Vaarallinen vuodenvaihde

Vuoden vaihtuminen panee ihmisen miettimään. Tekemään itselleen tiliä menneestä, suunnittelemaan kiivaasti muutosta rai jatkumoa elämälle tai molempia. Iso osa hyvistä päätöksistä tehdään elämän rajapyykeissä, joihin vuoden vaihtuminenkin kuuluu esimerkiksi syntymäpäivien, ammattiin valmistumisen, lasten aikuistumisen ja eläkkeelle jäämisen ohella. Kirjojen perusteella myös rikoksia tehdään vuoden vaihtuessa ajatuksella nyt tai ei koskaan tai sitten vain tilaisuus tekee varkaan. 

Tove Janssonin mainio essee Klisee vuodelta 1935 (kirjassa Bulevardi ja muita kirjoituksia) panee miettimään itseään. Jos toinen muistuttaa minua, sanoo seurassa samoja sanoja joita itsekin sanoisin ja vaikuttaa luonnolliselta, niin matkiiko hän minua vai voiko olla sittenkin niin, että minä matkin häntä? 

Taivas laulaa kuin etäinen lennätin pylväs. 

Tähän on tultava muutos

Claire Mackintosh Tummat vedet kirjassa vuosi vaihtuu pohjoiswalesilaisen pikkukylän luksuslomakylässä. Samppanja virtasi ja ilo oli ylimmillään, mutta jotain siinä varmasti oli muutakin... Keskiyöllä isäntä on vainaa.

Mielenkiintoisia käänteitä tuo vuoden vaihteen viimeinen työpäivä Lääkärikeskuksessa Matti Almilan kirjassa Kuolema pyrkii vastaanotolle. Kaikkia asia ei häiritse ja tapahtumista huolimatta yksi tohtorin rouva järjestää kosteat uudenvuoden pirskeet aattoiltana. Ilotulitusta ei ollut tarjolla, vaikka itse nautin rakettien räiskeestä täysin rinnoin, mutta muuten ilo oli ylimmillään.

Asian tutkiminen ei ole helppoa. Ennen kuin tapaus on ratkennut, ehtii tapahtua yhtä ja toista. Kirja taisi olla neljäs Almila jonka olen lukenut ja tulen lukemaan jatkossakin.

Hyvää Uutta vuotta 2024

Olkoon tienne myötäinen, 

tuuli seläntakana

ja lukupinossa kiehtovia kirjoja! 

Kolme kertaa Helanen

Vilho Helanen kirjoitti seitsemän dekkaria, joissa murhaa selvittelee varatuomari Kaarlo Rauta, mukana kuvioissa on myös hänen vaimonsa Inkeri. Jälkikasvuakin on siunaantunut yhden lapsen verran ja huvitti, kun Inkeri puhuu kirjoissa lapsestaan kuin tämän päivän vanhemmat somessa: keksityllä nimellä.

Helanen jukkaisi Rauta-dekkarinsa vuosina 1941-1952, ensimmäinen salanimellä Heikki Aksila. Tuohon aikaan hänellä ei ollut juuri kilpailijoita. Seuraava rikoksiin erikoistunut kirjailija, Mauri Sariola aloitti vasta 1956.

Paula Arvas tutkimuksessaan Rauta ja Ristilukki Vilho Helanen salapoliisiromaanisarja (2009 väitöskirja Helsingin yliopisto), kertoo, että Vilho Helanen itse kuvaili dekareitaan esikoissalapoliisiromaaneiksi. 

Nimitys sijoittuu ajallisesti 1920-1930-luvun anglosaksisten palapelisalapoliisiromaanien ja amerikkalaisten kovaksikeitettyjen rikosromaanien väliin, mutta koska kilpailua Suomessa ei juuri ollut, nimityskin unohtui. 

Helasen dekkarit eivät ole kirjoitettu täysin järjestyksessä. Niinpä itsekin tuli luettua niitä vähän väärässä järjestyksessä, mutta eipä se juuri haitannut. Mukavampi tietty olisi ollut aikajärjestys, kuten tähän kirjoitan. 

Vuoteen 1943 sijoittuu viimeiseksi lukemani kirja, josta tykkäsin eniten. Kolme laukausta -kirjassa Rauta kutsutaan jatkosodan rintamalta ratkomaan murhaa. Ratkaisu löytyy Tukholmasta, missä sielläkin on  käytössä ostokortit, mutta elo on muutoin vauraampaa mitä Helsingissä. 

Ongelma osoittautuu monitahoiseksi, mutta ratkesi tämäkin rikos. Inkeri Rauta on kyllä aika etsivä! 

Rauhaton rannikko kirjassa eletään Lapin sodan aikaa lokakuussa 1944. Raudat matkaavat Vaasan tienoille tutkimaan Raudan opiskelutoveri, nimismies Vaaran Elisabet-vaimon surmaa. Jälleen kerran on vietetty rapukestit, jonka päätteeksi Elisabeth katoaa. 

Ratkeaahan sekin asia kun oikein tutkitaan. 

Kohtalon sillan luin ensimmäisenä. Siinä Raudat lähtevät pariskuntana lepoloman varjolla tutkimaan Vaasan lähettyvillä maaseudulla tapahtuvaa murhaa, jossa tässäkin yhtenä osallisena on Raudan luokkatoveri. Tapahtuma-aikana 1950-luvun alku. 

Muistoja Pariisista 5 : Muotitalot

Kuulemani makaan Pariisia ei voi ajatella ilman muotia. Muotikuteet eivät ole koskaan juuri puhutelleet, kun olen pukeutunut joko omiin malleihin tai siihen, mitä kivijalkakaupasta päälle mahtuu. Aiempi tietämykseni haute couturesta on lähinnä peräisin vampyyrikirjojen lukemisesta ja uusien termien googlailusta lukiessani niitä. Niinpä nyt olikin vihdoin aika sukeltaa muotitalojen käsinompelijoiden maailmaan. 

Emile Zolan Naisten aarreaitta kertoo Pariisiin muuttaneesta nuoresta naisesta, joka pääsee töihin isoon muodin tavarataloon, jonka aikomuksena on laajeta entuudestaan. Tyttö työskentelee valmisvaateosastolla, mutta kaupasta löytyy omat osastot kankaille, pitseille, solmioille.... Kauppa on niin iso, että pienet kangas kaupat, sateenvarjo- tai viuhkaverstaat eivät enää kykene menestymään. 

Hiljaisempaan aikaan vuotta nainen saa ilmoituksen mennä kassan kautta, mikä on monien muidenkin naisten kohtalo. Muille naisille potkut eivät ole katastrofi, sillä heillä on rakastaja, jonka avulla vuokrarahat riittävät, vaikka töitä ei ole. 

Nuorella myyjättärellä on periaatteensa, ei heilastelua, ja kahta veljeä pitää auttaa. Toinen on pieni ja tarvitsee vain hoivaa, toinen on yksi noista naisia ylläpitävistä miehistä ja aina käsi ojossa. 

Potkuista huolimatta nainen on uuden ajan puolella. Naisten aarreaitta edustaa tätä uutta tulevaisuutta....

Nobel kirjailija J. M. G. Le Clézion Alkusoitto kirjassa nuori tyttö päätyy Pariisiin. On 1930-luku. Ksenjan on köyhä, Ethel varakas. 

"Hän otti villatakkinsa taskusta muotipiirroksen. 

-Tässä on paljettityö siniseen leninkiin ja musta satiinihame, ja ylempänä violetti tunika ja kultalameepusero, pitsitunika. Tai katso tätä, tässä on musta satiinipusero jossa on koristeena tylliä. 

Ksenja katseli piirroksia. 

-Mitä mieltä olet? Ja ennen kuin Ksenja ehti vastata Ethel jatkoi, kultakengät, ei, vähän räikeät, vähän silmiinpistävät. 

Ethel nojautui taaksepäin ikään kuin näkisi mallit Ksenja yllä. 

-Kuule, Ksenja, olet niin kaunis, minusta olisi mukava, jos nämä olisivat sinun vaatteitasi. Minä piirtäisi leninkejä ja sinä pukeutuisit niihin. 

Ethel kuvitteli Ksenjan sähkönsiniseen pukuun. Ksenjan pitkät kullanvaaleat hiukset ulottuisivat hänen paljaille hartioilleen, hänen pienissä siroissa käsissään olisi mustat hansikkaat kyynärtaipeeseen asti. Hänellä olisi jalassa nahkasandaalit, remmisannikkaat, kiiltonahkakengät kuin pikkutytöillä."

Henri de Toulouse-Lautrec odotteli naisystäväänsä Paganin edessä vaunuissa. Pierre La Mure kuvailee tilannetta kirjassa Punainen mylly - romaani Henri Toulouse-Lautrecin elämästä:

"Ensimmäisenä tuli midinetit, myyjättäret ja opoitytöt, kaikki Pariisin kasvattamat. He virtasivat ulos lukuisista eteisistä kuin koulutytöt, meluisina ja nauravia ryhminä, tähyilivät katukäytäville nähdäkseen ystävänsä, ryntäsivät heidän luokseen, kohottautuivat varpaisilleen ylettyäkseen suutelemaan heitä, tarttuivat heitä käsipuolesta ja katosivat ihmisvilinään.

Sitten tulivat vanhemmat työntekijät: ompelijattaret, sovittajat, leikkaajat, viimeistelijä, kukaan ei odottanut heitä. He pytähtivät huomaamattomasti ulos kietoutuneina huonosti sopiviin takkeihinsa, kiituhtivat katua alas lähimmälle bussipysäkille tai hevosraitiovaunupysäkille päästäkseen kaukana esikaupungeissa sijaitseviin koteihinsa illallisten äärelle.

Vihdoin ilmestyivät mannekiinit, jotka aistikkaine pukuinensa ja siron kävelytyylinsä takia erosivat muista. He pysähtyivät ovelle, loivat silmäyksen ympärilleen tyylikkäinä ja ylväinä napittaessaan käsineitään tai pöyhötellessään puuhiaan. Sitten he astelivat katukäytävän poikki, sukelsivat odottaviin vaunuihin hansikoitujen mies käsien auttamina."

Henri Toulousen naisystävä oli aloittanut uransa muotibisneksessä jo pienenä tyttönä ommellessaan kotona äitinsä apuna nappeja käsineisiin. 13-vuotiaana hän siirtyi kodin ulkopuoliseen työhön ompelijan apulaiseksi ja yleni siitä malliksi.

Malliksi yleni myös Chanellille jahkaantunut, Pariisissa ollut Enni Mustosen Taiteilijan tytär Kirsti, joka vietti Pariisissa kieliharjoittelussa pari vuotta hankkien siinä sivussa itselleen uuden ammatin, tai kenties kolme, muotiliikkeyrittäjän, mallipiirtäjän ja ompelijan ammatit.

Chanellin malli Kirstistä tuli kuin vahingossa. Elettiin 1930-lukua ja Pariisissa oli opiskelemassa lukuisia suomalaisia taiteilijoita. Kirsti tutustui siellä Mika Waltarin ja hengaili Chanellin työntekijöiden ohella aiemmin tuntemiensa Tulenkantajien kanssa.

Muutaman kerran Kirstillä tai hänen työtovereillaankin oli joku odottamassa Chanellin työntekijöiden oven luona töiden päättymistä. Kirjassa tavataan myös Virginie, joka on ollut Kirstin isän malli. 

Kirsti palaa takaisin Suomeen sulhasensa kanssa, mutta ei vielä itse tiedä, kenen tytär hän on. 

Fiona Valpyn Rue Cardinalen ompelijattaret kirjan pääosissa on sama rakennus kahdessa eri ajassa: vuonna 1940 ja nykyaikana. 

Sodan aikaan tiloissa oli ateljee, joka lopetti toimintansa natsihallinnon aikana, mutta loput työntekijät siirtyivät Diorille töihin. 

Nykyaikana rakennuksessa toimii pr-toimisto joka organisoi Pariisin muotiviikkoja ym. pariisilaisia muotitapahtumia. Tarinat nivoutuu yhteen sukututkimusta tehden. 

Otetaan lopuksi vielä pari kirjaa. Ensimmäinen liittyy siinä mielessä muotitaloihin, että kirjan päähenkilö, jonka esikuvana on todellinen henkilö, amerikkalainen Lee Miller, joka aloitti uransa Voguen mallina, opiskeli valokuvausta Ranskassa ja toimi naispuolisen sotakirjeenvaihtajana (ainutlaatuinen juttu tuolloin). 

Miller valokuvasi sotaa erilaisin silmälasein, mitä miespuoliset kollegat. Hän osasi löytää ihmisten väliset tunteet. Kuvia kertyi noin 60.000 ja ne jäivät sodan jälkeen osaksi unholaan, vaikka kuvien joukossa oli ajatuksia herättäviä kuvia mm. elämästä sodan keskellä ja natsien oikeudenkäynnistä.

Natasha Lester ei puhu kirjassaan Ranskalainen valokuvaaja Milleristä, vaan Jessica Maysta. Kirjassa on mukana sivuhenkilöinä Ernst Hemingwayn kolmas puoliso Martha Gellhorn. Ernst itsekin vierailee kirjassa pariin kertaa ja ainakin Pablo Picasso on mukana Jessican juhlissa kun Pariisi on vallattu, ja Jessica pukeutuu iltapukuun. Todelliset henkilöt, Miller mukaan lukien ovat kirjassa sota-aikana likimain oikeilla paikoilla.

Yhdet iltapukujuhlat vietetään sotilaidenkin kanssa juuri ennen joulua 1944.  Niissä on muotinäytös jossa esimerkiksi Jennings oli pukeutunut linnan vintiltä löytämäänsä pukuun, johon Jessica oli kiinnittänyt armeijan mustavalkoisia suklaakääreitä, erään sotamiehen vaatteet oli tehty sidetarpeista jne. 

Jokainen tarvitsi välissä tälläiset kekkerit, joissa saattoi nauraa ja unohtaa sodan kauhut edes hetkeksi.

Suurin osa kirjasta tapahtuu muualla kuin Pariisissa, mutta en malttanut olla lisäämättä kirjaa tähän, sillä innostuin itse kovasti Milleristä, ja myös Martha Gellhornista.

Kuten monissa kirjoissa nykyään, mukana oli sivujuoni tälle vuosituhannelle, joka nivoi sodanaikaiset tapahtumat tähän päivään. 

En aina ole pitänyt tavasta, jolla kirjailijat kertovat oikeasti eläneen ihmisen tarinaa fiktiivisesti, mutta tässä se tuntui toimivan ihan hyvin. Tiedä sitten, johtuiko se siitä, että en tunnistanut Milleriä nimeltä, vaikka googlettamisen jälkeen pari natsioikeudenkäyntikuvaa olivat entuudestaan tuttuja.

Koska innostuin tästä, jatkoin sujuvasti Natasha Lesterin Pariisin ompelijatar -kirjaan.

Kirja alkaa kullanvärisen silkkipakan avaamisesta Pariisissa 2.6.1940. Pakasta 36 metriä tarvitaan yhteen juhlapukuun, jossa on satoja pieniä ruusunnuppuja. Lopusta neljästä metristä tulee puku ruusujen tekijälle ja paita hänen äidilleen. 

Kirjassa kerrotaan, että 1930-luvulla Ranskassa ei naiset voineet omistaa pankkitiliä. Mielenkiintoinen tieto. 

Onneksi Suomessa tuo vaihe oli ohitettu jo 1920-luvulla, tai niin kuvittelin, kunnes luin Enni Mustosen Taiteilijan vaimosta, että Suomessakin naimisissa oleva nainen tarvitsi miehensä suostumuksen, vaikka naimattomat naiset saivat tehdä päätökset itsenäisesti. Niinpä Kirstikin tarvitsi puolisonsa kirjallisen suostumuksen lunastaessaan muotihuoneensa yhtiökumppanilta, mutta yhtiökumppani ei tarvinnut muiden suostumusta myymiseen, koska ei ollut vielä naimisissa. 

Mainittakoon, että Taiteilijan vaimossakin käydään nappikaupoilla Pariisissa ja myös shoppaillaan Katri Valan kanssa muotivaatteita. 

Mutta palatakseni Pariisin ompelijattareen, tuolloin ajateltiin vielä, että Ranska kestää Saksan armeijan paineet. Kirja jatkuu maanpaossa Amerikassa ja nykyaikana Australiassa.

Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että molemmissa kirjoissa syödään jänispataa, joka onkin erittäin herkullinen ruoka, jota valitettavasti en ole syönyt kuin kerran, en kuitenkaan Pariisissa. Omien muistiinpanojen mukaan söin sen sijaan uudenvuoden aattona ankkaa, mitä en muistanut, vaikka herkullisen ruuan muistinkin. Olin mieltänyt sen jälkeenpäin broileriksi. 

Molemmissa kirjoissa mainittiin myös Montmartren ja Picallen ravintolat. 

Puolessa välin kirjaa aloin katua, että tartuin kirjaan heti edellisen perään. 

Tykkäsin kirjan kielestä, mutta aikatasot olivat sekavampia kuin ensimmäisessä kirjassa ja toisen päähenkilön ajatusmaailma alkoi saada kliseisen rakkausromaanin piirteitä... Oli ääretöntä rakkautta ja sen vastapainona ihan järjettömiä, pinnallisiin tuntein tehtyjä, kauaskantoisia päätöksiä, jotka eivät oikein kolahtaneet tällaiselle täti-ihmiselle, joka ei juuri innostu romantiikasta. Sen sijaan Harlequin-kirjoista kiinnostuneille tämä olisi toiveiden täyttymys. (Noh, Kirja olisi voinut tuntua paljon paremmalta, jos en olisi lukenut juuri aiemmin valokuvaaja kirjaa, jonka rakenne oli melkolailla saman tyylinen kuin tässä).

Lukemani jälkeen nostan hattua ompelijattarille, missä lienevätkään ja hieman karehdin niitä, joiden vartalo sujahtaa vuosikymmenestä toiseen samaan mekkoon. 

Itse olen kolmesti elämässäni ollut hääpukupainossani. Toisella kertaa sovitin pukua lihomisen ja laihtumisen jälkeen ennen kuin myin sen (n. 6 v häistä). Minulta oli laihtuessa hävinnyt tissit. Kolmannella kerralla lihomisen ja laihtumisen jälkeen ei ollut enää hääpukua, jota sovittaa, mutta selkeästi minulta oli hävinnyt myös vyötärö ( n. 13 v häistä).

Niille, jotka pysyvät mitoissaan ja jotka ovat samaa kokoa kuin naiset aiempina vuosikymmeninä, on haute couturesta iloa pitkään, sillä klassinen vaate säilyy käyttökelpoisena vuosikymmenestä toiseen ja kunnon kangasta voi aina muokata uuteen uskoon, kuten olemme nähneet esimerkiksi Ruotsin hovissa tapahtuvan. Victoria pukeutuu usein Silvian juhlapukuihin. 

Klassikkohaaste 2022 ja vuoden klassikkokatsaus

Klassikot on useimmiten aivan syystä klassikoita. Ne vaan on niin hyviä. Tosin joskus tulee aloitettua klassikko väärään aikaan. En ole vieläkään saanut yritettyä uudelleen Rikosta ja rangaistusta, jota yritin sinä kesänä, kun siirryin kuudennelle luokalle. Se oli väärä aika, eikä uutta ole vielä tullut. Sen sijaan Sinuhe, jota yritin samoihin aikoihin, sytytti muutamia vuosia myöhemmin niin, että olen lukenut sen jo kolme kertaa. Waltarilla oli kynä hallussaan... tai kirjoituskone. 

(Päivittyvä päivitys)

Löysin Tea and Ink Societyn klassikkohaasteen melkolailla jälkijunassa viime viikolla, kun valmistauduin lukuretriittiviikonloppuun. Niinpä syyskuun klassikon selättämiseen ei ollut montaa päivää, mutta piankos sitä yhden kirjan lukee. 

Aina kaikki ei mene niin kuin suunnittelee, joten pienenä lisähaasteena ilmaantui marttaillan valmistelu aiheena Aleksis Kivi. Klassikkojen tekijä hänkin. Pohjustukseksi reilun viikon Kiven käännölleni kuuntelin ensialkuun Maria Laakson Taltuta klassikko -kirjan, koska siinä taltutettiin myös Kiven Seitsemän veljestä. Kirjan hervottoman letkeä ote oli kuin piristysruiske klassikkohaasteelle, joten eikun vaan lukemaan. 

Myöhäisen aloittamisen vuoksi minä siis kirjaan tähän jo luetut, sopivat klassikot, jos olen lukenut ne haastekuukautena tai sen jälkeen, niitä löytyi kolme. Puuttuvat luen loppuvuodesta. 

Tammikuu: J.M. Barrie Peter Pan (Leffa tulossa 2023) 

Helmikuu: Charlotte Brontë Professori. Aika monta Brontë olen lukenut. Professori oli toimistossa tylsähkö muuttui poikakoulussa hyväksi ja tyttökoulussa vähän noloksi, mutta luettu. 

Maaliskuu: J. R. R. Tolkien (viimeistely Christopher Tolkien) Hurinin lasten taru. Poika oli saanut tekstin tuntumaan täysin isänsä tekstiltä. Tykkäsin kovasti. Myös äänikirjan lukija oli hyvä. 

Huhtikuu: Tove Jansson Vaarallinen juhannus (Seikkailu)

Toukokuu: Anni Swahn Arnellin perhe (Tyttökirjaklassikko)

Kesäkuu: Toni Morrison Sinisimmät silmät on ilmeisesti ainoa yli 50-vuotias, tähän sopiva kirja (1970) jonka löysin suomeksi. Lokakuussa tuli luettua tämä kirja. Tykkäsin paikotellen kirjan kielestä suorastaan hurjan paljon, mutta sitten oli kohtia kuten kirjan alku, jolloin suunnittelin lukemisen jättämistä siihen. Onneksi niitä kohtia oli vähemmän. (Yli 50-vuotias afro-amerikkalainen kirja). 

Heinäkuu: Plutharkhos Mielen tyyneydestä on sopivasti kesken. Kolmasosa luettuna. 

Elokuu: Charles Dickens Mugbyn risteys oli paikoitellen oikein hyvä, paikoitellen tylsähkö. 

Syyskuu Inkling: Dorothy L. Sayers Myrkkyä (1930). Luin myös Sayersin Kuolema vierailee kerhossa kirjan. Lewis, Tolkien ja Sayers on ainoat inkling ryhmän jösenet, joiden kirjoja on Wikipedian mukaan suomennettu. C. S. Lewisin Paholaisen kirjeopisto houkutteli, mutta jätin lokakuulle, josko siitä olisi Halloween-haasteen kirjaksi - ja olihan siitä. Miten kauhistuttavia ohjeita. 

Pysyköön varjonne aina yhtä solakkana. (Myrkkyä) 

Klassikoista pitää kuulemma ottaa käyttöön hyviä sanontoja. Tämä oli yksi Myrkkyä-kirjan helmistä. 

Lokakuu: Victor Hugo Kurjat ja Simone de Beauvoir Erottamattomat. Jälkimmäinen on ilmestynyt ranskaksi 2020, joten lienee sopiva myös keskeneräisiin. 

Marraskuu: Horace Walpole Orlanton linna kirja on  ollut yöpöydällä pitkään. Nyt oli hyvä syy tarttua siihen kaksin käsin. 

Joulukuu: Samuel Beckettin Godota odottaessa (aiempi nimi Huomenna hän tulee). Tykkään lukea näytelmiä. Tämä oli yksi oudoimmista. Mietin kovasti kenet haluaisin nähdä eri osissa. En keksinyt. 

Alkuvuodesta olen lukenut nämä vanhat kirjat tai hivenen nuoremmat kirjat, jotka voi laskea jo nytkin ainakin tuleviksi klassikoiksi. Vanhoista tuskin kaikki ovat todellisia klassikkoja.  

• Tammikuu
• Maria Jotunin Martinin rikos 
• Cesare Pavesen Kuu ja kokkotulet
• Valter Juvan Kuvia ja säveliä
• Aleksander Puskinin Jevgeni Onegin
• Volter Kilpi Alastalon salissa 
• Helmikuu
• Alfred Döblin Erään rentukan murha ja muita kertomuksia
• Fredrika Runeberg Rouva Katariina Boije ja hänen tuttärensä
• J.R.R. Tolkien Kirjeitä joulupukilta (Inklings)
• Gustave Flaubert Matkakirjeitä ystävälle (Ranska)
• Johan Keats Yön kirkas tähti
• Plinius nuorempi Kirjeitä keskiajan Roomasta (Antiikin teksti)
• Maaliskuu
• N.V. Gogol Taras Bulba (ei niin hiljattainen elokuva)
• Oleksandr Dovzenko Lumottu joki
• Aino Kallas Suden morsian (voisiko laskea seikkailuklassikoksi)
• Uuno Kailas Uni ja kuolema
• Uuno Kailas Tuuli ja tähkä ynnä muita runoja
• Uuno Kailas Paljain jaloin
• Mihail Bulgakov Valkokaarti
• Toukokuu
• Nestorin kroniikka 
• Po Shu-I Korotan ääneni ja laulan
• Alexandr Pushkin The Bakchesarian Fountain
• Toukokuu
• Isaac Babel Punainen ratsuväki
• Kesäkuu
• Konstantin Paustovski Valkoista kultaa
• Unto Seppänen Iloisten ukkojen kylä
• Tove Jansson Vaarallinen juhannus (Seikkailu)
• F. Scott Fitzgerald Kultahattu (Antisankari)
• Jaavalaisia legendoja
• Hannu Salama Juhannustanssit
• Heinäkuu
• Anni Swahn Arnellkin perhe (Tyttökirjaklassikko)
• Virginia Woolf Majakka
• Elokuu
• Agatha Christie (Mary Westmacott)  Yksinäinen kevät
• Syyskuu
• J.M. Barrie Peter Pan (Leffa tulossa 2023) 
• André Gide Pastoraalisinfonia (Ranska)
•  Dorothy L. Sayers Myrkkyä  (Inkling)
•  Dorothy L. Sayers Kuolema vierailee kerhossa (Inkling)
• Lokakuu
• J. R. R. Tolkien Hurinin lasten tarina
• J. R. R. Tolkien Kullervon tarina
• Aleksis Kivi Kullervo 
• Hautojen lauluja (antiikki)
• Victor Hugo Kurjat 1 ja 2 (Ranska)
• Simone de Beauvoir Erottamattomat (Ranska)
• Erich Maria Remarque Länsirintamalta ei mitään uutta (tuore tv-sarja Netflixillä)
• Toni Morrison Sinisimmät silmät (Afroamerikkalainen)
• C.S. Lewis Paholaisen kirjeopisto (Inkling) 
• Marraskuu
• Zane Cley Auringonlaskun sola (länkkäri)
• Pekka Aho Kansan keskeltä
• Earl Derr Biggers Avaimeton talo (klassikkodekkari)
• John le Carré Panamän räätäli (vanha leffa)
• Horace Walpole Orlanton linna (kauhu)
• Joulukuu
• Charles Dickens Mogbyn risteys
• Charlotta Brontë Professori 
• Samuel Beckettin Godota odottaessa (Huomenna hän tulee) 

Dekkariviikko 6.-12.6.2022

Maanantai illalla luin FaceBookista, että nyt on dekkariviikko. Hauska sattuma, sillä aloitin viikon sopivasti dekkarilla. Niinpä tässä onkin oivallinen tilaisuus kirjata dekkari joka päivälle. Kirjaan ne kaikki tähän samaan päivitykseen, koska näemmä en harrasta lyhyitä päivityksiä. 

Maanantai 

Quentin Patrick Viisi askelta murhaan aloitti dekkariviikkoni, vaikka luinkin sen ennen, kuin tiesin koko viikosta. Aikomus oli lukea tällä viikolla dekkareita, joiden ratkaisussa keskeisessä roolissa olisi lääkäri. Quentin Patrick on kirjailijanimimerkki, jonka takana on Hugh C. Wheeler ja Richard Wilson Webb. 

Viisi askelta murhaan on ensimmäinen tohtori Westlake -kirjoista. Westlake on amerikkalaisella maaseudulla tyttärensä kanssa asuva lääkäri, joka harrastaa perienglantilaista ketun metsästystä. Yksi metsästysreissu, jolla myös tytär on mukana, päättyy ruumiin löytymiseen. Koska lääkäri on valmiiksi paikalla, seriffi nimittää hänet apulaisseriffiksi. 

Kaikkihan tuntevat tohtori Watsonin ja eläinlääkäri Herriotin ja monissa dekkareista on patologeja, jotka osallistuvat aktiivisestikin tapausten ratkontaan. Hevoset ja koirat eivät ole minun juttuni, mutta tässä kirjassa oli molempia. 

Viisi askelta oli minulle niitä kirjoja, joita ei voi laskea käsistään kesken lukemisen. 

Ihastuin kirjaan, ja mietinkin, että ehkä olen pitäynyt Westlakea dekkareita epätasalaatuisina siksi, että olen lukenut Donald E. Westlaken kirjoittamia kirjoja ja näitä Quentin Patrickin kirjoja, joissa päähenkilönä on Westlake. Hyvä alku viikolle. Totisesti. 

*  *  *

Huomasin ehtoolla, että Elina Backmaniin ja Heidin Holmavuon True Crime sarjan kolmas osa ilmestyy tiistaina, joten kuuntelin ensimmäisen ja melkein toisenkin osan ennen nukkumaan menoa. 

Ratkaisematon-sarjan ensimmäisessä osassa kirjoittajat tutkivat Susanne Lindholmin murhaa, joka tapahtui käpyläläisessä kellarissa 8.8.1976. Muistan kuulleeni kellarimurhista, mutta tarina oli aika tavalla uusi itselleni, vaikka TrueCrime kiinnostaakin. 

Ratkaisematon-sarjan Toisessa osassa kirjoittajat siirtyvät tutulle seudulle Kankaanpäähän. Tiedän paikan ja olen lukenut siitä useammankin lehtijutun ja tunnen ainakin yhden henkilön, jota on kuulusteltu tapahtuman vuoksi. Heitä olikin poikkeuksellisen monta, muistaakseni reilusti yli 200. Siitä huolimatta Helena Jämiäluoman elokuussa 1972 tapahtunut murha on edelleen selvittämättä.

Tiistai

Tiistain kyläilylenkillä aloitiin kuuntelemaan sarjan kolmatta ja viimeistä osaa: Ratkaisematon - kirja, joka avasi murhatutkinnan. Kirjan murha oli edellisiäkin vanhempi. Se tapahtui Kemissä 1955. Backman ja Holmavuo huomasivat tapausta tutkiessaan, että tutkimuksessa oli tapahtunut salailua ja lisätietoja löytyi haastattelujen ja tutkimusten avulla niin, että murhatutkinta avattiin uudelleen. Saas nähdä, miten tapaus etenee. 

Muutaman tunnin True Crime ei riitä koko päiväksi vaikka kyläillessä menikin monta tuntia. Niinpä ehdin lukea vielä viikon toista lääkäridekkaria. Se olikin taatusti erilainen kuin edellinen. 

Josh Bazellin Niittaa noutaja -kirjaa on verrattu esimerkiksi Sopranos-televisiosarjan tarinoihin. Päähenkilö on lääkäri, joka on kuulunut aiemmin mafiaan, saanut todistajansuojeluohjelmassa uuden henkilöllisyyden ja kouluttautunut lääkäriksi. 

Lääkärinä päähenkilö on vähän samaa huumoriluokkaa kuin kirjan Adam Kayn Kohta voi vähän kirpaista tai Jari Vainion Viidakkotohtori Dokoto Jalin päiväkirjat. 

Kovaksi keitetyt dekkarit eivät ole yleensä mieleeni, mutta tämä humoristisesti ja nykykielellä (kaikkine vittuineen) kirjoitettu kirja kyllä jollain tapaa kolahti. No. Tykkäsin minä Jerry Cottoneistajin nuorena. 

Kirjan jatko-osa Villipeto jää tällä kertaa odottamaan aikaa parempaa. Sitä odottelee ilmeisesti myös kirjan elokuvatuotantoon siirtyminenkin. Kirjan elokuvaoikeudet on ostettu ja jos elokuva tehdään, pääosissa on ennakkotietojen mukaan Leonardo di Caprio, jos oikein ymmärsin. Kirja oli sen verran mielenkiintoinen, että se leffa olisi hieno nähdä, vaikka Leonardo onkin vanhentunut sitten nuoruuspäivensä (kuten minäkin).   

Keskiviikko

Niittaa noutajasta riitti luettavaa päivän aluksi. Sitten kohti uusia seikkailuja. 

Sen jälkeen aloitin Toni Ahon Exitus: Ensimmäinen kuolema-kirjan, jota olen katsellut sillä silmällä jonkin aikaa. Pettymyksekseni tämä Exitus-sarjan ensimmäinen kirja loppui kesken kuin kanan lento. Petyin niin, että jätin toisen ja kolmannen osan hautumaan, kun olin kuunnellut toista kirjaa, Painajainen pari tuntia. Liikaa painajaisia makuuni.

Veikkaan, että sarja saa hautua pitkään, sillä päähenkilö, lääkäriopiskelija, on mielestäni ihan yhtä outo, mitä oli Viveca Stenin Åre-sarjan naispoliisi, jonka taisi lytätä jo aiemmin, ei mielestäni ollut uskottava ihmisenä ammattikunnassaan. 

Ja minä kun odotin tosi paljon herkullisesta asetelmasta, jossa päähenkilönä on suomalainen opiskelija. Sellaisia kirjoja on aivan liian vähän. 

Senkin vuoksi harmittaa, että Aho osaa kuvailla mielestäni todella mielenkiintoisella tavalla opiskelijan potilastyötä ja harjoittelijan työrupeamia muutoinkin. En vain tykännyt päähenkilön ajatuksista, etenkään kakkoskirjan alkupuolella. Mutta ehkä annan uuden tilaisuuden. Tuon Viveca Stenin Lumen uhritkin sain kahlattua loppuun muutamassa kuukaudessa, vaikka päähenkilö ei miellyttänytkään, koska tarina oli muutoin mielenkiintoinen. 

Torstai

Jotta tästäkin dekkaripäivästä jäisi hyvä mieli, aloitin vielä yöllä sänkylukemisena Ata Hautamäen Murha Käpylässä -kirjan, joka on niin ikään sarjansa ensimmäinen. Käpylä on lievästi tuttu, olen siellä kerran kävellyt ja taisin käydä pitämässä jonkun marttaesitelmänkin joskus. Sen sijaan Ata Hautamäki oli tähän päivään asti vain nimituttu, ja olenkin kuvitellut hänet mieheksi. Väärin kuviteltu.

Kirja osoittautui hyväksi. Eletään 1950-lukua. Kirjassa on urheilijoita, joilla on suuria toiveita, ja on julkisia saunoja ja muutenkin vahvasti ajan kuvaa ja tunnelmaa. Rikosta ratkaisemassa on lääkärin ja poliisin parivaljakko. Mukava pari. Jotenkin tuli vahvasti dejavu porilaisesta Korsmanin talo -museosta, jossa asuu kuvitteellinen konstaapeli Korsman vuonna 1953. Oikeastikin pihapiirissä on asunut poliiseja. Sieluni silmin näen Kormanin keittiön ja olohuoneen, kun puhutaan sisätiloista. 

Tunnelmakuvat viime joululta Korsmanin talosta.

Päivän toinenkin kirja, H. R. F. Keatingin Maharadjamurha imaisi heti mukaansa. Eletään aprillipäivää Intiassa ja Bhoporen maharadja on oikea aprillipilojen ystävä. Kaikki pilat eivät ole pilan kohteeksi joutuneiden mieleen, mutta kun pilailijana on maharadja, niin kaikki nauravat piloille. 

Pelkästä aprillipilasta ei silti ole tässä kirjassa kyse. Taustalla on aikakausien muuttuminen (tapahtuma-aika 1930-luku) ja hieman ekologiakin. Maharadja on kova metsästämään ja haluaa pitää metsästysmaansa ja lampensa kunnossa uudesta padosta huolimatta. 

Elämä maharadjan palatsissa tuo mieleen hiljattain lukemani Jakob Wegeliuksen Merten gorillan, josta kirjoitin viime kuussa apinajutussa. Gorillakin jahkaantui erään maharadjan palatsiin, ja sekin maharadja osasi harrastaa ja sitäpaitsi oli parempi shakinpelaaja kuin tämän kirjan maharadja. 

Myös Sujata Masseyn Intiaan sijoittuvan Perveen Mistry -sarjan kirja Satapurin jalokivi tuli mieleen, lähinnä siitä, miten kerrottiin palatsin naisten osastosta. 

Kaikin puolin onnistunut valinta, siis, vaikka jossain kohtaa kirjan puolivälin jälkeen tuntui, että Keating ei ehkä osannut kirjoittessaan päättää, kenestä yrittäisi tehdä syyllistä, vaikka oikea syyllinen oli mielestäni selvää jo alkupuolella. Kirja voitti aikanaan vuoden rikosromaani-palkinnon niin Englannissa kuin Usa:ssakin. Palkinnot eivät olleet ihme, sillä kirja oli hyvin tehty ja verrattuna Intia-tietoihini, melkolailla paikkansa pitävä. 

Kun sitä miettii, hieman harmittaa, että kirjan julkaisun aikaan en ollut yhtä rohkea mitä olen nykyisin, enkä siis uskaltautunut lähteä kirjekaverini siskon häihin Intiaan, vaikka kirjekaveri lupasi lentoliput ja ylöspidon. Nyt lähtisin kyllä. Olisi huikeaa kokea paikallisten rikkaiden seurassa edes pieni häivähdys menneen Intian loiston päivistä. Shakkipeliin en ryhtyisi, sillä en sitä osaa. 

Perjantai

Aloittelin illalla Kaarina Griffithsin kirjaa Punsinen piru ja musta enkeli. Se kertoo jännistä tapauksista vanhusten palvelukodissa. Murhaa ei ole vielä tapahtunut, mutta voisin tässä vaiheessa kuvitella, että keskeisessä roolissa on talvet lapsia hoitava eronnut 45 vuotias hoitaja. Tai sitten hän on se, joka kuolee ensin. 

Mukavaa puuhaakin asukkailla on. Ottavat mm. yhteyttä vainajien meedion kanssa. 

Viikonlopuksi on ohjelmaa sen verran, että kirjasta riittänee sunnuntaille saakka. 

Välipalaksi hotkaisin Suomen vanhimman kuunnelman, jonka nauhoitus on säilynyt Ylellä kokonaan. Se on Varastettu helminauha, jonka on kirjoittanut Erkki Kivijärvi, ja sen ensi esitys on vuodelta 1938. Kuulokuvia löytyy YleAreenalta. 

Rahisihan se, kuten Ylen sivuilla varoitettiin, mutta kyllä tässä nostalgia tihkui.

Lauantai

Siikaislainen lasikuistin mallikapale

Päivän täytti Siikaisten-päivät, joten lukeminen jäi vähiin. Tapahtuma, jossa oli väkeä enemmän kuin viidellä aiemmin käymälläni, pidettiin koulun pihassa lähellä Metsätähden palvelukeskusta, jossa tiettävästi ei ole koskaan tapahtunut murhia. 

Sen sijaan vireillä olevan kirjan seniorikoti Onnelan asukkaat ovat vaarassa. 

Sain luettua loppuun eilen aloitetun Onnelan tarinan. Tykkäsin, mutta loppu tuli ehkä turhan joutuisasti kunhan sinne asti päästiin. 

Kovat oli kirjan juhannusjuhlat...

Sunnuntai

Dekkari-viikon päätti kotimaiseen lääketehtaaseen liittyvä dekkari. Etukäteen otaksun, että pääosissa oleva henkilö olisi lääke-esittelijä, mutta hän työskentelikin markkinoinnissa toimistolla, ei kentällä. 

Piia Kaikkosen Kuoleman varjo osoittautui mielenkiintoiseksi, vaikka Hessun käyttäytyminen ei kovin rationaaliselta vaikuttanut. Tai ehkä ystävän äkillisen kuoleman tuoma shokki voi saada ihmisen hakeutumaan ongelmiin. 

Viikon saldo: 10,5 kirjaa ja yksi kuunnelma. 

Mutta ei yhtään uutta valtiota. 

Olipas mukava dekkari-viikko! 

Maailman runouden päivä vol 23

Maailman runouden päivä - traditio vuodesta 1999? Miksi minusta tuntuu, että en ole koskaan aiemmin noteerannut maailman runouden päivää? Miten tällainen asia on voinut mennä ohi kaltaiseltani runotytöltä, vai olenko vain unohtanut noteeranneeni sen aiemmin?  Voi Herran henkselit. Asialle pitää tehdä jotain, joten pistän päivän kalenteriin, ettei ensi vuonna unohdu.

Tämän viikon agendalla oli kirjoittaa Uuno Kailaan tuotannosta, joten kirjoitetaan nyt sitten tänään. Runopäivänä. 

Sain hiljattain luettua Marija Vanttin kirjoittaman kirjan Älä koske perhosen siipiin - Uuno Kailaan elämä ja kuolema.

Kirja innoitti kävelemään oman runohyllyni äärelle ja tarttumaan pitkästä aikaa Kailaan runoihin.

Kahlasin kaiken löytämäni läpi, ja ihmettelin, kuinka silmät pysähtyivät vuosikymmenten takaisiin tuttuihin runoihin, kuten Pallokentällä ja Lapsen kehto (Paljain jaloin), teininä runovihkooni kirjaamaani Pieneen syntiseen lauluun (Runoja) tai vaihtoehtoisesti hurmeen täytteisiin säkeisiin kuten Nuoren Hjalmarin loppusäkeistöön:

Taattoni tappelumiekan 

Vyölleni vyöttävä oon. 

Voittajaks jään tahi jossakin

Hiekan hurmeeni punertakoon. 

(Tuli ja tähkäpää) 

Ukraina tuntuu olevan mielessä taustalla kaiken aikaa, ja silmät tarttuvat sotaan, vaikka sydän kaipaisi lämpöä. 

Jopa tuttu Poikani runo vie ajatukset Ukrainaan, missä jo kymmeniä vauvoja odottaa isiään ja tulevia äitejään hakemaan pois länteen, minne heidät on tuotettu (onpa kylmästi sanottu, mutta mitä muutakaan se on kuin tuottamista), ja lisää syntyy koko ajan. (Lisää asiasta esim. Sofi Oksasen Koirapuistossa). 

Toisaalta Uuno Kailas ei profiloitunut aikanaan niinkään lempeän rakkauden airueena. Kun hän puhui rakkaudesta, oli usein seurana tuska tai riittämättömyys. Se kumpusi varmasti omasta elämästä. 

Tänä päivänä on vaikea ajatella, millaista peittelyä tunne-elämältä vaati, kun ei saanut rakastaa ketä halusi vaan täytyi pelätä koko ajan myös kiinni jäämistä ja rangaistusta. 

Marija Vantti on löytänyt kirjaansa samaa kuin Kailaan runoissa, tunnelmaa, mistä olen tyytyväinen, vaikka odotinkin elämäkerralliselta kirjalta enemmän yksityiskohtia runoilijan elämästä. 

Älä koske perhosen siipiin onkin mielestäni luettavissa elämäkerrallisen romaanin sijaan enemmänkin kuin Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin - kirjaa (Japanista). Molemmissa kerrotaan päähenkilön elämästä paljon, mutta samalla kerrotaan paljon myös kirjailijan elämästä. Siinä valossa katsoen suosittelen molempia kirjoja. 

Kailas ei ollut pelkästään runoilija. Lyhyen elämänsä aikana hän kirjoitti myös novelleja ja mm. tarinan Alladinista, jonka luin vuosi-pari sitten. 

Tämä päivä oli maailman runouden päivä, mutta nyt ei irronnut kuin suomalaista runoutta. Joku muu päivä sitten kansainvälisemmin. 

Maailman runoutta sekin on. 

*  *  *

Kirjat löysin kirjastosta tai omasta hyllystä. 

Vinkinä vielä, että Yle Areenasta löytyy muuten runojakin. Esimerkiksi Uuno Kailaan tuotannosta siellä on useampikin runo ja  tarina. Harvemmin runoutta tulee sieltä etsittyä. 

EDIT olin näemmä noteerannut päivän 2011 vuonna, jolloin blogin nimi oli vielä Julian kamari. Siellä näkyy olevan enemmän päivän taustoista. 

 

M/S Mystery ja muita laivakokemuksia

On tainnut olla aiemminkin puhetta, mutta en ole mikään risteilyfani. Mysteerifani sen sijaan olen, joten ihan kiva on ainakin lukea laivamatkailusta. Tai kuunnella. Onneksi niillä risteilyillä, joilla olen ollut, ei ole tapahtunut mitään. Mielestäni pääpaino on ollut sanoissa ei mitään, sillä en vieläkään ole nähnyt mitään järkeä Ruotsinlaivoilla käynnissä. Ekologisempaa olisi, jos laivat vain olisi lukittuna maissa 24 tuntia ja sitten ihmiset päästettäisiin pihalle. Vaikka tokihan niissä laivoissa kuljetetaan paljon rahtia. 

Mutta risteilymysteereistä piti puhua. 

M/S Mystery kuvat eri risteilyiltä Itämereltä.

Kuuntelin eilen Riku Rantalan ja kumppanien M/S Mystery -PodCast sarjan. Porilaisena totean, että ei huono. Tykkäsin. Vaikka yhdessä jaksossa kerrottu muita vanhempi mysteeri ei mielestäni oikein istunut muiden kylkeen. Tuttuja tapahtumia sarjan mysteerit olivat. Ratkaisua ei tälläkään kertaa asioihin saatu, mutta hyvä näitä on päivittää tämän tästä, jos vaikka joku muistaisi jotain. 

Jossain Agatha Christien kirjassa tapahtumat selviävät, kun pitkään poissa ollut silminnäkijä ilmoittautuu ja kertoo tietonsa. Ei ole pitkä, kun katselin siitä televisiosarjankin, mutta nimi ei nyt tule mieleen. Tietysti sitä toivoisi, että vastaavaa tapahtuisi pitkään mysteerinä olleissa tapahtumissa. 

Yritin muistella onko Suomessa kirjoitettu Ruotsinlaivoille sijoittuvia dekkareita, mutta yhtään en muista lukeneeni. Se on outoa, sillä luen paljon dekkareita ja voisi kuvitella, että dekkarikirjailijoita kiinnostaisi autolautan kaltainen suljettu paikka mysteerin kohteena. 

Ainoa mikä tuli mieleen, on Arto Paasilinnan teos Rietas rukousmylly, jossa matkustaja on joutunut laivalta veden varaan ja päätyy saarelle toisen miehen seuraan. Seikkalilu johtaa miehet myymään rukousmyllyjä Aasiaan. Kirja on veijaritarina eikä laivalta putoaminenkaan johdu rikoksesta. Kirjan lukemisesta on sen verran aikaa, että voisikin lukaista sen uudestaan jossain välissä. 

Lemmenlaiva - kuvat Sopotista Puolasta

Aina silloin tällöin innostun Areenassa olevista kuunnelmista. Nyt kuuntelin myös Jyrki Kiiskisen Lemmenlaivan, jossa vastanaineet suuntaavat matkansa laivalle, jonka matka suuntautuu kohti Puolaa. Kuunnelma on vuodelta 1997. Tällä hetkellä Suomen ja Puolan välillä ei taida olla risteilyalusta, mutta Turku on havittelemassa yhteyttä Glyniaan. Risteilyt alkanee 2023 menneksi, jos korona ja maailman tilanne sen sallivat. 

Lemmenlaivalla ei kaikki mene hyvin ja morsian on kohta syytettyjen penkillä. Tarina on aikamoinen mysteeri sekin. 

Pakko todeta, että Glynian risteily olisi kyllä aika kiva. Glynia sijaitsee Sopotin vieressä ja rautatie kuljettaa nopeasti mm. Gdanskiin, missä lennähdin muutama vuosi sitten. 

Laiva - kuvat jäisiltä rannoilta

Jusa Peltoniemen Laiva on vuodelta 2014, mutta sen tyylilaji on vuosikymmenten tai jopa vuosisatojen takaa. Englantilainen höyrylaiva juuttuu jäihin Merenkurkussa joulukuussa 1800-luvun loppupuolella matkalla Pohjoiseen. Kaukana näkyvät saaret ovat tavoittamattomissa jäiden ja railojen vuoksi. 

Jäällä käveleminen olisi vaarallista, mutta myös jääminen olisi vaarallista. Veneessä pitäisi liikkua, mutta ei pudota. Hereillä yritetään pysyä kutsumalla toisia nimeltä, poikkeuksellisesti saa sinutella. 

Laiva on Yle Areenalla kuunneltavissa lokakuulle 1922 saakka, Lemmenlaiva tammikuulle 2023. M/S Mystery on uusi, eikä sillä vielä ole poistumispäivää. 

Muistuipa mieleeni tätä kirjoittaessani yksi ahtojäissä olemisestakin kertova kirja. Mauri Sariolan Susikoski ahtojäissä  on dekkari, joka esitteli hyvin jäänmurtajaa. Siinä sivussa Susikoski ratkoi murhan ja siihen liittyvät peitepuuhat. Kostealta vaikutti päälystön laivaelämä vieraiden kanssa, mutta taisi olla tuolloin tapana. 

Kun kirja kerran tuli mieleen ja vieläpä löytyi äänikirjanakin, niin olihan se kuunneltava. Sen verran oli aikaa edellisestä lukemisesta, että tekijä ei muistunut mieleen. Niinpä jännitys säilyi loppuun saakka. 

*  *  *

Kukaan ei sponsoroinut tätäkään juttua. 

  

Tiikerin voima kanssasi - Hyvää uutta vuotta!

Toivotan tiikerin voiman mukaista uutta vuotta!, kuten kiinalainen ehkä sanoisi. 

Härän vuosi vaihtuu tänään tiikerin vuodeksi. 

Edessä voi olla kiinalaisen horoskoopin mukaan suuria mullistuksia. Ellei maa järise, tai sotia syty (1914), niin ainakin muutoksia tulee. Jälkimmäinen on toisaalta juuri nyt hyvä ennustus, sillä kaksi koronabreikkivuotta riittäisi vallan mainiosti ainakin minulle ja olisi hyvä alkaa taas jotain uutta.

Pitkästä aikaa innostuin kaivamaan kirjahyllystä esille astrologiakirjojani. Parikymmentä vuotta sitten olin hyvin innostunut aiheesta ja pidin liitä luentojakin. Marttatöiden vuoksi innostus jäi taka-alalle, mutta nyt taas tuntuu siltä, että voisin hypätä tiikerin selkään ja laukata kohti uusia tuulia. 

Jähmeä metalli-härän vuosi on siis takana ja edessä soljuva vesi-tiikerin vuosi. 

Saas nähdä pompitaanko eteenpäin Nalle Puhista tutuin iloisin Tikrun tiikeripompuin, vai hiivitäänkö eteenpäin viekkaasti kuin Viidakkokirjan Shere Khan. Jonkin näköisiä loikkia on joka tapauksessa edessä, jos ennustukset pitää paikkaansa. 

En ehtinyt katsoa eilen Helsinki-kanavalta Kiinasta lähetettyä uudenvuoden ohjelmaa, mutta korjasin tilanteen tänään heti aamusta (ohjelma on nähtävillä siellä viikon verran). 

Ohjelmassa oli vanhan vuoden pois rummutusta, perinteisiä vuodenvaihteen lauluja, uudempaa perinnemusiikkia ja innostava tietopläjäys uudenvuoden symboliikasta. Juontajapari toimi hyvin yhteen. 

Tiesin entuudestaan punaiset kirjekuoret, ilotulituksen ja perhekeskeisyyden, mutta uutta oli uudenvuoden ruokiin liittyvät merkitykset. Esimerkiksi ruohosipulia kannattaa syödä, koska se merkitsee pysyvää vaurautta ja sian lapaa, koska se äännetään samaan tapaan kuin onnea ja pitkää ikää. 

Päättelin itse, että Suomessa pitäisi syödä kääresylttyä (sian mahaa) jotta saisi paljon rahaa. Tuossa on kyllä vinha totuuden siemen. Sian vatsalihat maksavat paljon vähemmän kuin kinkku saati sisäfilee, ja kun senteissä on miljoonan alku, niin vaurauttahan se lisää, kun halvempaa lihaa syö juhlassakin. 

Juhlalähetystä katsellessa tuli mieleen, että olisiko sittenkin kannattanut opetella yliopistoaikana soittamaan kanteletta enemmänkin kuin saamani kanteleen mukana tulleen ohjelehdykän verran. Eka vuoden professorimme soitti kannelta ja pojat intoilivat että heidänkin pitäisi seurata gurun jalanjälkiä. Minä kuitenkin taisin olla ainoa joka sinä vuonna sai kanteleen.

Näin jälkeenpäin ajatellen jos 35 vuotta olisi soittanut vaikka tunnin viikossa, niin paljon olisi tullut opittua. Tosin ei kai vieläkään olisi myöhäistä alottaa. Kenties ehtisin hyvinkin soittaa vielä 35 vuotta.... 

Mutta yhtäkaikki ohjelman kiinalaisten kielisoitinten soitanto oli kaunista. Ja oli se suomalainenkin kappale kiva. Ehkä suomalaistenkin pitäisi rohjeammin soittaa omia perinnesoittimia. Pukinsarventöräyttelijöitä olen kuullut kerran viikinkiravintolassa, mutta kuka soittaa enää tuohitorvea? 

Mukavaa oli myös nähdä kuinka lähetyksessä puhallettiin eräänlaisesta sokerimassasta suomalaisille tervehdykseksi Muumipeikko. Kiinalaiset ostavat perinteisesti uutena vuotena kiinalaisen astrologian eläinhahmoja, mutta kyllä se Muumikin näytti kivalta. 

On hyvä, että aineettoman perinnön juttuja, kuten käsityötaitoja esitellään myös tällaisissa kulttuuriohjelmissa. Usein vastaavat ohjelmat ovat olleet kovin musiikki ja näytelmäpainotteisia. Muutamassa itsenäisyyspäiväjuhlassa on viime vuosina nähty suomalaisia maisemia ja kuultu runonlausuntaakin musiikin ohella, joten perässä tullaan - vai ollaanko me edellä. 

Tällaisena päivänä, kun tiikerin vuosi alkaa, on itseoikeutettuna ykkösvinkkauksena Jack Higgins Tiikerin vuosi. 

Luin kirjan kolmisen vuotta sitten ja ajattelin silloin, että tuo olisi oivallinen kirja juurikin tälle päivälle. En ole aiemmin Higginsiä lukenut, joten luultavasti hyppäsin mukaan sangen keskeltä pitkää tarinaa. Kirjassa liikutaan 1960-luvulla ja 1995 vuodessa ja ollaan sekä Tiibetissä että Lontoossa. Kirjan luokittelin vakoilutyyppiseksi. En juurikaan perusta vakoilujutuista, mutta tämä oli kuitenkin kelpo seikkailu. 

Selailin lukupinoani ja katselin, että alkuvuodelle riittää näemmä tiikerikirjallisuutta enemmänkin.

Yöpöydällä on keskeneräisenä Robert van Gulikin Apina ja tiikeri jonka aloitin eilen uudenvuoden aaton kunniaksi. Se taitaakin olla ainoa kiinalaiseen horoskooppiin edes jotenkin viittaava romaani omassa varastossani. 

Kirjassa on itseasiassa kaksi novellia, Apinan Aamu ja Tiikerin yö.  

Mikä vuosi tästä tuleekaan - on ensimmäinen helmikuuta ja luen jo neljättä novellikokoelmaa!

Ikuisuuden vuoroaan on odotellut Yann Martelin Piin elämä (sopii Porin Lukuhaasteen alkuaineeksi), Tuula-Liina Variksen Yoshiro Mifunen tiikeri sekä Anja Angelin Joka tiikerillä ratsastaa. Ainakin Piin elämän aion lukea pikapuolin. 

Aiemmin lukemistani jollain tapaa tiikerikirjoista voin suositella lapsuuden nostalgianälkäisille A. A. Milnen Nalle Puhia ja Royad Kiplingin Viidakkokirjaa, sekä jännityksen ystäville paria Tiikerinsilmää. Leena Lehtolaisen Tiikerinsilmää on Henkivartija-sarjan neljäs osa parin vuoden takaa, Wilbur Smithin Tiikerin silmä on 1980-luvulta ja kertoo aarteen etsinnästä Mosambikissä.

Meillä käärmeillä tiikerin vuosi sujuu hyvin. Nyt olisi sopiva aika alkaa kirjoittaa ensi vuoden Finlandia-palkittavaa romaania tai jotain muuta kirjoitusprojektia. Aion tarttua tarjouksiin, kun niitä vastaan tulee. Tällainena mainiona vuonna niitä tulee varmasti. 

Itselleni tulee tiikeristä mieleen aina ensimmäisenä ensimmäinen saamani tarra. Sen antoi minulle edesmennyt serkkuni Esko, kun olin 6-vuotias. 

Tiikeri-tarran liima on pitänyt hyvin 50 vuotta. Vain vasen alakulma on hieman auennut. Kuvan liimasin uuden, ensimmäisen kiiltokuvavihkoni kannen sisäpuolelle. Sivulla olen harjoitellut näköjään sekä kirjoittamista että laskemista. Yllättävän hyvin kirjoitin nimeni 6-vuotiaana, eikä koulu näemmä kovasti käsialaa muuttanut. Ollaan me käärmeet vaan taitavia! 

Tiikerin voimat kanssanne!

Säeromaaneihin tutustumassa

Viime vuonna kuulin ensi kertaa säeromaanista. Loppuvuosi oli niin tiivis, että en halunnut mihinkään väliin ottaa tätä ohukaista, mutta mikä sen parempi, tällä oli hyvä aloitella uutta vuotta.

Ensin piti selvittää mikä se  säeromaani sitten on? 

Lyhyesti se on romaani joka on

kirjoitettu muutamasanaisin rivein kuin runo. Muoto on ollut yleistymässä nuorten ja nuorten aikuisten kirjoihin viime vuosien aikana. Lyhyitä rivejä on helpompi lukea. 

Aiemmin puhuttiin runoromaaneista, mutta säeromaani kuulostaa enemmän romaanilta kuin runolta mitä se onkin. Runon muoto on kirjoissa vain helpottamassa heikompien lukijoiden fyysistä lukemista. 

Säeromaani näyttää kauempaa katsoen selkokirjalta, mutta kieli ei ole selkokieleltä. Ainakin lukemissani kirjoissa oli myös vaikeampia sanoja joita ei selitetty, sekä pitkiä lauseita, joita ei ollut typistetty lyhyemmiksi. Äänikirjana eroa tavalliseen kirjaan ei huomannut, ellei sellaiseksi lasketa sitä, että yhtä kirjaa lukuunottamatta ihastuin kaikkiin lukemiin kirjoihin. 

Ensimmäinen lukemani säeromaani oli Veera Salmen Olin niin kuin aurinko paistaisi. Kuunneltiin se tuttavan kanssa palapeliä tehden. Minä tykkäsin, kuuntelukaveri ei tykännyt toistosta, jota kirjassa oli. Deogracias Madomin ääni toimi tarinassa hyvin, mutta se ei ollut uutta, sillä tykästyin hänen ääneensä kuunnellessani Yahua Hassanin runoja. Pitää vaan toivoa, että hän lukee jatkossa enemmän.

Kirja kertoo pojasta, joka joutuu ottamaan vastuuta perheestään enemmän kun koronabreikkiajat alkoi 2020.

Toinen kuuntelemani säe kirja oli Dess Terentjevan Ihana, joka sekin oli mukava. Kirjan kannesta tuli mieleen My little ponyt, mutta sisältö oli tuhdimpaa. Lilja on ysiluokkalainen panseksuaali ja hän ihastuu Ihanaan tyyppiin, joka osoittautuu transvestiitiksi. Liljan isä tietää, mutta Ihanan äiti ei. Kirjan ote oli mukavan luonnikasta. Tämän kirjan luki Elena Leeve, ja ääni sopi niin ikään hyvin tähän tarinaan. 

Kolmanneksi otin toisen Deogracias Madomin lukeman säeromaaninin, amerikkalaisen Jason Reynoldsin Minuutin mittainen ikuisuus. Tämä ikuisuus kesti minuuttia vaille 2 tuntia. Kirjassa 15 vuotias Will päätti kostaa veljensä murhan. Minuutin mittaisen hissimatkan aikana ehtii tapahtua paljon ja tulla paljon ajatuksia mieleen. En ihastunut, mutta voi tietty johtua lukuhetkestä, mutta ehkä verikosto vaan ei kuulu mieliaiheisiini. 

Anagrammi nro 1: 

Kuollut = ollut ku

Anagrammi nro 4: 

Elokuva = kuoleva

Wikipedian mukaan säeromaani alkoi tyylilajina levitä 2010-luvulla, jolloin nuorten aikuisten kirjat alkoivat nousta tunnetummiksi. Yksi ensimmäisistä suomeksi käännetyistä oli Sarah Crossanin Yksi. 

Kirja kertoo 16-vuotiaista siamilaisista kaksostytöistä, jotka joutuvat perheen rahavaikeuksien juoksi vaihtamaan kotikoulun oikeaan lukioon. He saavat ystäviä, mutta sitten sattuu se mitä on pelätty. 

Kotimaisista ensimmäisiä säeromaaneita taisi olla Kirsti Kurosen Paha puuska, jossa 14 vuotiaan Hillan 13-vuotias veli tekee Itsemurhan heti seiskaluokan alkumetreillä. Kirja toi elävästi mieleen itsemurhaan kuolleet ystäväni. Kun kirjettä ei ole, jää avoimeksi oliko oikeasti tarkoitus kuolla, vai oliko tapahtuma vahinko vai vain erityisen pahan puuskan aikaan saama äkillinen päähänpisto. Luin kirjan e-kirjana, mikä on niin harvinaista, että pitää mainita. 

Myös Kuunnousun luin e-kirjana, vaikka sen olisi voinut kuunnellakin. Mitä tahansa outoa voi tehdä kun välttelee pölyjen pyyhimistä... Tämänkin kirjan on kirjoittanut Sarah Crossan. Kirjan päähenkilön, 7-->17- vuotiaan Joen veljeä Ediä syytetään poliisin tappamisesta. Lähes 10 vuoden vankilassa istumisen jälkeen Texasin osavaltio päättää teloittaa Edin ja Joe matkustaa viimeisiksi viikoiksi vankilakaupunkiin, jotta voisi vierailla Edin luona. Kirja oli yllättävän positiivishenkinen ollakseen kirjoitettu näin raskaasta aiheesta. Suomalaiselle lukijalle kirjan aihe - kuolemantuomio on itsessäänkin jo vieras. 

Tässä kohtaa mietiskelin, että voisiko joku tehdä säeromaanin oikeasti jostain vähemmän raflaavasta aiheesta. Eikö esim. muutto paikkakunnalta toiselle vanhempien työn vuoksi, vanhempien avioero, yläasteelle siirtyminen, mummun kuolema tms. melko tavalliset asiat olisi riittävän suuria tarinoita kerrottavaksi? Tehdäänkö nuorille edes kirjoja joissa ei tapahdu jotain isoa? On pitkä aika kun olen lukenut sellaista nuortenkirjaa ellei Seikkailuserkkuja, Geoetsiviä tai Viisikko lasketa. Mutta ne ovatkin seikkailukertomuksia. 

Jacqueline Woodsonin Ruskea tyttö unelmoi ei oikein sykähdyttänyt, vaikka kirjaa kehuttiin kovasti viime vuonna mm. Helmet lukuhaasteessa. Kuuntelin kirjan ja jos en olisi tiennyt säeromaaniksi, en olisi sitä kyllä itse keksinyt vaan kuvitellut harvahkot oudot tauot lukijan virheeksi. Parempiakin kirjoja olen ruskeista tytöistä lukenut. Annoin itselleni harvinaisen 3 tähteä. Osaksi siksi, että mietin olenko kuullut tarinan ennenkin. Lienenkö lukenut liikaa jollain tapaa "ruskeahkoja" teoksia viimeaikoina. Viime vuonna taisin lukea ainakin sata. 

Odottelin J. S. Meresmaa uutta Kenties tapan sinut vielä kirjan ilmestymistä BookBeatiin muutaman päivän ajan ja luin se heti tuoreeltaan. Vampyyritarina oli hyvä, mutta mietin lasketaanko säeromaaniksi kirja, jossa on säkeitä ehkä kymmenesosa sivuista. Ylimääräistä plussaa annan E-urheilusta. Siitä puhutaan ihan liian harvoin. Tässä päähenkilö on e-urheilija.. Tykkään vampyyrijutuista, joten jatko-osat luen varmasti, jos sellaisia tulee. 

Paljon lukeva kirjatuttavani vinkkasi, että Kirsti Kurosen Pönttö olisi kevyempää aihepiiriä mitä nuo muut kirjat ovat olleet. Hän oli oikeassa. Aikuistuminen ja pesästä lentäminen - pois lapsuuden kodista muutto on edessä melkein kaikilla nuorilla, linnunpoikasillakin. Suomessa itsenäistytään usein viimeistään parikymppisenä, mutta esim. Italiassa vasta ehkä kolmikymppisenä kun mennään naimisiin. Yhtä kaikki melkein kaikki muuttavat omilleen. Ja se voi olla riemastuttavaa ja kipeää ja väliin molempiakin yhtä aikaa. 

Kaveri oli oikeassa, kirja oli hauskalla otteella kirjoitettu. 

Viimeiseksi näistä ohuista, "tunnin kirjoista" luettavaksi jäi J. S. Meresmaan Dodo, jonka varasin lähikirjastoon. Se odotteli uuden lukutuolin vieressä alun kolmatta viikkoa ennen kuin tartuin siihen, mutta kannatti tarttua. 

Ensimmäinen kunnon paksu säeromaani jonka luin oli Elizabeth Acevedon Maata jalkojen alle. Tästä tykkäsin paljon, luultavasti siksi, että kirja oli paksumpi ja siksi henkilökuvaus vahvempaa, vaikka esim. Yksi-kirjassa sisarukset tuli hyvin tutuiksi, vaikka kirja olikin ohut. (Kirjoitan lisää tästä kirjasta toisaalla.) 

Vertailun vuoksi kuuntelin vielä Alexandr Puskinin Jevgeni Oleginin, joka on 1820-luvulla julkaistu runoromaani ja venäläinen klassikko. Sitä, tai kuningas Arthurista kertovaa runoromaania ei ehkä voi verrata näihin nykyisiin, mutta toisaalta voikin. Aiemmin runot olivat useimmiten loppusointuisia, kuten Jevgeni Olegin. Niinpä on luonnollista, että nykyiset runoromaanit ovat loppusoinnuttomia, kuten nykyiset runotkin. 

Vielä ennen blogitekstin julkaisua luin A. W. Yrjänän säeromaanin Joonaamäen valaat, jonka säkeet ovat selkeästi pidempiä kuin muissa lukemissani. En ole aiemmin Yrjänää lukenut, mutta nautin kultturelliutta suitsuttavista lauseista ja kaiholla ajattelin, kuinka mukavaa olisi jos tuollainen lause virtuoosi olisi vaikka työkaverina. Ei jäisi kahvitauot tylsiksi. Mainittakoon, että ihastukseni tekstiin kesti ainakin viikonlopun yli ja luin myös Yrjänän runokirjan Grammata. Sen lauseissa jatkui sama mystinen, kultturelli, moniulotteisuus, johon vain paljon lukenut tai ainakin kaiken muistava sanavirtuoosi pystyy. 

Loppuyhteenveto

Säeromaani vaikuttaa hyvältä, mutta tuskin runomuoto saa poikia lukemaan juurikaan enempää.

Kritisoin lukunäytteeni aihepiirejä. Vähempikin mielestäni riittäisi. Mutta toisaalta tykkäsin kirjoitustyylistä. Kyllä, aion lukea näitä jatkossakin. 

Lukematta jäi tämmikuun aikana esim. Pia Ronkaisen kirjat, joita en löytänyt äänikirjana. Ainakin Runoromaani niminen touretten syndroomasta kertova kirja on säeromaani, mutta aivan varmasti palaan säe- ja runoromaaneihin jatkossakin. 

Book Voyage 2021 - 2 February

 Helmikuu/February- Länsi-Eurooppa (West-Europe)

Länsi-Euroopan valloitus on tuttua puuhaa. Skandinavia, Englanti, Ranska, Saksa eteni helposti, mutta monta pienempää maata toki jäi lukematta. Jos oikein muistan, niin koko Länsi-Eurooppa on kokomaailma haasteessani jo suoritettuna lukuun otamatta lilliputteja. Niihinkin on kirjat hankittuna San Marinoa ja Maltaa lukuun ottamatta, jälkimmäinen menee kyllä tässä haasteessa kesäkuun saariin. 
West-Europa is quite easy, because a lot of books aren translated in Finnish from there. 

1. Jacky Durand Sydämeni reseptit kertoo kokkipojan mietteitä hänen kokki-isänsä ollessa kuolinvuoteella. Samalla tulee kerrottua koko perheen tarina. Isä on kotoisin Algeriasta, mutta hänen ravintolansa on Ranskassa, maalaiskylässä Dijonin lähellä. 

Jacky Durand Recipe book. French son (cook) tells his and his fathers memoirs while father, the chef, is living his last days. This is book of food and how to make it and family and how to love it. I liked. 

2. Selma van de Perre Nimeni on Selma on Selman oma tarina Alankomaiden maanalaisen armeijan toiminnasta ja joutumisesta keskitysleirille. Kirjan lopussa on myös lyhyt kertomus siitä, Selman loppuelämästä Englannissa, missä hän mm. työskenteli BBC:llä. Vastarinnassa toimiessaan ja keskitysleirillä Selma esiintyi toisella nimellä. 

My name is Selma is Selma's own history from Netherlands during Word War II. 

3. Mahhew Costello & Neil Richards Lumisokea dekkari on Cherringhamin mysteeri numero 8 ja sen tapahtuma paikkana on vanhusten hoitolaitos. Olen lukenut sarjaa osan silloin toisen tällöin tyylillä ja tykkään Costellon ja Richardsin tavasta tiivistää tarinat lyhyiksi, vaikka itse tapahtumissa olisi ainesta paksummallekin romaanille. Tapahtumapaikka Englantilainen Cherringhamin pikkukaupunki. 

In English this book is Snowblind and it is written by Mahhew Costello & Neil Richards. I like those short stories. This book tells mystery in retirement home. Place England. 

4. Pekka Pirin Avoveneellä Islantiin - Saagojen kutsu imaisi mukaan merimatkalle avoveneellä Suomesta Islantiin. Nautin matkasta.... jolle en ikimaailmassa lähtisi livenä mukaan vapaaehtoisesti. En vaikka pläkää keliä luvattaisiin takuuvarmasti koko matkalle. Mutta upea kirja, joka kertoi niin matkan hyviä kuin huonojakin puolia. Kirjassa poikettiin Suomen ja Islannin ohella Ruotsissa, Englannissa ja Tanskassa. Norja taidettiin jättää väliin.

Pekka Piri has written a book about how he and his friend drove in an open motor boat from Finland to Iceland. They visited Sweden, Danmark and a isle in England while that trip. Unfortunately this is not translated in English. I think that was amazing trip, but I never ever would like to do it by myself. Little boat in big ocean! Book is in Finnish Avoveneellä Islantiin - Saagojen kutsu. 

5. David Safier on kirjoittanut kirjan Huono karma, joka kertoo saksalaisesta televisiotoimittakuuluisuudesta ja hänen kuolemansa jälkeisestä elämästä. Aika monta jälleen syntymää tarvitaan ennen nirvanaa. Luin kirjan koska sen kansikuvassa oli kissa, jota tarvittiin johonkin lukuhaasteeseen, mutta tykästyin kirjaan ja sen ajatukseen kovasti. 

David Safier's Bad Karma was amazing good book. I read it because there is cat in front cover (I needed that in one reading challenge), but I enjoyed the book and I am sure, I read more David Safier in future. Book tell's about television presenter in Germany. 

6. Sven Rodqvistin Viiru kateissa kirja ei tehnyt suurta vaikutusta. Luin kirjan siksi, että kannessa oli kissa (Helmet haaste, mutta kissa oli kyllä suoritettu jo edellisessä kirjassa). Hauskinta kirjassa oli muistella, kuinka hauskaa oli Porin teatterissa, kun kävin katsomassa jonkun Viiru ja Pesonen tarinan joskus noin 10 vuotta sitten. Viiru ja Pesonen asustavat Ruotsissa. 

When Findus was Little and Disappeared is children's book of Sven Rodqvist. I think this was not his best book, but I like a lot Findus and his owner Pettson. I have seen Pettson and Findus also in the theater, and it was marvelous to see it with kids. Findus comes from Sweden. 

7. Katarina Mazetti Voroja ja vompatteja - Seikkailuserkut sarjan toinen osa. Serkukset palaavat Uikkusaarelle tätinsä luo viettämään pääsiäistä. Täti on tilannut Australiasta vompatteja ja ne saapuvatkin sopivasti serkusten ollessa saarella. Jännitystä saaren elämään tuo prätkäjengi. Serkukset tapaavat toisensa Öölannin lähistöllä Ruotsissa.

This Katarina Mazetti's book is not jet translated in English, but her book Benny & Shrimp is. This book is part of adventure cousins (four cousins and the cat  = five like Enid Blyton's Five). Book for children. Adventure happens in Sweden. 

8. Jenny Erpenbeck Päivien loppu kirjassa maalataan yhdelle ihmiselle useampi erilainen elämäntarina riippuen pienistä tapahtumista elämän varrella. Kirjasin kirjan Itävaltaan, josta tarina alkaa. Kirjailija itse on saksalainen. Tykkäsin kirjasta kovasti. Joskus reilu 10 vuotta sitten mietin, että omastakin elämästäni saisi tuollaisen kirjan. Mitä jos olisinkin mennyt kouluun vuotta aiemmin ja päässyt oppikouluun, entä jos olisin päässyt oikeustieteelliseen, entä jos olisin viettänyt välivuoden ruotsinkieliesessä käsityökoulussa enkä emäntäkoulussa... Näemmä juuri nyt on trendikästä pohtia erilaisia loppuja. Matt Haigin Keskiyön kirjastossakin sellaista pohditaan. 

The End of Days was quite of pleasant book by Jenny Erpenbeck. Book tell's how a little thing may change of our life. Book begins from Austria and last story is from Germany.  

9. Elizabeth Adler Talo Amalfissa on kirja, jonka nimeä olen haikaillut useasti. Luin syksyllä Adlerin Monte Carlosta kertovan dekkarin ja dekkariksi kuvittelin tätäkin, mutta aika köykäiseksi tutkimiseksi jäi isän kuolema tässä ja pääasiaksi nousi rakkaustarina. Maisemat oli kuitenkin huikaisevia ja paikat todella tuttuja lukuisilta Italian matkoiltani, joten kirja oli kuin olikin kiva kirja. Italia ja Amalfin rannikko ovat sydäntäni lähellä, kuin toinen kotimaa. 

Elizabeth Adler's The House in Amalfi was too much love for me, but Amalfi and Rome is my favourite places in Italy... so that was quite journey now, when we may not travell because of corona-virus. 

10. Meksikolaisen kirjailijan Jorge Zepeda Pattersonin kirja Kuolema kelloa vastaan yllätti täysin. Dekkari kertoo ranskalaisen kilpapyöräilijän silmin Tour de Francen kulisseissa tapahtuvista murhista. Pyöräilijä joka on kirjan kertojana joutuu avustamaan poliisia, sillä hän on koulutettu armeija-aikana sotapoliiksiksi ja kilpailuun osallistuvana on aina paikalla. Kirjan tapahtumapaikkana on Ranska, Kolumbiassakin käydään, sillä päähenkilö on elänyt siellä lapsuuttaan äitinsä kanssa. Ihastuin pyöräilykilpailuun niin, että harkitsen vakavasti katseluoikeuden ostoa Italian ympäriajoon toukokuussa. En olisi itsestäni uskonut. 

Jorge Zepeda Patterson book The black Jersey is crime book from Tour de France. I loved it. I think, I have to pay Eurosport channel in next Tour de France... I... usually I don't like sport. 

11. Norjassa tuli vierailtua helmikuussa vain yhden kirjan verran. Kirjan Myrskypilvi, on kirjoittanut kaksikko Jørn Lier Horst ja Hans Jørgen Sandnes, ja siinä etsitään hiivaa, joka on hävinnyt koko kaupungista. Pakko myöntää, että ruotsalainen LasseMaijan etsivätoimisto tuntuu paremmalta kuin tämä, mutta lapset tykännevät tästäkin. 

I visited in February in Norway only with one childrens book: Operasjon Tordensky (not translated in English, but Jørn Horst's detective stories are translated, the first one is Key Witness. Hans Jørgen Sandnes is illustrator, who has illustrated Horst's childrenbooks). 

12. Toinen tänne kirjaamani kotimainen kirja on Tim Walkerin kirja Lost in Suomi. Tim Walker on amerikkalainen, joka rakastui suomalaiseen vaihto-oppilaaseen ja asuu nyt Suomessa.

From my own country - Finland i have chosen not so typical Finnish book.  An American Tim Walker found a girl from Finland, and now they live in Finland. His book Lost in Finland tells what is living and working in Finland. 

13. Skotlannista kertoi sarjakuva Asterix ja Piktit. Se olikin ainoa sarjakuva helmikuussa. 

Asterix and the Pikts tell's how Asterix travels to the North Scotland. 

14. Enid Blyton Viisikko ja salakuljettajat ei ehkä ollut ihan paras Viisikko, mutta kelpo kirja uutena käännöksenä. Olen kuunnellut nyt näitä uusittuja käännöksiä uudelleen kirjan silloin toisen tällöin. Seikkailusarja on suosikkini nykyisin. Lapsena tykkäsin Viisikoista, yläasteenpuolella oli luettavana myös Sos, jota ei löytynyt pikkukouluni kirjastosta. 

I have reread Enid Blyton's books during some years. Five go To Smuggler's Top was ok, but not the best one. I read those books seven times when I was at school (we had very little library in the little country school, so I had to read and reread all. Five was my favourite, so I read those seven times. This is eight time. 

15. Maria Langia olen lukenut niin ikään muutaman kirjan vuositahdilla pari vuotta. Nyt oli vuorossa Aavejuna, joka puksutteli vakaasti kohti loppuaan. Kiinnostava kertomus. Sanoisin jopa että mielestäni yksi parhaista näistä loppupään dekkareista joissa ei ole enää Puckia. 

Maria Lang was Swedish crime writer. Ånglok 16 på fel spår is not translated in English. Maria Lang is kind of Swedish Agatha Christie. She wrote crime books from different parts of Sweden. 

16. Kolmas luettu kirja helmikuussa Englannista oli Edgar Wallacen Mies joka tiesi. En olekaan hetkiin lukenut Wallacea, joten mikäs sen mukavampaa, tai niin kuvittelin, kunnes muistin lukeneeni viime vuonna Punaisen ympyrän. Timanttibisneksistä on tässä kyse ja ympyrät on hieman suuret omaan makuuni. Maria Lang uppoaa paremmin. 

Edgar Wallace is not my favourite, but I read The Man Who Knew (written in 1918). Diamond business is not familiar with me, but this was quite nice book. 

17. Maeve Binchyn Seitsemän talvista päivää kirja oli luultavasti ensimmäinen irlantilainen kirja, jonka olen lukenut kokonaan. Mukaan ei lasketa Patricia Moyesin Musta tyttö, valkoinen tyttö -kirjaa, jonka luin muutama vuosi sitten maahaasteen aloitettuani kuvitellen sen olevan jostain tietystä maasta Karibialla, mutta ei sitten ollutkaan vaan maa oli kuviteltu. Kirjailija Moyes on kyllä irlantilainen ja sieltä itse tarinakin alkaa. James Joycen Odysseusta olen selaillut niin monta kertaa, että senkin melkein voisi jo laskea luetuiksi, mutta ei nyt kuitenkaan vielä.
Binchy oli sellainen kuin kuvittelinkin. Hyvä tai jopa todella hyvä genressään, mutta Adlerin ja Binchyn lukeminen melkein peräkkäin oli ihan tarpeeksi ainakin hetkeksi aikaa. Jos sieluni janosi Amalfille, niin kyllä olisin mielelläni minäkin voittanut matkan tuohon irlantilaiseen hotelliin! 

Maeve Binchy's A Week in Winter was my first Irish book ever. It was very good in it's own genre, but maybe too much for me after that Adlers book :) Book was written with care, and I liked the way that Binchy write stories of so different guest in hotel. Usually I don't like that people in books try to remember their lifes before, but Binchy did it well. I think, I may read more Binchy in future - book in year or so.

18. Jyrki Erran Lyijyvalkoinen oli mielestäni erinomaisen mukavasti kirjoitettu kirja. Rooman ja Vatikaanin tuntevalle siitä löytyi paljon tuttuja paikkoja niin, että välillä tuntui, että itsekin voisi olla porukoissa. Jännitystäkin piisasi loppumetreille saakka. Tykkäsin. Ensi kuussa sitten Kaunasin sivut ja Liettua; menee kyllä väärässä järjestyksessä, mutta kestänen senkin. Tämä kirja käsitteli Vatikaania ja Italiaa. 
(Jyrki Erra's book Lead white is crime novel from Vatican and Italy. It is quite new and is not translated in English (yet). I liked this book lot and I will read Erra¨s ohter book in next month.)

19. Aloitin tammikuussa lukemaan Anu Patrakan Rui Santos dekkareita. Helmikuussa luin kirjat Totuuden portaat ja Huomenna sinä kuolet. Häpeän aukio jäi maaliskuun alkuun, mutta tätä kirjoittaessa on sekin luettuna. Olen tykännyt Patrakan tyylistä kirjoittaa ja odotan innolla että sarja jatkuu pitkään. Hienoa työtä!  Patrakalta olikin ensimmäiset portugalilaiset kirjat, joita olen luultavasti koskaan lukenut.
(I also read two detectivestories written by Finnish novellist Anu Patrakka. Those tell about police Rui Santos and his colleagues in Portugal. Anu Patrakka lives in Portugal. I really hope, that Patrakka's books will be translated in English. Those books are not like "Nordic Noir" -books but more like Agatha Christie. Something, that would happen in our village.)

20 Sain vihdoin luettua myös Fernando Pessoan Anarkistipankkiirin, joka on ollut lukupinossa makuuhuoneessa jo useamman kuukauden ajan. Pessoa on niitä Keski-Euroopassa kuuluisia kirjailijoita, joista en olisi ilman Twitterin Roomassa tänään päivityksiäni koskaan kuullut. Kiitokset tämän upea kirjan löytämisestä kuuluvat siis koronabreikille ja sen aikana löytämälleni Twitterin suositeltua minulle Roomassa tänään ehdotuksia, joihin olen jäänyt koukkuun. 

My 12th land in Fabruary was Portugal. I read Fernando Pessoa The anarchist banker and enjoyed a lot. I faund it via Twitter in last autumn, but now I really took book in my hands and read it. 

21. Toinen Itävaltaan sijoittuva kirja tässä kuussa oli itselleni yllätyksenä Tapani Immosen Kissat ovat pimeässä harmaita, jossa tapahtuu suomalaisten silmien alla murha suolakaivoksessa. Tästä kirjoitan oman tekstin myöhemmin, sillä ihastuin Immosen kirjoihin. 

I actually read one finnish book from Austria too. It was book of Tapani Immonen: Kissat ovat pimeässä harmaita (The cats are grey in the dark, not translated in English). In that book there is a murder in the salt main. 

22. James Joycen Kamarimusiikkia ei oikein vakuuttanut. En tiedä, olivatko runot vain huonoja vai oliko käännös huono, mutta ei iskenyt. Nyt olen kuitenkin ensimmäisen Joyceni lukenut, joten kaiketi pian sitten pääteosten kimppuun. 

I actually read also James Joyce's poems Chamber music, but I did not like it, maybe poems was not anymore best after translation in Finnish. But I am very happy, that at least I have managed to read a book (two books) from Ireland.

Counties that I visited by reading: 12
Austria
England and Scotland too
Finland
France
Germany
Ireland
Italy
Neatherlands
Norway
Portucal
Sweden
Vatican