Soffamatkalla Etelä-Koreassa 1 Jejun saari

Mitä enemmän lukee, sitä enemmän tulee esiin sattumia. Kuten olen kertonut, olen elänyt jotain ihme aasialaista kautta jo kohta 9 kuukautta. Tänä aikana on tullut kulutettua itäaasialaisia hömppäelokuvia ja kirjoja sekä runoja samalta suunnalta sekä Lähi-Idästä. Kevättalvella kuuntelin päivälenkillä äänikirjana Älä jätä hyvästejä. Istuin tyhjässä leikkipuistossa ja kuuntelin Jejun synkkää historiaa. Lenkin jälkeen keitin mukillisen teetä ja siirryin soffalle katsomaan korealaista televisiosarjaa, josta olin kuullut kehuja. Yhtäkkiä tajusin, että ollaan samalla saarella! 

Kun puoli vuotta oli täyttymässä, olin kissojen seuralaisena muutaman päivän paikassa, missä toimi Netflix. Etukäteen olin päättänyt katsoa heti kun on mahdollista eteläkorealaisen draamasarjan viime vuodelta: Kun elämä antaa sinulle mandariineja (When Life Gives You Tangerines). Kuulin siitä alkuvuodesta ja kiinnostuin.

Kirja kertoo haenyot-naisen tyttärestä Ae-Sunista, joka haaveilee tulevansa runoilijaksi ja naapurin pojasta Gwan-Sikistä, joka pienestä pitäen tuntuu rakastavan tyttöä haluten suojella tätä antamalla ruokaa, jota tyttö ei saa isänsä suvun talossa. Isä on kuollut nuorena, ja äitikin kuolee kun tyttö on noin 10-vuotias. Eletään 1960-lukua.

Sarjan tapahtumapaikka on pääosin Jejun saarella. Saari on Etelä-Korea isoin ja kooltaan vähän isompi kuin koko Ahvenanmaa maapinta-alaltaan tai Inari järvi ja Oulunjärvi yhteensä, ja sen väkiluku on noin 666 000 henkeä, eli ihan pikkusaaresta ei ole kysymys. Saari sijaitsee eteläisessä osassa Koreaa. Matkaa mantereelle on noin 83 km. Saari on nykyisin erityisitsehallintoalue. 

Ilman sarjaa en olisi tutustunut saareen, vaikka kuuntelussa olikin sattumalta juuri silloin samaiselle saarelle sijoittuva, eteläkorealaisen vuonna 2024 Nobel-palkitun Han Kangin (s. 1970) kirja Älä jätä hyvästejä. Nimi on suomeksi aavistuksen hämäävä, sillä se on koreaksi enemmänkin me emme jättäneet hyvästejä. 

Kuvassa äänikirjan kansikuva ja sattumalta kirjan kanssa nauttimani välipala mandariinit. 

Han Kang oli ensimmäinen Nobel-kirjailija, jonka kirjoja olin lukenut jo ennen palkinnon myöntämistä. 

Olin palkinnon julkaisun aikaan lukenut molemmat hänen silloin suomennettu kirjansa eli Vegetaristin ja Valkoisen kirjan. Vegetaristista pidin, (en täysin haltioituneena, mutta tykkäsin kovasti). Sen sijaan Valkoisesta kirjasta olin kirjoittanut muistiin että se oli liian valkoinen minulle; liian hidastempoinen. 

Samaa hitautta oli Älä jätä hyvästejä kirjan alkupuolella. Tässäkin kirjassa tykkäsin kirjoitustyylistä, mutta totesin tavatessamme ystävälleni, että kirjassa ei ollut tapahtunut ensimmäiseen neljään-viiteen tuntiin muuta, kuin lintu, jota päähenkilö lähti hoitamaan sairaalaan joutuneen  ystävänsä kotiin oli kuollut. Hieman myöhemmin laitoin hänelle viestin, että tirppa ei ehkä sittenkään kuollut. 

Hivennen mystistä....  Ei siis ollut ihme, etten ollut vielä tuolloin edes katsonut, missä saari sijaitsee, saati sitten etsinyt siitä muuta tietoa. 

Kirjassa kerrotaan lintujen hoitamispuuhien ohella Jejun kansannoususta. Aamuyöllä 3. huhtikuuta 1948 noin 500 vasemmistolaista sissiä ja jopa 3000 tukijaa hyökkäsi poliisiasemia vastaan sen aikana 11 saaren 24 poliisiasemasta joutui hyökkäyksen kohteeksi ja ainakin 30 poliisia kuoli. Tämä ei jäänyt tähän. Kapinan alettua sitä kukistettiin voimallisin keinoin. Tarkkaa kuolleiden lukua ei tiedetä, mutta arviot ovat suuria, vähintään 14 373 vahvistettua kuollutta, mutta se on vain vähintään, puhutaan jopa 10% väestön surmaamisesta eli uhriluku voi olla ollut muutama kymmenen tuhatta. Taloja poltettiin noin 39000 kappaletta ja kylistä poltettiin noin 70%. Yksittäiset taistelut jatkuivat vuoteen 1950. Ja kuten kirjakin kertoo, asiasta vaiettiin yli 40 vuotta, mikä jätti syvät jäljet paikallisiin.

Kuuten usein saarilla, on Jejullakin omia erityispiirteitään. Saarella on ollut oma kieli, joka nykyisin on uhanalainen. 

Saari tunnetaan myös säilyneestä shamanismiperinteestään, mikä esiintyi myös tv-sarjassa. Päähenkilön miehen Gwan-Sikin isoäiti on shamaani. 

 

"Olisinpa halannut sinua vielä silloin kun voin."

Hyvästejä jätetään molemmissa teoksissa.

TV-sarja on pitkä, reilu 16 tuntia, eikä ihan yhdeltä istumalta katsottava sillä ainakin minulta, tv-sarjoja yleensä vain pötköön pyjamapäivänä katsovalta, kului poikkeuksellisesti aikaa jaksojen sulatteluun. Silloin harvoin kun innostun sarjoista, katson dekkarisarjaa16 tuntia putkeen käyden välillä vai jääkaapilla, kahvinkeittimellä ja kylppärissä. Tässä sarjassa kaksi jaksoa alkoi olla maksimissaan. Kokonaista kolmea jaksoa en katsonut yhtenäkään päivänä, vaikka aikaa olisi ollut.

Niinpä vajaa puolet sarjasta jäi kesäkuulle, jolloin olin jälleen kissojen seuraneitinä. Jatkoin katselua kohdasta, missä Soulissa opiskellut Ae-Sunin tytär suunnittelee häitä.

Televisiosarja kattaa koko Ae-Sunin elämän. (Kuvassa pääosan esittäjät nuorina). 

Mukaan mahtuu iloa ja surua. Välillä itkin silmät päästäni, kuten Ae-Sunin ja Gwan-Sikin tytär aina välillä, välillä hyrisin tyytyväisyydestä ja milloin mistäkin tunteesta. Ei siis ihme, että sarjaa on kehuttu. Ehdottomasti kehun minäkin.

Sarja ei tyydy olemaan korealainen Kauniit ja rohkeat, missä mielestäni koskaan ei näytetä juuri mitään muuta kuin kahta ihmistä puhumassa. Tässä näytettiin. Opin sarjasta kalastuksen ohella monia muita arkielämän asioita. Vessassa ei kyllä taittu käydä tässäkään sarjassa, ei edes itkemässä. 

Lisäksi sarja esitteli jejulaisia maisemia ja kulttuuria. Googlettaa piti mm. sarjassa esiintyvät patsaat, mutta myös Etelä-Korean historiaa. Olen pitänyt Etelä-Korea teknologian huippumaana, mutta eihän se sitä ollut.

En nyt tässä paneudu Koreoiden alueen historiaan, mutta sekin on pitkä. 1300-luvulta vuoteen 1910 maa oli melkoisen suljettu ja kunfutselainen. Sitten tuli Japanin miehitysaika, noin 35 vuotta, jota seurasi maan jako kahtia 38. pituuspiirin kohdalta.

Elämä pitkän miehityksen jälkeen ei koskaan ole helppoa. 1950-luvulla Etelä-Korea oli hyvin köyhä maa, Korean sodan päättyessä 1953 se oli yksi maailman köyhemmistä maista (ja pitää ottaa huomioon, että maailmassa, jopa Euroopan mantereella oli tuolloin köyhiä maita). 

Sitten 1960–80-luvuilla tapahtui nopea talousihme ja maasta tuli demokratia 1987. Kehitys alkoi 1961 kun uusi johtaja otti tavoitteeksi kehittää maata tyyliin tuo enemmän kuin viet. Aloitettiin kevyestä tekstiiliteollisuudesta ja edettiin raskaaseen teollisuuteen ja vähitellen elektroniikkaan. Valtio tuki suuria, perheiden omistamia monialayrityksiä ja niiden laajentumista. Esim. Samsung tunnettiin aluksi enemmänkin nuudeleistaan ja tekstiileistään, mutta on nykyisin elektroniikkajätti.

Keskeinen osa kehittymistä oli myös koulutus. Vanhemmat kasvattivat lapsiaan, ei vain poikia vaan myös tyttöjä kuten sarjassa opiskelijoiksi. Myös päähenkilöiden tytär lähti opiskelemaan yliopistoon ja täydensi vanhempien kustannuksella opintojaan Japanissa.

Vuoden 1960 tienoilla Etelä-Korea oli samoilla viivoilla talouden puolesta kuin Ghana. Nykyisin se on vuodesta riippuen 10-15 kärkimaa joukossa.

Se tieto, mitä olisin itse olisin kaivannut sarjaa katsoessa oli korealainen iän määritys. Etelä-Korea siirtyi vasta 2023 kansainväliseen iän laskemistyyliin. Sitä ennen lapsi oli syntyessään vuoden vanha (no, munasolun liikkeelle lähdöstähän on reilu 9 kuukautta) ja vuosi lisättiin ikään uudenvuodenpäivänä, ei syntymäpäivänä. Näin lapsi saattoi olla korealaiselta iältään lähes 2 vuotta vanhempi, mitä länsimaissa on totuttu. Jossain kohdassa sarjaa ajattelinkin, että lapsi oli todella pieni ikäisekseen. Mutta ei ihme: 31.12.syntynyt lapsi täytti todellakin seuraavana päivänä 2 vuotta.

Jejun saaren kulttuuri poikkeaa mantereesta, kuten on käynyt monilla muillakin saarilla eri puolilla maailmaa. Esimerkiksi jejun murre on lähes oma kielensä, niin erilainen, että monille mannerkorealaisille se on vaikea ymmärtää. Samoin on esimerkiksi Sisiliassa ja jopa Venetsiassakin, joka ei ole kovin kaukana Manner-Italiasta. 

Jejun ruoka sisältää paljon meren antimia, mustaa sianlihaa (heuk-dwaeji), merilevä ja Jejun erikoishedelmät (esim. mandariinit), joita tv-sarjassa näkyy monissa kohtauksissa, vaikka niitä ei juuri näy kasvatettavankaan (itse muistan vain kaalipellot). 

Jejun saari on tuliperäinen (tulivuori on sammunut, mutta hallitsee maisemaa). Saarella on peräti kolme luontoon liittyvää Unescon maailmanperintökohdetta. Sen lisäksi ainakin haenyeo - naisten sukelluskalastus löytyy Unescon aineettoman perinnön listalta. 

Paikalliset sanovat että saarella on paljon kiviä, tuulta ja naisia. Kiviset rannat ja musta maaperä näkyy sarjassakin. Tuulet ja myrskyt pieksevät rantoja ja jälkimmäinen on aiheuttanut monien kalastajien kuolemisen merellä. 

Itselleni oli uutta, että saarella on ainutlaatuisia kivipatsaita joiden uskotaan alun perin suojelleen kyliä pahoilta hengiltä.

Patsaiden nimi on Dol hareubang. Ne ovat basalttikivestä veistettyjä hahmoja, joilla on: suuret silmät, leveä nenä ja hatun kaltainen päähine. Sarjassa niitä näkyy siellä täällä. 

Jejullakin olisi kiva matkustaa. Se onkin suosittu turistikohde. Sarjassa päähenkilö ylittää meren ainakin kerran laivalla, mutta nykyisin sinne pääsee tiheään lentokoneilla.

Ja mitä sitten jatkossa? Itse jään odottelemaan josko amerikkalaisen Lisa Seen kirja Jejun naissukeltajista The Island of Sea Women pian suomennettaisiin. Kirjailijalta löytyy jo neljä suomennettua kirjaa, joten ei se mahdoton toive ole.

Kuvat kirjan kantta ja mandariinejä lukuun ottamatta valokuvia televisioruudusta rajattuna kyläpaikan seinät pois.

Soffamatka Karstiin

Nyt oli kyllä vaikea paikka matkustaa. Edes soffalla. Kirjoja löytyi kyllä, mutta missä tarkalleen sijaitsee Karsti? Karsti on vuoristo Balkanilla. Karsitksi kutsutaan aluetta joka sijaitsee nykyisin Koilis-Italian ja Lounais-Slovenian alueella. 

Karsti on myös yleisnimitys maaperälle, jossa liukenevat kivilaadut kuten kalkkikivet rapautuvat veden vaikutuksest niin, että niihin alkaa esimerkiksi tulla selkeitä juonteita, jotka saavat kivipinnat näyttämään kuin epämääräisen muotoisten laattojen peittämältä laatoitukselta, missä laattojen välinen laasti on kulunut pois. 

Rapautumisen edetessä urista voi muodostua järviä myös maan alle. Rapautua voi myös muilla tavoin. Nimitys tälle maaperätyypille on peräisin Välimeren tältä alueelta. 

Karsti alueita on lähes koko maapallolla. Suomessa niitä ei ole isoja alueita. Isoimmat lienee Lohjan kalkkikivialueella. Esiintymiä on vähän, koska maaperämme on pääosin graniittia. Kovat kivilaadut ei juuri liukene. 

Kartasta katsoen näyttäisi, että vähiten karstia esiintyy Etelä-Amerikassa, eniten ehkä Kauriin kääntöpiiri tuntumassa Kiinassa. 

Luin hiljattain uudestaan slovenialaisen, nuorena kuolleen runoilijan Srecko Kosovelin  (1904-1926) runokirjan Punainen raketti : valitut runot. 

Kirjan on ansiokkaasti kääntänyt Kari Klemelä 2010. Kirjoissa minulle on tärkeintä tarinat, joten harvoin innostunu sanojen valinnasta tai järjestyksestä niin paljon, että tunnen tarvetta mainita kääntäjää. Nyt sellainen tarve tuli. 

Kosovelin kuolemasta tuli sata vuotta 26.5.26, mutta runoissa on edelleen tenhovoimaa. Ainakin minua ne puhuttelivat. Valitsin kuvaan syksyisen runon, koska kohta se on taas käsillä. Syksy. Kesäpäivän seisaushan oli eilen ja nyt mennään syksyä kohti. 

Kosovel oli slovenialainen, mutta nykyisestä Italian rajasta on Sezanaan matkaa vain pari kilometriä. 

Kisovelin syntymäpaikka liitettiin vuonna 1920 se Italiaan ja toisen maailmansodan jälkeen Jugoslaviaan, nyttemmin Sloveniaan. 

Viimeaikoina olen lukenut ja ratkonut geomysteereitä paljon Euroopan maista ja jollain tapaa hämmästynyt siitä, kuinka monesti rajoja on siirrelty. 

Sezanan kanssa siirtely tapahtui melkolailla kiivaaseen tahtiin. Kosovelkin ehti asua kahdessa eri maassa, vaikka eli vain lyhyen elämän. 

Lukisin mieluusti Kosovelia enemmänkin. Lyhyestä elämästä huolimatta, hän ehti kirjoittaa noin 500 runoa ja toisen saman verran luonnoksia, jotka eivät ehtineet valmiiksi. Melkein kaikki julkaisukelpoiset runot ja teksit on julkaistu viimeistään Kosovelin 100 vuotisjuhliin mennessä. Näistä suomeksi on käännetty tällä hetkellä vain tämä runokirja. 

Toinen kuuluisa slovenualainen alueen kirjailija oli Boris Pahor (1913-1922), jonka pääteos Nekropoli (1967) perustuu hänen kokemuksiinsa keskitysleireillä. Kirja on suomennettu vasta 20 vuotta sitten, joten en vielä ole "ehtinyt" lukea sitä. Ehkä se on tämän vuoden keskityskeirikirjani. Pahoilta ei käsittääkseni ole suomennettu muita kirjoja. 

Karstin alueen isoin kaupunki, Italian Trieste kuului Kosovelin syntymän aikaan Itävalta-Unkarin rannikkoon. Se oli aikanaan Habsburgien valtakunnan tärkein satama. Kun Wienistä tai Prahasta haluttiin merelle, mentiin Triesteen. Kaupunki oli Itävalta-Unkarin "ikkuna Välimerelle". Siksi se kuuluu yhä vahvasti saksankieliseen kulttuuriseen muistoon. 

Triesten alue on aikojen saatossa kiinnostanut saksalaisia samoin kuin Tanger ranskalaisia ja Istanbul tai Intia brittejä. Alueella on riittävästi tuttuutta mutta kuitenkin vähän seikkailua. 

Triestessä on asunut pitkään saksalainen dekkarikirjailija Veit Heinchen, joka kirjoittaa asuinalueelle sijoittuvia dekkareita, kuten teki aiemmin Donna Leon Venetsiassa. 

Olen lukenut Heinchenin kirjoista Kullekin suo kuolemansa ja Karstin kuolleet.

Mikään kirjojensa fani minusta ei tullut, mutta eurooppalaisista dekkareista vähiten minua ylleensäkin kiinnostaa saksalaiset dekkarit, vaikka televisiosta katson mielelläni saksalaisia dekkarisarjoja. Ihmismieli on kummallinen tässäkin asiassa. 

Kullekin suo kuolemansa -kirjan nimi on peräisin Rainer Maria Rilken runosta 

"Oi Herra, kullekin suo kuolemansa se joka kypsyy hänen ruumiistansa,kaipuustansa, hellyydestään, hädästään.” 

Rilke vastusti ajatusta tasapaksusta, massatuotetusta kuolemasta, joita kohdataan nykyisin sairaalan anonyymeissä sängyissä. Hän uskoi, että kuolema kantaa mukanaan koko eletyn elämän merkitystä, ja siksi kuolemankin pitäisi olla yksilöllisempi. Kuolema ei ole vain loppu, vaan elämän huipentuma. Rilkekin vietti aikaansa tuolla alueella. 

Heinichen ei kyllä oikeastaan kirjoita pelkästään murhista vaan Euroopan rajasta. Ensimmäisessä kirjassa eletään vuotta 1999, jolloin Jugoslavian hajoaminen oli vielä tuoreehko asia. 

Karsti ja Trieste ovat alueita, joissa latina, germaani ja slaavi kohtaavat. Siksi samoja maisemia ovat kuvanneet niin saksalaiset, italialaiset kuin sloveenitkin kirjailijat yli sadan vuoden ajan. Murhajuonet vanhenevat, mutta rajaseudun identiteettikysymykset eivät.

Triestestä kotoisin on myös Italo Svevo (1861-1928), jonka kirjan Zenon tunnustuksia olen joskus lukenut. Kirja itsessään oli hyvä, mutta kansi aika surkea, aikansa lapsi. 

Kirjassa Zeno Cosini kirjoittaa psykiatrinsa kehotuksesta elämäkertansa. Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua ennen psykoanalyysiin harkintaa. 

"Elämä ei ole rumaa eikä kaunista, mutta kyllä omaperäistä."

Cosini lopettaa psykoanalyysinsä ja kostoksi psykiatri julkaisee elämäkerran. 

Svevo sai kirjan idean käännettyään Sigmund Freudin Unien tulkinnan italiaksi. Zenon tunnustusten lisäksi Svevolta on suomennettu kolme kirjaa 20:sta. 

Karstin alueen kirjailijoista ei kuulemma kannata unohtaa myöskään Claudio Magrista. En ole aiemmin kuullutkaan koko miehestä, mutta tätä kirjoittaessani huomasin, että ainakin alueesta kertova Toinen meri täytyy lukea. Magrisin tunnetuimmat kirjat lienevät Tonava ja Mikrokosmoksia. 

Soffamatkalla Etiopiassa

Etiopiaa voisi sanoa ihmiskunnan kehdoksi. Siitä huolimatta sieltä oli vaikea löytää luettavaa. Ilman lähetystyötä se olisi suomeksi lähes mahdotonta. Tänään, 28.5. on Etiopian kansallispäivä, joten onnea. 

Maan pääkaupunki on Addis Abeba, jonka nimen muistan kiehtoneen mieltäni jo lapsena. Sitä en muista, missä yhteydessä kaupungin nimen kuulin. 

Etiopiassa on oma kalenteri, joka perustuu mm. koptilaisten kalenteriin. Kuukausia on 13, joista yksi on 5-6 päiväinen, muissa on 30 päivää. Uudelle vuosituhannelle siirryttiiin vuonna 2007, jolloin vietettiin näyttäävästi Milleniumia. Vuosi vaihtuu syyskuussa ja vuorokausi alkaa aamulla kello 6.

Hyvä tulkki on aarre: maassa puhutaan 90 eri kieltä ja 200 eri murretta. Anhara on valtion työkieli ja siinä ominaisuudessa myös eräänlainen yleiskieli, vaikka sitä ei puhuta koko maassa. Lähetyskirjojen mukaan joku porukasta osaa aina anharaa, mutta kirjani ovat 40 vuotta vanhoja, joten en tiedä nykytilannetta. Oromon kielellä on enemmän puhujia. Kaikki 90 puhuttua kieltä ovat maan virallisia kieliä. Nykyisin englanti on lukioiden ja yliopistojen virallinen kieli. Katoamisvaarassa kielistä on 22. Näitä kun ajattelee, niin Suomen suomi, ruotsi ja saamenkielet vaikuttavat mitättömän vähäisiltä. 

Monesti unohtuu, että Eriopia on myös kristinuskon kehto. Maa oli Armenian jälkeen toinen, joka otti kristinuskon valtionuskonnoksi. 

Olen aina ihaillut lähetystyöntekijöitä ja hoitohenkilöstöä, jotka opiskelevat kieltä ja matkaavat avustustyöhön maailman ääriin. Lukiossa meillä kävi joku lähetyssaarnaaja Taiwanista tai Kiinasta, en enää muista kummasta, ja yliopistoaikana mietin jossain vaiheessa, että jos ei olisi ollut poikakaveria ja suunniteltua elämää, olisin minäkin halunnut kieltä opiskelemaan lähetystyöntekijäkursseille. Sinne suunnisti yksi opiskeluaikainen tuttavapariskunta. 

Outsider Etiopialainen perintö oli ensimmäinen lukemani kirja Etiopiasta. Lukeminen tosin osoitti, että kirjassa siellä oli elänyt vain perinnön jättäjä, ja kirjailijakaan tuskin on käynyt Etiopiassa, mutta tämä oli itselleni eka kirja, missä Etiopia oli edes jossain roolissa ilman että olisi tietokirja.

Etiopialaisesta klinikasta, kertoo Elisa Blombergin Ristinkukkia : tuokiokuvia etiopialaiselta kyläklinikalta. Blomberg työskenteli lähetystyössä klinikalla seitsemän vuotta.

Maan poliittinen historia on afrikkalaiseksi ainutlaatuinen, sillä Etiopia on ollut aina itsenäinen lukuun ottamatta niitä muutamaa vuotta, jolloin Mussoliinin Italia miehitti maan 1936.

Leena Kaartisen Olet vapaa Johannes kertoo samasta ajasta. Kaartinen on toiminut lääkärinä Etiopiassa pitkän aikaa. Kirjan päähenkilö, Johannes on kirjan alussa 10-vuotias, lopussa aikuinen. 

Kirjaa lukiessa nautiskelin kahvia, jonka pavuista osa oli Etiopiasta, osa Keniasta. Vaikka 2,5 on tummuuusasteena minulle melko mieto, niin tuosta tykkäsin. 

Kuvassa oleva Kari Elorannan Alkupiste Nollapiste -kirjassa on valokuvia ja lyhyitä tarinoita Egyptin ja Etiopian väliltä.

Arthud Rimbaud (1854-1891) Kirjeitä Afrikasta ja runoilijankomeetan kirjeitä. Runoilija Rimbaud päätyy Harrariin kahvialan töihin 1800-luvun lopulla. Harrar on Etiopian muslimialuetta. Kirjeet kertovat kuinka herkästä runoilijasta tuli kahvinviljelijä ja asekauppias. 

Itse en ole vielä lukenut Varjokuningasta, mutta kirja odottelee syyskuuta, joka on Afrikka-kuukauteni. 

Maaza Mengiste Varjokuningas kertoo Italian miehityksen ajasta. Kirja alkaa vuodesta 1935. Tiedoksi niille, jotka bongaavat mielellään kirjallisuuspalkittuja tai palkintoehdokkaita, tämä kirja on ollut Booker-palkintoehdokkaana. Tarina pohjautuu kirjailijan isoisältään kuulemiin tarinoihin. Sodassa naisten osa on usein ollut raiskausten uhrin tai kotirintamalla työtä puurtavan osa. Varjokuninkaassa on naisille muitakin rooleja. Kirjassa on oma roolinsa myös Aida oopperalla, joka on yksi lempioopperoistani samoin kuin se oli Haise Selassienkin suosikki. Kukapa ei Aidasta tykkäisi. 

Etiopian kahvikulttuuuri

Etiopiaa pidetään kahvin kotimaana. Legendan mukaan paimen nimeltä Kaldi huomasi vuohien villiintyvän punaisista marjoista. Tarina ei ole välttämättä ikivanha, mutta se kuvastaa paikallista käsitystä: kahvi on osa identiteettiä. Maassa kasvaa villiä arabicaa (Coffea arabica), erityisesti Kaffan alueella – siitä tulee sana coffee ja myös meidän kahvimme.

Paikallisia lajikkeita on tuhansia. Tunnetuimpia etiopialaisia kahveja on nykyisin ainakin Yirgacheffe, Sidamo, Harrar Limu ja Ghimbi. Kahvilajikkeet ovat kevyempiä kuin latinalaisen Amerikan kahvit.  Kahveja kuvaillaan kukkaisiksi, sitruksisiksi ja bergamottisiksi. Yirgacheffe muistuttaa maultaan eniten Earl Grey - teetä. Sidamossa voi maistaa myös persikka ja harrarissa mustikkaa. Villiä kahvia, kaffaakin on edelleen saatavilla. Etiopiasta löytyy korkeuseroja, jotka vaikuttaa makueroihin, kuten myös maaperä ja käsittelyytavat. Yirgacheffe sopii paremmin vaaleapaahtoiseen kahviin, Harrar myös tummempiin. 

Me tunnemme monet erilaiset tee perinteet ja seremoniat, mutta harva puhuu kahviseremoniasta. 

Etiopiassa kahvia ei vain keitetä. Se valmistetaan rituaalisesti. Seremonian nimi on bunna.  

Seremonia kestää usein 1–2 tuntia. Sitä johtaa yleensä nainen – kodin emäntä tai suvun nainen. Tämä on olennaista: kahvi on naisten sosiaalinen näyttämö.

Vihreät kahvipavut pestään. 
Pavut paahdetaan hiilillä avopannussa – Tuoksua kierrätetään vieraiden nenän alle (tämä on tärkeä vaihe). 
Pavut jauhetaan käsin morttelissa. 
Keitetään savisessa pannussa, jonka nimi on jebena (kuvassa). 

Kahvi tarjoillaan pieniin korvattomiin kuppeihin
Kahvia tarjotaan aina kolme kupillista, eikä siitä kolmannestakaan kannata kieltäytyä. Usein kahvia laimenee toista ja kolmatta kuppia kohti. 
Kuppi 1: Siunaus eli Abol
Kuppi 2: Syventyminen eli Tona
Kuppi 3: Siunaus / henkinen hyväätekeväisyys eli Baraka, joka viittaa myös siihen, että seremonian yhteydessä voidaan myös rukoilla. 

Etiopiassa kahvi on hienommaksi jauhettua, kuin suomalaiset kahvit. Kuten kaikissa pannukahveissa, sakkaa jää kuppiin ja suuutuntuma on täyteläisempi. Maku on pehmeä, mutta intensiivinen, ja luultavasti juuri siksi tykkäsin tuosta Kirwa-kahvista.

Suomessa kahvi on nopea piristysruiske, ja useimmiten se juodaan milanolaiseen tapaan kuin lääkkeeksi, eikä napolilaiseen tapaan hitaasti nautiskellen ja seurustellen, kuten opin jollain Italian matkalla. 

Harvoin Suomessa istutaan kahvipöydässä tuntia saati kahta, kuten Etiopiassa. Seremonian tarkoitus on ajan antaminen toisille.

Perinteisesti lattialle levitettiin ennen aloittamista tuoretta ruohoa ja poltettiin suitsukkeita. Kaupunkioloissa ruohoa ei luonnollisesti levitetä, mutta muuten seremoniaperinne elää vahvana. 

Kahviloissa tarjoillaan toki nopeampiakin elämyksiä kuten espressoa ja lattea. 
Kahvin ohella tarjolla on paahdettua maissia (popcorn) ja paahdettua kikherneitä. 

Etiopiassa on vahva ortodoksikirkko, minkä piirissä on paastoaikoja. Paastonaikana ei syödä eläinperäistä ruokaa, mutta kahvia saa juoda mielin määrin. Niinpä pitkiä kahvihetkiä voidaan järjestää ympäri vuoden. 

Kahviseremonia on Etiopiassa naisten hallitsema. Usein nainen on se, joka päättää ketä kutsutaan ja mistä puhutaan. Julkinen valta kuuluu miehille, mutta kahvihetket naisille. Näiden kahvittelujen myötä perheet voivat verkostoitua laajemmalle, mikä onnistuisi pelkästään miesten yhteisössä. Kahvi onkin pehmeän vallan väline. 

Jos kahvitellesa mukana on vain naisia puhutaan usein avioliitosta, lapsista ja niiden tulevaisuuudesta ja elämä tarinoista. Erityisesti miehet juovat kahvia (espresso tai jebena) myös kodin ulkopuolella puhuen jalkapallosta, uutisista ym. Kahvila on siten myös verkostoitumispaikka. 

Vaikka kahvia juodaan Etiopiassa muutenkin kuin seremoniallisesti valmistettuna, ei kahvi ole siellä välttämättä aamun ensimmäinen valinta. 

Sen sijaan juodaan pienistä laseista mustaa teetä runsaan sokerimäärän kanssa joskus maustettuna neilikalla tai kardemummalla. 

Erityisesti maaseudulla raskas työ vaatii enemmän energiaa, joten teehen lisätään maitoa ja joskus myös voita. Jos aamu alkaa genfopuurolla eli ohrapuurolla, juodaan sen kanssa usein maitoa tai vettä. 

Suurkaupungeissa, kuten Addis Abeba, moni nappaa töihin mennessään espresson tai macchiaton tai juo pikakahvia. 

Ihan Addis Abebaan saakka ei tarvitse kahvin perässä lähteä. Etiopilaista kahvia saa nykyisin hyvin myös suomalaisista pienpaahtimoista. Tämän etiopialaisen ostin viime juhannukseksi Porista. 

Erityisesti maaseudun kahvinviljelyalueilla kahvia saatetaan pureskellaan. Viljelmällä syödään marjoja tuoreena. Tuoreen marjan hedelmäliha on makeahko. Myös sisällä oleva papu pureskellaan. Tätä voi kokeilla kotonakin, jos omistaa kahvipensaan. 1 papu vastaa kofeinimäärältään noin 1/15—1/10 kahvikupillisen määrästä. 

Kotona papuja voidaan paahtaa ja pureskella missä vaan papu kerrallaan. Pureskellun pavun voi joko niellä tai sylkeä pois. Maku on voimakas, melko kitkerä ja öljyinen, jälkimaku säilyy suussa pitkään. Piristysvaikutus on nopeampaa, mitä suodatinkahvilla. Ei ehkä ole hyvä idea pureskella montaa papua ensimmäisellä kerralla, mutta itse aion kyllä joku kerta kokeilla, kunhan löydän jonkun jolla on kahvipensas. Lapsuudessani kylän osuuspankissa oli pankkihuoneessa iso kahvipensas, josta kyläläiset saivat papuja omia pensaita varten. Äitikin sellaista kasvatti, mutta mihin lie joutunut myöhemmin. Satoisaksi asti se ei meillä ollut. 

Etiopialainen voi sanoa ylpeästi:
"Kahvi on kotoisin kotimaastani."
Toinen tarina on se, että Punaisenmeren toisella rannalla, Jemenin Mochassa voidaan sanoa:

"Me teimme kahvista juoman ja suositun kauppatavaran." 
Ja molemmat ovat oikeassa, mutta se on sitten toinen tarina. 

Soffamatkalla Togossa

Tämänkin tekstin olen aloittanut pari vuotta sitten ja kirjannut alkuun: "Jälleen kerran tulee alustettua soffamatka, jonka onnistumisesta ei ole hirveän suuria odotuksia. Enhän ole kahdeksan vuoden aikana nähnyt Togosta juuri vilaustakaan. Tähän mennessä olen lukenut muutaman taaperoille suunnatun eläinkirjan, jonka piirtäjä on Togosta kotoisin oleva ranskalainen ja lukenut artikkelin jostain afrikkalaisesta sanomalehdestä, missä kerrottiin togolaisen naisenromaanin julkaisutilaisuudesta paikallisessa hotellissa. Itse kirjasta mainittiin jutussa korkeintaan sen nimi..." Mutta aloitetuilla kirjoituksella on taipumus toteutua, ja toteutuihan tämäkin, joten eikun suunta kohti Togoa. Tänään on siihen sopiva päivä, sillä on Togon 66. itsenäisyyspäivä. Onnea togolaisille! 

Ensimmäiset Togoon liittämäni kirjat oli siis taaperokirjoja. Ne ovat togolaisen kuvittajan, Magali Attiogbén tekemiä ja ainoita, joita olen löytänyt Togossa syntyneen kädenjälkenä. Suomennettuja on ainakin Leppäkerttu, Muurahainen ja Mehiläinen. Sarjaan kuuluu muilla kielillä vielä ainakin Jänis, Orava ja Pöllö -kirjat. 

Kirjat ovat ohuita ja tarkoitettu pienille lapsille. Sanoja niissä ei ole paljon, mutta kuvat ovat kivoja. 

Vaikea sanoa, kuinka paljon ne tai niiden kuvitustyyli kertoo Togosta, sillä taiteilija on muuttanut sieltä Ranskaan 3-vuotiaana 1980-luvulla ja asuu edelleen Ranskassa. Lasten tarinat kuitenkin usein saadaan vähän kuin äidinmaidon mukana, joten ehkä Togossakin on leppäkerttuja.

Jotkut ihmiset keräilevät hyödyllisiä asioita, kuten vaikka timanttikoruja, mutta Kirsin konttuurissa tunnustaudutaan enemmänkin satunnaisten pikkutietojen keräilijöiksi. Tätä kirjoittaessani vilkaisin, mitä tietoja Togosta löytyisi pilvestäni ja löysinkin mm. tiedon, että Togon bruttokansantuotteen kasvuennuste oli 2023-24 peräti 6,3%. Se oli Afrikan yhdeksänneksi isoin kasvuennuste. Isoin ennuste oli Libyassa, mistä tuli päivitys 13. helmikuuta. 

Mauri Sariolan Susikoski Päiväntasaajalla -kirja kuuluu Sariolan loppupuolen tuotantoon. Jotkut ovat moittineet sitä, että rikostarina alkaa varsinaisesti vasta kirjan loppupuolella, mutta itse nautin tarinasta. Etenkin, kun kirjassa matkustetaan Togossakin. Kovin moni suomalainen ei tunne koko maata. Ehkä pitäisi, sillä tälläkin maalla on pitkä historia. 

Togon rannikko kuului muutaman vuosisadan ajan Orjarannikkona (Togo-Benin-Nigeria) tunnettuun Guineanlahden alueeseen, mutta sen alueella (vaivaiset 56 km rantaviivaa joka vastaa esimerkiksi matkaa Turusta Saloon tai Kuopiosta Iisalmeen) ei ollut merkittäviä isoja laivauspaikkoja. Esimerkiksi Lomé ei ollut mikään orjakaupan keskuspaikka, vaan laivaus tapahtui merkittävimmiin Beninissä ja Nigeriassa. Orjarannikkoa enemmän orjia laivattiin kuitenkin Angolasta ja Ghanasta. Isoimmat väestön menetykset kokivat Angola, Kongot sekä Gabon. 

Alueen orjakauppa oli kolmen kauppaa. Afrikasta vietiin orjia Amerikan mantereelle, sieltä vietiin plantaasien tuottamia raaka-aineita etenkin sokeria, kahvia ja puuvillaa Eurooppaan ja Euroopasta tuotiin esimeriksi aseita, metalliesineitä, tekstiileitä, kultakoruja, tupakkaa ja rommia Afrikkaan. Ewe kansa ei ollut sotaisaa tyyppiä, kuten naapurimaassa Dahomey Beninissä, joten orjakauppaa tehtiin, mutta armeijaa ei laajennettu systemaattisesti orjakaupan kasvattamiseksi. 

Rannikkoalue hyötyi kaupasta jonkin verran (lähinnä orjakauppa-alan eliitti), mutta kestävää hyötyä siitä ei juuri ollut, sillä myös Togon alueelta vietiin jonkin verran nuoria ja vahvoja ihmisiä orjiksi. Se tarkoitti luonnollisesti sitä, että nuorten, voimakkaiden miesten häviäminen oli pois paikallisesta tuotannosta ja kehittyisestä. 

Orjakaupan hiivuttua, nykyisen Togon alue siirtyi saksalaisten omistukseen ja siitä muodotui Togomaa. Saksalaiset alkoivat tehdä maasta esimerkillistä siirtomaatta. Saksalaiset määräsivät paikalliset viljelemään mm. kaakaota ja kahvia Saksan tarpeisiin. Työ oli ajalle tyypillistä pakkotyötä ja korkeaa verotusta.

Kehitystäkin oli. Rakennettin teitä ja suunniteltiin kaupunkirakennetta saksalaisella perusteellisuudella. Ehkä infran kehittäminen vaikutti siihen että paikalliset eivät olleet yhtä kriittisiä saksalaisten hallintoon, mitä naapurimaissa Ranskan ja Britannian hallintoon. Tai sitten Ewe kansa oli vain naapureita rauhallisempia luonteeltaan. (Kuva: Saksalainen siirtomaaherra noin vuodelta 1885, Wikimedia commons sivuita).

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ranska ja Britania jakoivat Saksan siirtomaat. Nykyinen Togon alue siirtyi Ranskan omistukseen. Loppuosa Togomaasta siirtyi brittiläiseen omistukseen ja kuuluu nykyään Ghanaan.

Togon pääkaupunki on ollut Lomé vuodesta 1897 lähtien. Kaupunki sijaitsee aivan maan länsilaidalla, nykyisin Ghanan rajassa kiinni. 

Nykyisin koko metropolin alueella asuu 2,2 miljoonaa asukasta (koko maassa hieman vajaa 10 miljonaa). 

Lomén rantaviivassa on hiekkarantaa silmänkantamattomiin. Rantakaistale on kapea ja sitä seuraa maantie ja itse kaupunki. Rantaa pitkin pystyy kävelemään kuvista päätelleen kyllästymiseen saakka (en ole mikään rantaelämän viettäjä). 

"Rikostariastaja Susikoski katseli Finnstarin komentosillalta Togon rannikkoa. Se nousi kapean, ruskeana nauhana horisontin yläpuolelle."

Lomén sataman aallonmurtaja on maan saksalaiselta ajalta, kuten vanhin osa maanteistä ja rautateistäkin. Vanhasta lastauslaituristakin on edelleen runko tallella. 

Pääkaupunki on yhdistelmä modernia kaupunkimaisemaa ja perinteistä katuelämää. Togon korkeimmassa rakennuksessa on nelisenkymmentä kerrosta. Rakennus on hotelli. Rannikon läheltä löytyy korkeita pääkonttoreita, hallintorakennuksia, pankkeja jne, mutta suuri osa kaupungista on matalaan rakennettua. Kaupunki elää enemmän palvelusektorilla kuin teollisuusalalla, mutta esimerkiksi elintarvikkeiden jalostustehtaita ja pientä teollisuuttakin löytyy. Suurteollisuutta ei ole. 

Vaikka iso osa väestöstä asuu kaupungeissa ja esikaupungeissa, myös slummimaisia kortteleita löytyy. Kalliinkin hotellin lähitienoilla saattaa olla tori ja savupiiput voivat tupruttaa savua ilmaan ruuanlaittoaikaan. Parin korttelin päästä voi silti löytää hienoja kahviloita, pikku puoteja ja katukeittiöitä. Itse pitäisin sitä rikkautena.  

Nähtävyyksiä on hiekkarannan ohella Grand Marche -torialue, mistä löytyy shoppailtavaa, katseltavaa ja ilmeisesti myös musiikkiteatteria. Valokuvista näkee, että sieltä voi ostaa myös vaikka peruukin tai afrikkalaisia kankaita. Kankaat näyttävät samoilta, mitä on ollut myynnissä myös Burkina Fasossa. En enää muista, missä valtiossa kankaita painetaan, mutta samankaltaisuus johtuu siitä, että joka maassa ei ole omaa tuotantoa.   

Itse vierailisin mielelläni myös Fetissimarkkinoilla (Féticheurien tori), vaikka tuskin lähtisin ostamaan vieraan uskonnon amuletteja. Tiedä silti - löytyyhän kirjahyllystäni useammat Tarot-kortitkin. 

Togon kansallismuseossa olisi pakko poiketa ja tietysti kävisin katsomassa paikallista vapaudenpatsasta (Independence Monument). Matkoilla olen käynyt myös paikallisessa messussa aina, kun olen ollut kohteessa sunnuntaisin. Niinpä Loméssakin Sacred Hearth -katedraalissa käyminen olisi ohjelmassa. Muraaleja ja patsaitakin löytyy näemmä ihaitavaksi. Ne ilahduttavat aina olipa sitten reissussa Kankaanpäässä tai Roomassa. 

En usko, että pystyisin jättämään väliin käsityöperinnettä esittelevää Village Artisanal -aluetta. Sieltä löytyy erilaisten käsityöläisten työhuoneita ja myyntitiloja: batiikki-tekstiilien ohella puuveistoksia, keramiikkaa ja vaikka mitä. Kokoluokasta en osaa sanoa, mutta ilman kuvien kastelemista mieleeni tuli Fiskars. Veikkaan kyllä, että niin väljästi rakennetusta alueesta ei ole kyse. 

Jossain blogissa kerrottiin, että huoneen vuokraaja oli kehottanut pysymään poissa Ghanan rajan läheisyydestä. Vuokraaja ei ollut pitänyt sitä turvallisena. Lomé on säästynyt konflikteilta. Taskuvarkaita löytyy kaikista suurkaupungeista, joten tuskin lähtisin yökävelylle. 

Susikoski mietiskelee Togon rannikolla (kirja ilmestynyt 1980):

"Ghanasta itään sijaitseva Togo on niin pieni valtio, että sitä kutsutaan Afrikan käsipyyhkeeksi. Myös pitkulainen ja Afrikan rannikolta sisämaahan kapeneva muoto saattaa olla aiheena tähän yliolkaiseen nimityksen. Sitkeästi ja monin kamppailuun on myös Togo raivannut tiensä Afrikan itsenäisten valtioiden joukkoon. Pitkään oli tämä pääasiassa ewe-heimon asuttama maakaistale ollut Saksan siirtomaana. Jo silloin oli sattunut kahnauksia, koska alue sijaitsi Englannin ja Ranskan siirtomaiden välissä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Togosta oli tullut Kansainliiton mandaattialue. Sitten tämä muutenkin pieni maatilkku jaettiin kahtia ja isännäksi tulivat Ranska ja Englanti. Toisen maailmansodan jälkeen se päättyi YKn holhoukseen. Ei kestänyt kauan, kun Ghana itsenäistyttyään repäisi siitä palasen. Kun naapurivaltio aikoi nielaista siitä loputkin, vapaussankari Silvanus Olympio julisti säilyneen itäosan itsenäiseksi. Pian sen jälkeen sai myös Olympio mennä kaikenmaailmantietä. Hänet murhasi eräs erotettu kenraali 1963. Nykyisin monenmoiset itsensä vahvoiksi julistaneet onnenonkijat olivat kärkkymässä valtaa."  Mauri Sariola Susikoski päiväntasaajalla.

Maa on siis pitkä ja kapea, rantaviivaa on vaivaiset 56 kilometriä.

Togolaiseen Lomén satamaan saavuttua Susikoski ottaa yksityisen taksin koko päiväksi. Hinnaksi sovittiin summa, joka oli reilu 100 markkaa. Kuski osaa englantia ja näyttää maan nähtävyyksiä. Opas kertoo, että pääkaupunki Loméssa on 215 000 asukasta. Kirja on julkaistu 1980, joten tiedot lienee noin 1979 vuodelta. Nykyrahassa Susikosken taksi ajelun hinta olisi 67,50 €. 

Aivan ensiksi käydään katolisessa Pyhän sydämen katedraalissa. Se ja paikallinen voodoo tarvikkeita kuten kuivattuja eläimiä ja niiden osia myyvä fetissimarkkinatori on myös nähtävyyksiä, joita nähtäisiin esimerkiksi neljän maan kiertokäyntimatkalla, jos nykyisin matkustaisi Togoon ihan fyysisesti suomalaisen ryhmän mukana. Susikoski kehui kirkon lasimaalauksia kauniiksi. 

Viileyttä etsitään Sariolan kirjassa myös vuoristosta. Kuski osaa esitellä niin puut kuin eläimetkin. Myös voodoo ja uskonto, jossa muillakin on sielu, mainitaan kirjassa.

Voodoosta (vodun) tulee mieleen Juha Metson ja Juha Vakkurin upea kirja Beninistä: Voodoo : Afrikan arkea. Kirjassa on Metson upea kuvitus ja Afrikkaa paljon kiertäneen Vakkurin teksti. Veikkaan, että Togon voodoo on melkolailla samanlaista kuin itänaapurissa Beninissä. Kirja on niin hyvä, että sopii mainita tässäkin. 

Togo on kapea, mutta pitkähkö maa. Samoin kuin Suomessa, sielläkin ilmastovyöhykkeet vaihtuvat pohjoiseen mentäessä. Togossa muutos on näkyvämpi, vaikka kaiketi me olemme tottuneet omaan luontoomme emmekä huomaa kuinka rannikon lehtipuut vaihtuvat havupuihin, puutarhojen kukkalajit ja hedelmäpuut vähenevät pohjoista kohti jne. 

1. Rannikko ja laguunialue. Maisema on tasainen, hiekkapohjainen. Puustossa paljon kookospalmuja ja mangrovea. Rannalla näkee haikaroita ja pelikaaneja. Meriveden ohella ilmakin on vähän suolaista ja kosteaa.
2. Viljelyvyöhyke, jonka maa on punaruskeaa. Öljypalmuplantaaseja, banaani- ja mangopuita pihoisssa. Maisema on vähän mosaiikkinen peltoa, kylää, metsikköä, taas peltoa: maniokkia, maissia ja jamssia. Metsiköt ei ole suuria, vaan kuin pieniä luontotaskuja. Vuohia ja kanoja juoksee vapaana tai paimennettuna. 
3. Keski-Togon ylänkö. Maa nousee, mutta Togon korkein kohta jää alle 1000 metrin. Maisema on selkeästi vihreämpi ja kumpuilee. Metsää on enemmän. Ilma on kevyempää ja viileämpää. Kaakao, kahvi, korkeita palmuja ja bambua. Sadekautena (huhti-heinäkuu ja syys-lokakuu) kaikki on syvän vihreää, mutta luonto ei kuivu täysin kuivana kautenakaan (loka-maaliskuu). Vuoristoalueella on myös vesiputouksia ja puroja. Aamuisin sumua. Luulen, että nauttisin viileämmästä ilmasta, mutta vaikea sanoa, ihastuisinko eläimistöön. 
4. Pohjoinen savannialue. Tämä on tyypillisempää afrikkalaista savannimaisemaa. Akaasioita , matalaa ruohoa ja avointa taivasta. 
   

Togo ei ole monesta ilmastotyypistään huolimatta mikään eläinbongarin lempimaa. Norsuja ei ole, eikä paljon muitakaan isompia eläimiä. Antilooppeja saattaa nähdä ja apinoita metsissä. Värikkäitä lintuja, liskoja, gekkoja, perhosia ja luultavasti ötököitäkin, vaikka niitä ei turisteille mainostetakaan. 

***

Kuvitteellinen kirje Togosta helmikuu 2026

Ystäväni,

istun taas hytissäni, laiva on vielä hetken satamassa, ja Atlantti kolkuttelee kylkeä kuin vanha tuttu. Päivä on vielä iholla, pölynä kengissä ja suolana hihoissa. Ajattelin kirjoittaa sinulle ennen kuin se ehtii karata. Pöly on todellista. Menossa on kuiva kausi. 

Lähdin laivalta aamulla seitsemältä, ennen kuin kaupunki oli täysin hereillä. Aurinko oli vasta hiukan kohoamassa, kultainen kaari rannikon yläpuolella, ja varjot olivat pitkät ja viileät. Lomé oli silloin vielä pehmeä: katujen varjoissa istui miehiä juomassa teetä, mopojen äänet tulivat kaukaa, ja meri tuoksui vahvemmalta kuin pakokaasu. 

Kävelin ensin Pyhän Sydämen katedraalille. Lasimaalaukset hehkuivat kuin vanhat postimerkit – vähän kuluneet, mutta silti selkeät. Siellä istui nainen hiljaa penkissä, kädet ristissä, ja hetken ajattelin, että tämäkin on eräänlainen rajanylityspaikka: Euroopan muisto Afrikan keskellä.

Kuvassa pari tuttuakin kangaskuosia. 

Markkinoille saavuin puoli yhdeksän jälkeen, aurinko oli jo korkeammalla, valo kirkas mutta pehmeä, varjot alkoivat lyhentyä nopeasti. Grand Marché hengitti elämää: kankaat liehuivat, mausteet pistävät nenään ja kalastajien kanootit loistivat veden pinnassa kuin värikkäät pienoisveneet. 

“Ampiaisen sanoma: useat säännölliset matkat mutapoukamaan auttavat rakentamaan talon.”

Ostin sinulle pienen puuveistoksen  – ei mitään turistikrääsää, vaan sellaisen, jonka tekijä katsoi minua silmiin ennen kuin ojensi sen – myyjä hymyili ja katseli, kuinka valkoinen valo lankesi hänen käsilleen. Myyjällä oli kädet täynnä arpia, ja hän kertoi veistävänsä iltaisin pihallaan, kun sähkö katkeaa.

Kun pääsin markkinoilta takaisin kadulle etukäteen varattu kuski odotti jo markkinnapaikan vieressä taksinsa luona. Valkoinen Toyota, kyljet pölyssä, tuulilasissa pieni risti ja haalistunut tarra: God is Driver. Hän esitteli itsensä rauhallisesti, puhui englantia kuin BBC:n iltauutisista, ja sanoi: “Now I will show you the quiet Togo.” Juuri sitä kaipasinkin. Turha lähteä näin kauas kotoa, jos ei näe matkalla muuta kuin turisteja ja risteilyaluksen ravintolat. 

“Et voi ottaa puhvelin sarvia yhdellä kädellä!”

Ensimmäiset kilometrit ajoimme kaupungin reunoilla. Meri jäi selän taakse, mutta sen suola pysyi ilmassa. Tien varrella kasvoi kookospalmuja, ja niiden varjossa naiset myivät savustettua kalaa metallialustoilta. Lagunit kimaltelivat aamuauringossa välillä kuin rikkinäinen peili, ja näin kalastajien työntävän kapeita veneitä veteen hitaasti, kuin he olisivat herättäneet ne. Kookospalmut heittivät pitkiä varjoja, ja rannikko häämötti selän takana. 

Pian betonitalot alkoivat harventua, ja talot muuttuivat matalammiksi. Betoniseinät vaihtuivat savitiileen ja mainostaulut mangopuihin. Maa muuttui punaruskeaksi ja se oli hienoa kuin jauho. Jokainen ohittava auto nosti ilmaan pölyä hetkeksi.

Kuski kertoi, että tässä kasvaa maniokkia ja jamssia, että ihmiset elävät pitkälti siitä, mitä maa antaa.  Näin maniokki- ja maissipeltoja, banaanipuita ja mangopuita, joiden lehdet hohtivat kirkkaassa valossa kuin vihreät liekit. Vanhoja naisia kuoputteli kasvimaillaan. 

Kun ajoimme sisämaahan, aurinko nousi korkealle. Ilma lämpeni nopeasti, ja valon kultainen sävy muuttui kirkkaan vaaleaksi. Maisema aaltoili: metsästä, peltojen lomasta, kylien läpi. Tiet nousivat ja laskivat. Ilma muuttui viileämmäksi, tai ehkä vain mielikuvitukseni halusi niin. Metsä tiheni. Puiden rungot olivat täynnä köynnöksiä, ja lehdet muodostivat katon, jonka läpi aurinko putosi sirpaleina. Näin kahvipensaita, banaanilehtoja, kaakaopuita, joiden hedelmät roikkuivat suoraan rungosta kuin vieraat elimet. Linnut lentelevät varjojen ja auringon välissä. 

Pysähdyimme pienessä kylässä, jonka nimeä en osaa enää lausua oikein. Siellä lapset pelasivat palloa, joka oli tehty muovipusseista. 

“Nälkäinen vatsa ei kuuntele korvia.”

Söimme yhdessä riisiä ja kastiketta, jossa oli maapähkinää ja chiliä. Se oli yksinkertaista ja täydellistä. Join paikallista inkiväärijuomaa, joka poltti kurkkua ja herätti enemmän kuin mikään kahvi.

Kuski kertoi minulle voodoosta, ei mystiikkana vaan arkena. Että esi-isät kulkevat mukana, että esineillä on muisti. Veimme pienet kolikot pyhälle puulle tien varressa. Hän sanoi, että se on kohteliaisuutta matkalle. En pistänyt vastaan. Maassa maan tavalla. 

Vuoristoon noustessa valo sai uuden sävyn: viileämpi, hento ja pehmeä. Metsä syveni, lehtien väri muuttui tummemman vihreäksi. Aurinko siirtyi hitaasti länteen, ja varjot alkoivat vähitellen pidentyä uudelleen. 

Vuoristossa ilma oli viileämpää. Vuoriston lähestyessä kylät harvenivat. Talot seisoivat kauempana toisistaan, pihat olivat laajempia. Pihoilla kasvoi papaijaa, appelsiinia, chiliä. Yhden savimajan pihassa näin miehen korjaamassa polkupyörää puun alla. Hän käytti vain pihtejä ja kärsivällisyyttä ja työskenteki kuin kirurgi. Täällä aika ei ollut raha, vaan materiaali. Kuski näytti minulle kaakaopensaita ja banaaniviljelmiä, ja ilman alassa oli selvä ero: täällä oli hiljaisempaa, viileämpää ja rauhallisempaa. 

Korkeammalla ilma oli selvästi raikkaampaa. Metsä oli syvemmän vihreää, melkein sinertävää. Linnut huusivat näkymättömissä. Kuski kertoi, että täällä ihmiset kasvattavat kahvia ja kaakaota vientiin, mutta itse juovat teetä. Ajattelin, että se on kuin kirjoittaisi kirjoja muille ja lukisi itse aina vain sanomalehteä.

Pysähdyimme puron luona, jonka vesi kimalteli kirkkaana. Ihmiset hakevat sieltä vettä. Lapset juoksivat sen yli uudestaan ja uudestaan, valo heijastui vedestä heidän kasvoilleen. Kuski sanoi, että sadekaudella tämä muuttuu virraksi, joka vie mukanaan kaiken, mitä ei ole sidottu maahan. Nyt se vain solisi, kuin olisi kertonut vanhaa tarinaa.

“Yksi puu ei tee metsää!”

Pohjoisemman savannin laidoilla maisema näytti yhtäkkiä paljon laajemmalta. Puut olivat harvemmassa, ruoho vaaleampaa. Näin akasioita ja yksinäisiä baobabeja, jotka seisoivat keskellä peltoa kuin muistomerkkeinä jollekin, mitä juuri kukaan ei enää muista. Taivas tuntui suuremmalta täällä. Tunne oli vähän kuin Pohjanmaan peltolakeuksilla. 

Tien varrella laidunsi vuohia ja laihoja lehmiä. Paimentavat pojat vilkuttivat meille. Kuski vastasi torvella, aina samalla rytmillä, kuin tervehdys. Hän sanoi, että näin matkustetaan kohteliaasti.

Kuski kertoi että joinain päivinä harmattan-tuuli tuo Saharasta hienoa hiekkaa. Joku vuosi sitä hiekkaa näkyi Suomessakin valkoisella lumihangella. Täällä harmattan tekee ilman välillä kuulemma maitomaiseksi. Onneksi en nähnyt sellaista kurri-ilmaa, vaan tänään oli selkeää koko päivän. 

Olisi ollut kiva nähdä enemmän, mutta yhdessä päivässä ei hirveästi ehdi, sillä laiva ei odota. Satamaan ei voi tulla myöhässä, tai jää matkasta. Varasin paluumatkalle runsaasti aikaa, jotta ehtisin takaisin, vaikka auto rikkuisi. Pelko oli turha, sillä auto oli uudehko ja toimi moitteettomasti. Tuskin risteilyvieraille huonompia koslia tarjottaisiinkaan. 

Paluumatkalla valo muuttui. Aurinko painui alemmas, ja kaikki sai kultaisen reunan. Pöly leijui ilmassa kuin savukoneen jäljiltä. Metsä näytti pehmeämmältä, kylät hiljaisemmilta. Ihmiset palasivat pelloilta, kantaen polttopuita päidensä päällä kuin kruunuja.

Kun meri alkoi taas tuoksua, tiesin meidän olevan lähellä Lométa. Palmut palasivat maisemaan, liikenne tiheni, äänet kasvoivat. 

Aurinko painui lopulta horisonttiin noin kuuden jälkeen, ja hämärä laskeutui nopeasti. Ilma muuttui viileäksi, ja meri alkoi tuoksua taas lähempänä, muistuttaen, että olemme lähellä Lométa. Palmut palasivat maisemaan, liikenne tiheni, äänet kasvoivat. Päivä tuntui sulkeutuvan kehään – valo oli kulkenut kanssani koko matkan, tehden maisemista elävän muistikirjan.

Poikkesimme vielä ennen Lomén rannalle palaamista pikaisesti käsityöläiskylässä. Ostin tuliaisiksi muutamia rannekoruja, lasihelmistä tehtyjä. Myyjä nauroi, kun sanoin vieväni ne kaukaiseen maahan, jossa on paljon lunta. Hän ei oikein uskonut minua. En silti ihmettele sitä, sillä täältä pitäisi lähteä 4000 kilometrin päähän Kilimanjarolle ennen kuin löytää varmasti lunta. Satunnaisesti sitä saattaa nähdä Mount Cameroonissa, jonne on tuhta kilomertiä. Ennen televisiota ja internettiä täällä tuskin oli sanaa lumelle. 

“Älä unohda omaa kieltäsi.”

Istuin hiljaa viimeiset kilometrit taksissa. Katselin ikkunasta kaikkea, mitä olin nähnyt, ja mietin, miten pienessä maassa voi olla näin monta maailmaa ja näin monta valoa yhden päivän aikana.

Ennen laivaan nousemista istuin rannalla hetken yksin. Söin grillattua kalaa ja maniokkia, join limonadia muovipullosta. Ajattelin miten nämä päivät ovat välillä kuin rikostutkinta: keräät havaintoja, yksityiskohtia, ihmisten eleitä, mutta lopullista vastausta ei juuri koskaan ehdi tulla, kun käsillä on taas uusia asioita.

Palasin laivalle väsyneenä, pölyisenä ja onnellisena. Sellaisena, että tietää eläneensä päivän oikein. Tämä oli virkistävän hyvä päivä. Kiitokset siitä kuuluu laivan ohjelmasta vastaavalle joka järjesti kielitaitoisen ja kaikesta tietävän kuskin. Kymmenessä tunnissa ehtii kuulla monta tarinaa. Kerron enemmän kun palaan lomalta.

Huomenna jatkamme matkaa. Pidä huolta itsestäsi.

Terveisin

Ystäväsi mereltä 

*  *  *

Kirjeen kirjoitin yhdessä Googlen ja Chatgpt:n kanssa, sillä en ole käynyt koskaan lähelläkään Togoa eikä kirjoista ollut tässä kohden enempää hyötyä, mitä yllä kirjoitin. 

Lisäsin sananlaskutiedostostani togolaisia sananlaskuja, joita kuski olisi hyvinkin voinut kertoa, mutta niitä ei tullut pyydettyä tekoälyltä. 

ChatGpt teki myös kuvassa olevan runon jonka pyysin tekemään Ewe perinteistä manaustapaa noudattaen. Manauksessa on toistoa ja rytmiä, joka tuo manaukseen voimaa. Käärme on Ewe- ja Fon-tarinoissakin viisauden ja maan voiman merkki, joskus myös varoituksen merkki. 

Tekstin lähteenä on käytetty Susikoski-kirjaa ja Internetistä löytyviä lähteitä. Kaupunkia ja maisemia katselin Google Earthin kanssa ja valokuvia mm. Unsplashista. 

Togossa aurinko nousee 6.30-6.45 tienoilla. Iltapäivällä aurinko alkaa laskea klo 17-17.30. Pimeää on tuntia myöhemmin. Näin ollen noin 10 tunnin ajomatkalle Loménista savanialueen laidalle ja takaisin riittäisi auringonvalo hyvin. 

ChatGpt suositteli lisäksi Sami Tchakin romaaneja (Länsi-Afrikka, moraali, seksuaalisuus). Koska en juurikaan lue ranskaksi, jätin väliin. Muita tekoälyn nostamia kirjailijoita on Kossi Efoui, jolta löytyy kuulemma jotain myös englanniksi, sekä Kangni Alem. Nuo kaikki asuvat Togossa. Todella mielenkiintoiselta vaikuttaisin Tété-Michel Kpomassien kirja  An African in Greenland. Kirjassa togolainen nuori matkusta Togosta Grönlantiin ja ryhtyy siellä metsästäjäksi. Kirjassa on Wikipedian mukaan runsaasti kuvauksia elämästä Togossa ennen matkalle lähtöä. Kirja on ilmestynyt alunperin ranskaksi 1977, mutta löytyy siis myös englanniksi. 

Togosta voi lukea lisää englanniksi esimerkiksi näistä: 

Ivor Wilks: tutkimukset Gold Coastista
John Thornton: Africa and Africans in the Making of the Atlantic World
David Eltis: Trans-Atlantic Slave Trade Database

Encyclopaedia Britannica (Ewe, Slave Coast)

Robin Law: The Slave Coast of West Africa

Itse olen lukenut jonkun kirjan Orjarannikolta myös suomeksi, mutta se oli niin puuduttava, että nimi ei jäänyt mieleen.

Matkakirjoja löysin englanniksi kaksi: 

Kirjassa The Village of Waiting George Packer muistelee Togoa hänen toimiessaan siellä opettajana 1982-1983. Kirjassa hän kuvailee ihmisten arkea Togossa sekä maan kulttuuria ym. 

Kirjassa Togo: A Travel Memoir Philip Heckscher kertoo niin ikään henkilökohtaisista kokemuksistaan Togossa 1971 ja useammassa naapurimaissakin. 

Juha Vakkurin Afrikan matkakirjoja en ole lukenut (paitsi tekstissä mainitsemani Voodoon sekä säeromaani Leokongon, mutta muita kirjoja ei ole vajaassa 10 vuodessa Togosta löytynyt. ChatGpt ilahduttikin toteamalla: 

"Jos jokin Togo-kirja joskus suomeksi ilmestyisi, se olisi melkein kustannuspoliittinen ihme. Toistaiseksi kirjallinen hiljaisuus on aika täydellinen."

Yhdyn tuohon toteamukseen täysin, mutta joku voisi kyllä todellakin kääntää tuon Kpomassien kirjan. 

Soffamatkalla Libyassa

Huomasin hämmästyksekseni, että en ole kirjoittanut koostetta Libyasta. Kuvittelin muutama vuosi sitten niin tehneeni, mutta ei, en löytänyt. Noin olin tuumaillut vuosi sitten huhtikuussa. Nyt havaitsin hämmästyksekseni, että kirjoitus oli edelleen julkaisematta. Siispä ei kun nojatuolissa mukava asento ja reissulle Libyaan. Ilmeisesti Gaddafin kunnailla kirja teki aikanaan niin mieleenpainuvan vaikutelman, että kuvittelin soffamatkustaneeni maassa oikein olan takaa samoihin aikoihin, kun tein vastaavan retken Libanoniin. En näemmä ollut. Muisti on kummallinen juttu. Joskus se kuvittelee tehneensä enemmän, mitä oikeasti on tehnyt. Mutta niinhän sitä sanotaan, että hyvin mietitty on puoliksi tehty. 

Sinänsä erinomainen juttu, että juttua ei löytynyt, sillä olen harmitellut, että en ole vieläkään jakanut täällä kuvaa Porin seudun pienoismallikerhon upeasta näyttelystä Porin kirjastossa. Se näkyy olleen esillä helmikuussa 2020. Napsin näyttelystä muistoksi muutaman kuvan ja jotenkin tämä Messerschmit Br 109 teki piristävän vaikutuksen. Lukioaikana oli tosi kiinnostunut kaikesta toiseen maailmansotaan liittyvästä historiasta. Osaksi siihen vaikutti innostava historianopettaja lukiossa ja osaksi televisiosta tulleet sarjat kuten Maanalainen armeija (ei se hauska) ja Bye-bye Blackbird, jonka nimeä en enää muista suomeksi. Se kertoi lentäjistä Pearl Harboussa. 

Toisen maailmasodan taisteluita käytiin Pohjois-Afrikassa mm. Libyan ja Egyptin aavikoiden herruudesta. 

Jo yläasteella mietiin, mitä ihmettä Rommelin ja kumppaneiden päässä pyöri 1940 kesäkuussa, kun piti lähteä aavikollekin sotimaan. Mutta ehkä Saksassa tarvittiin hiekkaa :) 

Olin vuotta aiemmin (2019) lukenut yhden nuoruuden suosikkikirjasarjan osan: W.E. Johnsin Biggles autiomaassa. Siinä poliisilentokapteeni Biggles lenteli toisen maailmasodan Libyassa. 

Aika (noin 40 vuotta) oli kullannut muistoja lapsuudesta sen verran, että olin yhdistänyt Bigglesin ja Billy Binnsin ja odottelin lukevani Billy Binnsin ihmerillit lennossa tarinaa. No, hyvä tarina oli sekin, mutta ehkä Biggles kuitenkin oli jännittävämpi. Molemmista tykkäsin ala-asteiässä. Billy Binns ihmerilleineen taisi seikkailla Jokapoika-lehdessä, joka sekin oli mieleeni. 

Tekoäly vähän paranteli alkuperäistä valokuvaani, jossa kirja oli puoliksi musta, mutta kyllä tuosta --> vielä tunnistaa, että Biggles oli joskus matkakirjana Turun reissulla.

Biggles kirjoja olen lukenut aikanaan vain muutaman, enkä muista lukeneeni tätä autiomaakirjaa aiemmin. 

Sarja on sangen mittava. Englanniksi kirjoja löytyy sata. Suomennettu Biggles-kirjoista on 16 ja -sarjakuvista 7, jälkimmäisistä voisin lukea jossain vaiheessa Sargassonmeren arvoituksen. 

Mutta palataanpa Libyaan. Bigglesin eli James Bigglesworthin ryhmää vastassa on saksalaisten Messerschmithien armadat. Saksalaiset ovat keksineet, miten piilottaa lentokoneita aavikolle. 

Kunnon seikkailuhan siitä syntyy, mutta loppu on luonnollisesti onnellinen, kuten lähes aina lastenkirjoissa oli ennen wanhaan. 

Nykyisin on toisin. 

Olen lukenut myös kirjoja esimerkiksi nuorten itsemurhasta. Omassa nuoruudessani en sellaisiin törmännyt, mutta koulujen ja maalaiskuntien kirjastot olivat silloin aika suppeat, eikä kirjoja kierrätetty edes sivukirjastosta toiseen, joten ehkä niitä todellisuudessa oli jo silloinkin.

Harri Leppänen Gaddafin kunnailla -kirja tuokin sitten tuon vuodesta 296 lähtien Libyana (sitä ennen mm. Tripolitania) tunnetun maa-alueen kohti tätä päivää.

Ihastuin kirjan kepeään sanojen ilotulitukseen. 

Vaikka taustalla hääräilee The Gaddaf, oli kirja vihdyttävä ja opin jotain uutta Libyasta. Välillä oltiin vaikeidenkin asioiden äärellä, mutta huumori kukkii. Kirjoittaja oli itse Gaddafin kunnailla suunnittelemassa Tripolin liikennettä. 

Voisin hyvinkin kuvitella lukevani kirjaa kahvilassa, kuten vaikkapa Caffe Casassa, joka sijaitsee Tripolin historiallisessa vanhassakaupungissa, aivan Marttyyrien aukion läheisyydessä. Törmäsin kahvilaan vahingossa jonkun turistin Reelsissä ja päätin ottaa sen virtuaalimatkani kohteeksi. 

Kahvila tarjoaa perinteistä libyalaista kahvia ja makeita leivonnaisia, kuten briochea hunajalla ja murskatuilla pähkinöillä. Se olisi varmasti ykkösvalintani, jos pystyisin syömään vehnää ja sokeria... Mutta kahvi on onneksi yleismaailmallisesti vehnätöntä ja sokerista voi kieltäytyä. 

Pyysin viime keväänä ChatGpt:n kuvittelemaan minut istumassa siellä. 

Tuosta Caffe Casa -kahvilasta ei oikeasti taida ihan näkyä Marcus Aureliuksen kaari, mutta kun ei ole koskaan käynyt Libyassa (ja tuskin käykään) niin on helppo kuvitella muutaman tunnin googlauksen jälkeen itsensä vaikka minne. 

Käsite Jamahiriya (massojen valta) kuulostaa kirjoittajan mielestä yhtä runolliselta kuin Shangri-La. Siitä on hyvä lähteä suunnittelemaan Tripolin liikennettä ja uutta kaupunkia. 

Jo alkusanojen jälkeen tulee mieleen ajatus, että olisi kiva nähdä Leppäsen suunnittelun jäljet paikan päältä. Tuskin kuitenkaan tulee lähdettyä. Tai ehkä kuitenkin Google Mapsilla, sitä taisi kirjoittajakin käyttää, kun ei pääsyt 2012 tienoilla käymään maassa Schengen maita koskevan maahantulokiellon vuoksi.  

Mapsia käytinkin lukiessani jonkin verran. Kun nyt pyysin tekoälyä tekemään kuvan libyalaisesta kahvilasta, jossa on kahvi ja kirja pöydällä, muistin Caffe Casa kahvilan, jonka tekoäly mainitsi.

Tekoälylläni on hieman liian vilkas mielikuvitus, eikä kahvila näytä oikealta, mutta siinä se on oikeassa, että Tripolin vanhassa kaupungissa, Caffe Casan lähellä on parituhatta vuotta vanha Marcus Aureliuksen riemukaari (ilmeisesti valmistui v.165), joka valokuvissa näyttää hienommalta (mutta aikaa nähneemmältä) kuin tekoälyn luoma kuva. Kannattaa googlata. Huom ensimmäiseen kuvaversioon tekoäly keksi itse listätä Gaddafin kunnailla kirjan viereen Rauli Virtasen Reissukirjan. Kirjan olen lukenut ja se oli kiva, mutta koska en enää muista, mitä Virtanen kirjoitti Libyasta, päätin pyytää uutta kuvaa vain tällä yhdellä kirjalla.

Kuten monet muutkin vanhat rakennelmat, myös täällä oli aika jättänyt jälkensä. Reilussa 1740 vuodessa riemukaari oli vähitellen jäänyt osaksi uusien maakerrosten alle. Kun Italia valloitti Tripolin Osmanien valtakunnasta (sodassa 1912), riemukaari kaivettiin luonnollisesti esiin, sillä sehän oli peräisin Rooman valtakunnan ajalta. 

Näitä googletellessan opin, että alueella suoritettiin maailman ensimmäinen ilmapommitus lentokoneesta 1.11.1911. 

Tarina ei kerro, oliko kello tuolloin 11, mutta pommit osuivat aavikolle, ei kaupunkiin, ja vauriot jäivät vähäisiksi. Harmi, että myöhemmin tuokin paha keksintö yleistyi.

Roomalaisten siirtomaapolitiikka oli julmaa, mutta toisaalta muinaisten roomalaisten perusteellisuudella aikaan saatiin myös hyvä tieverkosto mitä Osmannien aikaan ei oltu tehty. 

Nykyään kun soffamatkailen vaikka missä, olen alkanut harmitella sitä, kuinka kevyesti siirtomaapolitiikka käsiteltiin koulussa. Muistan, että olen tutkinut karttaa, mistä näkyy eri maiden siirtomaat, mutta siitä, mitä se merkitsi infrastruktuurille tai kulttuurille en muista juuri kuulleeni. En tiedä, olisiko se kovasti kiinnostanutkaan nuorena, mutta olisi ainakin ollut kiva saada joku muistijälki. 

Valloitukset on aina valloittajan reimuvoittoja. Alkuperäistä kulttuuria hävisi siirtomaissa todella paljon, mutta jotenkin minusta tuntuu, että esimerkiksi Italian tai Portugalin kielen ja kulttuurin vaikutukset nykykulttuuriin ovat olleet erilaisia mitä vaikkapa Ranskan tai Englannin vaikutuksella. Jokainen siirtomaa kun vei mukanaan myös uuden kielen ja ainakin minun mielestäni kielellä on iso merkitys siihen, millaista kulttuuria luomme. 

Libyassa Italian aikakausi oli sen verran lyhyt, että sen vaikutus jäi vähäisemmäksi. 

Muinaisista Libyan alueen kaupungeista yksi sanana tunnetuimmista oli kreikkalaisten Delfoin oraakelin suosituksesta 631 eKr. perustama Kyrene, missä säilyneen ruukkukuvan mukaan Kyreneen kuningas valvoi silfionin valmistusta. Silfioniin eli laserjuureen tutustuin Heikki Valkaman kirjan Laserjuuri myötä. Siinä kasvia etsittiin muistaakseni kuitenkin Kreikasta. 

Lukeminen sivistää aina.

*  *  *

Viimeaikoina olen lukenut runoja Aasiasta ja Lähi-Idästä. Libyalasia runoja en ole vielä onnistunut saamaan käsiini, joten oli pakko turvautua internettiin. Ei sielläkään libyalaisista runoista mitään someksi löytynyt, joten kysyin Chatgpt:ltä. Sehän tietää kaiken tai ainakin uskottelee tietävänsä. En ole tarkastanut tietoja, mutta sekä Chatgpt että Gemini kertoivat samaa tarinaa: 

Libyassa on kaksi runoperinnettä. Sha'pi runous ja erityisesti beduiinien napati-tyylinen kansanrunous. Jälkimmäisen teemoina on usein luonto, matka, kaipuu ja kunnia. 

Runoja ei ole tarkoitettu kirjoitetuiksi vaan lausuttaviksi ääneen. Itselläni on laiska runomuisti, mutta olen aina ollut hieman kateellinen niille kulttuureille, jotka harrastavat runoutta ja osaavat siteerata runoja pitkät pätkät. Tätä helmikuussa 2026 kirjoittaessani olin juuri lukenut kiinalaisen kirjan, missä kirjoittaja kertoi isänsä opettaneen hänelle tietyn runon. 

Aavikon ääni

Tuuli kirjoittaa nimeäsi
hiekkaan joka ilta,
mutta aamu pyyhkii sen pois
niin kuin lupauksen.

Kamelinkellot soivat kaukana,
ne muistavat paremmin kuin ihmiset.
Minun sydämeni on niille sukua:
se kulkee, vaikka jalat väsyvät.

Tähti putoaa,
mutta ei katoa –
se vain siirtyy toiseen tarinaan.

Äitini opetti:
älä itke veden puutetta,
juo yöstä.

Ja minä join.
Siksi ääneni kantaa vieläkin
laakson yli sinun luoksesi.

(Tämän beduiinityylisen runon teki toivomuksestani Chatgpt 11.2.2026)

Toivottavasti löydän vielä libyalaisiakin runoja. Tuo asettaa toiveita ja tuo mieleeni jotkut muut lähi-itäiset runot joita olen lukenut. 

Soffamatkalla Japanissa : osa 2 yksinäisyys

Suomessa on yksin asuvien kotitalouksia yli miljoona. Se johtaa väistämättä joidenkin kohdalla yksinäisyyteen, vaikka me suomalaiset olemme kuitenkin kansana monia muita maita tottuneempia yksin asumisessa. Lapset muuttavat kotoa nuorena. Itsekin asuin arjet poissa kotoa jo koko lukioajan, en tosin yksin vaan luokkatoverin kanssa kimppakämpässä. Etelä-Euroopassa muutetaan pois kotoa usein vasta naimisiin mennessä. Tänään kirjoitan japanilaisesta yksinäisyydestä. Kirjoituksen lopussa japanissa kokeilussa olevia ratkaisuja, jotka eivät syyllistä yksinäistä. 

Viikko sitten vietettiin Japanissa aikuisten päivää, mikä nykyisin näkyy somessa ainakin kimonoon ja muihin perinnevaatteisiin pukeutumisessa. Tämä johtaa kuulemani mukaan nykyisin jopa velkaantumiseen, sillä aidot perinne vaatteet kampauksineen ja meikkeineen eivät ole halpoja. 

Some näkyvyyttä taisikin olla, sillä itsekin ihmettelin, miksi parin kuukauden tauon jälkeen somepäivityksiini ilmestyi taas esimerkiksi unisex-mallista pitkää, housujen kanssa puettavaa "essua" ja ohjeita miten saa yksin laitettua vähän henkseleitä, tai lasten leikeistä tuttuja valjaita muistuttavan nyörin, joka pitää löysän, kimonotyyppisen tunikaa paikoillaan (japanilaisen vaatetuksen termit eivät ole hallussani, kuten tarkkaavainen lukija havaitsee). 

Suomesta puhutaan usein negatiiviseen sävyyn. Itselleni some on mahdollistanut sen, että yksin asuessa ei ole yksinäinen. 

Vaikka osa ystävistä on kaukana, voi heidän kanssaan viestitellä koska vaan. Ennen Messingeriä siitä ei osannut edes uneksua. 

Luin vuodenvaihteessa pari tietokirjaa Japanista, jotka sivuavat myös yksinäisyyttä. Yksinäisyys on Japanissa jollain tapaa häpeällistä. Aiemmin se kenties johti itsemurhiinkin, mutta nykyisin itsemurhien määrä on pitkä aikavälin trendinä laskenut. 

Ensimmäinen oli Ari Haasion kirjoittama Hikikomorit, joka kertoo nuorista, erityisesti miehistä, jotka linnoittautuvat kotiin, usein jopa sen yhteen huoneeseen, eivätkä juuri näyttäydy kenellekään. 

Kodeissa tämän mahdollistaa vanhemmat, jotka tuovat ruokaa oven taa ja pesevät pyykin. Jos sosiaalista elämää on, se usein rajoittuu nettipelaamiseen. 

Yksin asuvan hikikomorin saattaa olla pakko käydä työssä (tosin nykyisin etätyö mahdollistaa kotiin linnoittautumisen). 

Muuta sosiaalista elämää hikomoreilla ei ole. Jos on pakko käydä kaupassa, se tehdään silloin, kun kaupassa on mahdollisimman vähän ihmisiä. (Nykyisin tosin ei ole pakko käydä kaupassa, sillä lähettipalvelu tuo kaiken tarpeellisen ovelle.)

Hikikomoriudeksi lasketaan vähintään 6 kk sulkeutuminen. Lohdullista on, että hikikomori-vaihe ei välttämättä ole pysyvä. 

Jonain päivänä nuori aikuinen saattaa kävellä ulos ja palata normaalimpaa elämään. Hikikomorit eivät siis (ainakaan aina) ole perinteisesti masentuneita, vaan ovat vain sulkeutuneita omaan kuplaan. Osalla taustalla voi olla esimerkiksi koulukiusaamista, mutta ei kaikilla. 

Hikikomoreita on kutsuttu myös nykyajan erakoiksi. 

Kirja antaa hyvät perustiedot, mutta itse asiaa vähän tunteneena odotin kirjalta enemmän. 

Toinen kirja oli Minna Eväsojan Rakkauden merkit : perheestä, parisuhteesta ja avioliitosta. Vaikka parisuhteesta kertova kirja ei olekaan yksinäisyydestä kertova kirja, mielestäni kirja täsmentää hyvin tätä japanilaista ongelmaa. 

Kirjassa kerrottiin erilaisista avioliitoista Japanissa. Oli perinteistä perhekeskeistä elämää ja sitten vähemmän perhekeskeistä. 

Ystävyysavioliitot ilman intiimiä hellyyttä ovat yleistyneet Japanissa. Ne voivat tuoda turvaa niille, joilla on esimerkiksi suku asettaa sosiaalisia paineita avioitua tai menestymisen tavoitteet lähes velvoittavat perinteiseen parisuhteeseen. Avioliittokin voi olla vain kulissi, joka helpottaa perheen asettamia avioliittopaineita tai antaa ammatissa kohoamiseen kaivattavaa statusta. Nimellinen heterosuhde voi olla julkista seksuaalivähemmistöön kuulumista vahvempi meriitti. 

Ystävän kanssa asuminen jakaa myös kustannuksia, sillä monilla suku on kaukana. 

Kirjan avioliitoista yksi olikin tällainen. Siinä liitossa mies eli toisen miehen kanssa. Nainen yksin kunnes teki lapsen jonkun muun kanssa. Nykyisin nainen asuu puolison kaupungista kaukana äitinsä lähellä. Puoliso hyväksyi lapsen eivätkä puolison vanhemmat koskaan saa tietää, että lapsenlapsi ei ole heidän. 

Nainen oli siitä onnekas, että uskalsi tehdä lapsen, vaikka tiesi tulevansa siten yksinhuoltajaksi. 

Yksinäisyydestä Japanissa

Ekonomistina olen tottunut pohtimaan lukemaani, ja lukemaan lisää. 

Tammikuun puoliväli Japanissa on aikaa, jolloin uusi vuosi on ohi, mutta kevät kaukana. Mediassa puhutaan usein kodokushi-ilmiöstä (yksinäiset kuolemat). 

Suomessa ilmiötä ei tunneta nimeltä, mutta meilläkin tilastollisesti viikon 5 tienoilla on terveiden aikuisten miesten "lähtöviikko". Lähtöä ei tehdä Thaimaahan vaan taivaaseen, tai minne nyt sitten lähdetäänkin. Kuollaan yllättäen ja suorilta jaloilta. Joulukaudesta on selvitty, sinnitellen 'vielä kerran' -hengessä tai juhlittu kuin viimeistä päivää. Härkäviikkojen edetessä ja pimeän, pakkasten ja flunssakauden iskiessä kroppa luovuttaa vähin varoituksiin.

Kodokushi-ilmiö tapahtuu nimenomaan yksinasuvien kohdalla. Ihminen kuolee, eikä kukaan kaipaa. Ilmiö on tavallinen yksin asuvien vanhusten kohdalla, mutta ei harvinainen aikuistenkaan tapauksissa. 

Meilläkin uutisista lukee sangen usein että huoltomies on löytänyt oven sisäpuolelta valtavan lehtikasan ja sisempää huoneistosta vainajan. Aina silloin tällöin käy niin, että hyvä tuuletus estää hajujen siirtymisen käytävään ja vähitellen ruumis kuivuu. Omalla kotikadullani tiedän kaksi tällaista tapausta viimeisen 10 vuoden ajalta. 

Toinen oli lähdössä etelään talveksi. Täällä luultiin miehen lähteneen jo, ja etelässä luultiin, että hän on perunut matkan sairastelun vuoksi. Hän löytyi keväällä. 

Toinen oli kuolleena muutamia viikkoja omassa rapussani. Itsekin syyllistyin siihen, että en ilmoittanut töihin lähteissä aamulla varhain aistimaani hajua. Ei ollut tarmoa, koska olen aamulla aina väsynyt. Hyvä kun jaksoin raahautua kesäaikaan ihan liian harvoin kulkevalle bussille. Illalla kun palasin töistä, hajua ei tuntenut, koska ihmisiä kulki rappukäytävässä koko ajan ja tuuletus toimi. Mies oli kuolleena pari kuukautta. 

Suomalaisetkaan kerrostaloasukkaat eivät välttämättä tunne naapureita, mutta Japanissa henkilökohtaisen tilan antaminen on vielä suurempaa. Naapureiden asioihin ei puututa, vaikka syytä olisikin huolestua. Muiden ihmisten "häiritseminen” koetaan Japanissa usein pahempana kuin välinpitämättömyys. 

Perinteisesti Japanissa naisen rooli on ollut joko puoliso tai työntekijä. Aikana, jolloin lapset asuivat lähellä vanhempiaan, ongelma oli pienempi. Nyt, kun asutaan kaukana, lapsia on vähän ja suvut siksi pieniä, ongelma kasvaa iän myötä. Vaikka japanilaiset ovat pitkäikäistä kansaa, sielläkin miehet avioituvat vanhempina kuin naiset ja kuolevat nuorina. Näin ollen naimisissa olleetkin naiset voivat joutua elämään yksin vuosikausia. 

Monille yksinäisille naisille häpeä on vielä suurempi kuin miehillä. Japanilaisessa kulttuurissa nainen, joka ei ole “kenenkään tytär, vaimo tai äiti”, kokee helposti itse epäonnistuneensa – ja se johtaa vetäytymiseen, ei avun hakemiseen.

Niinpä yksin asuva, leski tai työtön, saa kuolla kaikessa rauhassa. Kenenkään puuttumatta. Ilmiö koskee erityisesti suurkaupunkeja, missä ei tunneta edes asiakkaita lähikaupassa tai lähiökuppilassa. Ennen oli ainakin talonmiehet ja lähikaupan myyjät, jotka alkoivat ihmetellä jos tuttu ihminen ei enää näy. 

Työikäisten kohdalla ongelmaa lisää  määräaikaisten työsuhteiden kasvaminen ja tietysti se, että liian kireän työkulttuurin vuoksi ei ole aikaa eikä voimia etsiä puolisoa ja rakentaa parisuhdetta. Tosin työstä poissaolot kyllä huomataan... Vaikka toisaalta olen aiemmin lukenut, että Japanissa on valtava määrä ihmisiä, jotka ovat 'vain kadonneet', heistä käsittääkseni iso osa ihan omasta halusta ja pysyvästi. Ja käsittääkseni heidänkään perään ei ole huudeltu. 

Ensimmäiset maininnat ilmiöstä on 1970-luvulta. Ensimmäinen tutkimus aloitettiin Wikipedian mukaan melko pian, 1973, mutta ilmiöstä puhuminen alkoi vasta 1980-luvulla. Ensimmäinen valtakunnallisen uutiskynnyksen läpäissyt tapaus oli 2000, jolloin löydettiin asunnostaan kolme vuotta kuolleena ollut henkilö. 

Ratkaisuja

Kodokushi-ilmiö on Japanissa niin yleinen, että sille on oikeasti alettu tehdä jotain. 

Tässä kohtaa Japanissa on Viime aikoina tapahtynut kiinnostavia, arkisia mutta merkittäviä kokeiluja, jotka olisivat tervetulleita Suomessakin:

1. “Kevyt yhteisöllisyys”

Ei pakoteta ystävyyttä, vaan mahdollistetaan näkyminen: tehdään uusiin taloihin yhteiset pesulat, rakennetaan taloyhtiön kahvinurkkauksia ja suoritetaan asunnoissa viikoittaiset “tarkistuskäynnit”, jotka naamioidaan palveluiksi. 

Ajatus: riittää, että joku näkee sinut elossa.

2. Kodokushi-vakuutukset ja vuokranantajat

Synkkä mutta paljastava ratkaisu: vuokranantajat ottavat vakuutuksia yksinäisten kuolemien varalle. Samalla he alkavat seurata vuokralaisten rytmejä (postit, sähkönkulutus, roskat), mikä nykyteknologialla on helppoa. 

Taloudellinen motiivi → sosiaalinen sivuvaikutus.

3. Paikalliset vapaaehtoisverkostot, jotka kohdistuvat erityisesti naisiin:

“yhdessä syömisen” tapahtumat, matalan kynnyksen käsityö- tai lukupiirit, jotka eivät ole terapiaa vaan hauskanpitos, eivätkä leimaa kävijöitä. 

Tärkeää on se, että ketään ei määritellä yksinäiseksi. Se on Japanissa ratkaisevaa.

Suomessa taloyhtiöpesulat on vähentyneet, mutta käsittääkseni Kahvi pisteitä on alettu perustaa. 

Omassa taloyhtiössäni on koko 14 vuoden asumiseni ajan toiminut naisten kässäkerho kerran viikossa ympäri vuoden, osallistujia niukahkosti. Kesällä monet istuvat ulkona vilvoittelemassa ja juttelemassa useita tunteja joka päivä. Lisäksi grillaillaan ja kahvitellaan satunnaisesti muutaman kerran vuodessa.