Idän pikajunan arvoitus

Suomenkielisen teatterin lähtölaukaus tapahtui Porissa Hotelli Otavan juhlasalissa 14.10.1872. Sen kunniaksi kävin kaverin kanssa katsomassa Idän pikajunan arvoituksen. Joulukiireiden vuoksi päivitys jäi tekemättä. Kun nyt kuulin, että keväällä Porin teatterissa on kantaesitys Kuolema Niilillä -dekkarista, niin päätin kirjoittaa vuosi siten aloittamani päivityksen loppuun. Parempi myöhään kun ei silloinkaan. 

Idän pikajunan arvoitus on yksi Agatha Christien suosikkikirjoistani. Muita ovat mm. Ikiyö (Tuijottava katse) ja Kurpitsajuhla. Jännää kyllä, tykkään enemmän Poirotista televisioruudulla, mutta kirjoissa neiti Marplesta. 

Idän pikajunan olen lukenut muutaman kerran ja nähnyt telkkarissa pari kertaa. Onneksi dekkarimuistini on armollinen ja harvoin muistan kuka murhaaja oli. Näin kävi tälläkin kertaa. 

Loistelias Grand Express d’Orient eli Idän ­pikajuna aloitti neitsytmatkansa Pariisista Istanbuliin 4.10.1883. Aluksi matkaa tehtiin kaksi kertaa viikossa molempiin suuntiin. 

Aikaa kului aluksi lähes 82 tuntia. Kun Pariisista lähdettiin tiistaina klo 19.30, oltiin Konstantinopolissa eli nykyisessä Istanbulissa lauantai aamulla kello 6. Matkan varrella pysähdyttiin Stasburgissa, Münchenissä, Wienissä, Budapestissä, Bukarestissa ja Varnassa. 

Jo vuonna 1883 Idän pikajunan junavaunut olivat jousitettu niin, että shampanja ei läikkynyt laseista ravintolavaunussa ja uni tuli hyvin silkkilakanoissa höyhenpeiton alla. Ensimatkalla mukana olleet, kutsutut, toimittajat moittivat luksuksen keskellä vain vessojen vähyyttä, joka hieman häiritsi aamutoimia, sillä 20 hengen makuuvaunussa oli vain kaksi vessaa ja aikaa kului myös siihen, että henkilökunta pesi vessan jokaisen käynnin jälkeen.

Junaan palkattiin Euroopan parhaita kokkeja ja ruoka sekä niihin valitut juomat olivat huippulaatua. Kuten Agatha Christien dekkarissa, oli Idän pikajunassa oikeastikin omat junapalvelijat joka hytissä. Kirjassa vilahtelee matkustajien omiakin palvelijoita, mutta ilman sitäkin pärjäsi, sillä hyttipalvelija mm. vaihtoi petivaatteet päivittäin ja laittoi iltaisin vuoteen yökuntoon. 

Matka-aika lyheni kun rata ja tekniikka parani. Esimerkiksi jo vuonna 1897 matka-ajasta oli saatu pois ratatöiden avulla lähes vuorokausi ja aikaa kului enää noin 64,5 h. Viimeinen matka tehtiin 1977.

Nykyisinkin matkoja tehdään 1920-luvun luksustyyliin eri puolille Eurooppaa. Esimerkiksi Pariisi-Venetsia matka onnistuu yhdellä junayöllä, Istanbul-Pariisi matkalla ollaan viisi yötä, joista kolme junassa. Vuorokausihinta alkaa noin 4000 eurosta/yö ja junassa on pukukoodi, joten itselleni matka aiheuttaisi myös paljon vaateostoksia.

Myös jo sata vuotta sitten Orient Express kulki eri reiteillä Pariisin ja Istanbulin välillä. 

Kuva: Porin teatteri lehdistökuva

Haluan istua teatterissa noin neljännellä penkkirivillä, josta mielestäni näen koko näyttämön mutta myös lavasteiden ja pukujen pienemmätkin yksityiskohdat. Itselleni teatterissa käymisen puoli nautintoa on lavasteiden ihailu. Yksinkertaiset, oopperamaiset lavasteet eivät jätä minulle muistijälkiä esityksistä, vaikka näyttelijäsuoritukset olisivat kuinka hyvät. 

Poikkeuksena tästä on Lahdessa noin 15 vuotta sitten näkemäni Niskavuori-sarjan joku näytelmä, jossa ainoa lavaste oli askelman korkuinen koroke ja yksi tuoli. Näytelmä kuulemma kunnioitti japanilaista kabuki-teatteria, mutta mieleen jäi vai se, kun näyttelijät pyörähteli itsensä ympäri, kun menivät kuvitellusta ovesta. Mainittakoon, että esitys ei jäänyt mieleeni hyvistä asioista vaan nimenomaan surkeasta lavastuksesta, josta jäi fiilis, että lavastukseen ei ollut jäänyt rahaa, mutta haluttiin silti esittää Niskavuorta pikkujouluaikaan. Totta puhuakseni en muista mihin aikaan vuotta näin kappaleen, saattoi olla keväälläkin. 

Porin teatterissa ei tälläkään kertaa tarvinnut pettyä lavasteissa. Oskari Löytösen suunnittelemat lavasteet tekivät todella vaikutuksen. Välissä tuntui siltä, että oli oikeastikin junassa. Plussaa annoin videoefekteistä, jotka toivat nykyaikaista otetta 1920/1930-luvun tunnelmaan.

Nyt kun olen lukenut oikeasta Idän pikäjunasta, en enää yhtään ihmettele, että Hercule Poirotia mietitytti vaunun matkustajiston kokoonpano. Jos vuorokausihinta nykyään on 4000 euron tietämillä yötä kohti, se ei aikanaankaan ollut edullinen matkustusmuoto.

Miljonääri, liikemies, kreivi ja ruhtinatar voivat olla tarpeeksi vauraita tähän junavaunuun, mutta olisivatko hekään ottaneet palvelijoita/työntekijöitään mukaan ja olisiko lähetystyöntekijällä tai Bagdadissa lastenhoitajana olevalla ollut varaa näin kalliiseen matkaan. Tuskin. Tai sitten olen käsittänyt lastenhoitajan palkan aivan väärin. 

Murhan tapahduttua Poirot saa paljon ajateltavaa. Murha ei ehkä olisi ratkennut lainkaan, ellei juna olisi juuttunut kinoksiin Alpeilla. 

Tarinan taustalla oli junan jääminen kinoksiin kuudeksi päiväksi 1920-luvun lopulla. 

Agatha Christie käytti itse Idän pikajunaa useamman kerran käydessään miehensä luona kaivauksilla Syyriassa. Ehkä juuri siksi Poirotkin astuu junaan jo Aleppossa.

Idän pikajuna esiintyy muissakin romaaneissa. Ensimmäinen maininta on vuodelta 1897, Bram Stokerin Draculassa.

Muistaakseni myös Ian Flemingin yhdessä James Bond romaanissa matkustetaan junalla Istanbulista. Paul Theroux matkusti junalla Euroopasta Kiinaan saakka ja kirjoitti siitä kirjan. Alkumatkan hän teki Idän pikajunalla. Myös Graham Greeneltä löytyy kirja tältä junamatkalta.

Niille, joille Christien Idän pikajunan arvoitus ei ole enää arvoitus lainkaan voin näin joulun alla suositella Alexandra Benedictin Joulun pikajunan arvoitusta. Siinä matkustetaan huonossa lumisäässä joulun viettoon Lontoosta Skotlantiin.

Aleppossa kaikki ei ollut hyvin

Länsirintamalta ei aikanaan kuulunut "mitään uutta" ja kotirintamalla kaikki oli kirjeissä ennen aina "hyvin" jotta sotilaiden taistelukunto pysyisi hyvänä, mutta sitten on nämä uudet kauhistuttavat sodat. Aleppossakaan ei ollut kaikki hyvin. 

Syyria. Ensimmäisenä tulee mieleen hiekan väriset rakennukset ja muuan Syyrian maaherra, Publius Sulpicius Quirinius, joka suomalaisittain tunnettiin aiemmin Kyrenius nimellä. Tunnistan myös lipun ja tiedän kouluajoilta Damaskoksen -  ja tietysti jollain tasolla tältä vuosituhannelta Aleppon Syyriaa koskeneen sodan, joka toi pakolaisia myös Eurooppaan. 

Aleppo (Halab) on vanha kaupunki, se on yksi pisimpään asutettuna yhteen mittaan ollut kaupunki. Kun keisari Augustus lähetti Quiriniuksen Syyriaan, Aleppo oli ollut kaupunkina jo pitkään. Asutettuna tuo alue lienee ollut yli 13.000 vuotta. 

Argeologinen kuva: Dabbas/ Unsplash

Syyrian sisällissota alkoi 2011. Vuonna 2012 taistelut alkoivat todenteolla myös Aleppossa. 

Aleppossa asui ennen Arabikevättä (12/2010-12/2012) yli 2,1 miljoonaa asukasta ja se oli Syyrian isoin kaupunki. Heidän joukossaan oli myös muutama kirjatuttavani: CP-vammainen, pyörätuolissa istuva Nujeen, mehiläistarhuri Nuri puolisoineen ja jalkapalloa rakastava pikkutyttö Daria perheineen. 

Nujeen Mustafan ja Christina Lambin kirja Nujeen: Pyörätuolilla Syyrian sodasta Eurooppaan on paljon puhuva kertomus Nujeenin rankasta matkasta pyörätuolilla siskonsa avustamana Syyriasta Saksaan. Nujeen on matkalle lähteissä 16-vuotias ja on opiskellut englantia kotonaan amerikkalaisia televisiosarjoja katselemalla. Kirjassa kuvaillaan hyvin matkan tekoa, mutta matka oli pitkä ja sen varrelle osui varmasti paljon enemmänkin mitä kirjassa kerrottiin. 

Christy Lefteri Aleppon mehiläistarhuri oli surullinen, mutta hyvin kiehtova kirja. En tiedä mitä odotin, mutta sain paljon enemmän. Kirja kertoo pariskunnasta joka pitkän harkinnan jälkeen lähtee Alepposta kohti Eurooppaa. Pariskunta päätyy Brittein saarille, missä asuu jo miehen sukulainen, jonka kanssa mies on hoitanut mehiläisiä Aleppossa. Siinä välissä selviää vaikka mitä. 

Mikael Bergstrandin Kolmella jaollinen mies -kirjassa tapasin pienen tytön, Dalian, joka oli hyvä pelaamaan jalkapalloa ja puhui kuin papupata. Rohkeakin hän oli, mutta paljon menettänyt. Tyttö on tullut Alepposta pakolaiseksi Ruotsiin syyrialaisen perheensä mukana. Dalia on 11-vuotias ja hän ystävystyy noin 60-vuotiaan, ontuvan miehen kanssa, jolla on pakko-oireita. Paljon ehtii tapahtua kirjan aikana, kun tarinaa käydään läpi useamman henkilön näkökulmista. Hyvä kirja Bergstrandilta tämäkin, filmikin on taas kuulemma teon alla.

Aleppo ja sen lähitienoot ovat täynnä vanhaa historiaa ja alue on kiinnostanut argeologeja. Esimerkiksi Agatha Christie vietti ennen toista maailmansotaa paljon aikaa Syyriassa puolisonsa ollessa kaivauksilla. Christie asusti sekä kaivauksilla että hotellissa. Esimerkiksi Idän pikajunan arvoituksen Christie kirjoitti Aleppossa, hotelli Baronissa asuen. Kirja julkaistiin 1934. Vanha nostaliginen hotelli selvisi ilmeisesti osin vahingoittuneena, Aleppon pommituksissa, jotka tuhosivat paljon paikallista historiaa. Kansainvälisistä lehtijutuista päätellen hotelli ei tule enää koskaan entiseen loistoonsa, ei ainakaan sen koko ajan omistaneena suvun toimesta. 

Idän pikajunan arvoitus ei kerro Syyriasta, mutta kirjassa Hänet täytyy tappaa Poirot ratkaisee murhan joka tapahtuu argeologisilla kaivauksilla Jordaniassa alueella, joka silloin sijaitsi Syyriassa. Kirjassa ollaan myös kaivauksilla, missä Christienkin jonkin verran työskenteli miehensä tutkimusryhmän apuna. Jostain mieleeni on jäänyt, kuinka kaivauksille haettiin ruokatäydennyksiä Alepposta ja joku kerta oli tuotu juustoja, jotka sitten oli jätetty sitten kypsymään lisää ja loppujen lopuksi haju oli ollut sanoinkuvaamaton. Se oli aikaan ennen kylmähuoneita aavikolla. 

Aleppo oli ennen Arabikevättä Syyrian isoin kaupunki, jonka väkiluku oli yli 2 miljoonaa asukasta. Siitä huolimatta on vaikeaa ajatella, että kaupungin isoin, katettu basaarialue oli käsittämättömät yli 10 kilometriä. Suomessa pääkaupunkiseudulla asuu 1,2 miljoonaa asukasta, mutta tuskin sieltä löytyy 5 kilometriä katettua yhtenäistä kauppatilaa. Olen itse käynyt basaarissa Istanbulissa ja mietiskelen tässä, kuinka paljon tuollaisessa 10 kilometrin basaarisokkelossa mahtaisi eksyä, kun Istanbulissakin tuntui, että pää menee sekaisin monissa käännöksissä. Enää tuota ei Aleppossa pääse kokeilemaan, sillä lähes koko basaari tuhoutui tulipalossa 2012. 

On vaikea kuvitella, että kaikki se rakennettaisiin uudestaan kun samoin tein voi tehdä moderneja lasiseinäisiä pilvenpiirtäjäostoskeskuksia sitten kun jälleenrakennuksen aika on. Se on urullista. Olen lukenut varmaan lähemmäs sata kirjaa, joissa kerrotaan Syyrian, Egyptin, Algerian ym. muinaisesta loistosta ja niiden kiehtovista nähtävyyksistä siirtomaavallan aikaan. Siirtomaavalta ei ole milloinkaan hyvä asia, mutta jotenkin olisin suonut, että myös paikalliset voisivat edelleen kokea sen ajan parhaat puolet, kuten vuosituhantisen historian. 

Vielätulee mieleen yksi kirja, jossa puhutaan myös Alepposta, nimittäin Jussi Aro kirja Pyhissä maissa ja pahoissa. Kirja on kirjoitettu 1975, ja matkat tehty pääosin 1960-luvulla, joten Aron muistelmat ovat siis tuoreemmat, mitä Agatha Christien kertomukset kuukausistaan Syyriassa. 

Kirjassa Jussi Aro matkustaa autolla Damaskoksesta Aleppoon. Siellä hän nauhoitti syyrialaisten puhetta ja hänet ryöstettiin. Ryöstön selvittely vei muutaman päivän, mutta hän sai rahat takaisin ja palasi Damaskokseen. Kirjassa seikkaillaan useammassa valtiossa ja paikkakunnilla, Aleppon osuus on aika pieni, mutta jollain tapaa hyvin kuvaileva. 

Jälleen löytyi kohde, jossa olisi ollut kiva käydä silloin kun se oli entisellään. Asua hotellissa, missä monet julkkikset asuivat aikanaan pitkiäkin aikoja. Kirjoittaa blogia, shoppailla basaarissa mausteita ja kankaita, maistella herkkuja tai vaikka vain Nujeenin tapaan olla ystävien seurassa ja katsella sateliittikanavilta saippuaopperoita. 

*  *  *

Kirjat oli lainattuja. Eikä kukaan muukaan sponsoroinut kirjoittamistani. 

Book Voyager 8 - Middle East

Elokuun vietin Lähi-idässä. Uusia maita ei tullut kuin Libanon, mutta sinne jumiuduinkin sitten reiluksi viikoksi.

Afganistan Jenny Nordberg Kabulin tyttöjen salaisuus 

Egypti Agatha Christie Kuolema Niilillä oli entuudestaan tuttu, mutta kesti hyvin uudelleen kuuntelun etenkin, kun valitsemani Egyptin historia ei sittenkään imaissut mukaan tällä kertaa. 

Irak Agatha Christie He tulivat Bagdariin olikin yllättäen kirja, jota en ollut aiemmin lukenut. 

Israel Yasmina Khadra Attentaatti kirjan olen omistanut pitkään. Nyt tuli sekin luettua. 

Libanon Markus Falk Profeetan soturit on jatkoa sarjan ensimmäiselle osalle ja oli yhtä hyvä kuin edellinenkin. 

Kahlil Gibranin runoista luin tällä kertaa Merta ja hiekkaa. Gibran kiehtoo aina.

Joakim Zanderin Ystävä kirjassa suurlähetystössä olevan ruotsalaismiehen elämä muuttuu vähitellen jännittäväksi, kun hän saa uuden ystävän. 

Emila Nasranah Muistot kirja ei juuri muistoja jättänyt. 

Olli Nurmi Ruutitynnyrin vartijat kirjassa kerrotaan rauhanturvaajan työstä Libanonissa. 

Palestiina Ya Hya Hassan Runot ja Runot 2 - tykästyin näihin runoihin ja luin heti molemmat. 

Marjut Helminen Appelsiinilehto oli kolmas palestiinalainen kirja. 

Syyria Christy Lefteri Aleppon mehiläistarhuri oli surullinen, mutta hyvin kiehtova kirja. En tiedä mitä odotin, mutta sain paljon enemmän. 

Turkki Seppo Mustaluodon kolmas kirjan Totuuden kuriirit sijoitin Turkkiin, jossa päähenkilöllä on tehtävä. Tämä kolmaskin osa oli hyvä. 

14 books

8 countries - only one New for me, Lebanon. 

Porin kaupunginkirjaston lukuhaaste 2019

"Vaatii paljon, antaa enemmän." (Pori)
Tadaa, tässä se sitten on vuoden viimeinen raportoitu lukuhaasteeni.

Porin kaupunginkirjaston lukuhaasteeseen osallistuin nyt kolmatta kertaa. Ei ollut tarkoitustakaan kokeilla tänä vuonna(kaan) tuplia, mutta samalla twistillä mentiin kuin aiempinakin vuosina. Pyrin siihen, että samasta maasta ei kovin montaa kirjaa olisi. Tänä vuonna suomalaisia oli yllättävänkin monta, mutta osin pakosta (maahanmuuttajille suunnattu kirja ja Minna Canth kirja), loput oli sitten vaan sattumaa. Tänä vuonna EN yllättäen lukenut yhtään ulkomaalaista tietokirjaa. Yrityksessä oli Ville Haapasalon Georgia aiheinen keittokirja, mutta jäin heti kokeilemaan yhtä reseptiä ja lukeminen on siis sangen alkutekijöissä.

Tämän vuoden vaikein oli löytää jostain tosi oudosta maasta kirjaa, jonka nimessä oli päivä, kuukausi, tai vuodenaika. Jotenkin sen ymmärtää, Talvimyrskyn kourissa Joulusaarilla ei ehkä ole niitä kirjoja, joita ensimmäisenä olettaa näkevänsä kirjakaupan matkailuhyllyllä. Mutta siitäkin selvittiin.

Pisimpään taisin miettiä, mikä oikeastaan on trendin aallonharja. Sovittelin siihen kaikenlaisia kirjoja. Valinnanvaraa toki oli, onhan tänä vuonna tullut luettua tähän mennessä 174 kirjaa. Vielä on vuorokausi aikaa rutistaa yksi, niin on pyöreämpi tulos.

Tässä oli tämän vuoden haaste: 

Ja sitten raportointiosuus:

1. Arttu Tuominen Verivelka, julkaistiin toukokuussa ja luin sen itse asiassa jo ennen julkaisua.

2. Heather Morrisin Auschwitzin tatuoijaa on sekä haukuttu että kritisoitu kriittisesti ja positiivisesti. Aika moni lyttää tarinan köykäiseksi, mutta itse mietin, että kun tarina perustuu jonkun ihmisen henkilökohtaiseen muisteluun, niin pitääkö siihen sitten ympätä jotain ihme tarinaa kylkeen vain, jotta lukijat saisivat lisää juonenkäänteitä (vrt. myöhemmin kohdassa 20 Minna C.).

3. Abdrés Calledo Eläköön Rumba! Kummallinen kirja, joka olisi saanut jäädä lukemattakin, mutta niin vaan tavasin senkin loppuun. Kirja on kuitenkin palkittu ja hyvinhän se varmasti sellaisesta maailmasta kertookin. Pakko kuitenkin todeta, että tykkäsin vuoden toisesta kolumbialaistani huomattavasti enemmän. Se oli Gabriel García Márquezin Kuulutetun kuoleman kroniikka.

 
4. Cecilia Samartinin Mofongo hurmasi. Olen aiemminkin lukenut Samartinin teoksia ja tykännytkin, mutta Mofongo oli vuoden tähtikaartia.  Tämä oli siis yksi vuoden äänikirjoista.

 
5. Mm. Gaile Parkin Kigalin kakkukauppa vei päiväntasaajan eteläpuolelle Ruandaan, josta olen aiemmin lueskellut Huomenna minut ja perheeni tapetaan -kirjaa, mutta se on sen verran rankka, että jäi tältäkin vuodelta viimeistelemättä. Jonain vuonna pääsen senkin loppuun. Kakkukauppa sen sijaan oli kepeämmällä otteella kirjoitettu, vaikka kansanmurha ja Afrikan Aids kuolleisuusluvut sieltäkin paistoivat läpi. Jotenkin on ihana huomata aina välissä, että kaikesta hirveydestä huolimatta rouvat haluavat punata huulensa ja maistella hyvää kakkua.

6. Rafael Cadenas Ilman aikomustakaan osua oli yksi niistä kirjoista, jotka luin loppuun Nörttityttöjen lukumaratonpäinänä keväällä. Palannen siihen myöhemmin.

7. Maahanmuuttajille voisi suositella ensihätään selkokirjoja, joita olenkin lukenut aiempina vuosina muutamia joka vuosi, kun olen harjoitellut itsekin selkokieltä (ei uskoisi, ei). Nyt valitsin kirjan, joka johdattaa suomea paremmin omaavia suomalaiseen sielunmaisemaan. Kalevauva.fi on kirjoittanut Kalevauvala nimisen runoteoksen Suomi24 keskustelupalstojen tekstien avulla. Samalla idealla on kirjoitettu Rob Searsin kirjat mm. Donald Trumpin kauneimmat runot ja Vladimir Putinin menestyvän johtajan opetukset. Molemmat tuli luettua tänä vuonna.

8. Blog by the Book oli ainoita tietokirjoja, joita kahlasin sanasta sanaan läpi kun opiskelin Marttojen erikoisavainta. Muut tuli sitten kahlattua kursorisemmin, joten niitä en ole listannut edes luetuksi. Itse asiassa olisin halunnut lukea uusimman blogi-kirjan, mutta se oli tuolloin lainassa joten etsin virikkeeni tuosta kirjasta. Ei ne tiedot mihinkään ole karisseet muutamassa vuodessa. Kuvia ihmiset edelleen haluaisivat blogeissa nähdä. Ja oppia tuntemaan ihmisen blogin takana.

 
9. Pablo Nerudaa on pitänyt lukea, mutta ei vaan ole tullut aloitettua. Keväällä halusin kuitata Chilen luetuksi, joten valitsin lukumaratonpäivälleni Pablo Nerudan Kysymysten kirjan. Myönnän, että ei Neruda täysin outo runoilija ole. Nuorempana 1980-luvun runokautenani törmäsin Nerudaan useasti, sillä hänen runojaan löytyi monista kokoelmistakin, mutta yhtään hänen kirjaansa en ole lukenut kannesta kanteen aiemmin. Kysymysten kirjaa minulle on suositeltukin aiemmin, mutta nyt tuli siis sekin luettua. Hyviä kysymyksiä!

10.  Juha Ruusuvuoren Tarzanin hauta kirjan päähenkilöiden kanssa minulla on paljon yhteistä. Olen työtön (vaikka en perunanviljelijä) ja tykkään tutkia vaikka mitä perin pohjin innostuen kuten kirjan miespäähenkilö. Myös hänen vaimonsa kanssa on yhteisiä harrasteita. Päähenkilön vaimon toi saarivaltioon marttatoiminta, jota olen itsekin harrastanut pitkään. Myös suklaan maistelu kuuluu omiinikin harrasteihini, joskaan makuaistini ei ole sen suhteen yhtä terävä, kuin kirjan suklaan maistajalla.

11. Sota on aina suuronnettomuus, joten Nujeen Mustafan Pyörätuolilla Syyrian sodasta Eurooppaan kuittaa hyvinkin tämän kohdan. Tykkäsin kirjasta, vaikka välillä taisi vähän itkettääkin. Ei tosin niin paljon, että olisi tarvinnut turvautua lohtukirjaan, kuten Rotukarjan jälkeen kirjaan numero 12:

 
12. C. J. Forssen Ehrlin Kani joka tahtoi nukahtaa lohdutti Rotukarjasta (18) järkyttynyttä mieltäni niin, että sain nukahdettua. Harvoin näin käy. Ehkä tämä oli jopa ensimmäinen kerta.

13. Hedge Tintti Tiibetissä edustakoon sarjakuvaa. Niitä tuli luettua muitakin, kuten seuraavakin kirja:

14. Maguerite Abouct Aya : Elämää YOP cityssä, joka vei minut Norsunluurannikolle, jonka elämä oli ennen tätä tuttua lähinnä vain Afrikantähti pelistä.

15. Seiväshyppääjä Eeles Landströmin Elämäni otekorkeuksia -elämäkerta oli yksi niistä omakustanteista, joita luin tänä vuonna. Eeles asui jossain vaiheessa elämäänsä myös Porissa, mutta urheilu vei maailmalle ja kansanedustajuus sitten pois Poristakin.
16. Alain Manckoun Pikku pippuri kirjan kannesta löytyy kasvi. Tulisen pikkumiehen elämä taisi olla yhtä vaikea kuin hänen oikea nimensä on muistaa.

17. Louise Pennyn Kuolema kiitospäivänä kirja kertoo, yllätys yllätys, kiitospäivästä. Tämä haastekohta tuntui vaikealta, sillä olisin halunnut jostain syystä tähän jonkun kirjan jossa olisi pääosissa ollut hanuka tai ramadan tai jotain muuta vähemmän tutuksi käynyttä perinnejuhlaa. Parempi vaihtoehto koko maailman haastetta ajatellen tähän olisi kirja, jonka laitoin kohtaan 31. Kiitospäivän lisäksi tuli luettua tänä vuonna myös Juhannuksesta ja joulusta - joulusta jopa useammassakin kirjassa. Ekstoottisin juhla johon törmäsin, löytyi Satu Rämön kirjasta Islantilainen voittaa aina, jossa juhlittiin muutaman kappaleen verran sitä, että Rämön puoliso toi maahan uutta geeniperimää naimalla ulkomaalaisen.

18. Agustina Bazterrican Rotukarja on voittanut karjankasvattajien rodunjalostuspalkinnon... no, ei vainenkaan vaan Clarínin romaanikilpailun, joka on espanjankielisen Latinalaisen-Amerikan arvostetuimpia kirjapalkintoja. Kirja oli yhtä aikaa upea ja järkyttävä. Itseäni kauhistutti eniten, niin että uni ei meinannut tulla lukemisen jälkeen, se kuinka helposti Bazterrican hienovarainen kerrontatapa sai unohtamaan, että rotukarja oli todellakin ihmislihaa, sitä samaa, mitä itsessänikin löytyy sangen monia kiloja. Argentiina on tunnettu pihvilihasta, mutta että tämmöistäkin se voisi olla...

19. Matkakirjaksi valitsin tänä vuonna Akseli Gallen-Kallelan Afrikka-kirjan, joka kertoo taiteilijan elämästä Kenian matkan aikana. Nykyään matkat kestävät yleensä maksimissaan 2 viikkoa. Gallen-Kallelan perhekunnan Kenian reissu ajoittui kolmelle kalenterivuodelle.

 
20. Minna Rytisalon Minna C. liittyi tavalla tai toisella Minna Canthiin. Pitkään olin sitä mieltä, että riittää, kun luin alkuvuodesta Canthin näytelmän Köyhää kansaa (muut näytelmät taisin lukea viime vuonna, kun en löytänyt mitään muuta, mitä en olisi muistanut), mutta erehdyin sitten kuuntelemaan myös Rouva C:n kun "kaikki" muutkin olivat sen jo lukeneet. Olihan tarina mukavan soljuva. Mutta herra isä sentähären kun otti ihan sydämestä, kuinka kirjailija oli ottanut vapaudekseen tehdä Cygnaeuksen Uunosta jonkinlaisen pedofiilin. Jotenkaan minusta ei ole reilua keksiä muinoin eläneille ihmisille elämä vain parista lauseesta. Käsitin, että ajatus oli kummunnut sellaisesta päiväkirja tai kirje merkinnästä, että Uuno C. katseli mielellään tyttöjen voimistelutuntia....
Kirjan kuuntelu siis vahvisti ajatustani siitä, että en välttämättä halua lukea tarinoita joilla luodaan muinaisille henkilöille negatiivisempaa julkisuuskuva fiktion varjolla. Samaa olen pohtinut aiemminkin esimerkiksi Veikko Huovisen Veitikan ja Kati Tervon Iltalaulajan suhteen. Jälkimmäinen ei tosin korostanut negatiivisia piirteitä, mutta en silti juurikaan tykännyt. Mielestäni jos tämän kaltaista fiktiota kirjoitetaan, pitäisi todelliset asiat erottaa fiktiosta niin, että ne lukiessa (ja mieluiten myös kuunnellessa) voisi erottaa yhtä selkeästi kuin Rob Searsin teoksissa (kohta 7). Tai sitten kirjoittaa puhtaampaa fiktiota kuten Jari Tervon Koljatti. Mutta tämä siis oma mielipiteeni ja faktojen puolustuspuheeni. Samoja aatoksia on toki ollut muillakin. Muistelen tässä nyt esim. Mannerheimistä tehtyä piirrossarjaa muutama vuosi sitten tai kulttuurihistorian opiskeluaikanani kuulemiani pohdintoja siitä, oliko Lucina Hagman ja samalla monet muut 1800-1900 -lukujen vaihteessa eläneet naimattomat naiset lesboja vai asuivatko naisystävät muuten vaan samaa taloutta ja kävelivät kadulla käsikynkkää tuohon aikaan. Tutkimukset eivät tukeneet tuolloin lesbosuhdetta, mutta eivät kumonneetkaan, joten kauhunsekaisin ajatuksin odottelen, koska joku alkaa kirjoittaa kuviteltua totuutta sen ajan vaikuttajanaisista.

21. Gaêl Fayen Pienen pieni maa -kirjan nimi houkutti lukemaan. Maa osoittautui Burundiksi, jota ennen tätä en osannut sijoittaa Afrikan kartalla oikealle paikalle. Nyt onnistuu. Myönnän toki, että vihreällä kannellakin saattoi olla osuutta houkuttelussa.

 
22. Augusto Monterroson Musta lammas ja muita eläinsatuja oli pirtsakka kirja Guatemalasta. Muita iloisia kirjoja oli tänä vuonna erityisesti Markku Ropposen Koirapuistoromaani ja Hautaustoimisto Wähähappinen.

23. Tulkitsin tässä upean kansikuvan vuoksi 2-osaisen kirjaparin kirjasarjaksi. Elän toivossa, että Gaile Parkinin Kigalin kakkukauppa muuttaa kirja saa jatkoa, kun perhe muuttaa Swazimaasta pois. Vielä sellaista kirjaa ei taida olla edes englanniksi. Noh. Muitakin sarjoja tuli luettua, mm. Max Seeckin koko tuotanto ja tietysti vuoden Reijo Mäki jne.   

 
24. Olen tutustunut Max Manneriin seuraamalla sometiliä. Niinpä oli helppo tarttua kirjaan Loiset, joka olikin ensimmäinen luxemburgilaiseni. Samalla vauhdilla meni toinenkin kun luin myös Matadorin. Mannerta (ja Arttu Tuomista) enemmän olen seurannut Enni Mustosta, kun hän kirjoitti Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaansa ja päivitti lähes viikoittain kirjan vaiheista. Sarjasta tuli tänä vuonna luettua pari ensimmäistä osaa, mutta niissä liikutaan vain Suomessa, joten en kirjannut sitä tähän haasteeseen.

25. Andre Aciman Kutsu minua nimelläsi -kirjan otaksun olevan trendin aallon harjalla, tai sitä se oli ainakin Pride kulkueiden aikaan, jolloin kirjan luin.

26. Markku Toimelan ja Kai Aallon kirjoittama Salakahvila Pohjois-Koreassa oli suomalaisen kirjailijan kirjoittama elämäkerrallinen kirja joka kuljetti lukijaa kehitysyhteistyömatkoilla Aasiassa. Pohjois-Korean ohella oltiin paljon Bangladeshissa. Molemmissa maissa Toimela auttoi korjaamaan luonnonkatastrofien vahinkoja. Koreassa vaivasi kuivuus, Bangladeshissa suuret tulvat.

 
27. Amélie Nothobbin Anti-Kristan löysin kirjaston eteisen kierrätyshyllystä. Se oli nuortenkirja, jota tuskin olisin lainannut, mutta belgialaisena ensilöytönä se tarttui mukaan ja tuli luetuksikin. Jostain syystä lukiessa tuli mieleen toinen opiskelijatarina, ja sen yksi päähenkilöistä P.C. ja Kristen Castin Yön talo -kirjasarjassa, vaikka muistaakseni kyseinen henkilö ei lainkaan muistuta Anti-Kristaa.

28. Kuukauden nimi löytyy Maria Langin Pimeä elokuun yö kirjan kannesta. Samaan syssyyn kuuntelin sitten myös J.P.Koskisen kuukausi-sarjan kirjat tammikuusta maaliskuuhun, kun kerran nekin löysin. Elokuun öistä lui elokuussa, ja mikäs sen somempaa! Pimeähän se elokuun yö alkaa olla. Kirjan nimi sai muistelemaan lomasta kaverin kanssa Särkisalossa ja Kustavissa joskus 1998 tienoilla. Miten lämmintä olikaan maata laiturilla ja katsella täysin valosaasteettomassa paikassa tähtiä elokuisessa yössä!

29. Nobel-palkittu V.s. Naipaulin Täysin oppinut hieroja kirjan olen kirjannut näemmä kansalaisvaikuttamisen kohdalle, mutta pakko todeta, että näin likimain vuotta myöhemmin ei ole mitään mielikuvaa miksi juuri tähän. Hieroja toki kirjoitti kirjoja ja antoi neuvoja joilla voi vaikuttaa ihmisten elämään, mutta saattoi hän tai hänen sukulaisensa olla myös kansanedustaja. En muuttanut tähän Greta Thunbergin perheen kirjoittamaa Sydämen asioita kirjaa, jonka luin syksymmällä. Vaikuttaa kuitenkin voi niin monilla tavoin.  

 
30. Jossain lukuryhmässä Nadia Muradin Viimeinen tyttö - olin Isisin vanki -kirjaa suositeltiin minulle, kun kerroin, että en ole vielä lukenut irakilaista kirjaa. Kannatti lukea tämäkin tarina, jonka kirjoittaja olikin tälle vuodelle jo toinen Nobel-palkittu. Murad tosin on voittanut Nobelin rauhan palkinnon.

31. Viimeiseksi kohdaksi, joka on kirja, joka ei sovi mihinkään muuhun haastekohtaan, kirjaan angolalaisen Manuel Ruin Olisinpa aalto kirjan, jossa perhe kasvattaa possua kerrostalossa. Kirjan lopussa vietetään Angolan kansallispäivää, mutta koska itse juhlapäivästä kerrotaan vain muutamalla sivulla, en oikein voinut kirjata sitä juhlapäiväksikään. Kelpo kirja tämäkin, ja melkolailla hauska, vaikka olihan siinäkin ainakin yksi kuolema.

Näin on valmiiksi taputeltu tämäkin haaste (oli itse asiassa jo lokakuussa) ja nyt raportoitukin sopivasti, kun uusi haate julkaistiin ja voi suunnata oitis katseet tulevaan.