 |
| Kuva Finna |
Kuka innostuu Aleksis Kivestä joka vuosi? Ruksikaa vaan sarakkeeseen... mainio ilmaus, jonka bongasin eräästä kyselystä Wenla Männistö -kirjasta. Harva jaksaa, sillä Kiven tuotanto jäi sangen suppeaksi.
- Yksi romaani,
- 12 näytelmää,
- pari runokokoelmaa,
- joitain tarinoita ja
- kasa kirjeitä.
Kaikkihan ne on lukeneet. Siispä pitää keksiä toisenlainen tulokulma.
Jonain heikkona hetkenä suostuin pitämään Marttojen kirjallisuusillan Aleksis Kivestä (oikeammin Stenvall s. 10.10.1834 k. 31.12.1872). Muistan hyvin sen tylsyyden, kun 1990-luvulla puhuttiin martoissakin Kivestä lähes joka vuosi ja melkein samoja asioita. Päätin, että on uuden aika.
Esitelmää pitäessä olisi hyvä, jos tietäisi vähintään 6 kertaa enemmän asiasta, mitä aikoo puhua. Onneksi oli pari viikkoa aikaa paneutua asiaan. Se on kymmenen päivää enemmän kuin silloin, kun tein esitelmän Sibeliuksesta, mutta ei näemmä merkinnyt sitä, että olisin oikeasti lukenut Kiveä kaksi viikkoa.
Aloitin Aleksis Kiven elämää kuvaavista romaaneista. Hannu Mäkelän Pensionaatin fortuna osui lukupinoon ensimmäiseksi. Kirjassa Eino Leino makaa vähän ennen kuolemaansa täyshoitolan vuoteella ja näkee unia, missä juttelee kuolleen Aleksis Kiven ja nuoren runoilija Kosken, piikatytön ja tohtorin kanssa. Toiveena on uusi alku kirjailijana, mutta matka johtaa köyhtyneenä ystäväperheen taloon nykyisessä Tuusulassa sijaitsevassa Nuppulinnassa. Sieltä oli matkaa noin 20 km Aleksis Kiven kuolinmökille. Taisin torkkua osan kirjasta, koska hämärään jäi, miksi puhuttiin pensionaatista, vaikka Leino ei siellä kuollutkaan.
Aleksis Kivi veti viimeiset henkäyksensä veljensä tiluksilla uudenvuoden aattona 1872. Se on viisi ja puoli vuotta aiemmin kun Eino Leino syntyi. He eivät siis koskaan tavanneet. Paitsi tässä kirjassa.
Hannu Mäkelä on kirjoittanut romaanin myös Aleksis Kiven viimeisten päivien mietteistä. Kirjan nimi on ytimekkäästi Kivi.
Kirjasta jäi mieleen erityisesti Kiven ristiriitaiset mietteet alkoholin suhteen. Välillä kirjassa Kivestä tuntui, että hän tervehtyisi, ja hankkisi rikkauksia, eläisi terveesti eikä alkoholiin koskisi. Seuraavana hetkenä mietteisiin kuului, miten pääsisi hilautumaan veljen jouluoluttynnyrille, ämpärillistä olutta hän ei jaksaisi kantaa, mutta aina voi juoda pari vesikupillista tynnyrin luona ja kantaa kolmannen napollisen mukanaan lauteille.
Teemu Keskisarjan Saapasnahka-torni Aleksis Kiven elämänkertomus alkaa pitkään eläneestä ja vihdoin pari vuotta sitten DNA testeillä täysin kumotulla huhuilla Aleksis Kiven isoisän syntyperästä.
Tutkimuksissa siis ei löytynyt aatelisverta Kiven suvusta, mutta tutkimus on tehty Saapasnahkatorni-kirjan julkaisun jälkeen. Sitkeä huhu luo vääränlaisen pohjan tarinalle. Jos aatelinen naapuri jotenkin avusti räätälin perhettä, se ei ainakaan hänen haureuden hedelmästä johtunut.
Se, että tietää alun olevan väärän, johtaa epäilemään lopputarinaakin. Valitettavasti. Sillä tämä on ensimmäinen Keskisarjan kirja, jonka tarina imaisi minut nopeasti mukaansa.
Keskisarja kysyy kirjan alussa kuitenkin hyviä kysymyksiä, kuten:
Kuinka kraatarin poika kiinnostui korkeakulttuurista?
Se onkin erinomainen kysymys, jota sietää pohtia.
Aleksis Kivi ei pelkästään kiinnostunut korkeakulttuurista vaan hänestä tuli maamme ensimmäinen ammattikirjailija, ja hän voitti teoksillaan useampia palkintoja.
1859 Aleksis Kivi kirjoittautui yliopistoon. Helsinki oli tuolloin noin 20.000 hengen kaupunki ja yliopistossa opetti ja sen tienoilla hengaili Runeberg, Topelius, Snellman, Lönnroth ja Kiveä erityisesti kannustanut Cygnaeus. Cygnaeuksen ohella ainakin Topelius kannusti kirjoittamaan suomeksi, ja jossain kirjassa taidettiin mainita, että Snellman jopa vaati sitä.
Aleksis Kivestä ei ole valokuvaa eikä muuta aikalaispiirrosta, kuin kuoleman jälkeen piirretty kuva, josta Albert Edelfelt teki myöhemmin tunnetun piirroksen. (Kuva Finna).
Tämä kuva päätyi taannoin myös Norwegian lentokoneen pyrstökuvaksi. Sakari Katajamäki kuvaili
blogikirjoituksessaan asiaa Nummisuutarin Eskon sanoin:
Minä siivet selkään saan, ja pyllyyni pitkän pyrstön, ja kohoan korkeuksiin ylös.
Esko Rahikaisen Lumivalkea liina Aleksis Kivi ja rakkaus -kirjassa kerrotaan että Aurora Hemilällä on ollut 1860-luvun lopussa valokuva Aleksis Kivestä ja 1,5 tuuman nippu Kiveltä tulleita kirjeitä. Jos kuva oli, se on hävinnyt.
Kiveä kuvataan elämäkerroissa: 170 cm, korkea otsa, kaunis mies, laiha, luupäinen keppi ja takki/viitta hartioilla. Lukemieni kirjojen rivien välistä saattaa lukea, kuinka hyvät vaatteet olivat Kiven mieleen.
Toisaalta hyvät vaatteet kuluivat eikä vaatekertoja ollut monia. Loppuvaiheessa Kivi kuihtui, laihtui ja olomuoto muuttui intellektuellista taiteilijasta ränsistyneemmäksi, kerjäläismäiseksi, vaikka Kivi ei käsittääkseni kerjännyt edes nälkäisenä, lähettelipä vain rahan lainauspyyntöjä tutuilleen... eikä avannut kirjeitä, joiden epäili sisältävän saatavien perintää.
Kivi oli hauska, iloinen, ystävällinen mies, mutta myös synkkä, helposti vihastuva etenkin juovuksissa. Esko Rahikainen kertoo kuinka Kivi oli harvinaislaatuinen ihminen, jonka elämään kuului nauru ja itku, ja kaikki muutkin tunteet laidasta laitaan.
Kivi oli toisaalta hyväkuntoinen, toisaalta sairaalloinen. Hän samoili metsissä ja metsästeli, ui meressä lokakuulle saakka ja käytti yliopiston urheilusalia. Toisaalta sairasteli ja oli mm. lavantaudin heikentämänä vuoden verran ylioppilaaksi tulon jälkeen.
Suomen ensimmäinen ammattikirjailija loi pohjan monien ammattikirjailijoiden elämälle. Elämää leimasi köyhyys, apurahat ja armelijaiden ystävien ylläpito.
En tiedä oliko ajatus Kivelä peräisin, mutta Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion historiallisessa dekkarissa Stenvallin tapaus mainitaan, että:
elämää ei voi perustaa onkikalojen ja apurahojen varaan.
Monet kirjailijat kuitenkin joutuvat... Tai joutuvat etsimään vauraamman elättäjän.
Vaikka Kiven elämä ei ollut vaurasta, hänellä oli kaipuu kauneuteen. Esko Rahikaisen kirjassa Metsän poika - Aleksis Kiven elämä kerrotaan, että Kivi toivoi, että kirjoituspöydällä olisi aina kukkia.
Veijo Meri pohtii Aleksis Stenvallin elämä kirjassaan, kuinka elämänsä ehtoopuolella Aleksis Kivi kulki Helsingissä askeleitaan varoen, jottei Charlottalta nimipäivälahjaksi saatu puku repeäisi vanhuuttaan. Kaarlo Bergbom ei joskus päästänyt Kiveä teatterinsa, koska tämä ei ollut siististi pukeutunut, kuten muut teatterivieraat.
Kirjoista jäi epäselväksi, oliko keseessä se ainoa kerta, kun Kivi näki omaa näytelmäänsä esitettävän, sen hän teki lopulta salin takana seisomapaikalla katsoen itse hankitulla lipulla eikä eturivissä tai aitiossa kutsuvieraana, vaikka Bergbom olikin yksi Kiven töiden luottotukijoista.
Nuorena opiskelijana Aleksis Stenvall eli niukkaa opiskelijaelämää. Kotoa tuli evästä, mutta ei rahaa. Osan opiskeluvuosistaan hän asui alivuokralaisena olevan Holmströmin huonetoverina, mutta Holmström joutui usein maksamaan vuokran lisäksi myös kotiin tilatut ruuat. Alkoholiin köyhällä opiskelijalla ei ollut varaa, ellei sitä tarjottu.
Nuoren Stenvallin säntillinen elämäntapa miellytti J. V. Snellmannia. Hän oli sitä mieltä, että Kiven tulisi kirjoittaa tästä lähin vain suomeksi. Hän antoi myös apurahaa, mutta tarkkana miehenä Snellman halusi myös kirjanpitoa rahan kulutuksesta. Jonkinlaisia taloudellisiakin muistiinpanoja Kivelä jäi.
Säntillisyys sai jäädä, kun August Ahlqvistin kirjoittama Seitsemän veljeksen täysi lyttäys julkaistiin 20.5.1870.
Teemu Keskisarja toteaa Saapasnahkatornissa että:
Ainoana vuoden 1870 Suomessa Ahlqvist ymmärsi Aleksis Kiven isoksi ja sääti vihatekonsa sen mukaisesti.
Valitettavasti Kivi otti musertavan murskaavan rökälekritiikin itseensä. Masentui ja tarttui pulloon.
Masennus syveni, syystalvella Kivi juoksi hädissään 15 kilometriä Charlottan pitämiin pitoihin. Huhtikuun lopussa 1871 hän kirjoittautui Helsingin Uuteen klinikkaan. 35 päivän jälkeen hänet siirrettiin Lapinlahden mielisairaalaan. Sairaalalaskun maksoi Snellman. Lapinlahden sairaalassa kului sen aikaisessa (luultavasti enemmän tuhoavassa kuin hoitavassa) hoidossa yhdeksän kuukautta.
Viimeiset kymmenen kuukautta Lapinlahden mielisairaalan jälkeen Aleksis Kivi vietti veljensä Albertin luona, jossa fyysinen olo hieman kohentui. Meren mukaan sijoituspaikka ei ollut paras mahdollinen, mutta sen oli kelvattava.
Kodin omaisessa hoidossa oli vapaampaa. Vieraitakin Kivelä siellä kävi. Ainakin Charlotta, jonka Kivi ei sallinut tulla mielisairaalaan häntä tapaamaan sekä pari ensimmäistä Kivi-tutkijaa.
Aleksis Stenvallin maallinen elämä päättyi pian viimeisten sanojen:
Minä elän,
jälkeen klo 4 aamuyöllä 31.12.1872. Veli riensi heti aamulla Helsinkiin ilmoittamaan tapahtuneesta. Päätettiin pitää kunnon hautajaiset, joskin kiireellä. Liekö vika kiireydessä, että suurin osa hautajaisvieraista oli Kiveä nuorempia. Tosin väkeä ei ollut paljon ja yksin omaan nuoria ylioppilaitakin oli arkkua kantamassa noin 24.
Stenvallin tapaus kirjan mukaan Kiven päähän asetettiin laakeriseppele, kuten suurmiehille on tapana. Tai tapana ja tapana. Kivi oli vasta toinen joka sellaisen sai. Ensimmäinen oli Markus Castrén, ensimmäinen suomenkielen professori, joka kuoli 1852. Arkku koristeltiin levin ja toinen laakeriseppele kiinnitettiin arkun ulkopuolelle.
Hautajaisiin odotettiin ilmeisesti isoa väkimäärää, vaikka kriitikon kielipoliittiset puheet olivat syöneet Kiven mainetta ainakin Kiven omassa mielessään niin, että hän koki että kirjoittajan uralta oli kritiikin ja olemattoman puolesta puhumisen vuoksi pohja pois.
Hautauksen jälkeen kokoonnuttiin Saksan taloon, joka oli tarpeeksi iso hautajaisille. Talossa pidettiin myös alueen käräjät ja kesäisin siellä oli lomakoti.
Oli talvi, ja kylmettymiseen näemmä varauduttiin. Hautajaisvieraille varattiin
2,5 litraa konjakkia
2,5 litraa punssia
1,3 litraa sherryä
8 litraa paloviinaa
2,5 litraa rommia
Kori olutta
Teetä, teeleipiä ja korppuja
Kahvia, kahvileipää ja juustoa
Hautajaiskaramellejä
25 sikaria ja savukkeita
Päivällisruokia ei syöty. (Lista pitomenusta Meren kirjasta).
Helsingistä tuli 18 henkeä. Ylioppilaskvartetto lauloi haudalla ja arkun kantajia oli noin kolmen kilometrin kantomatkan vuoksi varattu kolme settiä (luultavasti 24), jotta voimat riittivät perille saakka.
Anne Helttusen Kaukana kavala maailma : Aleksis Kiven jäljillä oli viimeinen kirja, jonka tällä erää luin. Se tapahtui muutama päivä esitelmän jälkeen. Siinä vaiheessa ei ollut enää paljonkaan uutta tietoa ammennettavaksi - etenkin kun kirja oli ohut, ja olisi siksi sopinut paremminkin ensimmäiseksi luettavaksi.
Tajusin kirjasta kuitenkin vihdoin sen, että Kivi maksoi itse hautajaisistaan noin puolet, sillä hän oli saanut kääntäjältä rahat näytelmänsä ruotsinnoksen teosta, tämän kuultua, että Kivi oli jäänyt ilman käännöksen tekijänpalkkiota. Rahoja ei oltu ehditty toimittaa Kivelle ennen tämän kuolemaa, joten ne käytettiin peijaisiin, kuten siihen aikaan sanottiin.
J. V. Lehtosen kirjassa Aleksis Kivi aikalaistensa arvostelemana on runo haudasta. Sen on kirjoittanut Matti Kurikka, joka oli naimisissa Aleksis Kiven suuren rakkauden, Albinan ottotyttären kanssa. Julkaistu Uuteen Suomettaren 3.1.1886:
Katso, vieras, jos sä joudut
Joskus tietä kulkemaan,
Kuinka kohtalo on suonut
Kalliin haudan Tuusulaan.
Hauta sai Hämäläinen osakunnan toimesta kivisen paaden seppeleineen 1877. Mietin itsekseni pitkään, miksi Hämäläinen osakunta, kunnes tajusin, että alue oli tuolloin eteläistä Hämettä, kuten Seitsemässä veljeksessäkin sanotaan.
 |
| Luin ainakin nämä Aleksis Kivestä kertovat teokset. |
.
