Aleksis Kivi N.Y.T

Jos olen oikein päätellyt, niin jo pidempään on ollut tapana kirjoittaa romaaneita tuttujen julkkisten elämää sivuten. Näin on tehnyt esimerkiksi Enni Mustonen, Kaari Utrio ja monet muut historiallisia romaaneita kirjoittavat kirjailijat. Uudempi trendi tuntuu olevan jatkaa edesmenneen kirjailijan hyvin menestynyttä sarjaa perikunnan suostumuksella, kuten vaikkapa Sophie Hanna on tehnyt Agatha Christien Poirot-kirjojen kanssa tai Tuula Sariolaa puolisonsa Mauri Sariolan Susikoski-kirjojen parissa. Myös uusia versioita menestysromaaneista voidaan tehdä, jos tekijänoikeusaika on kulunut umpeen, esimerkiksi Shakespearen tuotannosta on tehnyt uusia kirjoja kuuluisat kirjailijat.

Kiven oma tuotanto

Kieliasetukset kielsivät vuosina 1850-1863 julkaisemasta suomenkielellä muuta kuin uskonnollista tai talouteen liittyvää tekstiä. Niinpä suomenkieliset kirjatkin olivat kiellettyjä.

Kiellot ovat kaksiteräinen miekka. Ehkä kielto auttaa siihen, mihin se on tarkoitettu, mutta laukaisee liikkeelle jotain muuta. Suomenkielisyys sai yhä myönteisempää huomiota. 

Aleksis Kivi -esitelmääni varten lukemistani noin kymmenestä Aleksis Kiven elämää kuvaavasta kirjasta yhdessäkään ei kerrottu, ehtikö säädökset haitata tulevaa kirjailijaa, vai olivatko työt valmiita vasta sen jälkeen kun niitä sai jo julkaista. 

Se on kuitenkin varmaa, että nuorta Aleksis Stenvallia kannusti suomenkielellä kirjoittamiseen monet tunnetut kulttuuripersoonat, ainakin Snellman, Topelius ja Cygnaeus. 

Kullervo

Yksi Aleksis Kiven vahvoista näytelmistä on Kullervo, joka perustuu Kalevalan tarinaan. Sen ensi versio oli ollut esillä 1859, mutta korjattu versio julkaistiin vasta 1864. 

Englantilainen tarinankertoja J. R. R. Tolkien on kirjoittanut oman versionsa Kullervon tarinasta; Tolkienin sanoin, 'Poloisesta Kullervosta'. Tarina jäi Tolkienilta kesken, mutta Kullervon hahmo kyllä löytyy Hurinin lasten tarinan Turinina. 

Esko Rahikaisen kirjassa Metsän poika, Aleksis Kiven elämä on lyhyt luku sukulaisesta, tykkimies Matti Stenvallista. 

Luku on otsikoitu Stenvallin suvun Kullervoksi. Matin elämän kuvaillaan olleen kuin Kullervon. Matti oli orpo ja maailman murjoma niin, että tunnusti yhden ylimääräisenkin murhan, kunnes selvisi, että hän ei ollut edes paikkakunnalla murhan aikaan. Matti rötöstely paljon, mutta antoi ilmeisesti rahaa sukulaisilleen, sillä parissa muussakin lähteessä sanotaan, että räätäli Stenvallin mansardikattoinen talo oli luultavasti Matin rahoilla tehty. 

Itse jäin pohtimaan, näkikö Aleksis Kivi itse yhtäläisyyden Kalevalan Kullervon ja iso-setänsä Matin välillä ja halusi siksi kirjoittaa näytelmän Kullervosta, vai kiinnostiko tarina muuten vaan. 

Kahdessa viikossa ei ehdi lukea kaikkea, joten muut näytelmät jäivät tällä kertaa lukematta. Olen ne kyllä aikanaan kaikki lukenut, mutta pakko todeta, että enää en juuri muista edes Nummisuutareitakaan. 

Aleksis Kiven elämää sivuavat teokset

Kirsti Manninen ja Jouko Raivio ovat kirjoittaneet historiallista dekkarisarjaa. Yksi sarjan osa on Stenvallin tapaus, jossa vietetään Aleksis Kiven hautajaisia. Se on faktaa, muu kirja fiktiota. Kirjassa kuvaillaan hyvin arkun koristelua ja sivutaan peijaisiakin. Luin kirjan nyt kolmannen tai neljännen kerran. Se on mielestäni paras osa tuosta sarjasta. 

Uusia versioita Seiska veikasta

Riina Katajavuoren Wenla Männistö on satiirimaisella otteella kirjoitettu romaani, jonka päähenkilöt ovat tuttuja Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Veljekset asuvat Helsingin Kumpulassa ja herättävät pahennusta, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. 

Päähenkilöiden nimiä on kirjassa hieman nykyaikaistettu esimerkiksi Tuomaasta on tehty Tomppa. Mutta Valko-hevosta lukuun ottamatta veljesten läheisistä hahmoista löytyvät kirjasta luultavasti kaikki naiset ja muutama mieskin. Ja ehkä se Valkokin siellä oli, en mene vannomaan. 

Oli kiva huomata, kuinka Katajavuori on nostanut kirjan päähenkilöksi Wenla Männistön, sillä Kiven pienoisnäytelmissäkin naisilla on vahva rooli, näitä naisia oli Alma, Lea, sokea Liisa ja Margareta. 

Aleksis Kivi omisti silloisen ajan mittapuun mukaan melkoisen määrän kirjoja ollakseen köyhä. Yksi kirjoista oli Don Quijote. 

Liekö Antero Viinikainen rakentanut kirjansa Aleksis Kivi ja Serbia prinsessa -kirjansa tämän tiedon pohjalle. 

Kirjassa on seitsemän kertomusta. Niissä seikkailee Palojoen kylässä mm. Seitsemää veljestä kirjoittava Aleksis Kivi, tuulimylly, Don Quijote sekä Sancho Panza. 

Viinikaisen teksti on ihastuttavan kivimäistä. Hykertelin lukiessani moneen kertaan. 

Kivi selvästi kosiskelee veljeksiä virnistyksellään ja Eero nyökkii vieressä kuin mestari Könnin kelloukko. 

Kuunnelkaa, mitä Pakunin sanoo, minä karjaisen. Hävitys on luova voima, ei sorron kahleita kansanvalistuksen tupailloilla katkota. 

Maininta Serbiasta, johtunee Viinikaisen mukaan siitä, että serbialainen runous oli noussut suureen suosioon 1800-luvulla ja Runebergkin oli kääntänyt niitä 60 runoa, luultavimmin kyllä ruotsiksi. Käsi sydämelle kuka muu on lukenut serbialaisia runoja edes nykyisin? 🙋

Lukija:

Ole varuillasi, sinä vatsasi käskyläinen,

sillä Viinikaisen kirjan teksti on ihastuttavan koukuttavaa. 

Seitsemän räväkkää veljestä on päässyt ideana muutamaan muuhunkin kotimaiseen kirjaan. Yksi lempikirjoistani on Jukka Parkkisen Suvi Kinos ja seitsemän enoa jatko-osineen. Suvin vanhemmat kuolevat kolarissa ja Jaakobin poikien mukaan nimetty veljessarja kasvattaa Suvin. Ruuben ja neljä muuta enoa ovat eläviä ja väittelevät tohtoriksi, kaksi nuorinta veljeäkin ovat mukana kasvatuksessa, vaikka ovatkin kuolleita ja fyysisesti läsnä vain valokuvana. 

Veljesten yhteistalous on kivimäisen epäsovinnainen ympäristö lapsen kasvatukseen. Kateeksi käy Suvia, sillä viiden tohtorienon kasvattamana olisi varmasti ollut lapsuus hyvinkin virikkeellistä. Tosin en minä vapaaehtoisesti olisi vanhemmistanikaan luopunut. 

Ilkka Malmbergin Seitsemän miestä jäi lukupinossa pahnan pohjimmaiseksi.

Kun Kivi-esitelmä oli pidetty ja palauttelin kirjoja, avasin sen ja yllätin itseni lukemasta taas Kiven teoksista. 

Malmberg vertaa veljeksiä tämän päivän nuoriin, jotka eivät omaa ammattia, ajelevat autolla, elelevät vanhempien ja yhteiskunnan varoilla. 

Lauri, Timo ja Tuomas haluavat metsiin. Aapo, Juhani ja Eero haluaisivat mieluummin taipua yhteiskuntaan sopeutumiseen. Simeonin mielipidettä ei tiedetä, mutta kaiketi siitä ei edes välitettäisi. Porukka pysyy yhdessä ja lähtee metsiin, joskin hieman myöhemmin. 

Malmberg analysoi Seitsemää veljestä sen tarinoita ja kieltä itseäni yllättävän mielenkiintoisella tavalla. Yleensä en innostu tarkoista analysoinneista, mutta kirjan pohdiskeleva poljento imaisee mukaansa. 

Mietin montakohan kertaa Malmberg on Seitsemän veljestä kirjan lukenut, jotta muistaa kaikki sen vivahteet näin tarkoin, vai avaako hän vain kirjan ja alkaa pohtia lisäten kirjan edetessä muistiinpanoja aiemmin pohdittuun. 

Oli miten oli. Pohdinta on sujuvaa enkä malttanut laskea kirjaa käsistä ennen kuin Malmberg oli palannut syksyllä Nurmijärven maisemiin ympäristöä tutkimaan, mistä kirja myös alkoi. 

Kiven näytelmistä en löytänyt Kullervon lisäksi vastaavia kirjoja, mutta jotenkin kovasti toivon, että niitä on. 

Esitelmä tuli pidettyä ja itse olen taas pariakymmentä kirjaa rikkaampi... Ja pakko myöntää, enemmän innostuneempi Kiven tuotannosta mitä aiemmin.

Aleksis Kiven elämästä

Kuva Finna

Kuka innostuu Aleksis Kivestä joka vuosi? Ruksikaa vaan sarakkeeseen... mainio ilmaus, jonka bongasin eräästä kyselystä Wenla Männistö -kirjasta. Harva jaksaa, sillä Kiven tuotanto jäi sangen suppeaksi. 

• Yksi romaani, 
• 12 näytelmää, 
• pari runokokoelmaa, 
• joitain tarinoita ja 
• kasa kirjeitä. 

Kaikkihan ne on lukeneet. Siispä pitää keksiä toisenlainen tulokulma.

Jonain heikkona hetkenä suostuin pitämään Marttojen kirjallisuusillan Aleksis Kivestä (oikeammin Stenvall s. 10.10.1834 k. 31.12.1872). Muistan hyvin sen tylsyyden, kun 1990-luvulla puhuttiin martoissakin Kivestä lähes joka vuosi ja melkein samoja asioita. Päätin, että on uuden aika. 

Esitelmää pitäessä olisi hyvä, jos tietäisi vähintään 6 kertaa enemmän asiasta, mitä aikoo puhua. Onneksi oli pari viikkoa aikaa paneutua asiaan. Se on kymmenen päivää enemmän kuin silloin, kun tein esitelmän Sibeliuksesta, mutta ei näemmä merkinnyt sitä, että olisin oikeasti lukenut Kiveä kaksi viikkoa. 

Aloitin Aleksis Kiven elämää kuvaavista romaaneista. Hannu Mäkelän Pensionaatin fortuna osui lukupinoon ensimmäiseksi. Kirjassa Eino Leino makaa vähän ennen kuolemaansa täyshoitolan vuoteella ja näkee unia, missä juttelee kuolleen Aleksis Kiven ja nuoren runoilija Kosken, piikatytön ja tohtorin kanssa. Toiveena on uusi alku kirjailijana, mutta matka johtaa köyhtyneenä ystäväperheen taloon nykyisessä Tuusulassa sijaitsevassa Nuppulinnassa. Sieltä oli matkaa noin 20 km Aleksis Kiven kuolinmökille. Taisin torkkua osan kirjasta, koska hämärään jäi, miksi puhuttiin pensionaatista, vaikka Leino ei siellä kuollutkaan. 

Aleksis Kivi veti viimeiset henkäyksensä veljensä tiluksilla uudenvuoden aattona 1872. Se on viisi ja puoli vuotta aiemmin kun Eino Leino syntyi. He eivät siis koskaan tavanneet. Paitsi tässä kirjassa. 

Hannu Mäkelä on kirjoittanut romaanin myös Aleksis Kiven viimeisten päivien mietteistä. Kirjan nimi on ytimekkäästi Kivi. 

Kirjasta jäi mieleen erityisesti Kiven ristiriitaiset mietteet alkoholin suhteen. Välillä kirjassa Kivestä tuntui, että hän tervehtyisi, ja hankkisi rikkauksia, eläisi terveesti eikä alkoholiin koskisi. Seuraavana hetkenä mietteisiin kuului, miten pääsisi hilautumaan veljen jouluoluttynnyrille, ämpärillistä olutta hän ei jaksaisi kantaa, mutta aina voi juoda pari vesikupillista tynnyrin luona ja kantaa kolmannen napollisen mukanaan lauteille. 

Teemu Keskisarjan Saapasnahka-torni Aleksis Kiven elämänkertomus alkaa pitkään eläneestä ja vihdoin pari vuotta sitten DNA testeillä täysin kumotulla huhuilla Aleksis Kiven isoisän syntyperästä. 

Tutkimuksissa siis ei löytynyt aatelisverta Kiven suvusta, mutta tutkimus on tehty Saapasnahkatorni-kirjan julkaisun jälkeen. Sitkeä huhu luo vääränlaisen pohjan tarinalle. Jos aatelinen naapuri jotenkin avusti räätälin perhettä, se ei ainakaan hänen haureuden hedelmästä johtunut. 

Se, että tietää alun olevan väärän, johtaa epäilemään lopputarinaakin. Valitettavasti. Sillä tämä on ensimmäinen Keskisarjan kirja, jonka tarina imaisi minut nopeasti mukaansa. 

Keskisarja kysyy kirjan alussa kuitenkin hyviä kysymyksiä, kuten:

Kuinka kraatarin poika kiinnostui korkeakulttuurista? 

Se onkin erinomainen kysymys, jota sietää pohtia. 

Aleksis Kivi ei pelkästään kiinnostunut korkeakulttuurista vaan hänestä tuli maamme ensimmäinen ammattikirjailija, ja hän voitti teoksillaan useampia palkintoja. 

1859 Aleksis Kivi kirjoittautui yliopistoon. Helsinki oli tuolloin noin 20.000 hengen kaupunki ja yliopistossa opetti ja sen tienoilla hengaili Runeberg, Topelius, Snellman, Lönnroth ja Kiveä erityisesti kannustanut Cygnaeus. Cygnaeuksen ohella ainakin Topelius kannusti kirjoittamaan suomeksi, ja jossain kirjassa taidettiin mainita, että Snellman jopa vaati sitä. 

Aleksis Kivestä ei ole valokuvaa eikä muuta aikalaispiirrosta, kuin kuoleman jälkeen piirretty kuva, josta Albert Edelfelt teki myöhemmin tunnetun piirroksen. (Kuva Finna). 

Tämä kuva päätyi taannoin myös Norwegian lentokoneen pyrstökuvaksi. Sakari Katajamäki kuvaili blogikirjoituksessaan asiaa Nummisuutarin Eskon sanoin:

Minä siivet selkään saan, ja pyllyyni pitkän pyrstön, ja kohoan korkeuksiin ylös. 

Esko Rahikaisen Lumivalkea liina Aleksis Kivi ja rakkaus -kirjassa kerrotaan että Aurora Hemilällä on ollut 1860-luvun lopussa valokuva Aleksis Kivestä ja 1,5 tuuman nippu Kiveltä tulleita kirjeitä. Jos kuva oli, se on hävinnyt. 

Kiveä kuvataan elämäkerroissa: 170 cm, korkea otsa, kaunis mies, laiha, luupäinen keppi ja takki/viitta hartioilla. Lukemieni kirjojen rivien välistä saattaa lukea, kuinka hyvät vaatteet olivat Kiven mieleen. 

Toisaalta hyvät vaatteet kuluivat eikä vaatekertoja ollut monia. Loppuvaiheessa Kivi kuihtui, laihtui ja olomuoto muuttui intellektuellista taiteilijasta ränsistyneemmäksi, kerjäläismäiseksi, vaikka Kivi ei käsittääkseni kerjännyt edes nälkäisenä, lähettelipä vain rahan lainauspyyntöjä tutuilleen... eikä avannut kirjeitä, joiden epäili sisältävän saatavien perintää. 

Kivi oli hauska, iloinen, ystävällinen mies, mutta myös synkkä, helposti vihastuva etenkin juovuksissa. Esko Rahikainen kertoo kuinka Kivi oli harvinaislaatuinen ihminen, jonka elämään kuului nauru ja itku, ja kaikki muutkin tunteet laidasta laitaan. 

Kivi oli toisaalta hyväkuntoinen, toisaalta sairaalloinen. Hän samoili metsissä ja metsästeli, ui meressä lokakuulle saakka ja käytti yliopiston urheilusalia. Toisaalta sairasteli ja oli mm. lavantaudin heikentämänä vuoden verran ylioppilaaksi tulon jälkeen. 

Suomen ensimmäinen ammattikirjailija loi pohjan monien ammattikirjailijoiden elämälle. Elämää leimasi köyhyys, apurahat ja armelijaiden ystävien ylläpito. 

En tiedä oliko ajatus Kivelä peräisin, mutta Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion historiallisessa dekkarissa Stenvallin tapaus mainitaan, että:

elämää ei voi perustaa onkikalojen ja apurahojen varaan. 

Monet kirjailijat kuitenkin joutuvat... Tai joutuvat etsimään vauraamman elättäjän. 

Vaikka Kiven elämä ei ollut vaurasta, hänellä oli kaipuu kauneuteen. Esko Rahikaisen kirjassa Metsän poika - Aleksis Kiven elämä kerrotaan, että Kivi toivoi, että kirjoituspöydällä olisi aina kukkia. 

Veijo Meri pohtii Aleksis Stenvallin elämä kirjassaan, kuinka elämänsä ehtoopuolella Aleksis Kivi kulki Helsingissä askeleitaan varoen, jottei Charlottalta nimipäivälahjaksi saatu puku repeäisi vanhuuttaan. Kaarlo Bergbom ei joskus päästänyt Kiveä teatterinsa, koska tämä ei ollut siististi pukeutunut, kuten muut teatterivieraat. 

Kirjoista jäi epäselväksi, oliko keseessä se ainoa kerta, kun Kivi näki omaa näytelmäänsä esitettävän, sen hän teki lopulta salin takana seisomapaikalla katsoen itse hankitulla lipulla eikä eturivissä tai aitiossa kutsuvieraana, vaikka Bergbom olikin yksi Kiven töiden luottotukijoista. 

Nuorena opiskelijana Aleksis Stenvall eli niukkaa opiskelijaelämää. Kotoa tuli evästä, mutta ei rahaa. Osan opiskeluvuosistaan hän asui alivuokralaisena olevan Holmströmin huonetoverina, mutta Holmström joutui usein maksamaan vuokran lisäksi myös kotiin tilatut ruuat. Alkoholiin köyhällä opiskelijalla ei ollut varaa, ellei sitä tarjottu. 

Nuoren Stenvallin säntillinen elämäntapa miellytti J. V. Snellmannia. Hän oli sitä mieltä, että Kiven tulisi kirjoittaa tästä lähin vain suomeksi. Hän antoi myös apurahaa, mutta tarkkana miehenä Snellman halusi myös kirjanpitoa rahan kulutuksesta. Jonkinlaisia taloudellisiakin muistiinpanoja Kivelä jäi. 

Säntillisyys sai jäädä, kun August Ahlqvistin kirjoittama Seitsemän veljeksen täysi lyttäys julkaistiin 20.5.1870. 

Teemu Keskisarja toteaa Saapasnahkatornissa että: 

Ainoana vuoden 1870 Suomessa Ahlqvist ymmärsi Aleksis Kiven isoksi ja sääti vihatekonsa sen mukaisesti. 

Valitettavasti Kivi otti musertavan murskaavan rökälekritiikin itseensä. Masentui ja tarttui pulloon. 

Masennus syveni, syystalvella Kivi juoksi hädissään 15 kilometriä Charlottan pitämiin pitoihin. Huhtikuun lopussa 1871 hän kirjoittautui Helsingin Uuteen klinikkaan. 35 päivän jälkeen hänet siirrettiin Lapinlahden mielisairaalaan. Sairaalalaskun maksoi Snellman.  Lapinlahden sairaalassa kului sen aikaisessa (luultavasti enemmän tuhoavassa kuin hoitavassa) hoidossa yhdeksän kuukautta.

Viimeiset kymmenen kuukautta Lapinlahden mielisairaalan jälkeen Aleksis Kivi vietti veljensä Albertin luona, jossa fyysinen olo hieman kohentui. Meren mukaan sijoituspaikka ei ollut paras mahdollinen, mutta sen oli kelvattava.

Kodin omaisessa hoidossa oli vapaampaa. Vieraitakin Kivelä siellä kävi. Ainakin Charlotta, jonka Kivi ei sallinut tulla mielisairaalaan häntä tapaamaan sekä pari ensimmäistä Kivi-tutkijaa.

Aleksis Stenvallin maallinen elämä päättyi pian viimeisten sanojen:

Minä elän, 

jälkeen klo 4 aamuyöllä 31.12.1872. Veli riensi heti aamulla Helsinkiin ilmoittamaan tapahtuneesta. Päätettiin pitää kunnon hautajaiset, joskin kiireellä. Liekö vika kiireydessä, että suurin osa hautajaisvieraista oli Kiveä nuorempia. Tosin väkeä ei ollut paljon ja yksin omaan nuoria ylioppilaitakin oli arkkua kantamassa noin 24.

Stenvallin tapaus kirjan mukaan Kiven päähän asetettiin laakeriseppele, kuten suurmiehille on tapana. Tai tapana ja tapana. Kivi oli vasta toinen joka sellaisen sai. Ensimmäinen oli Markus Castrén, ensimmäinen suomenkielen professori, joka kuoli 1852. Arkku koristeltiin levin ja toinen laakeriseppele kiinnitettiin arkun ulkopuolelle. 

Hautajaisiin odotettiin ilmeisesti isoa väkimäärää, vaikka kriitikon kielipoliittiset puheet olivat syöneet Kiven mainetta ainakin Kiven omassa mielessään niin, että hän koki että kirjoittajan uralta oli kritiikin ja olemattoman puolesta puhumisen vuoksi pohja pois. 

Hautauksen jälkeen kokoonnuttiin Saksan taloon, joka oli tarpeeksi iso hautajaisille. Talossa pidettiin myös alueen käräjät ja kesäisin siellä oli lomakoti. 

Oli talvi, ja kylmettymiseen näemmä varauduttiin. Hautajaisvieraille varattiin 

2,5 litraa konjakkia

2,5 litraa punssia

1,3 litraa sherryä

8 litraa paloviinaa

2,5 litraa rommia

Kori olutta

Teetä, teeleipiä ja korppuja

Kahvia, kahvileipää ja juustoa

Hautajaiskaramellejä

25 sikaria ja savukkeita

Päivällisruokia ei syöty. (Lista pitomenusta Meren kirjasta). 

Helsingistä tuli 18 henkeä. Ylioppilaskvartetto lauloi haudalla ja arkun kantajia oli noin kolmen kilometrin kantomatkan vuoksi varattu kolme settiä (luultavasti 24), jotta voimat riittivät perille saakka. 

Anne Helttusen Kaukana kavala maailma : Aleksis Kiven jäljillä oli viimeinen kirja, jonka tällä erää luin. Se tapahtui muutama päivä esitelmän jälkeen. Siinä vaiheessa ei ollut enää paljonkaan uutta tietoa ammennettavaksi - etenkin kun kirja oli ohut, ja olisi siksi sopinut paremminkin ensimmäiseksi luettavaksi. 

Tajusin kirjasta kuitenkin vihdoin sen, että Kivi maksoi itse hautajaisistaan noin puolet, sillä hän oli saanut kääntäjältä rahat näytelmänsä ruotsinnoksen teosta, tämän kuultua, että Kivi oli jäänyt ilman käännöksen tekijänpalkkiota. Rahoja ei oltu ehditty toimittaa Kivelle ennen tämän kuolemaa, joten ne käytettiin peijaisiin, kuten siihen aikaan sanottiin. 

J. V. Lehtosen kirjassa Aleksis Kivi aikalaistensa arvostelemana on runo haudasta. Sen on kirjoittanut Matti Kurikka, joka oli naimisissa Aleksis Kiven suuren rakkauden, Albinan ottotyttären kanssa. Julkaistu Uuteen Suomettaren 3.1.1886:

Katso, vieras, jos sä joudut

Joskus tietä kulkemaan, 

Kuinka kohtalo on suonut

Kalliin haudan Tuusulaan. 

Hauta sai Hämäläinen osakunnan toimesta kivisen paaden seppeleineen 1877. Mietin itsekseni pitkään, miksi Hämäläinen osakunta, kunnes tajusin, että alue oli tuolloin eteläistä Hämettä, kuten Seitsemässä veljeksessäkin sanotaan. 

Luin ainakin nämä Aleksis Kivestä kertovat teokset. 

.