Tuuterin Linda ja muita juttuja

Näin näytelmän Eurajoen Kuivalahdella Tuuterin Linda 1986 tai 1987, tai molempina....siitä on aikaa niin kauan, ettei ihan kaikkea tarkkaan muista. 

Tuuterin Lindan on kirjoittanut Reijo Leino, jonka käsialaa taitaa olla aika moni Kuivalahden kesäteatterin näytelmistä. Osa niistä on esitetty myöhemmin uudestaan, kuten Tuuterin Lindakin vuonna 2016. 

Arto Seppälä kirjoitti 1995 radioon kesä sarjan Merivettä paatin alla, jonka kertomukset Seppälä on tallentanut vaimonsa kotitanhuvilta Kuivalahdelta. Pari vuotta myöhemmin harmittelin kun ei tullut tallennettua kuulemiani juttuja samoilta rannoilta. Saman kokoisen kirjan niistäkin olisi saanut... Mutta kun ei muistanut juttuja, niin tekemättä on jäänyt. En sano tätä menneitä harmitellen, vaan siksi, että juttuja siellä piisasi. Oli niitä tarinoita Munakarin veljesten jälkeenkin, ja toivottavasti joku minua ymmärtävämpi niitä aikanaan ylös kirjasi. 

Seppälän kirjassa Selkeemmille vesille, joka  saattaa olla samainen kuunnelmasarja kirjan kansissa, kerrotaan Vähäniemen Topista, joka sodassa osasi aavistaa koska pommi tulee. Topi myös aavisti, kuinka viimeisellä inkeriläisten salakuljetusreissulla mukana oli joku, joka ilmiantaisi touhun. Niin kävikin. 

Yksi reissu Eurajoelta Ruotsiin ja takaisin kesti pari päivää keskimoottoriveneellä. Joku mielikuva on, että yhdeltä reissulta he joutuivat soutamaan kotiin, liekö ollut se viimeinen kerta, jolloin takaisin tullessa ajoivat kiveen. Luultavasti, sillä poliisi ja ilmiantaja oli odottelemassa kun tulivat kotiin. Tai sitten se oli joku aiempi pirtureissu. Toisaalta, pystyykö 11 metristä venettä soutamaan. 

Linnareissu siitä tuli. Vähäniemen leivinuunin paikattu halkeama todisti ilmiantajan kertoman lähtöpaikan. Linnasta palattua miehet oli sitten sen harjoittaneet -. kerran haljenneen uunin. 

Kolmisensataa inkeriläistä pääsi kuivalahtelaisessa 11 metrisessä veneessä yli ennen kiinni jäämistä. Joitain jäi Eurajoelle ja meni naimisiin, kuten näytelmän Tuuterin Linda. 

Rakkaustarinoita ehti syntyä, sillä Eurajoen seuduilla oli paljon inkeriläisiä karanteenileireillä. Pitäisikin lukea tuttavani Toivo Flinkin tutkimus inkeriläisistä: Kotiin Karkotettavaksi. Inkeriläisen siirtoväen palautukset Suomesta Neuvostoliittoon 1944–1955. Olen sitä selannut uutukaisena, mutta en ole kunnolla lukenut. Ehkä sielläkin kerrotaan Eurajoestakin. 

Tämä kaikki tuli mieleen, kun luin Marja-Sisko Aallon Tsaarittaren rubiinit -dekkarin. Siinäkin puhuttiin kuinka inkeriläisiä kuljetettiin Eurajoelta Ruotsiin. Kirjan vene oli huomattavasti kuivalahtelaista venettä pienempi, sillä siihen mahtui vain yhdeksän inkeriläistä. 

Kaksoset Nasti ja Irma Kiseleff pyrkivät Ruotsiin. Veneeseen oli menossa muutama, neljä paikkaa jäi arvottavaksi. Irma pääsi matkaan, Nasti ei. Uutta venettä ei tullut, ja sitten tuli poliisi. Nasti pääsi karkuun muutaman muun kanssa. Heitä onnisti, ja he pääsivät pienellä veneellä Ruotsiin ystävällisen miehen kuljettamana.

Kaikenlaista sitä ehtii tapahtua, kunnes ollaan 1940-luvun puolivälistä tässä päivässä ja tutut poliisit sekä pastori Perkiö ryhtyy tutkimaan. 

Tämän kirjan taustalla on Pietarin lähistöllä olleen Inkerinmaan kansan vaiheet. Katsoin kartasta, että Inkerinmaa alkoi sotien välissä heti Terijoen ja Kivennavan kuntien jälkeen kun Neuvostoliiton raja oli ylitetty. Jotenkin olen sijoittanut mielessäni alueen vain Pietarin eteläpuolelle, mutta loogistahan se on, että kielialue säilyi rajan jälkeenkin. 

Olen tykännyt Aallon dekkareista alusta alkaen, mutta kerta kerralta ne tuntuu paremmilta. 

Meren rukous

Eurajoen vuosina 1990-luvulla kävin rannalla katselemassa, kun aallot tyrskysi syysmyrskyllä rantaan. Salmen keskivaiheilla aallot olivat rantaan tullessaan tuskin puolimetrisiäkään. Lähipiirissä merillä töissä ollut kertoi kuinka aallot olivat joskus Atlantilla kymmenmetrisiä. Se tuntui silloin uskomattomalta korkeudelta, mutta nykyään huippukorkeus saattaa olla yli 30 metriä. 

Isoimmat aallot, jotka olen kuvannut, Reposaari, 27.8.2016.

Välimeri on sisämeri, eikä siellä päästä valtamerien aallon korkeuksiin, mutta pienessä kumiveneessä juuri nyt tätä kirjoitettaessa Välimerellä mitattu reilun metrin korkuinen aallokkokin on paljon, sillä huippuaallon korkeus lähentelee tuolloin jo kahta metriä. Muistikuvien herättelyn ja vertailun vuoksi Estonian upotessa aallonkorkeus oli 3-4 metriä mikä tarkoittaa sitä, että isoimmat aallot saattoivat olla seitsemän metrisiä. Ei tekisi mieli olla sellaisella kelillä veneessä, eikä edes Ruotsinlaivalla. Itse kuun kärsin enemmän tai vähemmän jo pienessäkin aallokossa. Niinpä preferoinkin meriseikkailujen aikana enemmän peilityyntä keliä kuin minkäänlaista aallokkoa. Pakolaisilla ei ole juuri valinnanvaraa. Merelle on lähdettävä silloin, kun määrätään lähtemään, jos lähteä mielii.

Dan Williamsin upeasti väritetyt kuvat kannustivat
kuvan käsittelyyn. Tämä väritys kuvaa elämää kaupungissa
ennen pakoon lähtöä. Teksti Hosseinin.

Khaled Hosseinin  kirjoittama ja Dan Williamsin kuvittama Meren rukous herätteli ajattelemaan sekä sanoin että kuvin meren julmuutta. Williams on onnistunut kuvaamaan värityksen muutoksilla hyvin merimatkan hurjuutta ja Hosseini evakoiden tunnelmia siitä mitä haluaisi muistaa kotimaastaan. 

Merellä on kiva olla riittävän isossa veneessä turvallisen kipparin ohjatessa, mutta entäs jos veneessä ei ole kipparia. Osa pakolaisveneistä lähtee rannasta ilman veneen omistajaa. Sisämaassa asuneet ihmiset eivät välttämättä osaa ajaa venettä saati ymmärrä sitä, miten meri käyttäytyy. Parhaiten selviävät ne venekunnat, joissa on tietoa ja taitoa navigoida oikein. Kirjan mukaan vuonna 2015 Välimereen hukkui 4.177 pakolaista. Niistä vuoden lehtikuvassakin nähty Alan Kurdi antoi sysäyksen tähän kirjaan. 

Kirjassa muistellaan kotoisen arkisia asioita kotimaasta, mm. kibbehiä, joka oli yksi lempilammasruuistani ennen kuin tulin allergiseksi vehnälle. Kokeilin myöhemmin kerran korvata bulgurdin karkealla polentalla, mutta ei siitä valitettavasti tullut saman makuista. Tässä kuitenkin lempireseptini teidän muiden iloksi. Afganistanissa kibbeh tehdään useimmiten vuohesta, mutta vuohen lihaan en ole juuri kaupassa törmännyt. Hyvää siitä on tullut lampaan jauhelihaakin käyttäen.

Kibbeh

2 ½ dl (200 g) bulguria (itse käytin karkeampaa laatua)
1 tl suolaa
½ tl juustokuminaa
1 tl meiramia
½ tl maustepippuria jauhettuna
½ tl mustapippuria jauhettuna
1 rkl chilitahnaa
ripaus muskottipähkinää
2 dl kiehuvaa vettä
1 pieni sipuli hienonnettuna
500 g lampaan paistijauhelihaa 

Mittaa hyvin lämpöä pitävään kulhoon bulgur ja mausteet ja kaada päälle kiehuva vesi. Peitä kulho tiiviisti kannella tai foliolla. Anna burguldin hautua kypsäksi paketin ohjeen mukaan, karkeudesta riippuen aikaa kuluu alle 10 minuuttia.

Hienonna sillä välin sipuli pieniksi kuutioiksi. Kun bulgur on kypsää, lisää kulhoon sipuli ja jauheliha. Sekoita tasaiseksi. Muotoile massasta 20 pyörykkää leivinpaperilla vuoratulle uunipellille. Alkuperäiset kibbehit ovat päistä kapenevia, mutta itse suosin palloja, ei muoto makua haittaa :)

Paista kullanruskeiksi uunin keksiosassa 200 asteessa n. 25 min.

Tarjoa pyöryköiden kanssa kastiketta, joka koostuu jogurtista ja runsaasta määrästä hienonnettua minttua. Voit maustaa jogurtin ripauksella suolaa, jos kaipaat suolaisuutta. Itse olen keittänyt pyöryköiden lisukkeeksi riisiä ja tehnyt vihreän salaatin. Makunsa puolesta pyörykät maistuvat myös välimerellisellä alkupalatarjottimella.
Minttuna olen käyttänyt... "minttua". Muutama viikko sitten luin yllätyksekseni, että minttuja on lukuisia eri lajeja. Itse olen kuullut vain muutamasta lajista ja piparmintusta. Lukemani keskiaikaista yrttien kasvatusta esittelevän artikkelin mukaan eri mintuista tehty tee vaikuttaa eri tavoin ja eri asioihin. Seuraavan kerran, kun tapaan jonkun alan gurun, kysäisen, mitä minttua he itse käyttävät.

Ruislinnun laulu korvissani

Kun on kerran kuullut ruisrääkän lauleskelevan kesäillassa, ei voi muuta kuin pohtia, josko Eino Leinon aikaan olisi sittenkin ruislintu tarkoittanut jotain muuta lintua.

Joskus kauan sitten Eurajoella kuulin, kuinka ruisrääkän laulua kuvattiin sellaiseksi, kuin rutikuivasta puusta yrittäisi kiskoa irti hieman ruostunutta rautanaulaa. Ainakaan itselleni se ei ole ääni, jota kuuntelisi mieluummin kuin satakieltä, vaikka auliisti myönnän, että ulkoseinän takana rantametsikössä asustava, puolisoa vaille jäänyt satakieli pitää aikamoista meteliä koko kesän.

Muutama päivä sitten töissä kuulin, että Porissakin ruisrääkkää voi kuunnella. Lempeässä kesäillassa, jos kohta sellaisia saamme, on toivottavasti romanttisempiakin lintuja kuunneltavaksi, esimerkiksi mustavariksia..... ei kun mustarastaita.

Suvihan meillä tässä on meneillään, ja jotenkin itse olen aina mieltänyt kesän kaikkein runollisemmaksi vuodenajaksi. Se johtuu varmaan siitä, että kesällä 1986 ollessani kesätöissä Siikaisten keskustan grillillä, lueskelin runoja niinä hiljaisina hetkinä, jolloin asiakkaita ei ollut mailla halmeilla ja kaikki siivoustyötkin oli tehty jo aikoja sitten. Kävin lainaamassa kirjastosta kerrallaan kolmisen kymmentä runoteosta sen kummemmin valitsematta. Aakkosjärjestyksessä. Kesän aikana sain hiljaisina hetkinä, kun päivälle määrätyt työt oli tehtynä, luettua koko runohyllyn teokset.

Suven ja runon -päivänä pitää toki lukea runoutta. Eino Leinot tuli kahlattua kannesta kanteen lukioaikana, eikä vielä ole tuntunut siltä, että yksittäisten runojen lisäksi pitäisi aloittaa lukeminen uudestaan. Tunnustaudun kyllä enemmän loppusoinnullisen kuin nykyaikaisemman runouden ystäväksi,. Jälkimmäistä lukiessa mietin useasti, mikä loppujen lopuksi on runon ja mininovellin ero. Vielä en ole sitä keksinyt, mutta asian pohtiminen on työn alla.

Sattumalta käsiini osui tämänviikkoisilla kirjastokäynneillä kaksikin runoteosta, jotka haluan jakaa tässä ja nyt kaikelle kansalle. Ensi alkuun mainittakoon, että itsellenikin yllätyksenä, kummassakaan ei ole loppusoinnun loppusointua.

Ensimmäisenä suosittelen Arto Juurakon ja Benjam Pöntisen Eläämellistä rakkautta. Reilusti neljäsosa verestäni on pohjalaista ja luultavasti siksi eteläpohjalainen murre kuulostaa korvissani kovasti kotoiselta. Kirjasta löytyy hienoja eläinkuvia ja niihin liittyviä rakkausrunoja. Pohojalaasittain lausuttuna, totta kai. Kirjassa voi tutustua mm. Mesikämmenen ratekiaan, Murkkupeuraan, Naalimaankaikkeuteen ja Porsahien pohorintoihin.

Toinen runokirja on Hamdam Zakirovin Kaukana mereltä. Uzbekistanilainen, nykyisin Kouvolassa asuva Zakirov runoilee kesästä: pioneista, auringonkukista, kesäkuusta, kesästä 1988, Adoniksen ja Andrein kesästä.

Kirja palautti mieleeni oman nuoruuteeni ja ennen kaikkea ne ihanat, sateiset kesäpäivät, jolloin äidin kanssa kuunneltiin radiosta Raimo Lintumiehen juontamaa kesäohjelmaa ja tehtiin käsitöitä kuten kudottiin mattoja. Zakirovin matonkutoja taisi tehdä hieman erilaisempia mattoja, kuin äitini neliniitiset räsymatot, mutta samoissa mietteissä lienevät naiset käsitöitä tehdessään kaikkialla maailmassa.

Aikuisena on ollut mielenkiintoista huomata, miten erilaisia on ne asiat, jotka ovat olleet lapsuuden kesien kohokohtia. Itselleni sateisten ja käsityöpainotteisten kesäpäivien lisäksi kohokohtia olivat pyöräretket uimaan muiden kylän lasten kanssa, matonpesupäivät sekä kauppa-auton käyntiä seurannut jäätelöhetki.

*  *  *  *  *

Tämä päivitys aloittaa blogissani uuden sivun. Viime vuonna päätin, että osallistun tänä vuonna Porin lukuhaasteeseen. Koska 30 kirjaa on perin niukasti joka päivä jotain lukevalle, ja koska pidän erilaisiin kulttuureihin tutustumisesta, haastoin itseni lukemaan kirjan jokaisesta maailman maasta. Tämä oli siis päivitys numero 1: Uzbekistan.

Vanhat sanonnat lumoavat

"Maaliskuu jo maata näyttää, tiet tukkii, ojat täyttää"

Näin sanottiin ennen vanhaan Honkajoella. 
Ja niin sanotaan vieläkin. 
Luin nimittäin tämän sanonnan hetki sitten Facebookin Suomen historian ryhmästä.

Tämä sanonta on melko helppo ymmärtää. 
Sanat ovat tuttuja. Vain sana tukkii näyttää oudommalta. 
Miten tiet voivat olla tukossa, jos asfaltti on näkyvillä? 
Sanonta on peräisin ajalta, jolloin tiet olivat kapeita ja huonoja. 
Keväällä lumi sulaa ja routa vaurioittaa tien pohjaa. 
Tiehen syntyy kuoppia ja tien pinta on märkä ja kurainen.

Vanhoissa sanonnoissa on usein vaikeita sanoja.

"Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla"

Pyy on lintu ja linnun paikka on oksalla. Sen ymmärtää kaikki. 
Mutta mikä pivo oli ennen kuin siitä tuli sähköinen lompakko? 
Se oli käsien ja vartalon muodostama tila. 
Hyvä siinä pivossa on pyytä kantaa, jos pyyn sattuu saamaan kiinni. 
Tämä sanonta tuli mieleen viime viikon Aku Ankka –lehdestä. 
Siinä oli yhteen kuvaan piirrettynä lukuisia sanontoja. 
Yhtä niistä en keksinyt.

"Lähti kuin hauki rannasta"

Kalastus ei ole ollut koskaan taitolajini. 
Ei, vaikka myönnän kirjoittaneeni kerran esitelmän talvikalastuksesta. 
Se sitten on mielenkiintoista työtä. 
On vaikea kuvitella, miten kalaverkon saa pingotettua jään alle, jos ei ole itse nähnyt sitä. 
Minä olen pari kertaa katsellut Eurajoella, miten se tapahtuu. 
Se ei ole minun lajini. En ole koskaan viihtynyt jäällä. 
Jää pelottaa, kun ei tunne veden virtauksia, eikä tiedä itse missä jää on heikkoa. 
Jätän talvikalastuksen muiden hoidettavaksi. 
Torilta saa ostaa tuoretta kalaa tarpeeksi.

Jääpuikkoja kuvattuna Kenkäverossa 2008

Jäästä tykkään silloin, kun se roikkuu räystäältä pitkinä jääpuikkoina.
Nekin alkavat olla nykyään harvinaisia. 
Jääpuikkoja syntyy katon reunalle vain, jos talo päästää lämpöä ulos. 
Uudet talot on tehty tiiviiksi eikä jääpuikkoja synny. 
Se on hyvä lämmön kannalta, mutta huono jääpuikkojen kannalta.

Viime viikolla oli Matin päivä. 
Ennen ajateltiin, että Matti heittää kuuman kiven järveen ja jäät alkavat vähitellen sulaa. 
Ulvilassa on sanottu:

"Matti tulee pitkän parran kanssa"

Pitkällä parralla tarkoitettiin tässä yhteydessä räystäällä roikkuvia pitkiä jääpuikkoja. 
Niiden aika alkaa olla nyt. 

* * * * *

Tämä teksti oli niitä harvoja, jotka Satakunnan Kansan blogipalstalla kirvoittivat hieman enemmänkin keskustelua. 

Kirjoittajaa muistutettiin, että jääpuikot eivät ole kenellekään hyvä asia, koska ne ovat hengenvaarallisia. Mikä on totta erityisesti puutalokaupunginosissa keskustojen liepeillä, missä räystäille kertyvä jääpuikko on jalankulkijan pään yläpuolella. 

Katoavaa kansanperinnettä on joka tapauksessa nämä jääpuikot. Ennen wanhaan näitä roikkui melkein kaikilla räystäillä, kun talot falskasivat lämpöä liiankin kanssa. Nykyisin jääpuikkoja saa ihailla enemmän rannoilla ja kallioleikkauksissa. 

Joten varokaahan korkealla olevia jääpuikkoja - ja ihailkaa niitä, jotka ovat lähellä maata. 

Keskustelua syntyi myös itse sanonnoista: Uudempaa sananpartta edusti kravaanareiden juhlavuoden slogan - "Tientukkeena jo 50 vuotta" ja nimiin liittyvät sanonnat kuten Manun illallinen, Jokisen eväät ja enon vene. Esteristä minä en puhu mitään.