Toivo ei ole kuollut

On matkoja, jotka ovat helppoja. On matkoja, jotka ovat rankkoja. On matkoja, jotka ovat hyvin suunniteltu. On matkoja, joilla kaikki menee pieleen. Useimmiten matka voidaan mitata melkeinpä metrilleen oikein. Vaikeimmin mitattava matka on kuitenkin matka toiveesta valmiiksi.

Yksi isäni sanonnoista on "Kyllä Jumala laiskalle lupaa, mutta ei anna." On helppo unelmoida, mutta useampien unelmien eteen pitää tehdä töitä.

Joskus olen lukenut, että ainoa paikka, missä menestys on ennen työtä on sanakirjassa. Nykyään onnenkantamoisia saattaa tulla menestyksen suhteen somen avulla aivan yllättäen, mutta useimmiten kaikki vaatii ponnisteluja.

Jotkut osaavat ponnistella koko ajan oikeaan suuntaan. 

Aina se ei onnistu, mutta olen yrittänyt lohduttaa itseäni silloin, että "nämä olivat hyviä askeleita": eli ei haitaa, vaikka eksyin, kun kuitenkin kunto nousi.

Pilvilinnojen rakentelu ei ole aina helppoa ammattilaisellekaan, vaikka joskus olen miettinyt, kuka oikeastaan on pilvilinnojen rakentelun asiantuntija. Vaaditaanko siihen unelmointitaitojen ohella rakennusmestarin tai arkkitehdin opintoja, vai riittääkö taiteellinen silmä?

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, mutta pessimisti toteaa helposti, että se toinen puolikas on tärkeämpi, koska se saattaa homman valmiiksi.

Jos maailman epävarmin pituusyksikkö on matka toiveesta valmiiksi, niin onko loppujen lopuksi varmaa peltoa auraavan häränkään työ? Saattaa se härkäkin kupsahtaa kesken peltosaran kääntämisen. Niinpä epävarmuudesta huolimatta jatketaan toivomista. Näin korona-aikana toivo on se, mistä me kaikki voimme ammentaa. Toivo ei saa olla kuollut, vaikka elämmekin vaikeita aikoja. 

* * * * *

Teksti on kirjoitettu 2020 julkaisematonta blogia varten. Liitin sen tänne 10/24.

 

Pieninä palasina on mun leipäni maailmalla

Monen työikäisen ja miksei eläkeikäisenkin arkea on tänä päivänä vanhan laulun sanat:
"Voi kuinka pieninä palasina onkaan
Mun leipäni maailmalla".
Joillekin työelämän pirstaleisuus on nykyisin nautinto, joillekin kauhistus. 

Monet uudet ammatit ovat sellaisia, että niihin ei voi valmistautua oppilaitoksista vaan ammattiin tarvittavat taidot kerätään vuosien saatossa eri läheteistä. Taannoin puhuin irlantilaisista kansantansseista ja suklaakuorrutteisten torakoiden valmistajista. Riverdancen opettamista tuskin opetetaan Suomessa missään opistossa. Osallistumalla kyllin kauan kansalaisopistojen ja riverdance-seurojen opetukseen, saa riittävän tietotaidon itse tanssista, mutta opettamiskokemus pitää hankkia muualta.

Tuollaisia työpaikkoja näkee harvoin avointen työpaikkojen listoilla, sillä ne ovat töitä, joihin asian taitajat puhuvat itsensä töihin tai johon kutsutaan ihminen, jonka tiedetään hallitsevan taidot. Se, että julkista kysyntää ei ole, on sääli, sillä kaikilla erikoistaitoja omaavilla ei ole halua yrittäjäksi ryhtymiseen ja osaamisensa markkinointiin tarjouskirjeillä.

Yrittäjänä uuden ammatin voi aloittaa silloin, kun siltä tuntuu, eikä tarvitse odottaa että löytäisi opinnot, jotka suorittaa loppuun.

Kuva: Pätkätyöläisen päivä voi koostua pienistä paloista. Päivätyön ohella voi esim. kirjoittaa, valmistaa myyntituotetta ja tehdä työtä taiteen parissa. Kuvat kollaasissa Clark Young (iso kuva), Linkedin Sales, Battlecreek ja Allef Vinicius.

Toisaalta mainosten lupaukset pitää toteuttaa, tai asiakkaat eivät osta palvelua tai tuotetta uudelleen. Yrittäjänä on voi rakentaa myynituotteesta sellainen, mikä sopii omiin taitoihin. Yrittäjänä ei haittaa, vaikka työviikko rakentuisi monen eri alan töistä, yleensä se on jopa hyvä asia, sillä vanha sanonta sanoo, että kaikkia munia ei kannata laittaa samaan koriin.

Palkkatyössä monen työn tekeminen on harvoin mahdollista yhden työnantajan leivissä. Tosin nykyisin monet ovat työsopimussuhteessa useampaan firmaan samaan aikaan. Toki näin on ollut aiemminkin, mutta ennen ihmisillä oli päivätyö ja he saattoivat tehdä töitä muualla iltaisin ja viikonloppuisin. Nykyisin on myös yleistä, että tehdään töitä enemmän silppumaisesti: päivä siellä, toinen täällä, ja joskus saatetaan jopa olla muualla töissä pari tuntia kesken päivän.

Itselläni on kokemusta useista samanaikaisista työpaikoista lähinnä viime vuosituhannelta. Yhtenä kesänä olin kesätöissä arkipäivät sosiaalitoimistossa, missä laskin toimeentulotukia ja iltaisin ja viikonloppuisin myin lihapiirakoita pihvillä, kahdella nakilla ja juustolla elintarvike-grillikioskilla.
Myöhemmin valmistuin yliopistosta. Oli lama-aika ja pätkätöitä piti ottaa sieltä, missä niitä oli tarjolla. Yhtenä vuonna olin päivätöissä arkisin toimistotukussa, ja iltaisin opetin posliininmaalausta ja kankaanpainantaa kansalaisopistoissa eri puolilla maakuntaa. Lisäksi toimin konsulttina Johtamistaidon opistolla ja hoidin erään läheiseni firman palkanlaskentaa ja laskutusta. Rahaa tuli mukavasti, ja kokemustakin kertyi, mutta minulla oli alituinen stressi siitä, että jonain päivänä ottaisinkin kotoa lähtiessä väärän päivän kassin mukaan tai ajaisin väärään kuntaan. Kumpaakaan ei onneksi tapahtunut, mutta kun vastaavan kaltaista sukkulointia useamman työn välillä tarjottiin myöhemmin, olin huojentunut, kun saatoin kieltäytyä sen vuoksi, että sain kunnon palkkaa päivätyöstä.

 On kuitenkin niitäkin, joille silppumaisen työn tekeminen on innostava haave. Luin Satu Rämön ja Hanne Valtarin kirjan Unelmahommissa - tee itsellesi työ mistä pidät. 

Kirjassa kaksi kirjoitusalan ammattilaista pohtivat työuriaan ja kertovat siitä, mitä kaikkea tekevät. Esimekiksi Islannissa asuvalla Satu Rämöllä on kirjoittamistyönsä ohessa suomalaisia tuotteita myyvä kivijalkakauppa yhdessä parin muun yrittäjän kanssa. Lisäksi hän toimii matkaoppaana suomalaisryhmille islanninhevosvaelluksilla Islannin luonnonkauniissa maisemissa. Jälkimmäistä hän tekee, koska omien sanojensa mukaan hänellä ei ole varaa eikä aikaa ratsastaa muuten kuin silloin kun hän tienaa siitä.

(Teksti on kirjoitettu 2020 kesällä, joten sittemmin Rämö on tullut tunnetuksi myös dekkareistaaan).

Kirjan punainen lanka on, että räätälöimällä oman työuransa yrittäjänä voi tehdä niitä töitä, mistä nauttii. Kaikille silppukorillinen eri työpaikkoja ei kuitenkaan ole unelma, vaan painolasti joka tuo stressiä ja vie lopunkin ilon työnteosta. Osaksi se johtunee siitä, että kaikki eivät ole innokkaita tekemään myynti- ja markkinointityötä täysillä koko aikaa. Niistä töistä täytyy nauttia, jotta löytäisi riittävän määrän muutaman tunnin töitä, jotta voisi saada sellaista palkkaa että sillä eläisi. Tai sitten pitää olla satumainen tuuri töiden löytämisessä.

Joka tapauksessa tulevaisuudessa meidän täytyy varautua siihen, että silpputyö ja pätkätyö ovat tulleet jäädäkseen. Aiemmin sellaisia töitä tekivät sekatyömiehet, nykyisin yhä enenevässä määrin korkeasti koulutetut, monipuolisen työkokemuksen omaavat ihmiset.

*  *  *  *

Teksti on kirjoitettu 2020 blogiin, jota en koskaan julkaissut. Siirretty tänne oikealle päivämäärälle 10/2024.

Edit 2024. 

En pidä silpputyötä mitenkään huonona, jos se on oma valminta. Kuten kirjan kirjoittajat toteavat, se on vapauttavaakin, kun voi tehdä asioita mistä pitää juuri silloin kun itse haluaa. Viime vuosina olen seurannut sometyötä tekeviä ja aina silloin tällöin kuulee, kuinka silpputyö voin myös rasittaa jopa burnoutiin saakka. On vaikea sanoa ei, kun vihdoin oma työ alkaa tuottaa tulosta liiankin kanssa. Toisaalta jos tuloja ei synny, se aiheuttaa stressiä.

 Itse toivoisin, että löytyisi kiva säännöllinen päivätyö (ei aamutyötä) lopputyöuraksi. Nuorempana koettu pätkätöiden rasittavuus on vieläkin ikävästi mielessä. Veikkaan että tässä iässä en jaksaisi viittä työnantajaa samaan aikaan, joista yksi oli kokopäivätyö, kun muista ei uskaltanut luopua, ja onneksi en luopunut, sillä kokopäivätyö meni konkurssiin. 

Meitä Sulojakin tarvitaan

 "Meitä sulojakin tarvitaan" vaalilause on jäänyt mieleeni vuosituhannen vaihteesta. Ehdokkaan etunimi oli Sulo, ja valokuvassa Sulo poseerasi sulo-merkkisten roskalaatikoiden keskellä. Kaikkia meitä tosiaan tarvitaan. Jokaiselle taidolle ja myyntituotteelle löytyy ostajakunta, mutta joidenkin ostajakuntien löytämiseen menee enemmän aikaa.

Kaikelle tosiaan on markkinansa.

Kun 1980-luvulla mietin itselleni ammattia, lemmikkieläinpsykologin, irlantilaisen kansantanssin tuntiopettajan tai suklaakuorrutteisten torakoiden valmistajan ammatit eivät tulleet mieleen. Irlantilaiset kansantanssit tosin ovat vanhaa perua, mutta nekin tulivat eurooppalaisen suuren yleisön tietoisuuteen vasta 1994 Dublinissa pidettyjen euroviisujen aikana.

Vähemmän perinteiset ammatit ovat vähitellen vallanneet työmarkkinoita samaan aikaan kun vanhat, vuosikymmeniä käytössä olevat ammattit ovat hävinneet. Harvassa firmassa on nykyään enää esimerkiksi sihteereitä, konekirjoittajien ammattikunta on kadonnut kokonaan, eikä pikakirjoittajilla ole ollut mitään tehtävää sanelimien yleistyttyä. Kuninkaallisen pyllyn pyyhkijän ammattinimikkeellä tuskin löytyy enää töitä mistään päin maailmaa, mutta sen sijaan englannin kuningattarella on palkattuna vielä yksi kenkien sisäänajokävelijä, jolla on samanlaiset jalat kuin Elisabethillä.
Toisaalta jotkut vanhat ammatit ovat tehneet paluuta. Esimerkiksi kodinhoitoon palkataan jälleen ihmisiä ihan toisessa mittakaavassa, mitä 1980-luvulla, ja Suomessakin on taas alettu palkata kotiopettajia.

Osa uusista "epätyypillisistä" ammateista on selkeästi sellaisia, joista harva pystyy saamaan elantonsa kokoaikaisesti. Esimerkiksi riverdancen opettajan toimivat pääasiassa tuntiopettajana kansalaisopistoissa kerran kaksi viikossa talviaikaan. Merenneidon ammatti sen sijaan on enemmäkin kesäsesonkiin perustuvaa, mikä tässä ilmastossa on kyllä merenneitoja ajatellen pelkästään positiivinen asia. Vaikka lemmikkieläimet ovat yleistyneet viime vuosikymmeninä, niin koirapsykologikaan tuskin täystyöllistyy pelkillä koirapsykologin tehtävillä.

Työnhakijalta vaaditaan nykyisin taitoa katsoa oman pikkulaatikkonsa ulkopuolelle. Harrastuksesta voi saada työn joskus jopa helpommin kuin vanhentuneiden opintojen tai työkokemuksen avulla.
Toisaalta on vielä ammatteja, joissa harrastelijoita karsastetaan. Otan esimerkiksi historiaan liittyvän tutkimuksen. Suuresti ihailemani bloggari Kaisa Kyläkoski totesi taannoin aloitettuaan historian jatko-opinnot, että opinnot aloitettuaan häntä alettin ottaa vakavasti. Sukututkijan loppuvuosi -blogia reilun 10 vuotta lukeneena tiedän, että Kyläkosken taidot eivät kasvaneet yhtään sillä hetkellä kun hän sai opiskeluoikeuden, mutta olen käsittänyt niin, että hänen painoarvonsa kasvoi huomattavasti niiden muutaman sekunnin aikana, kun historian aktiiviharrastajasta tuli jatko-opiskelija.

En tiedä, mikä tilanne on nykyään lintupiireissä, mutta 1980-luvulla yliopistolla kuulin useammankin kerran väheksyviä mielipiteitä lintuihin erikoistuneista harrastajista. Se oli ennen, kuin lintubongaus sai juppimaista mainetta, ja bongarit miellettin ihmisiksi, jotka lensivät helikopterilla katsomaan jotain tirppaa toiselle puolen maata. Kuitenkin suomalainen Lintu-Atlas ja monet muut lintututkimukset olisivat jääneet tekemättä ilman harrastajia.

Harrastajien heikkoudeksi lasketaan se, että he tutkivat hyvin pientä osaa aihepiiristä. Toisaalta nykyisin yliopisto-opiskelukin tähtää nopeaan valmistumiseen jolloin ne, jotka haluavat mennä siitä, missä aita on matalin, voivat sen helposti tehdä erikoistumalla jo opintojen alkuvaiheessa tiettyyn aihepiiriin. Niinpä voidaankin kysyä, onko parempi tietää jostain asiasta melkein kaikki, vai pintaraapaista sieltä täältä jotain ja erikoistua sitten johonkin, josta ei kuitenkaan ehdi löytämään kaikkea tietoa.

Monet tekevät harrastuksesta työn ja ryhtyvät opettamaan irlantilaisia kansantansseja tai valmsitamaan suklaakuorrutteisia torakoita myyntiin. Toisaalta on ihmisiä, jotka eivät mistään hinnasta niin halua tehdä, sillä harrastuksen pitää saada olla harrastus. Itsekin olen miettinyt tätä asiaa viimeaikoina, kun olen vienyt pidempiaikaista blogiani enemmän kirjallisuusblogin suuntaan. Dekkareita on tosi kiva lukea, mutta niistä kirjoittaminen ei ehkä aina sytytä heti lukemisen jälkeen puhumattakaan siitä, että haluan mieluiten valita luettavat dekkarit fiilispohjalta enkä sen vuioksi, että kirja tuli juuri nyt painoista kauppoihin.

Tämä pohdinta lähti siitä, että olin mäemmä törmännyt jossain vaiheessa netissä amerikkalaisen rap-artistin Immortal Techniquen The Message and the Money -kappaleesta poimittuun, yllä olevassa kuvassa olevan sitaattiin.*

Sitaatti oli suomeksi, ja olin kopioinut sen tietokoneelleni. Valokuvia etsiessäni kuvakaappaus sitaatista löytyi, ja se tuntui kovasti sopivan juuri nyt tässä blogissa käytettäväksi.

* * *
* Alkuperäinen teksti Coronel Felipe Andres ja Harris Douglas Toure:
"There is a market for everything man,
There is a market for pet psychologists nigga.
There is a market for twisted Shitfetish video's.
For nipplerings, for riverdancing, for chocolate covered roaches."

Kirjoitus on kirjoitettu 2020 työpaikan blogia ajatellen. Siirretty valmistumispäivään tähän blogiin 10/2024. 

Tiedä mitä et halua

Yksi tavoitteistani oli oppia jotain uutta joka päivä. Tänään ensimmäinen uusi asia sattui silmiin heti aamukahvilla.

Korona-breikin aikana olen ottanut tavakseni hörppiä ensimmäisen aamukahvin tietokoneen äärellä Twitteriä katsellen. Twitter ei ole koskaan ollut suosikki-somekanavani, johtuen siitä, että tuttavani eivät juuri käytä Twitteriä ja muista monet jakavat vain näkemiään twiittejä. Se on siis ollut oma mielipiteeni.

Ajauduin Twitteriin klikkaamalla jotain kuvaa ja huomasin oikealla sivupalkissa kohdan ”Suosittua paikassa Rooma”. Hieman hämmästelin, mutta rakastan Roomaa, joten kaiketi vähän käytetty Twittterinikin sen tietää. Osasi ainakin vetää oikeasta narusta, joten nyt sitten olen lukenut twiittejä. Italiaksi, kielellä, jota olen yrittänyt opettaa FaceBookilleni siinä juuri onnistumatta.

Olen siis kielikylpenyt aamukahvini kanssa, mikä on pelkästään positiivinen asia.

Tänä aamuna törmäsin suosittua Roomassa twiittien parissa englanninkieliseen muistokirjoitukseen. Ensimmäinen kertoi sedästä, joka oli kaikkien suosikki ja eli kuten kukaan ei haluaisi lapsensa elävän, mutta jota yhtä kaikki, kaikki rakastivat. Joku toinen vinkkasi sitten toiseen nekrologiin joka esitteli postuumisti juristin, jonka nuorilla antaman ohjeen haluaisin jokaisen ammattiin valmistuvan nuoren lukevan. Se kuuluu näin:

“Ihmisten, etenkin nuorten ihmisten, ei tarvitse tietää uratavoitteitaan, vaan vain sen, mitä he haluaisivat tehdä ja sen mitä eivät halua tehdä, ja sitten tähdätä noiden ääripäiden välillä. ”

Kiitos tästä Paul, G.S. Cantor, se on hyvä ohje, vaikka itse toimitkin kuulemma 10 vuotta alalla, jota yliopiston jälkeen sanoit välttäväsi. Vuosien myötä ihminen voi muuttaa myös mielipiteitään siitä, mitä ei halua tehdä.

*  *  *  

Siirretty WIX-blogista 11.1.2022 

Kaksin aina kaunihimpi

Vaikka vanha sanonta sanoo: "Kaksin aina kaunihimpi", niin parikymmentä vuotta yksin asuneena olen vähän toista mieltä. Ainakin suurimman osan ajasta.

Suomessa on yli miljoona yksin asuvaa ihmistä. Olen yksi heistä, meistä. Me olemme hiljainen kansa, joka ei näy otsikoissa juuri koskaan positiivisessa valossa. Kun näymme, on kyse useimmiten yksinäisyydestä ja jonkinlaisesta luuseriudesta. Sitä asennetta on vaikea ymmärtää, sillä meitä on tosiaankin päälle miljoona yksistään Suomessa.

Jokaisella meillä on oma tarinamme siitä, miksi asumme yksin. Joillekin se on tilapäistä, joillekin pakon sanelemaa, joillekin oma valinta.

Itse kuulun paljolti jälkimmäiseen, vaikka yksin asumisen alkuvaiheilla kuvittelin sen vaiheen elämästä olevan tilapäistä. Nyt ollaan siinä pisteessä, että kokemusta yksin elämisestä on enemmän kuin jääkaapin jakamisesta.

Tätä kirjoittaessa elämme covid-19 casen päivää numero 7 (laskettuna siitä, jolloin valtioneuvoston asettemat ohjeet alkoivat 19.3.). Päivän numero 3 kohdalla ensimmäiset kotona etätöissä olevat olivat kyllästyneitä yksinäiseen puurtamiseen kotona ja osa siirtyi etätöihin kahvilaan.

Itse mietin sitä, että nykyinen tilanne ei mitenkään poikkea niistä vuosista, kun asuin Mikkelissä kaukana suvusta ja ystävistä:

Aamulla töihin, illalla kotiin,

lenkki,

kaupassa käynti,

ja seuraavana päivänä

sama uudestaan.

Ensimmäiset 6 vuotta meni kepeästi. Sitten läheinen ystäväni menehtyi ja sain samaan aikaan uuden pomon. Molemmat vievät iloa työstä ja samalla alkoi kasvava tunne siitä, että en halua enää asua siinä kaupungissa. Työ oli sellainen, että paljon muuhun ei voinut sitoutua. Onneksi olen aina rakastanut lukemista ja tutkimista. Ensimmäiset vuodet olin jopa ilman televisiota ja kotona olevaa nettiyhteyttä.

Olenkin miettinyt sitä, että ihminen tarvitsee intohimoa johonkin viihtyäkseen. Yksinasuminen ei ole taakka, ellei oloa koe yksinäiseksi.

Sitäkin olen miettinyt, että kuinka lähellä olemme nyt, covid-19 pandemian jyllätessä maailmalla, sitä tulevaisuuden skenaariota, johon törmäsin 20 vuotta sitten opiskellessani opettajaksi. Sen mukaan 2030 vuoden tienoilla (en muista oliko 2025 vai 2035, joten otetaan keskiarvo) ihmiset asuvat ja työskentelevät kotona. Heille tuodaan ruoka kotiin, ja kaikki muukin. Aamupäivällä (aikavyöhykkeet huomioiden) tehdään töitä etäyhteydellä, loppupäivä on pyhitetty oleiluun. Jokaisessa asunnossa on kuntoiluun tarkoitettu huone. Monet asuvat yksin, eikä seuralaista edes haluta. En muista enää kenen skenaario tuo oli, mutta tämä tuli taas mieleen, kun olemme kotona suurimman osan päivästä. Jos nyt totumme tähän, miten mahtaa olla jatkossa?

* * *

Siirretty WIX blogista tänne 11.1.2022