tiistai 7. helmikuuta 2023

Bhutan - Tiibetin loppu soffa matka Himalajan kupeeseen

Sekotan helposti Bhutanin ja Brunein. Tai niin olen ainakin tavannut tehdä ennen tätä vuotta, jolloin luin kirjan kummastakin maasta.

Jatkossa yritän muistaa mitä Ronald Reitmairin kirjassa Servus in Bhutan - Reisebericht eines Zivildieners - kirjassa sanottiin:

Nimi Bhutan tulee intialaisesta sanasta Bhotanta - "Tiibetin loppu" - joka tarkoittaa "Tiibetin raja-aluetta".


Se toinen vaikea, Brunei, sijaitsee sitten eteläisemmässä Aasiassa, Borneon saarella ja siis ihan sen luonnonpuiston naapurissa, missä Pate kävi Siirin kanssa kirjassa Timo Parvelan kirjassa Pate, viidakon kuningas (siitä lisää kevään 2022 apinapostauksessa). 

Reitmairin kirjassa kirjailija kertoo kokemuksistaan harjoittelusta Bhutanissa. Hän etsi paikkaa espanjankielisestä maasta, mutta kun sellaista ei löytynyt, hänelle tarjottiin paikkaa Bhutanissa. Lähtö oli niin nopea, että hän otti rokotukset viikossa ja lähti matkaan ajatuksen turvin, että hänelle faksattaisiin pikaviisumi Bhutanin Bangkokin lentokentälle. Näin tapahtuikin. 33 tuntia Saksasta lähtemisen jälkeen hän oli perillä. 

Alkaa pitkä ajomatka perille. Sää oli poikkeuksellisen hyvä.  Mutta vaikka aurinko paistoikin, satunnaiset sumupaikat eivät hajonneet, ja harjoittelija oli iloinen, ettei ollut pukeutunut liian ilmavasti.

Tie, "Bhutan Highway", leikkaa maan lännestä itään, risteyksiä on vain muutama.  Ja siellä on vain yksi suora osoitus, jossa voit kiihdyttää hieman yli 60 km/h.  Koko reitti on ainutlaatuinen kaarresarja, ja tämä on ainoa tapa selittää, miksi 312 km:n ajaminen Thimphusta Uraan kestää noin kaksitoista tuntia. (Google kääntäjä). 

GoogleMaps antaa nykyisin ajo ajaksi vajaa 8 tuntia joka sekin on kauan. Kuvassa Ura on päätepiste oikealla. Thimpusta alaspäin on tie, jota kirjoittaja matkusti lomalle Intiaan. 

Urassa:

Sitten yksi maanviljelijistä kutsui meidät kotiinsa.  Yhtäkkiä olin keskellä Heinrich Harrerin ”Seitsemän vuotta Tiibetissä”, joka on yksi suosikkikirjoistani. Istuimme kukin pienellä matolla lattialla, siemailimme Suchaa (voitee), söimme outoa juustoa, uskalsimme vahvan kulauksen Araa, eräänlaista snapsia ja englanniksi raderechten.

Ihan kaikki ei mene tässäkään kehityskohteessa putkeen. Kirjoittaja pohtii lomallaan Intiassa (ei ollut varaa lentää kotiin saakka, joten mikään kultakaivos työ ei ollut). 

Tulin, näin enkä voittanut.

Tulin, suljin silmäni ja odotin muiden voittavan.

Kirjan parasta antia oli paikkojen kuvailu. Metsäprojektissa on lähes kieltona, että kuusiin ei kosketa. Niitä kasvaa noin 3000 metrin korkeudella. Kuusi vyöhykkeen yläpuolella on vyöhyke, jossa kasvaa alppiruusuja. Niin korkeita, että niiden sekaan ei kannata lähteä eksymään. 

Puutkin vaikuttavat isoilta, kuten kirjan kuvasta näkyy. Ei nyt ehkä sellainen, mistä Amerikoissa laulettiin, että punapuun kannosta voi tehdä mökin, mutta iso kuitenkin. 

Luin muutama kuukausi sitten myös Jamie Zeppan Ylitse taivaan ja maan -kirjan, joka kertoo kanadalaisesta nuoresta naisesta, joka päättää lähteä opettajaksi Bhutanin. Kanadaan jäi kahden vuoden pestin ajaksi odottelemaan huolestunut perhe ja kihlattu, joka ei ollut matkasta mielissään. 

Ensimmäinen opetuspaikka on hyvin syrjäisellä maaseudulla, missä opettajien tarve on ilmeinen. Alun kulttuurishokin jälkeen opettaja sopeutuu maahan ja rakastuu oppilaisiinsa. 

En spoilaa tarinaa, mutta kirja vei itseni mukanaan niin, että lopussa sanoin haikeat hyvästit. 

En sano, että kirja olisi kovinkaan samankaltainen kuin Hilja Valtosen esikoisromaani Nuoren opettajan varaventtiili, mutta itselleni tuli kirjan lukemisesta samanlaisuuden tuntu ja myös samanlainen hyvä olo. 

Niinpä harmittelinkin kovasti, että en ole tarttunut kirjaan aiemmin, vaikka asia on ollut mielessä ainakin viisi vuotta. Toisaalta hyvä näinkin, sillä kirja oli yksi tämän kesän parhaista lukukokemuksista.

Molemmissa kirjoissa mainittiin sivumennen ulkonaliikkumiskielto. Käsitin että se koskee myös paikallisia, mutta ulkomaalaisille on lisäksi omia rajoitteita. Heidän täytyy työssäkin ollessaan hankkia lupa liikkumiseen.

Kehitysyhteistyökirjassa kirjoittaja sai luvan kahdeksi viikoksi, vaikka tarkoitus oli viipyä maassa ainakin puoli vuotta. 

Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Koilis- ja Luoteisväylää etsimässä

Koilisväylän löysi suomalainen A. E. Nordenskiöld miehistöineen ruotsalaisella Vega aluksella vuosina 1878-1879. Väylä oli tuolloin käyttöke...