Miesten viikko 9.9. Vertti

Vertti kuuluu hieman nuorempaan nimiperinteeseen. Toisin kuin hiiriveljensä Mortti, Vertti on päässyt kalenteriin 2010 Eevertin ja Iston seuraksi seuraksi. Tuttuja nimiä. Omasta suvustanikin Eevertti-setä on aikanaan löytynyt. Toisin kuin Eevertit, Vertit ovat syntyneet pääosin 2000-luvulla. 

Valitsin päivän kirjaksi lapsille suunnatun Kari Evinsalon jännityskirjan Etsivä-Vertti ja varastettu veistos. 

Kirjasta tuli oitis mieleen itseäni kovasti kauhistuttaneet taidevarkaudet, joita on viimeaikoina tapahunut korkeiden metallihintojen vuoksi. Kappaleita metalliveistoksista tai jopa kokonaisia veistoksia on varastettu ja myyty sulatettavaksi. Joitain sentään on saatu palautettuakin . 

Kirjassa taideaarteet eivät kuitenkaan joudu romuttamolle, vaan suuntaavat kohti ulkomaan markkinoita. 

Vertti ja hänen ystävänsä Korppi ja Lissu aloittelevat etsiväntöitä tässä kirjassa. Jatkoa on seurannut. Vuonna 2013 ilmestyneen kirjan jälkeen Vertti on seikkaillut pääasiassa taiteen ja kulttuurihistorian parissa. Tutuksi ovat tulleet niin viikingit kuin muinaiset egyptiläisetkin. 

Vertti on kekselijäs, Lissu nopea hoksaamaan ja Korppi on... Korppi. 

Heti ensimmäisessä osassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Myöhemmin myös vanhemmat tarttuvat vaarakysymyksiin ja alkavat etsiä lapsille harrastusta, joka olisi vaarattomampi. 

Uskon kuitenkin vahvasti, että nimenomaan vaaran tuntu on se, miksi lapset lukevat jännityskirjoja. Tietenkin sen ohella, että jännityskirjat ovat useimmiten sarjoja, ja sarjojahan on todella mukava lukea, koska päähenkilöistä tulee vähitellen yhtä tuttuja kuin naapurin Lissusta tai Vertistä oikeassakin elämässä. 

Vertti on etsivä kolmannessa polvessa. Hän saa lahjaksi isoisänsä etsiväsalkun ja saa myös vinkkejä onglemiin isoisältään. Mutta siitä enemmän itse kirjassa. Kannattaa lukea tämäkin. 

Itse innostuin sarjasta bongattuani kirjasankari-Verttiä etsiessä Etsivä-Vertti ja Kolholan kätkö -nimiseen kirjaan. Se on vielä lukematta, sillä se on sarjan kuudes osa. 

Miesten viikko 5.9. Roni

En ole enää lainkaan varma mitä lienen ajatellut 10-20 vuotta sitten, kun olen merkinnyt kalenteriini Miesten viikon syyskuulle. Ehkä nimipäiviä on sen jälkeen vaihtunut ja tullut lisää, mutta koska sitkeästi olen merkintää kalenterista toiseen siirtänyt, niin näillä mennään - minkä kirjoitin kalenteriin, sen kirjoitin ja sen muukaan eletään. Myönnän, että hieman tässä jaksossa sai luovia enemmän kuin aiemmissa viikoissa. Pidennetty viikko tästä kuitenki tuli, kun käytti reippaasti melkein kaikki kalenterivaihtoehdot. Eli siis päivitys on tulossa perättäisen 9 päivän ajan. Valintaperusteena on ollut, että joku kirjan päähenkilö viettäisi sinä päivänä nimipäiväänsä jonkun Suomessa käytettävän kalenterin mukaan. 

Viikon eka päivä oli helppo. Roni ja Mainio löytyy perinteisestä suomalaisesta nimipäiväkalenterista. 

Tässä ei tarvinnut edes miettiä kirjaa, sillä Jani Toivolan Poika ja hame oli valmiina lukulistalla. 

Kirjassa Roni ihastuu äidin hameeseen, kokeilee sitä ja ajautuu seikkailuun. 

Loppu on onnellinen, kuten lastenkirjoissa kuuluu, mutta monta keskusteluun sopivaa vaihetta mahtuu lyhyeen kirjaan. (Ei kuitenkaan liian montaa). 

Roni asuu äitinsä kanssa ja mummo asuu samassa talossa. Mummo on avarakatseisempi kuin äiti, joka yrittäneet suojella lasta maailmalta. 

Itse olen ollut vuosikymmeniä sitä mieltä, että jos tytöt saa pukeutua siniseen, ei pojiltakaan saa kieltää punaista. Ja ajatusta voi laajentaa muuhunkin. 

Viimeaikoina olen nähnyt instassani niin paljon miehiä, jotka pukeutuvat kilttiin, tunikaan, takkimekkoon tai mekon kaltaisiin vaatteisiin, että ehkä maailma on valmis siihen, että mekko saa olla myös pojan vaate. 

Muistelen kysyneen Facebookissa joskus 15-16 vuotta sitten, kun olin lukenut J.R. Wardin Musta tikarin veljeskunta - sarjan vampyyreistä, ja googlettanut sen vuoksi Tom Fordin pukumuotia, että kuinka moni FB kaveri aikoo hankkia puolihamehousut. Ehkä niitäkin alkaa näkyä katukuvassa vähitellen täälläkin 🙂

Mutta palatataan lyhyen muotikatkoksen jälkeen taas kirjoihin. Toivolan kirjan pariksi olen jo aiemmin valinnut kirjan, jonka nimi on melko saman tyylinen. Sen keskiössä on muoti. 

Kirja on David Walliamsin Poika ja mekko. Nimen lisäksi myös kirjojen kansissa on samaa olinnetta. Tarina on kuitenkin erilainen, vaikka tässäkin kirjassa on onnellinen loppu. 

Päähenkilönä on Ronia vanhempi jalkapalloa harrastava poika, joka ostaa eräänä päivänä itselleen Vogue-lehden. 

Tämä poika asuu isänsä ja veljensä kanssa kolmestaan. Isä kaipaa poikien äitiä ja niin tietty pojatkin. Isä ei työltä ja surultaan ole kuitenkaan täysin kartalla. 

Poika joutuu jälki-istuntoon, joka koituu pojalle onneksi. Hän ystävystyy siellä kauniin ja käsistään taitavan tytön kanssa. 

Loppu jääköön luettavaksi tai kuunneltavaksi. 

En tallentanut sitaatteja, mutta kutkuttava kohta kirjassa oli, kun aikuinen moitti mekon väriä. Oranssista olen samaa mieltä. 

Pojan Vogue-lehdestä tuli mieleeni Instassa näkemäni pieni poika, joka käy kahdesti kuussa kahden ompelijan luona yksityisopetuksessa ja valmistaa huikaiseva luomuksia hienoista kankaista. Hänen suunnittelemiaan vaatteita on nähty muotinäytöksissäkin. 

Kaikkeen näemmä pystyy, jos on intoa ja joku, joka maksaa kalliit materiaalit/välineet/ohjauksen. En osaa sanoa pojan ikää, mutta tuskin hän kahdeksaa enempää on täyttänyt.

Ja sitten eikun lukemaan. Huomenna on uusi päivä. 

Heinäkuussa luettu 2025

Heinäkuu meni lomafiiliksissä. Geokätköreissut vei lukuaikaa sekä itse reissut että kätkömysteerien ratkominen. Mutta nyt ollaan taas syysmoodissa.

Atkinson Kate Ihan tavallisena päivänä. Jackson Brodie -sarjan 1. osa. Äänikirja ja tuntui, että nimiä oli vähän liikaa hanskattavaksi yhdeltä kuulemalta, mutta muuten hyvä kirja. Kolme erillistä katoamista ja avioeron jälkeistä sopeutumista kesäkuumalla oli vähän liikaa. Cambridge, Englanti. (22.7.) 🌟🌟

Atkinson Kate Kaikkein vähäpätoisin asia. Jackson Brodie -sarjan 2. osa heti perään. Nimet alkoi tulla tutuksi, mutta edelleen hieman sekavaa kuunnella. Luettuna on varmasti selkeämmät nimet. Tarina tässäkin hyvä. Teatterifestarit menossa ja paljon väkeä, rikastunut Brodie lomailee avovaimonsa kanssa, joka osallistuu teatterinäytökseen. Tapahtuu kolari, jota Brodie alkaa tutkia. Edinburgh, Skotlanti. (23.7.) 🌟🌟

Aulen Johanna Eläimet lensivät ensin : avaruusmatkailun uranuurtajat. Sarjakuva tietokirja avaruuteen ammutuista eläimistä. Nimeltä tunsin entuudestaan vain Laika-koiran. Mielenkiintoinen ja kivasti piirretty. (7.7.) 🌟🌟🌟

Backman Elina Kuka pimeässä kulkee. Ruumis löytyy Katri Valan -puistosta Helsingistä. Saara lähtee Mathildedahliin koiravahdiksi ja tutkii vanhempaa tapausta. Salo (3.7.) 🌟🌟

Blyton Enid Kadonneen kaulakorun tapaus. Olen lukenut kirjan ensi kertaa 1974 tienoilla, silloin kansikuva oli spoilaavampi, mutta jostain syystä en tykännyt kannesta lainkaan. Uusi kansi on aika hauska. Tarina kun kiva edelleen. Englanti (30.7.) 🌟🌟

Jæger Jörgen Ääni. Ole Vik -sarjan kuudes osa. Vähän tässä tuntui olevan monta erilaista asiaa 'pääosissa', mutta tykkäsin tästäkin osasta. Norja.

"Dementikolla ei ole muuta kuin tämä hetki." (28.7.) 🌟🌟

Leon Donna Mitä kylvät - komisario Guido Brunettn tutkimuksia osa 32. Tässä kirjassa luetaan ehkä vähemmän kuin aiemmissa (mikä pettymys), mutta muuten kirja on totuttua laatua. Italia, Venetsia.(12.7.) 🌟🌟🌟

McCall-Smith Alexander Kauniista ja kaukaisesta maasta : Mma Ramotswe tutkii osa 24. Tämä osa oli mielestäni taas mielenkiintoisempi, mitä pari edellistä. Ollappa itselläkin orpokodin johtajan kaltaisia ystäviä. Botswana. (11.7.)

Motte Anders & Anette de la Kuolema Caprilla - Lomaparatiisin murhat. Sarjan ensimmäinen osa sopii hyvin lomalukemiseksi, vaikka palelinkin terassilla tätä lukiessa. Kirja toi mukavia muistoja Sorrennon lomilta ja Caprilta. Italia.

"Vai oliko kenties totta se, mitä toiset sanoivat: Vesuviuksen ytimestä kantautui meren alitse kaasuja, jotka purkautuivat jonkin onkalon kautta Caprille ja vääristivät ihmisten aistihavaintoja? Oli miten oli, Lara tiesi, ettei ainakaan haitannut pitää vähän tarkemmin matkustajia silmällä. Kuka tahansa saattoi altistua Caprin lumoukselle." (4.7.) 🌟🌟🌟

Palviainen Jukka-Pekka Jugi ja majakkasaaren aave. Jugi-sarjan osa 1. Kuuntelin kirjan kertauksena ennen Kylmäpihlajan retkeä. Sehän se Rauman edustan ainoa majakkasaari on, vaikka oikeasti sieltä ei ole puolentunnin laivamatka (lähes tunti) eikä siellä ole yksiluokkaista koulua eikä kauppaa. Rauma. (13.7.) 🌟🌟🌟

Snow Christel Penni Pähkinäsydän ja pitsikartanon kummitus. Menossa on viides vuodenaika syksyn ja talven välillä. Penni Pähkinä sydän on vienyt minunkin sydämeni. Äiti pyytää Penniltä:

"Haluan että vannot minulle yhden asian, ettet koskaan luovu toivosta, et vaikka olisi kuinka synkkää." (29.7.) 🌟🌟🌟

Stout Rex Kuolema pöytälaatikossa. Matkalukemisena Virossa. Jotenkin muistin entuudestaan, että tähän liittyi käsikirjoitukseen, mutta tässä pöytälaatikossa löytyikin pommi. 

"Te luulette, että minun ateriani ovat kuin se ateria, jota Johnson kuvaili Boswelille: 'Huonosti tapettu, huonosti puhdistettu, huonosti keitetty ja huonosti tarjoiltu', ja tunnette minua kohtaan sääliä." 

Pohtii Wolfen naapuri Vollmer, kun ei ehdi syömään täpläsillinmätiä kreolilaiseen tapaan. Maistuisi minulle. Kunpa löytäisin jostain Nero Wolfe keittokirjan...  USA. (31.7.) 🌟🌟🌟

Stout Rex Kuoleman käsikirjoitus. Tähän tarinaan liittyy oleellisesti romaanin käsikirjoitus. Ja Archie pääsee järjestämään naistenkutsut. USA. (14.7.)

Talvi Marke (Anne Leinonen ja Helena Waris) Silmukoita ja sutinaa Kettukoskella. Kettukoski-sarja alkaa, kun aiemmin menestyneen Neulemurhat-dekkarin kirjoittaja Auri Tuhkanen muuttaa vanhempiensa asuntovahdiksi kirjoittamaan menestyneen kirjansa jatko-osaaa. Yhtäkkiä hän on keskellä murhatutkimusta. Liikaa romantiikkaa minulle, mutta muuten tykkäsin. (8.7.) 🌟🌟

Terras Antto Tallinnan tappajat - Viron veriset vuodet. TrueCrimea Virosta tuttuun Terraksen tapaan. Jutut oli lyhyitä, mutta hyvin tuli selväksi. Viro (21.7.) 🌟🌟🌟

Terras Antto Tallinnan tappajat - Viron veriset vuodet osa 2. TrueCrimea jatkuu. Viro. (22.7.) 🌟🌟🌟

Verne Jules Karpaattien linna. Tapahtuma alkaa 29.5., milloin sää ajaa partaansa - se ajaa sen toisinaan hyvin lyhyeksi, Romanian Transslvaniassa (metsien maa, jonka pinta-ala on 1/9 Ranskasta), Werstin kylässä, missä oli paronin linna. (5.7.) 🌟

Walthéry Ei. & Jidéham Natasha Epävakaat laitteet. Taas näitä sarjakuvia, jotka oli toinen osa, mutta tilatessa kirjaa lähikirjastoon en sitä tajunnut. Ylipäätään ei mitään mielikuvaa, mitä projektia varten olen tämän tilannut. Kiva kirja, vaikka eka osa puuttukin lukupinosta. (11.7.) 🌟🌟

Joulukalenteri 19. luukku 2024

Viisi yötä jouluun on, laskin itse aivan äsken... Kohta on koulujen joulujuhlan aika. Joululomalla voi lukea vaikkapa ruotsalaista "Viisikkoa". 

Katarina Mazettin Pääkalloja ja piilopaikkoja on jo kymmenes Seikkailuserkuksista kertova kirja. Serkut kokoontuvat jälleen lomallaan Gotlannin saaristoon tätinstä kotiin. Kenenkään vanhemmilla ei ole aikaa omaan perhejouluun, mutta aina voi matkustaa tätilään.

Täti itse on lähtenyt kursseille, mutta hyvin serkukset pärjäävät keskenäänkin. 

Tällä kertaa pieniä ongelmia tuo se, että harvoissa mukaan tulleissa kännyköissä alkaa virta loppua.

Sarjassa seikkailee neljä serkusta ja kissa. 

Alex on mestarikokki joten ruokahuolto on taattu. Yksi on taiteellinen, toinen kekseliäs jne. Ja kissa on yleensä aina karussa jossain. 

Itse olen tykännyt sarjasta paljon. Ainoa huono puoli, jos sitä huonoksi voi sanoa, on se, että serkukset seikkailevat aina samalla saarella. Toisaalta sen ymmärtää, kun talon omistava täti itse on harvoin paikalla. 

Joulukalenterin 1. luukku 2024

Tänä vuonna Kirsin konttuurissa joulun viettoon opastaa joulukirjat. Ennen itsenäisyyspäivää olen valinnut erilaisia joulukalenterikirjoja. Itsenäisyyspäivän jälkeen sitten enemmän jouluaikaan liittyviä kirjoja. Kirjoiksi valitsin dekkareita, lastenkirjoja, klassikoita, romantiikkaa ja pari kauhukirjaakin. Yhtä lukuunottamatta kaikki kirjat löytyvät myös äänikirjoina. Tätä kirjoittaessa pari kirjaa on vielä lukematta, niihin yritän löytää kirjan, jossa ollaan jossain muualla kuin kotoisissa ympyröissä. Jouluun on vielä matkaa. 

Kevyet, jouluun liittyvät joulukirjat ja 24 lukua sisältävät joulukalenterikirjat tuntuvat olevan vuosi vuodelta suositumpia. Pari viikkoa sitten tuttavani kertoi lukeneensa jo kymmenen kevyttä, naisille suunnattua joulukirjaa. Silloin se tuntui sangen hyvissä ajoin aloitetulta joulun odotukselta. Olin valmistellut aivan toisenlaista joulukalenteria, etsinyt siihen kirjat ja kun olin ensimmäisen lukenut, totesin, että ei kuitenkaan tänä vuonna. Seuraavana päivänä tapaamisen jälkeen löysin itseni ensimmäisen joulukirjan parista. 

Ensimmäisen luukun kirjat sopivat kaikille noin kuudesta ikävuodesta alkaen. Itse ehkä suosittelisin Yöjunaa hieman vanhemmille. 

Eva Franzin Ruukin salaisuus -joulukalenterikirjan halusin lukea siksi, että ruukkiyhteisöt ovat ympäristönä alkaneet viimeaikoina kiinnostaa minua. 

Kirjan päähenkilönä on 12-vuotias Flora, joka matkustaa laivalla kuukaudeksi kirjailijaäitinsä kanssa vanhan kartanon puistonvartijan mökkiin. Luvassa on pienoista jännitystä ja kummituksiakin. Tapahtumapaikkana on kuvitteellinen Helmerinkylä. Sellainen löytyisi kyllä Ruskosta, mutta Ruskossa ei ole ollut ruukkia, joten kuntafriikkinä minunkin on pakko pysytellä fiktiivisessä kunnassa. 

Valinnanvaraa kyllä olisi, sillä Suomessa on ollut noin sata ruukkia, joista aika monet löytyvät ruotsinkieliseltä alueelta tai niiden liepeiltä. Viimeksi olen itse käynyt Mathildedalin ja Teijon ruukissa Salossa. 

Kirja on saanut Runeberg-junior palkinnon 2019. 

Toinen lapsille suunnattu joulukalenterikirja on Karin Erlandssonin kirjoittama ja Peter Bergtingin kuvittama Yöjuna. Tämä fantasiakirja minun piti lukea jo viime vuonna, mutta jäi kuitenkin lukematta. 

Yöjunalla huristelevat isoäitinsä luona joulukautta perheensä kanssa viettävä Danja ja hänen tervetulojuhlassa tapaamansa poika Konrad. Kirjan juna johdattaa kadonneiden luo. Danja etsii isoäitiään, joka on kadonnut muistisairauteen ja Konrad isäänsä, joka hänkin on kadonnut. 

Molempien sivumäärä on yli 200 sivua, mikä tekee noin 10 sivua päivää kohden. 

Syysloma - sukellus vuoteen 1984

Loma on aika, jolloin tehdään jotain muuta kuin arkena. Monet matkustavat, tekevät remonttia, osallistuvat viikon kursseille tai tekevät kaikki rästiin jääneet kotityöt. Tämän kirjoittamista aloittaessa on tiistai, ja on aika miettiä voisiko lomalla vain olla ja lukea. No, virkkasin ja luin ja kävin katsomassa kurpitsoja. 

Syksyn uutuudet ovat pääasiassa jo ilmestyneet, ja jos asiaa ei osannut ennakoida kevätpuolella vuotta, on suosituimmissa kirjoissa kirjastossa pitkä jono.

Se ei silti estä lukemasta. Vanhoja kirjoja riittää! 

Aloin lukea aikuisten dekkareita vähitellen 1980-luvulla lukiossa ja sen jälkeen. Ensimmäisenä luin kotoa löytyneen Mauri Sariolan Lavean tien laki ja kirjakerhosta tilaamani Ken Folletin Neulansilmä. Alistair MacLean ja Leon Uris kolahtivat myös. Elokuvamainen näyttävä toiminta oli suosikkini. Sitten tutustuin Agatha Christieen. 

Kovin tarkasti en uutuusdekkareita silloin seurannut, sillä esimerkiksi vuonna 1984 ilmestynyt Catherine Airdin Kuolema on kaunopuheinen -kirja on jäänyt kokonaan huomioimatta ihan näihin päiviin saakka, vaikka kirja kuuluu Sapo-sarjaan, jonka listaa silmäilen tämän tästä. 

Kentissä asuva Aird on kirjoittanut 26 romaania, 4-5 kirjaa vuosikymmentä kohti. Tällä vuosikymmenellä on ilmestynyt vain yksi. Lisäksi on novelleja ja pari tietokirjaa salapoliisikertomusten kirjoittamisesta. Suomennettuja kirjoja on viisi dekkaria. 

Itse asiassa Aird on ollut minulle kirjailijana kokonaan uusi tuttavuus, kunnes eilen luin Henrietta, kuka lienetkin -dekkarin. 

Henriettan äiti kuolee ja ilmenee, että kuollut nainen ei ole koskaan synnyttänyt. Mielenkiintoinen asetelma dekkarille, ja sen verran hyvä, että luin toisen heti perään. 

Kaunopuheisessa kuolemassa tyttökoulun kemianopettaja, joka on myös innokas kemiantutkija, kuolee. Kuolintodistuksessa lukee kuolinsyynä sokeritauti. Mutta mitä ihme rahaa on tilillä oleva neljännes miljoonaa puntaa? Ja ketkä kaikki oikein perivät. 

Loppuviikolle olin varannut muutaman muunkin vuonna 1984 ilmestyneen dekkarin. Yllättävän kivoja nämä aikuisiän kynnykselläni ilmestyneet kirjat olivatkin. 

Alfred Hitchcock nimellä 1984 ilmestyi pari uutta 3 etsivää kirjaa, joista ehdin jo lukea 3 etsivää ja kadonnut merenneito -kirjan. Poikien kesälomatehtävä saa uuden käänteen kun viisivuotias poika katoaa. 

Kirja on totuttua 3 etsivää laatua ja ihmettelin lukiessa sitä, kuinka tämä sarja ei ole noussut yhtä paljon esille viime aikoina kuin Neiti etsivä -sarja. 

Luin ensikertaa 3 etsivää kirjan vasta yläasteella, koska oman koulun kyläkirjastossa sellaisia ei ollut. Tykästyin. Poikien kekseliäs asuntovaunuvaja teki vaikutuksen. Nykyisin olen lukenut pari kolme kirjaa vuodessa kevyeksi välipalaksi. Kirjat ovat siitä kivoja, että niissä on sopivasti jännitystä nuoremmille ja meille muille vähän elokuvakulttuuriakin.

Juha Numminen ja Esa J. Tikka kirjoittivat Sulevi Manner nimellä neljä kirjas. Niistä toinen, Ristilukki ilmestyi 1984. 

Kirja oli paikoitellen hyvinkin kiinnostava ja mukaansa tempaava, paikoitellen politiikka ja kähmintä toi mieleen sen miksi jätin Tree Pines -sarjan aikoinaan kesken, vaikka itse rikoksen ratkaisu oli siinä nautittavaa. Toisin kuin Tree Pinesissa, tässä kirjassa loppu oli hyvä.

Keskiviikkona tajusin, että oli hyvä idea kahlata läpi kaikki yhden vuoden kirjat. Löytyi monta, jotka olin lukenut aikanaan tai muistin kirjakerhosta, kuten Mika Waltarin Neljä päivänlaskua (jota en lukenut nyt, kun pidin dekkariviikkoa). Mutta paljon löytyi sellaisia kirjailijoitakin, joita en ollut lukenut lainkaan, joistain, kuten Sulevi Mantereesta en ollut kuullut lainkaan.

Joku kerta pitää ottaa käsittelyyn joku muu vuosi. Ehdottomasti. Ja suosittelen muillekin. On niitä kirjoja ilmestynyt ennenkin, mutta monet hyvätkin unohtuvat, kun jatkuvasti tulee uutta ja uutta jota sometetaan paljon, mutta näitä vanhoja somettaa vain harvat. Suurinta osaa näistä ei löytynyt Googlen avulla yhdestäkään blogista. 

Josephine Teyn Murha lippuluukulla oli yksi viikon helmistä. Tänä vuonna olen lukenut yllättävän paljon englantilaisia, itselleni entuudestaan outoja dekkarikirjailijoita, kuten tämä Teykin, joka itseasiassa oli nimeltään Elizabeth MacKintosh (1896-1952) oli... no, Tey oli kyllä itse asiassa skotlantilainen. 

Mies lippuluukulla aloitti vuonna 1929 Alan Grant -sarjan. Sarjassa ilmestyi viisi muuta teosta, joista Ajan tytär on toiseksi viimeinen. 

En ole kyllä ihan varma, olenko joskus lukenut Ajan tyttären, se ainakin on nimenä tuttu, ja olen lukenut tuosta Richard kolmannesta kertovasta dekkarista. Ellen ole sitä lukenut, niin nyt on kyllä aika ottaa sekin esille. 

En usko myöskään katselleeni Hitchcockin elokuvaa Nuori ja viaton (löytyy myös nimellä Tyttö oli nuori), joka perustuu löyhästi Teyn yhden dekkarin pariin ensimmäiseen lukuun, mutta sen voisin kyllä katsoa, jos saan sen käsiini.

Vaikka suomalaiset ehkä ovat unohtaneetkin Teyn, niin Englannissa häntä on muistettu. Esimerkiksi vuonna 1990 (38 vuotta kuolemasta) Teyn Ajan tytär valittiin historian kaikkein aikojen suurimmaksi rikosromaaniksi Englannissa. 

Grant-sarjan lisäksi hän kirjoitti pari itsenäistä mysteeriä, jotka sijoittuvat Grantin maailmaan, ja kolme muuta romaania, nelisenkymmentä näytelmää tai kuunnelmaa sekä ratsuväen johtaja John Grahamin elämäkerran 1600-luvulta. 

Georges Simenonin Maigrettiin olen tutustunut enemmän vasta muutaman viimeisen vuoden aikana. Simenon (1903-1989) oli syntyjään belgialainen, mutta muutti aikuistuttuaan Pariisiin ja alkoi kirjoittaa. Maigret kirjoja syntyi kaikkiaan 84. Lisäksi muita romaaneja. Melkein kaikki Maigretit on suomennettu ja olen lukenut, että esimerkiksi Antti Tuuri lukee kirjoituskautenaan vain Maigretteja yhä uudelleen ja uudelleen, jotta muiden kirjailijoiden tyylit eivät näkyisi kirjoissaan. 

Maigret piippuineen on niin tuttu hahmo, että on saanut oman patsaan Alankomaiden Delfzjissä. En vielä ole lukenut Maigret Hollannissa kirjaa, jotenen tiedä, onko kirjan tapahtumapaikka juuri tuolla.  

Nyt lukuvuorossa oli suomeksi vuonna 1984 uutena painoksena ilmestynyt Maigret viettää lomaa. Ensi kertaa se ilmetyi Suomeksi jo 1953. Maigret vaimoineen lomailee pienessä ranskalaisessa kylpyläkaupungissa Les Sables d'Olonnessa Lounais-Ranskassa, kunnes simpukat tuovat heille vatsanväänteitä ja rouva Maigretilla todetaan samalla umpisuolen tulehdus. Rouva lepäilee nunnien sairaalassa ja Maigretilla on ilmeisesti tylsää, koska hän alkaa tutkia auto-onnettomuudessa loukkaanutneen ja sittemmin kuolleen tytön tapausta. 

Googlasin kaupunkia ja sen Biskakanlahden rannikolla olevat hiekkarannat toivat mieleen Yyterin ja nykyajan rannan kerrostalosilhuetti minkä tahansa modernin rantakaupungin. 1950-luvulla kaupunki oli varmasti matalampi, mitä nykyisin. Nykyään siellä on asukkaita 44.000. 

Kaupungin nimi kuulosti tutulta, ja tuttuhan se olikin Ari Huuselan kirjasta Tahdolla maailman ympäri. Vendée Globe yksinpurjehduskilpailu alkaa sieltä. Huusela osallistui kilpailuun 2020-2021. Koska kilpailu on joka neljäs vuosi, seuraava lähtö on 10.11.2024. Siinä ei käsittääkseni ole mukana suomalaisia. 

Pierre Boileau ja Thomas Narcejac kirjassaan Rahan varjo kertoo eteläranskalaisesta vanhusten täyshoitolasta. Kirjailija, herra Herboise, 75-vuotta, pitää täyshoitolaa yllätyksettömänä, kunnes hoitolaan saapuu pariskunta, jonka vaimo on miestään paljon nuorempi. Jonkin ajan päästä mies löytyy terassin alle pudonneena. Vai sittenkin työnnettynä sinne. Herboise alkaa tutkia asiaa. Muitakin on kuollut oudosti. Kirja viipyilee yhden kuoleman synnin tiimoilla, mutta en spoilaa, enkä mainitse sitä ääneen. Kirjan tapahtuma-aika on 1970-luku. Koska kirjan eläkeläiset olivat rikkaita, mielsin kaupungiksi Saint-Tropezin, mutta ainakaan itselleni ei selvinnyt oikea kaupunki. 

Ranskalaiset Boileau (1906-1989) ja Pierre Ayraud alias Thomas Narcejac (1908-1998) tunnetaan erityisesti Hitchcockin Vertigo - punainen kyynel -elokuvan taustalla olevasta romaanista. He kirjoittivat yhdessä nelisen kymmentä romaania ja molemmat palkittiin myös omista romaaneistaan. Molemmat ajattelivat omalla tavallaan, joka toi rikkautta kirjoihin. Boileau oli kiinnostunut siitä, miten asiat tapahtuivat ja Narcejac siitä miksi niin tapahtui. Ensimmäinen yhdessä kirjoitettu romaani on vuodelta 1951. Yhdessä he kirjoittivat vuodesta 1970 alkaen myös Arsène Lupin tarinoita. Ayraud kirjoitti yksinkin dekkareita ja merenkulkuun liittyviä romaaneita. Boileau kirjoitti aiemmin ainakin seikkailuromaanin. 

Kun Maigretin kohdalla mainitsin hollantilaisen patsaan, niin jos nyt loman kunniaksi lähdetään maisemiakin katselemaan, niin ainakin Narcejac on saanut oman kadun, jota voi käydä kävelemässä Nantesissa. Tosin siinä ei kyllä ole kovin paljon ihailemista, sillä kadunpätkän varrella ei ole juuri mitään nähtävää. Ayraud työskenteli Nantesissa professorina, minkä vuoksi hän kenties halusi toimia salanimellä. Narcejac nimen hän otti kylältä, jossa hän kävi nuorena kalassa usein. 

Ranskasta lennähdin päivämarkalle Meksikoon. Sieltä en olekaan lukenut aiemmin dekkaria... ja oikeastaan tämä oli lähestulkoon TrueCrimeä, sillä kirja perustuu tositapahtumiin. Kirja oli Jorge Ibargüengoitian (1928-1983) Kuolleet tytöt. Kuolleet tytöt olivat ilotyttöjä, joiden emäntänä oli sisarukset. Kirja kertoo kuuden tytön kuolemasta ja yhdestä laittomasta abortista. 

Oikeassa elämässä sisarukset tehtailivat yhdessä ja erikseen yhteensä 91 murhaa, josta jäivät kiinni, mutta luultavasti määrä on jopa yli 150, mikä on onneksi edelleen alansa maailmanennätys ja toivottavasti sitä ei koskaan rikotakaan. Kirjassa kuolleet ovat kaikki prostituoituja, mutta sisarukset tappoivat myös miehiä, jotka näyttivät, että heillä oli paljon rahaa. Kirja käsittää ajan vuodesta 1961 eteenpäin aina vuoteen 1964, jolloin heidät tuomittiin. 

Seuraavat kolme kirjaa sattuivat niin osuvasti sivuamaan samaa aihetta, että päivittelen niistä erikseen. 

Syyslomaviikon viimeinen kirja oli Taru Mäkisen lastenkirja Salakielisakki ja suuret setelit. Mäkistä olen lukenut silloin tällöin kirjan sieltä, toisen täältä. Salakielisakki oli uusi tuttavuus. Tomi on kuuro ja salakieli on luonnollisesti viittomakieltä. Joskus on hyvä, että ei tarvitse puhua ääneen. Mäkinen on luonut sen verran mukavan sakin, että taidan lukea tämän sakin toisenkin kirjan Suuri pamaus. 

Iissä on ideaa

Ii on varmasti se kunta, jonka kirjailijoita on yksi vaikeimmista, lähes mahdoton googlettaa, eikä Kirjasammostakaan ollut juuri apua, joten turvauduin kirjaston apuun. Laitoin sähköpostia Iin kirjastoon ja seuraavana päivänä sainkin muutaman kirjan vinkkilistan. 

Ii on entuudestaan jonkin verran tuttu, sillä olen poikennut siellä mennen tullen yhdellä georeissulla ja huristellut bussilla läpi käydessäni Rovaniemellä. 

Vähän on jäänyt kaihertamaan, että ei tullut poikettua kuitenkaan Iin siinä osassa, joka on kuin piste Oulun kunnan alueella. (Siis piste tällä kertaa Iin alla 🙃,  katso vaikka kartasta). 

Iin sloganissa on ideaa, etenkin tänä viikonloppuna, kun on Iissä geokätköilyn megatapahtuma Piste Iin päällä. Sinne olisi ollut kiva lähteä, mutta (onneksi vähitellen ohimenossa olevien) jalkavaivojen vuoksi en vielä uskaltautunut noin pitkälle matkalle. Mutta aina voi lukea... 

"Mitä porukkaa täällä oikein hiippailee, ärjäisi korsto." Näillä sanoilla alkaa Iijoen suistoon liittyvä Ari Paulowin ensimmäinen nuorten dekkari Surmakarin vangit.

Paulowia olen lukenut aiemmin vain yhden kirjan, josta kyllä tykkäsin, mutta niin on vaan jäänyt lukematta muut. Lukupinon huippua tavoittelee juuri nyt kyllä Paulowin kirja, jossa Kempele on pääosissa. 

Kirja alkaa kesäkuun alusta, jolloin kesäloma on alkanut. Pojat miettii, että seuraavalla lomalla olis kiva seikkailla Glasgowssa yhden pojan sukulaisissa. Porukka kuitenkin toteaa, että jo lento Kempeleestä Helsinkiin on kallis. Samalla pojat ja yhden pojan sisko saakin kesätöitä, josta on tarjolla satanen nenää kohti. Se on hyvä pesämuna seuraavalle kesälle. 

Reissuun lähdetään Kempeleestä Iin rannoille moottoriveneellä. Tulee myrsky ja siitä alkaa seikkailu.

Kirja oli jopa mobiilitekniikaltaankin yllättävän tuore, vaikka se on yli 10 vuotta vanha. 

Sen tarkistin, koska ainoa outo asia, johon törmäsin kirjassa oli, että tatuoituna remonttimiestä heti epäiltiin rosvoksi. Ehkä Oulun seudulla oli tuolloin vielä vähän tatuointeja, mutta muistan, että yksikin tuttu perheenäiti otti kesällä 2012  olkavarteen ison tatuoinnin, jonka peittämiseen töissä tarvitaan 3/4 hiha. Pieniä nilkka- tai lapaluutatuointeja oli useammilla tutuilla jo silloin. Mutta ehkä ne eivät olleet niin näkyviä kuin nykyiset kuvat. 

Ainakin itsestäni tuntuu, että 10 vuotta sitten juuri kukaan ei ajatellut tatuoinnin hankkinutta enää merimieheksi. 

Kirjasta en oppinut kovin paljon Iistä, kun oltiin enemmänkin mökkialueella. 

Veikkaan kuitenkin, että 2012 ei enää ollut nimismiehiä, kun kihlakuntauudistus tehtiin kymmenisen vuotta aiemmin.... Itse asiassa etelässä nimismiehenä virat lakkautettiin viime vuosisadalla, kun itsekin olin nimismiespiirissä töissä ulosotossa, ja pohjoisessakin 2007.

En löytänyt/saanut käsiini tähän hätään muuta kirjaa, joka sijoittuisi pääosin Iihin, vaikka kyselin apua myös Iin kirjastosta ja somesta. Tai, no, löysin pari kirjaa, jotka kirjasin Kuivaniemeen, joka nykyään kuuluu Iihin.

Kuivaniemi oli itsenäinen kunta 1867-2006. Se sijaitsee Iin pohjois-osassa juuri ennen Lapin maakunnan rajaa.

Tapani Blomstedin Rakkauden hinta aloittaa Kemi-trilogian. Murha on tapahtunut Hamarin kylässä. Ilmeisesti se on kuvitteellinen, sillä löysin sellaisen vain Porvoosta. 

Sen sijaan muut paikat on oikeita. Yhtä todistajaa köydään haastattelemassa Kuivaniemellä. Siellä käydään myös ostoksilla ja mainitaan myöhemmin Nesteen huoltoasema, jolla itsekin olen poikennut lounaalla, kun oltiin "aamulenkillä" Kempele-Haaparanta-Oulu ennen geokätköilyn Megatapaamista Oulussa 2019. 

2018-2019 oli itselläni sangen hektistä liikkumisen suhteen. Noilta vuosilta löytty esimerkiksi 365 päivän jakso, jonka aikana otin muutaman askeleen 212 kunnan alueella. Liikkuminen oli tuolloin välillä sen verran hektistä kartan seuraamisineen, että silloin ei ehtinyt ihan joka kunnasta ottaa kunnon valokuvaa. Niinpä, vaikka ajelin tuona aikana läpi Iin edestakaisin peräti kahdesti, oli oheinen kuva kuivaniemeläisestä poropizzasta (luultavasti tuplajuustolla, kun on niin juustoisen näköinen) ainoa, jonka löysin. 

Seuraavaa Kuivaniemen reissua ajatellen merkitsin karttaan tien, jota seuraten pääsee Oolannin sodan muistomerkille ja laavulle meren rantaan. Siellä pitää poiketa ehdottomasti. 

Antti Hyryn (1931-2016)  Uuni-kirja on kutitellut mieltäni pitkään. Kuvittelin etukäteen kirjan olevan 1980-luvun alusta, mutta kirjassa puhuttiin euroista, joten piti tarkistaa. Kirja olikin vuodelta 2009, ja se voitti sinä vuonna Finlandia-palkinnon. 

Jos Volter Kilven Alastalon salissa valitaan ansiokkaasti piippua 60 sivua, niin tässä kirjassa kätevä mies muuraa isoa leivinuunia 400 sivua. 

Kirjan arkiset mietteet on toisaalta samaa kuin Pukkilan piipun valinnassa, mutta tästä jäi kyllä parempi maku. Muurari ei ole yhtään kateellinen eikä katkeran kirkerä. Pukkilan kanssa en muuttaisi yhteen, mutta uuninrakentajan kanssa voisi olla toisin, jos oltaisiin nuorempia. 

Teos on palkintonsa ansainnut, vaikka kilpakumppani, Kari Hotakaisen Ihmisen osa oli sekin loistava. Onneksi ei tarvinnut itse valita.

Kirjassa on kesä ja hyttysiä. Säilötään. Mansikat haetaan poimittuna, mutta mies käy aapasuolla. Lakkojen poiminnan lomassa mies paistaa nuotiolla nakkeja. Satakuntalaisena bongasin oitis matkaeväänä olleet Vatajan nakit Kankaanpäästä. Nitriititön nakki on aina kelpo valinta, vaikka itse preferoin kuorettomia nakin kaltaisia pötkylöitä. Olenkohan koskaan ostanut kuorellisia nakkeja kotiin. Tuskin. 

Uuni rakennettiin oikeastikin Hyryn perheen mökille Kuivaniemen Rantalassa. 

Kirjassa käydään tämän tästä ostamassa lisää tiiliä ja laastia Iin keskustassa rautakaupassa niin, että piti kerran jo oikein tarkastaa, josko kuuntelin uudelleen samaa kohtaa, mutta samassa puhuttiin uudesta asiasta ja selvisi että mies on taas tiilikaupoilla. 

Kirjassa, ja elävässä elämässäkin, Hyry harmitteli, kun uuni jäi pieneksi - sukulaisella oli 10 cm pidempi uuni. Käsitin kirjasta ja lehtikuvista, että uuniin meni noin metriset halot, joten ei se kyllä kovin pieni ole. 

Uunin rakentamisen ja säilönnän ohella kirjassa on muitakin kesätoimia kuten kesäretki Ruotsiin, jossa tutustuttiin mm. kirkkojen urkuihin. Hyry itse oli innostunut uruista, ja opettikin urkurakentamista useita vuosia.

Jotkut kirjan ajatukset oli kovin tuttuja. Esimerkiksi se, kuinka "pojat" ovat aina "poikia", jos ovat joskus tulleet sellaisiksi nimitetyksi. Lapsuudesta muistan kuinka naapurin aikamiespoikia sanottiin "isänsä" pojiksi. Poikia he ovat edelleen, vaikka lapsuudesta on aikaa reilu 40 vuotta, ja isänsä kuolemasta sitäkin enemmän. Kirjassa valutalkoiden jälkeen mies miettii:

"Seisoin porraskivellä ja katsoin, kun pojat, keski-ikä seitsemänkymmentäviisi vuotta, menivät autoon ovista päätä kumartaen, ja auto lähti liikkeelle eikä sitä enää näkynyt."

Jos on Hyry perusteellinen asioita kuvatessaan, niin on sitä 

Kalle Päätalokin, joka kirjoitti omaan elämäänsä perustuvassa Iijoki-sarjaa 26 kirjan verran. Tiedä montako kirjaa olisi tullut vielä lisää muistoja kirjojen kirjoittamisen ajoista, jos elämä olisi kantanut pidemmälle. 

Ukkosen ääni kirjassa (osa 9) Päätalon elämä on edennyt armeijaan, minne hän lähti vapaaehtoisesti talvisodan aikana, vuoden 1939 lopussa. Kalle porukoineen siirretään Oulusta Iihin ja koulutus jatkuu. Jatkosodan jälkeen Kalle muuttaa Tampereelle ja opiskelee rakennusmestariksi. 

Kirjan, kuten melkein kaikki muutkin Päätalot, olen lukenut aiemmin, joten en kerrannut sitä nyt. Luultavasti en olisi viitsinyt etsiä mikä kirja oli kyseessä, joten olen iloinen Iin kirjaston vinkistä. Saas nähdä, monenko kunnan kohdalla jatkossa on pakko turvautua paikallisten apuun. 

Kaikkia näitä kirjoja voin suositella ainakin niille, jotka haluavat tarkistaa onko Ii sloganinsa mukainen - Iissä on ideaa. 

* * * *

Ps. Pizzat ja nakit ja muut on tässäkin tekstissä ostettu itse ilman sponsorointia. 

21.11. Hilman päivä

Hyvää Hilman päivää! 

Niin kaanis oli ilima 

mutta kaaniimpi oli Hilima 

niin hempeesti helema sillä tuulessa heilahtelj 

Voe voe kun sais tuntee 

nuo tuhannet tunteet 

jotka silloin minun sielussain aelahtelj. 

lauletaan Matti Jurvan Savonmuan Hilimassa. Selasin nimipäiväkalenteria netissä ja havaitsin, että Hilma tulee saksan sanasta Himmel, eli taivas, ilma. Savonmuan Hilimaa tutumpi Hilma itselleni on ollut Agapetuksen palopäälikön puoliso Hilma. 

En tunne ketään Hilmaa niin hyvin, että olisin koskaan ollut Hilman nimipäivillä. Isän kummitäti oli kuitenkin Hilma, ja se on tietty hyvä syy viettää Hilman-päiviä ainakin melkein joka vuosi.

Tapa viettää Hilman päivää ei ole ollut minulle mikään pakkomielle, mutta useimpina vuosina viimeisen 30 vuoden aikana on kyllä tullut leivottua kuivakakku Hilman päivänä. Harvoin, jos koskaan, olen kutsunut vieraita, mutta kakku ja kahvit on silti tullut laitettua. Niin tänäkin vuonna. 

Tapa juurtui käyttööni, kun kävin exän kanssa katsomassa 1990-luvun alussa Tampereella Hilman päivät -näytelmän. Käsiohjelmassa oli kuivakakun ohje, jota tuli kokeiltua, mutta yleensä kyllä käytän omaa ohjetta. 

Hilman päivät näytelmä ja elokuva ovat sydäntäni lähellä, sillä Pohjois-Satakunnan suurten metsäpalojen kesänä joskus reilu 60 vuotta sitten omalla kotikylällänikin oli ollut aikamoinen Hilman päivät -show, kun metsäpalot levisivät kylä kohti (ollen melko turvallisen kaukana kuitenkin). 

Mieleeni on jäänyt kuinka näytelmässä emäntä pelastaa saavillisen sanomalehtiä. Omalla kylälläni joku pelasti tuokkosen mansikoita... 

Mutta se tulipalomuistoista, etenkin, kun itselleni tuli ei ole lainkaan mieleinen elementti. 

Agapetuksen Hilman päivät -kirja kannattaa lukea tai katsoa elokuva. Itse olen kuunnellut kirjan useamman kerran aikana, jolloin kuuntelu tapahtui kasetilta, ja nähnyt elokuvankin useasti, joten valmistauduin Hilman päivään tällä kertaa lukemalla ihan muista Hilmoista. 

Aloitin Hilma-tädistä kertovalla lastenkirjalla. Nora Lehtisen Hilma-täti ja kuutamoseikkailu aloittaa Hilman ja Vilman seikkailusarja. Aikakin ensimmäinen osa tuntui kivalta lomatarinalta. Olisinpa itse ostanut olla yhtä mielenkiintoinen täti aikanaan. 

Ulla Sirenin Hilma, punalesken tarina on sitten vähän vakavampi juttu. Punalesken elämä ei ollut helppoa, mutta Hilman elämän pelasti sisko, joka otti Hilman lapsineen asumaan luokseen Pälkäneelle ja teki ammutun suutarin uskovaisesta leskestä valkoisen lotan. No, ei se elo ollut helppoa sodan jälkeen lottanakaan, mutta kepeämpi kuitenkin kuin olisi ollut vanhassa kotikunnassa punaleskenä. 

Kiva, että jotkut löytävät erilaisia tosipohjaisia tarinoita kerrottavaksi ja että niitä löytyy nykyään myös äänikirjana. Toista oli aikaan, jolloin kuuntelin uudelleen ja uudelleen samoja äänikirjakasetteja kirjastojen suppeasta valikoimasta. 

Opettaja Hilma Kilkkinen joutui 1939 Petsamosta vakoilijana Siperiaan. Tuomion pituus oli kahdeksan vuotta. Tuosta reissusta hän on tehnyt kirjan Pitkä matka Siperiaan. Kahdeksasta vuodesta muodostui 15-vuoden reissu, sillä vankeusrangaistuksen jälkeen hänet tuomittiin uudelleen. Suomeen hän pääsi palaamaan talvella 1954. Kirja julkaistiin postuumisti parikymmentä vuotta Kilkkinen kuoleman jälkeen. 

Pirkko Kotirinta esittelee kolmannen todella eläneen Hilman kirjassa Hilma af Klintin arvoitus - taiteilija henkien, tieteen ja luonnon maailmassa. 

En ollut kuullutkaan tästä ruotsalaisesta Klintistä, joka eli 1862-1944 ollen esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan aikalainen, mutta maalaten abstraktin mystisiä maalauksia. Ehkä juuri siksi, että abstraktivismi ei ole suursuosikkini, on tämä Hilmakin jäänyt huomioimatta, vaikka hän olikin juuri tuon tyylisuunnan pioneerejä, ja ensimmäinen Suomessa ollut näyttelynsä oli 1980-luvulla, jolloin aloin kiinnostumaan kulttuurista laajemmin. 

Klintistä on tehty elokuva Hilma vuonna 1922, joka pitänee myös etsiä nähtäväksi. 

YouTubesta voi katsoa reilun tunnin mittaisen ohjelman The Complications of Hilma af Klintin joka kertoo Klintin taiteesta englanniksi. Kuvakaappaus tallenteen alusta esittelee Klintin omakuvaa. 

Mukavaa Hilman päivää!