maanantai 24. helmikuuta 2020

Päiväkahvilla Kolumbiassa

Joskus sitä vaan on saatava. Kahvia. Hyvää kahvia.
Perhetilan kahvia

Tänään sellainen tarve iski torin laidalla. Hetken mietin tuulessa vaihtoehtoja, kunnes muistin Porin kauppahallissa olevan Cafe Solon toimipisteen, jossa en ole koskaan pettynyt. Sinne siis.

Kuukauden kahvina oli kolumbialaisen perhetilan kahvipavuista tehty Miguel Urquina - kahvi. Kuulin, että tämä pienpaahtimo oli ostanut viljelijän koko sadon. Kahvin maku kertoi, että kannatti.

Sattumalta tuli tarjottua toista kolumbialaista kahvia myös viikonlopun vieraille. Hyvää oli sekin, joskaan ei tämän voittanutta.

Kolumbiasta tuli tietysti mieleen puolisen vuotta sitten lukemani kirja.

Vaikka taisin aiemmin vannoa, että kolumbialaisiin kirjoihin en enää koske, päätin kuitenkin antaa niille uuden mahdollisuuden. Aiempi kokeilu oli vuosi sitten Nörttityttöjen lukumaratoni -päivänä lukemani Eläköön rumba! ja se ei todellakaan ollut mieleeni.

Tein uuden yrityksen Gabriel Garcia Marquezin Kuulutetun kuoleman kronikka -kirjan kanssa, ja sehän osoittautuikin yhdeksi syksyn parhaimmista kirjoistani. Ihan huippu! Siitä innostuneena kokeilin noin 37 vuoden tauon jälkeen Sadan vuoden yksinäisyyttä, mutta ihan yhtä tylsä se oli makuuni kuin teininäkin.
Googlettelin hieman Kuulutetun
Sucre 2019
kuoleman taustoja.
Kirja perustuu todelliseen rikos uutiseen, jonka tapahtumapaikka oli kirjailijan lapsuuden kaupunki Sucre.

Kirjailija teki uutisesta sitten oman versionsa, jonka sijoitti isompaan meren Barranquillan rantakaupunkiin.

Lukiessani mielikuvani
tapahtumapaikasta oli maaseudun ympäröimä pikkukaupunki, jollainen Barranquillakin on tietysti voinut olla kirjoittamisen aikana. Satelliittikuvan mukaan kaupunki on nykyään paljon isompi.

Viimeaikoina olen kokeillut lukea vaikka mitä.

Joskus se on tuttua ja turvallista (perinteiset dekkarit ja historia), joskus sellaista, että ihmettelee jälkeenpäin, miksi luin senkin kirjan loppuun (monet paljon kehutut romaanit, jotka eivät ole sarjan osa).
Barranquilla 2019

Joskus lukee vain, koska tuntuu, että on pakko (Rotukarja), ja joskus, joskus miettii, että miksi pitikin odottaa lukemista näin kauan, kuten oli tämän kirjan kanssa.

Jollain tapaa juoni oli selvä heti alussa. Joku kuolee... Mutta sitten oli se kaikki muu mitä tapahtui. Jollain tapaa kirjasta tuli mieleen kulttuurihistorian alan parhaat, laajemman yleisönkin luettavaksi tehdyt tutkimukset ja toisaalta Arttu Tuomisen Verivelka. Samaa intensiivistä etsiväntyötä on kaikissa.

Kuulutetun kuoleman kronikka ei pidetä nobel-palkittu Marquetzin pääteoksena, mutta loistava kirja se oli. Takuuvarmasti tartun kirjaan uudelleen muutaman vuoden päästä. Se on sen ansainnut.

Siunattu kolumbialainen kahvihetki, joka nosti mieleeni tämän kirjan!








keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Teellä Viipurissa

"Elämän suuret päätökset tehdään tunteella ei järjellä." (sitaatti kirjasta)

Opiskeluaikana Joensuussa istuttiin kavereiden kanssa usein teellä Kotilaisen konditoriassa. Leivoksia ja jäätelöäkin maisteltiin. Ruuhkasuomalaisen Osakunnan kokouksistakin osa pidettiin toisen kerroksen kattoparrujen alla.

Jo silloin tuli tietooni, että kahvilalla oli pitkähköt perinteet.

Viime vuonna satuin huomaamaan kirjastossa selkokirjailijanakin tunnetun tietokirjailija Marja Simolan kirjan Jäähyväiset Viipurille ja tykästyin tarinaan. Myöhemmin tajusin, että kirja oli sarjan neljäs kirja.

Luin sarjan muut kirjat nyt. Ensimmäinen osa, Kaskipellolta kaupunkiin, sijoittuu Rääkkylään ja Joensuuhun. Toisessa osassa Täyttä elämää Otto Kotilainen muuttaa lopulta Viipuriin jossa lapset käyvät koulua ja Otto hoitaa meijeriä. Kirjasarjan kolmas osa Sellaista oli Viipurissa, kertoo arkisesta elämästä tuossa yhdestä Suomen isoimmista kaupubgeista. Kirja päättyy vuoteen 1935 ja Oton 50-vuotisjuhliin.

Simolan selkokieli on joustavan mukavaa lukea, eikä teksti tuntunnu tavallisesta lukijastakaan liian yksinkertaiselta eikä selkokirjojen runomaisen lyhyet rivit haitanneet lukukokemusta.

Olen aiemmin lukenut muutamia kirjoja, joissa on asuttu Viipurissa, joten kaupunki oli tuttu.

Fyysisesti olen käynyt Viipurissa vain
kerran heinäkuussa 2011. Matka oli kanavaristeily Lappeenrannasta. Perillä oltiin pari tuntia, joka riitti hädin tuskin pikaiseen käyntiin Viipurin linnan pihalla, pieneen kävelyyn ja teehetken, joka oli sen kertainen oma reissutavoitteeni. Ravintola oli viihtyisä, mutta joku venäläisempi, tai edes karjalaisempi olisi ollut kivampi. Tee oli hyvää, vaikka tarjoiltiinkin suomalaisista kupista ja seinällä oli kuvia Pariisista.

Se vähä, mitä kaupungista tuli nähtyä, sai ajatukset jostain syystä Helsingin Katajanokalle, vaikka Katajanokan koristeellinen rakennuskanta onkin selkeästi vanhempaa, mitä näkemäni. Ehkä mielikuva johtuu vesistöstä. Tiedä tuota.

Joskus tuonne olisi kiva lähteä ajan kanssa kävelemään ja katsomaan kirjoista tuttuja paikkoja oikein kunnolla.

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Belizessäkö kaikki olisi paremmin?

Anna-Mari Raaskan kirjassa Belizessä kaikki on paremmin (2000) kerrotaan suomalais-saksalaisen perheen muutosta aiemmin outoon maahan. Maa, Belize, on perheelle sopiva kompromissi. Maassa puhutaan englantia, siellä on vähän turisteja ja mahdollisuus elää luonnonmukaista elämää trooppisessa ilmastossa vähin varoin.
Belizenkin tarkka sijainti piti tarkistaa kartasta.

Kirja koostuu kolmen sivun teksteistä,
Lapset viihtyvät melkein kaikkialla
jotka on julkaistu aiemmin Helsingin Sanomissa ja lyhyestä Belizen ja Belizeen muuton esittelystä.

Elämä uudessa maassa alkaa muovautua uomiinsa, mutta vastoinkäymisiäkin on. Säästöjä on liian vähän, ja autot ovat Belizessä paljon kalliimpia mitä Saksassa.

Ruokahuolto ja pyykinpesu ei suju
kuten suomalaislähiöissä ja tuontituotteet kuten kahvi on kallista. Naapurimaassakaan ei voi käydä shoppailemassa, sillä pysyvän viisumin saaminen vaatii yhtenäistä maassa oloa. Ja sitten on vielä hämähäkin, sammskot, käärmeet....

Ei ihan luksushotellitasoa
Onneksi ystäviä löytyy ja saksalainen perheen isä osaa rakentaa ja korjata.

Kirjasta löytyy monia pieniä vastoinkäymisiä, mutta kyllä kirjoittaja korostaa jossain kohdin myös sitä, että hyviä ja iloisia hetkiäkin on paljon.

Jotenkin kirjasta oli aistittavissa että pysyväksi aiottu muutto ei ole pysyvä. Niin siinä sitten taisi käydäkin, sillä Anna-Mari Raaska on ollut Suomessa radiotöissä lähes viime vuosikymmenen ajan.

Paisto n. 175°C
Kirjan sivulla ollut banaanileipäohje
sai mielen palaamaan 1990-luvulle, jolloin innostuin kansainvälisestä keittiöstä.

Silloin kokeilin mm. jamaicalaista kylmää kurpitsakeittoa jonka kanssa söin likimain samalla reseptillä leivottua banaanileipää. Siihen leipään tosin tuli paljon vähemmän sokeria, mutta hyvältä näyttää tämäkin, oikealta sunnuntai aamujen brunssin herkulta.



lauantai 8. helmikuuta 2020

Villen kanssa Gruusiaan

Nuorempana en fanittanut Kauko Röyhkää, mutta vanhemmiten olen alkanut ihastua hänen kirjoituksiinsa toden teolla.

Lukupinossa on odotellut jo pidempään Röyhkän kirjoittama Ville Haapasalon muisteluihin pohjautuva kirja Makujen matka Georgia.

Georgia - sekin on helmi Mustanmeren. Oli pakko tarkastaa itsekin tarkka sijainti.
Itse puhun vieläkin useimmiten vanhahtavasti Gruusiasta. Sana on piirtynyt mieleeni lapsuudessa, jolloin joimme paljon Gruusiasta maahantuotua mustaa teetä koulun jälkeen. Kerran viikossa kauppaan tuli tuoretta ranskanleipää, mutta useimmiten katsoimme maidolla jäädhytettyyn teehen voilla kevyesti voideltua näkkileipää. Että se oli hyvä yhdistelmä. Joskus kaduttaa, että tuli jätettyä maito teestä kymmenisen vuotta sitten.

Ei ihme, että tee oli hyvää, sillä sen verran ylistäviä ovat Villen tarinat georgialaisista elintarvikkeista, erityisesti kasveista.

Kirja alkaa tarinalla siitä, kuinka Jumala antoi georgialaisille juuri tämän maan asuttavaksi. Tarinan mukaan georgialaiset istuivat kaikessa rauhassa pöydän ääressä, kun muut kansat olivat kokoontuneet maiden jakotilaisuuteen Jumalan luo. Kun he vihdoin saapuivat paikalle, Luoja tivasi myöhästymisen syytä. Georgialaiset totesivat nostelleensa maljoja Luojansa kunniaksi, jolloin Jumala heltyi ja antoi heille asuttavaksi paratiisin, jonka oli varannut itselleen.

Ensimmäisenä ruokakohteena
Kuvakaappaus
n. 1200 kuvan joukosta
Ville esittelee kirjan kirjoittajalle maan pääkaupungissa Tbilisissä sijaitsevan Purpur - ravintolan, josta näkyy löytyvän netistä lähes 1200 valokuvaa pelkästään ravintolan omilta sivuilta, (kannattaa googlata, yhtäkkiä ei tule mieleen ravintolaa, josta olisi moinen kuva paljous). Röyhkä kehuu tekstissä vessan ruusuista lavuaaria ja muutenkin viimeisteltyä, viihtyisää sisustusta. Kuvien perusteella viihtyisin tuolla itsekin.

Ruusut sopivatkin hyvin ravintolan toilettiin; onhan venäläiskirjailija Isaak Babel kuvaillut Tbilisiä "ruusujen ja lammasrasvan kaupungiksi".

Itselleni lammasrasva ei juuri maistu, vaikka lampaanliha ja -elimet maistuvatkin. Tuffani teki kuulemma hyviä höystöperunoita (kuin jauhelihakeitto, mutta tehty paistetusta lampaanraavasta, jossa mukana minimaalisen vähän talia ympäröiviä lihanjäänteitä), mutta olen asettanut sen mielessäni Oulun seudun rössypottujen (lihasopan tyylinen ruoka veripaltusta) kanssa samaan sarjaan : maistetaan vain kun on todella nälkä, eikä mitään muuta ole tarjolla. Muita samaan genreen meneviä ruokia ovat ristavelli (kankaanpääläinen erikoisuus hernesoppa rusinoilla) ja klimppisoppa, jonka klimpit on tehty vereen tai niissä on rusinoita. Perunaklimpit sen sijaan maistuvat. Tai maistuisivat, jos vatsa kestäisi vehnää.

Kirjassa käydään tutustumismatkalla
"Ei huono" ruokakirja tämäkään
Georgian eri puolilla. Itselleni mieluisampia kirjan ruuista olisivat paikallisetleivät (jos niissä ei olisi vehnää, erityisesti juustoleipä hatsapuri kiinnostaisi), onneksi kirjasta löytyi myös yksi maissileivän ohje, eli mtshadi. Yksi paikallisista leivistä paistetaan patamaisen uunin pystysuirilla reunoilla. Moista tapaa en ole aiemmin nähnyt. Sen tekemisestä olisi saanut olla enemmänkin kuvia.

Ehdottomasti kokeiluun menee myös papupata lobio, joka piti Villen hengissä opiskeluajat, ja joka jäi mieleen jo aiemmista kirjoista. Tosin luultavasti jätän korianterin käytön vähemmälle, sillä itselläni ei ole kovin suurta kiintymystä tuoreeseen korianteriin. Kasvatin nimittäin sitä itse joskus 1990-luvun alkupuolella, ja mielestäni se haisi pelkästään metsäluteelle, enkä juurikaan innostunut sen käytöstä. En tiedä, haisiko kasvi siltä oikeasti, vai kävivätkö metsäluteet öisin vierailulla taimilavassani, mutta jotenkin siitä jäi huonot muistot.

Opin kirjasta ainakin sen, että kokolihasta tehtyjä lihapullia kannattaa keittää pari minuuttia ennen paistamista. Pitänee kokeilla sitäkin. Viimeksi olen keittänyt lihapullia Emäntäkoulun loppukokeessa peräti kahdesti saman kokeen aikana - ensimmäisen ja viimeisen kerran. Monesti tuota on pitänyt kokeilla myöhemminkin, mutta on jäänyt. Totuuden nimissä kerrottakoon, että en ole juurikaan tehnyt kotonani lihapullia paistamallakaan. Yhtäkkiä tulee mieleeni vain kaksi kertaa vuoden 1996 jälkeen. Toisella kertaa kokeilin lihapullia banaanikastikkeessa kreikkalaisittain ja toisella kertaa tein isoja italialaisia lammaslihapullia tomaattikastikkeessa. Tykkään lihapullista, mutta en mielelläni työnnä käsiäni taikinaan, en edes trendikkäästi hanskat käsissä.

Summa summarum: taas löytyi kaupunki, jonne voisi matkustaa makumatkalle - Tbilis.

perjantai 7. helmikuuta 2020

Pitkästä aikaa julkkareissa

Löysin itseni tänään puoliltapäivin Anniksen teatterisalista.

Porin, Nakkilan, Harjavallan, Rauman ja Ulvilan Nuorten työpajojen yhteistyönä (NTP - Tuotanto) syntynyt Trapetsi - musiikkivideo julkaistiin tänään.
Anniksen näyttämö, hetki
ennen aloittamista. Nuoret
olivat plaseeranneet minut
Anniksen näytelmän lavas-
teisiin, eli viehkeän pikku
kahvipöydän viereen. 

Yllättäen pääsin tilaisuuteen mukaan katselemaan ja itselleni vielä isompana yllätyksenä, olin myös tilaisuuden loppupuolella jakamassa tekijöille diplomeita. Siinä kuluikin useampi tovi, sillä tekijöitä oli 46.

Joskus sanotaan, että mitä useampi kokki, sen huonompi soppa  tai että joukossa tyhmyys tiivistyy, mutta ne sanonnat voi tällä kertaa heittää romukoppaan ja todeta, että tiimityössä on voimaa.

Tuskin kukaan tekijöistä olisi päässyt yksin tällaiseen lopputulokseen, mutta kun yksi osaa yhtä ja toinen toista, niin syntyy muutakin kuin pysyviä muistoja.

Lopputulos tuntuikin olevan kaikkien mieleen. Itse ainakin olin kovasti otettu musiikista, esiintymisestä ja kaikesta.

Kuten olen monesti sanonut ääneen aiemminkin, meillä on fiksu ja osaava nuoriso!
Anniksen kahvilan tähtitaivas

Lopuksi juotiin tietysti kahvit ja maisteltiin nuorten leipomaa masaliisaa (eli mokkapaloja eli mokkiksia, kuten meillä kotona niitä sanottiin) Anniksen kahvilassa.

Pakko todeta että masaliisapalat hupenivat huomattavasti nopeammassa tahdissa kuin videon kodissa olleet perunalastut. Niiden syömättömyys pisti hieman silmään, mutta ehkä niin on nykyään tapana kotibileissä; ei syödä sipsejä vaan kulutetaan muita aineita... Vaikea kyllä sanoa, kun edellisistä kotibileistä on aikaa.... vuosikymmeniä.

Lopuksi erityiskiitokseni kahvinkeittäjille loistavan makuisesta kahvista!

torstai 6. helmikuuta 2020

Matkalla Volterraan

Joskus törmää vahingossa outoihin yhteensattumiin. Niin tapahtui tänään töissä, kun tutustuin siihen, miten peruskoulun oppimäärää voi suorittaa verkossa aikuisiällä (itselläni on kyllä suoritettuna, mutta ehkei kaikilla muilla ole).

Otin tutustumiskohteeksi äidinkielen lukemisen kurssin ja katselin esimerkkiä lukupäiväkirjan kirjoittamisesta. Esimerkkikirjana oli Ilkka Remeksen
Hiroshiman portti
, jonka olen aikanaan lukenut.

Volterra hypähti tekstistä oitis silmille. Mitä ihmettä. Miksi joku "pienehkö toscanalainen maalaiskaupunki" (termi omasta mielikuvastani) esiintyy kahdessa melko lähekkäin ilmestyneessä kirjassa?

Se toinen oli tietysti Stephenie Meyerin Uusikuu, joka on itselleni perin tuttu yhdeksän vuoden takaa.

Jostain itsellenikin käsittämättömästä syystä kuuntelin tuolloin koko Houkutus-sarjan muutaman kerran suomeksi ja sitten perään seitsemän kertaa ruotsiksi.

Mainittakoon, että Hiroshiman portin olen lukenut vain kerran.

Pakkohan se oli lähteä kirjastoon tarkastamaan omin silmin (no, joo, kirjastossa muistin, että molemmat kirjat löytyy kotoakin).

Ensin oli tehtävä pieni tarkastus Google Mapsista: Firenzen lentokentältä (Aeroporto di Firenze Vespucci) on matkaa Volterraan 84 km ja arvioitu ajoaika on reilu tunti 20 minuuttia.

Hiroshiman porttia selaillessa osoittautuu, että:

Uusikuu kirjassa (2007) Alice varastaa kirkkaankeltaisen turbo Porchen Firenzen lentoasemalta ja kuljettaa vampyyrimaisen nopeasti Bellan Volterraan estämään Edwardin melodramaattinen itsetuhoisuus ja sitä seuraava teloitus.
Mutkaista tietä Volterraan. Melkein tuossa näkee
kiitävän auton. Kuva: Unsplash Chris Barbalis

Hiroshiman portissa (2004) Antti taittaa niin ikään ylinopeutta ajaen saman matkan vuokraamallaan Fiat Ulysse - tila-autolla kyydissään Kariluoto, Larva ja Marttila ja auton perässä Kevlar-kuituiset luotiliivit. (Vähän ihmetytti Antti, ja joukko sukunimellisiä matkustajia).

Uusikuussa perille saavutaan keskipäiväksi, Hiroshiman portissa ajotietä valaisee kuutamo.

Bella ja Alice matkustivat kaupungin vanhaan keskustaan ikivanhalle Pyhän Markuksen torille, kun taas Antti oli etsimässä hieman syrjempänä rakennuksen raunioiden keskeltä Isama Nishikawan kätkettyjä muistiinpanoja.

Molemmat löytävät etsimänsä, mutta siitä vasta alkaa varsinainen tarina...

Mutta miksi samankaltainen ajomatka Firenzestä juuri Volterraan? Miksei johonkin muuhun yhtä vähän tunnettuun kaupunkiin?

Ainakaan itselleni Volterra ei soittanut mitään kelloja, silloin kun siitä noista kirjoista luin.
Maisemaa Volterra huipulta
(kuvakaappaus Google-mapsista) 

Wikipedian mukaan Volterraan kaupunkiin liittyy etruskit ja jollain tapaa myös Medicin suku vuodesta 1530 lähtien, mutta poikkeuksellisen näkyvää roolia suvulla ei siellä näyttäisi olevan.

Carlo Cassolalta löytyy pari suomennettua teosta, jotka Ilkka Remeskin olisi voinut lukea, mutta kirjat kainattuani epäilen sitäkin, ja panen kaupungin esiinnousu 2000-vuosikymmenellä sattuman piikkiin.

Oli syyskuu, se on aina erittäin kuuma. Amerikkalaiset yksiköt olivat siirtyneet uudelle etulinjalle; mutta pienet sotilasryhmät kiertävät edelleen kaupungin kaduilla. He tulivat katsomaan etruskien muinaismuistoja ja ostamaan alabasteriesineitä. Sodan aikana keskeytetty alabasterin käsittely jatkettiin taas. Paitsi, että kaikki kaupat avattiin uudelleen, myös uusia työntekijöitä oli palkattava vastaamaan odottamaan kysyntään. He tekivät massatuotteita, tuhkakuppeja, koriste-esineitä, maljakoita ja patsaita.” (oma käännös kirjasta Carlo Cassolan kirjasta Fausto ed Anna)

Mainio sattuma sinänsä. Ja taas tekee mieli Volterraan. Turistikierrokselle Voltyyrien palatsiin en aio osallistua, mutta ympäröivät maisemat sypresseineen olisi kiva nähdä.

*  *  *
Lisätty WIX-blogista lainaus ja yksi kuva. Teksti näkyi muuten olleen sama. 





Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Klassikkohaaste 2022 ja vuoden klassikkokatsaus

Klassikot on useimmiten aivan syystä klassikoita. Ne vaan on niin hyviä. Tosin joskus tulee aloitettua klassikko väärään aikaan. En ole viel...