillään pari sataa vuotta. Lienevätkö vielä pystyssä. 

Inon Linnake ja Kivennavan linnamäki päätettiin jättää kuumuuden vuoksi väliin. Sen sijaan kävimme katsomassa Kaukjärveä ja sen lähellä olevaa Pyhälle  Birgitalle omistettua uhrikirkkoa. 

Matkan varrella kuskimme esitteli lukuisia huviloita tai niiden tyhjiä tontteja ja kertoili omakohtaisia tarinoita suomalaisista taiteilijoista, jotka asuivat tai olivat niissä vierailleet. Kuski oli kuulemma jutellut paljon Ilmari Kiannon kanssa, jonka huvila oli Kanervan pysäkin tienoilla vajaa 10 km päässä Merikylpylästä. 

Postikortti: Ehkä tunnetuin huviloista
Kellomäen Harppulinna, Finna/ N. N. 
Simanovskij Lappeenrannan museo

Kuski oli tuntenut myös Ilja Repinin, joka oli aikanaan Terijoen tunnetuin asukas. Mestari asui ja maalasi Kuokkalassa Penaty-huvilassaan, missä kävi paljon vieraita. Repin kuoli 1930 ja poikkesimme katsomaan hänen hautaansa Penatyn puistoon. 

-Vein aika monta hotellivierasta Repiniä tapaamaan. Sillä oli keskiviikkoiltapäivällä kaikille avoin vastaanotto. Silloin häntä pääsi tapaamaan myös ne, jotka eivät kuuluneet samoihin piireihin. Monet olivat haltioissaan tavattuaan kuuluisan maalarin ja ihastelivat hänen suomimyönteisyyttään, muisteli kuski. 

Harppulinna tuhoutui jatkosodassa, mutta siitä on nyttemmin tehty pienoismalli, jonka avulla huvila voitaisiin rakentaa uudelleen. Carl Johan Cedercreutz on muistellut Harppulinnaa kirjassa Terijoki Paratiisi meren rannalla kuvaillen sitä mielikuvitusta herättäväksi sekamelskaksi, jossa: 

"Suunnittelija oli saanut vapaasti käyttää mielikuvitustaan, ja hän oli totisesti käyttänyt tilaisuutta hyväkseen." 

Tuollainen paikan kuvailu saa totisesti himoitsemaan paikalle pääsyä. Harmi, että tällä matkalla ei ollut aikaa mennä sisälle, mutta hauskalta se näytti. 

Jotenkin tuntui käsittämättömältä, kuin terijokelainen kylämaisema vain jatkui ja jatkui. Kuski kertoi ylpeänä, että kylänraitti oli lähes 9 kilometriä pitkä. Lyhythän se oli jos sitä vertaa vieressä olevaan, rakentamattoman, kymmenien kilometrien pituiseen joutomaana olevaan yhtämittaisen hiekkarantaan... mutta eipä sitä nykyaikanakaan monessa paikkaa näy 9 km pitkää taajamaa huviloineen, kauppoineen ja ravintoloineen. 

Palattuamme olikin päiväkahvin aika. Joimme kahvit Eedenin puutarhassa Hilman mustikkapiirakan ja vatkatun vaniljakastikkeen kanssa. 

Jäin istumaan hetkeksi pöytään muiden lähdettyä viettämään rantaelämää. 

Kirjoitin muistiinpanoja Bujo-päiväkirjaani, ja Onerva kiinnitti siihen huomiota, kun tuli korjaamaan pois kahvikuppeja. Tarkkasilmäinen tyttö, kuten Terttu Autereen dekkarista olemme saaneet lukea. 

Sainkin siinä luontevan tilaisuuden hieman haastatella Onerva hänen kohtaamiensa murhatapausten vuoksi. Tuntui siltä, että Onerva oli hyvin selvinnyt kohtaamistaan järkytyksistä. Lääninetsivä Juhani Kuikan kanssa käydyt keskustelut olivat kuulemma kovasti helpottaneet oloa. Punastumisesta päätellen keskustelujen ohella oli tullut koettua myös kädestä pitelemistäkin, mutta kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että Onerva on samaa vankkaa tekoa kuin poliisinrouva Elisabeth Urhonen (Metropoliitta Panteleimonin dekkarisarja). Vähän näyttää siltä, että Onerva ottanee jatkossakin osaa Kuikan tekemiin tutkimuksiin. Vaikka Kuikka on Urhosta kekseliäämpi poliisi, niin kaikki apu on maalaiskylien juorumyllyjen keskellä tarpeen. 

Kysyessäni Onervan tuntemuksia, hän kertoi, että ensimmäinen murhatutkimus (Kuka murhasikan rouva Holmin?) oli kyllä pahempi, vaikka tällä toisella (Kuolema Eedenissä) kertaa hän oli lähempänä murhapaikkaa. Palasin Onervan kanssa sisälle taloon, ja matkalla hän yllätti minut kysymällä:

-Haluaisitko nähdä alkuperäisen murhavälineen? Saimme sen takaisin rantakahvilasta, jonka pöytään murhaaja oli sen vienyt (ei spoilata mikä väline oli kyseessä). Pistimme sen vaataantulohallin vitriiniin. Ei sitä käyttöönkään enää iljennyt ottaa, vaikka pestyhän se on sen jälkeen. 

Tottakai halusin nähdä, kukapa dekkareiden ystävä ei haluaisi. Tässäpä olisi kerrottavaa Facebookin Dekkariryhmäläisille!

Kuva: Finna, tuntematon kuvaaja,
Lappeenrannan museot

Ennen päivällistä kävin pikaisesti päiväuinnilla. Rannalla oli melkoinen väkimäärä, vaikka olikin ihan tavallinen sunnuntai, eikä rannalla ollut erityistä ohjelmaa. 

Ehdin pistäytyä myös kahvilla Lottien rantakahvilassa. Siitä tulikin nostalgisen isänmaallinen olo. Viimeksi olen Lotta-kupista juonut Lotta museossa Tuusulanjärven rantamilla, missä kerroin Marttojen sota-ajan toimista vajaa 10 vuotta sitten seminaarissa, jossa esitelmöi myös mm. Lasse Lehtinen. 

Päivällisellä keskustelimme Terijoen huvilaelämästä ennen ja nyt. Herra Korhonen tiesi kertoa, että väkeä ja työläisiä oli paljon. Yksin ajureitakin viitisen sataa:

-Omalla tapaa vilkasta oli molempina aikoina, mutta seuraelämä on vähentynyt kovasti niistä ajoista, jolloin kymmenet vossikat kuljettivat iltakaudet väkeä kutsuilla toisille ja taiteilijoita saattoi tavata missä tahansa. Harva ulkomaalainen palasi Terijoelle ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Kun porukalla muisteltiin, niin oli niitä muutamia. Yksikin Terijoelle sydämensä menettänyt mies matkustaa tänne Balkanilta saakka joka vuosi. 

Jotkut olivat olleet päivällä Terijoen kansainvälisissä urheilukisoissa ja intoilivat Räkköläisen 190 m korkeushypystä. Myös Ruokolaisen keihäänheittoa kehuttiin. Heitto ylsi 59,03 metriin joten pidin suuni visusti kiinni etten vahingossa puhuisi mitään nykyisestä keihäänheitosta ja keihäistä. 

Kuva: Kylpylä-kasino, Finna/ tuntematon
kuvaaja, Lappeenrannan museot, 

Syönnin jälkeen lähdimme hummaamaan kasinolle. Menestystä ei ollut rahassa eikä rakkaudessa, mutta hyvä niin, sillä kummastakaan ei olisi ollut iloa kotiinpaluun jälkeen. 

Kasinolla käynnin jälkeen olikin aika pakata tavarat. Kerroin Onervalle, että minut otetaan kyytiin myöhään yöllä, enkä tarvitse palvelua enää. 

Onneksi kaikilla oli väsy tai tarvetta yksityisyyteen niin, että talo hiljeni odottamaan uutta viikkoa jo puolilta öin. 

Itse pidin ikkunaa auki ja kuuntelin kuinka vossikat kopsuttelivat pääkadulla ja välillä harvakseltaan kuului autojenkin ääniä. Kauempaa naapurustosta kuului musiikkia. 

Kun vihdoin koitti kotiinlähdön aika, hiivin hiljaa takaisin urheiluvälinekomeroon miettien, että aikanaan Kuokkalassa asustellut Tuuli Reijonen oli oikeassa 

Kuka voisi unohtaa lämpimiä elokuun iltoja maininkien huokuessa hiekkoja vasten, kiiltomatojen kimallusta ruohikossa, sirkkojen siritystä, tähtien kuvajaista laguunin tummissa vesissä Kronstadtin tykkien tuontuostakin jylistessä ja sen valonheittäjien pyyhkiessä hiljaisia rantoja! 

Ennen kaikkea on ikävä auringon hehkuttamia hiekkarantoja, reheviä puutarhoja pitsihuviloiden uinuessa niiden sylissä. (Katkelma kirjasta Terijoki 1.  Paratiisi meren rannalla). 

Itselleni toki jää ikävä myös paikan kultturelliä tunnelmaa, keskusteluja täyshoitolan terassilla ja tuntemattomaksi jääneen oopperalaulajan iltakonserttoa, joka kiiri vettä pitkin ties kuinka kaukana olevalta huvilalta. 

*  *  *

Aikamatkailu on valitettavasti fiktiota, mutta kirjoittaessani pyrin siihen, että urheilutarvikekaappiin ilmiintymistäni lukuun ottamatta tarina voisi olla tosi. Rajajokea kuvaava valokuva on pari vuotta myöhemmältä ajalta, mutta rakennusten pitäisi olla kuten kuvassa. Terijoen kylänraitista en löytänyt hyvää kuvaa 1930-luvulta, mutta oletan, että saman tyylisiä kauppakeskittymiä oli myös vuonna 1937 kuin 1900 vuoden tienoilla, sillä Terijoen liikekeskittymä oli yhtäkaikki, muodostunut pääkadun varteen. 

(EDIT/2025 Löysin kevätsiivoilua tehdessä 2025 muistiinpanopaperin, mihin olen kirjoittanut joitain tietoja tekstiä varten, mutta mitään niistä en ole käyttänyt yllä. Kirjaan ne tähän nyt. Tietojen ajankohtaa en ollut kirjannut. 

Täyshoitovuorokausi maksoi 20-30 mk (nykyrahassa vuodesta riippuen noin 10-15 euroa 1919-1939 välillä). Huvilan vuokra koko kesältä 300-2500 mk (noin 120-1200 euroa). Monissa huviloissa oli oma puisto, tenniskenttä ja vesijohto. 

Välimatkat: Lehtikuusimetsä-Raivola 10 km, Rajajoen puna-valkoiselle sillalle 18 km, Rakkauden haudalle 10 km. 

Kronstad ja keinotekoiset patterisaaret näkyi Terijoen rannalta. 

Terijoella oli ehkä Suomen kaunein upseerikerho ja Suomen kaunein Ortodoksikirkko. 

Ja sitä hiekkarantaa oli yhteensä 30 km. Kirjoituksessa mainittu määrä oli vain Terijoen taajaan asuttu huvilanauha-alue.) 

Soffamatkaa varten luetut kirjat ja katsotut ohjelmat:

Terttu Autere Murha Eedenissä (kirja, jonka ympäristöön aikamatkani johti)

Kalle Isokallio Terijoki takaisin
Sirpa Kähkönen Vihreä kamari
Mikko Uotinen Uhatut pitäjät: Kivennapa ja Uusikirkko... 
Terijoki 1: Paratiisi meren rannalla
Terijoki 2: Unelma ennen myrskyä
Terijoki 3: Helmi heleän lahden
Ritva Heikkilä Terijoki, Kadotettu paratiisi
Esteri Kähönen Entinen Terijoki - kylämuistoja 
Aurinkoinen Terijoki 
Aamulehti 20.7.1937
Kannaksen lehti 16.7.1937
Kansan työ 20.7.1937
Karjala 22.7.1937
Käkisalmen Sanomat 17.7.1937
Oriveden Sanomat 15.7.1937
Yle Arvo Turtiaisen Kannaksen kierros - dokumenttisarja. 
Sekä Jussi Miikkulaisen  YouTube-kanavalla olevat laadukkaat videot Terijoesta, joita on useampia mm. Minun Terijokeni. 

Muuta luettavaa

Jos Terijokeen liittyvät romaanit kiinnostavat, niin lisälukemisena voisi olla tekstissä mainitun 

Unto Seppäsen Juhlat meren rannalla kirjan ohella mm. 

Jörn Donnerin Vesi on verta sakeampaa alkaa vuoden 1918 tienoilla pakomatkalla Rajajoen Suomen puolelle. 

Jaakko Terenttilän Huvilakylän Josi, jonka sijoittaisin Terijoelle, kuten Autereen Kuolema Eedenissä kirjankin. 

Pia Pirilän Hospodi, sanoi Terijoen tätä vaikuttaa hauskalta

Ensi Niiinivaaran Hiljaiset rannat kertoo suomalaisen rivieran kahden kerroksen väestä Terijoen loiston aikana

Veijo Meren Kersantin poika kertoo kesästä 1939

Salme Aemelaeus Kaksi lakeutta kirjassa kerrotaan kirjoittajan isovanhempien ja heidän vanhempiensa tarinaa Kurikassa ja Terijoella Rautatien rakennusaikaan 1800-luvulla. Sen jatko-osa Marraskuun vuokot alkaa vuodesta 1919 Terijoelta. Myös kirjassa Kultaisten rantojen Kannas, ollaan Terijoen tietämillä. 

Irmeli Viherjuuren kirja Anna Virubova Keisarinnan hovineiti kertoo Annasta, jolla oli ruhtinaallinen huvila Terijoella

Vera Andrejevan Talo Vammelsuussa on muistelmateos, jossa tutustutaan moniin suomalaisiin kuuluisuuksiin Terijoella

Ritva Heikkilä Terijoen vuodenajat 

Muista Terijoki-kirjoista vaikuttaa kiinnostavalta ainakin: 

Kouluelämää ja elämänkoulua Terijoella.

*  *  *

Sponsoreita ei ollut tälläkään soffamatkalla, mutta ihan mieluusti käyn kokeilemassa aikamatkaa heti, kun joku keksii aikakoneen ja lähettää lipun.