Idän pikajunan arvoitus on yksi Agatha Christien suosikkikirjoistani. Muita ovat mm. Ikiyö (Tuijottava katse) ja Kurpitsajuhla. Jännää kyllä, tykkään enemmän Poirotista televisioruudulla, mutta kirjoissa neiti Marplesta.
Idän pikajunan olen lukenut muutaman kerran ja nähnyt telkkarissa pari kertaa. Onneksi dekkarimuistini on armollinen ja harvoin muistan kuka murhaaja oli. Näin kävi tälläkin kertaa.
Loistelias Grand Express d’Orient eli Idän pikajuna aloitti neitsytmatkansa Pariisista Istanbuliin 4.10.1883. Aluksi matkaa tehtiin kaksi kertaa viikossa molempiin suuntiin.
Aikaa kului aluksi lähes 82 tuntia. Kun Pariisista lähdettiin tiistaina klo 19.30, oltiin Konstantinopolissa eli nykyisessä Istanbulissa lauantai aamulla kello 6. Matkan varrella pysähdyttiin Stasburgissa, Münchenissä, Wienissä, Budapestissä, Bukarestissa ja Varnassa.
Jo vuonna 1883 Idän pikajunan junavaunut olivat jousitettu niin, että shampanja ei läikkynyt laseista ravintolavaunussa ja uni tuli hyvin silkkilakanoissa höyhenpeiton alla. Ensimatkalla mukana olleet, kutsutut, toimittajat moittivat luksuksen keskellä vain vessojen vähyyttä, joka hieman häiritsi aamutoimia, sillä 20 hengen makuuvaunussa oli vain kaksi vessaa ja aikaa kului myös siihen, että henkilökunta pesi vessan jokaisen käynnin jälkeen.
Junaan palkattiin Euroopan parhaita kokkeja ja ruoka sekä niihin valitut juomat olivat huippulaatua. Kuten Agatha Christien dekkarissa, oli Idän pikajunassa oikeastikin omat junapalvelijat joka hytissä. Kirjassa vilahtelee matkustajien omiakin palvelijoita, mutta ilman sitäkin pärjäsi, sillä hyttipalvelija mm. vaihtoi petivaatteet päivittäin ja laittoi iltaisin vuoteen yökuntoon.
Matka-aika lyheni kun rata ja tekniikka parani. Esimerkiksi jo vuonna 1897 matka-ajasta oli saatu pois ratatöiden avulla lähes vuorokausi ja aikaa kului enää noin 64,5 h. Viimeinen matka tehtiin 1977.
Nykyisinkin matkoja tehdään 1920-luvun luksustyyliin eri puolille Eurooppaa. Esimerkiksi Pariisi-Venetsia matka onnistuu yhdellä junayöllä, Istanbul-Pariisi matkalla ollaan viisi yötä, joista kolme junassa. Vuorokausihinta alkaa noin 4000 eurosta/yö ja junassa on pukukoodi, joten itselleni matka aiheuttaisi myös paljon vaateostoksia.
Myös jo sata vuotta sitten Orient Express kulki eri reiteillä Pariisin ja Istanbulin välillä.
Haluan istua teatterissa noin neljännellä penkkirivillä, josta mielestäni näen koko näyttämön mutta myös lavasteiden ja pukujen pienemmätkin yksityiskohdat. Itselleni teatterissa käymisen puoli nautintoa on lavasteiden ihailu. Yksinkertaiset, oopperamaiset lavasteet eivät jätä minulle muistijälkiä esityksistä, vaikka näyttelijäsuoritukset olisivat kuinka hyvät.
Poikkeuksena tästä on Lahdessa noin 15 vuotta sitten näkemäni Niskavuori-sarjan joku näytelmä, jossa ainoa lavaste oli askelman korkuinen koroke ja yksi tuoli. Näytelmä kuulemma kunnioitti japanilaista kabuki-teatteria, mutta mieleen jäi vai se, kun näyttelijät pyörähteli itsensä ympäri, kun menivät kuvitellusta ovesta. Mainittakoon, että esitys ei jäänyt mieleeni hyvistä asioista vaan nimenomaan surkeasta lavastuksesta, josta jäi fiilis, että lavastukseen ei ollut jäänyt rahaa, mutta haluttiin silti esittää Niskavuorta pikkujouluaikaan. Totta puhuakseni en muista mihin aikaan vuotta näin kappaleen, saattoi olla keväälläkin.
Porin teatterissa ei tälläkään kertaa tarvinnut pettyä lavasteissa. Oskari Löytösen suunnittelemat lavasteet tekivät todella vaikutuksen. Välissä tuntui siltä, että oli oikeastikin junassa. Plussaa annoin videoefekteistä, jotka toivat nykyaikaista otetta 1920/1930-luvun tunnelmaan.
Nyt kun olen lukenut oikeasta Idän pikäjunasta, en enää yhtään ihmettele, että Hercule Poirotia mietitytti vaunun matkustajiston kokoonpano. Jos vuorokausihinta nykyään on 4000 euron tietämillä yötä kohti, se ei aikanaankaan ollut edullinen matkustusmuoto.
Miljonääri, liikemies, kreivi ja ruhtinatar voivat olla tarpeeksi vauraita tähän junavaunuun, mutta olisivatko hekään ottaneet palvelijoita/työntekijöitään mukaan ja olisiko lähetystyöntekijällä tai Bagdadissa lastenhoitajana olevalla ollut varaa näin kalliiseen matkaan. Tuskin. Tai sitten olen käsittänyt lastenhoitajan palkan aivan väärin.
Murhan tapahduttua Poirot saa paljon ajateltavaa. Murha ei ehkä olisi ratkennut lainkaan, ellei juna olisi juuttunut kinoksiin Alpeilla.
Tarinan taustalla oli junan jääminen kinoksiin kuudeksi päiväksi 1920-luvun lopulla.
Agatha Christie käytti itse Idän pikajunaa useamman kerran käydessään miehensä luona kaivauksilla Syyriassa. Ehkä juuri siksi Poirotkin astuu junaan jo Aleppossa.
Idän pikajuna esiintyy muissakin romaaneissa. Ensimmäinen maininta on vuodelta 1897, Bram Stokerin Draculassa.
Muistaakseni myös Ian Flemingin yhdessä James Bond romaanissa matkustetaan junalla Istanbulista. Paul Theroux matkusti junalla Euroopasta Kiinaan saakka ja kirjoitti siitä kirjan. Alkumatkan hän teki Idän pikajunalla. Myös Graham Greeneltä löytyy kirja tältä junamatkalta.
Niille, joille Christien Idän pikajunan arvoitus ei ole enää arvoitus lainkaan voin näin joulun alla suositella Alexandra Benedictin Joulun pikajunan arvoitusta. Siinä matkustetaan huonossa lumisäässä joulun viettoon Lontoosta Skotlantiin.
