Ilmastoasioista tuli heti mieleen Kokemäen Uuno ja hänen juttunsa -kirjasta lukemani tarina. Se Uuno oli vähän niinkuin Severi Suhonen, kävi puhujakeikoilla, mutta soitteli vissiin vaan puhelimella. Supliikkimies. Ehti muistaakseni tehdä yhden elokuvankin.
Yksi tarina oli Amazonin sademetsistä. Uuno kuoli 1964, joten tarina on sitä vanhempi, mutta ounastelen Uunonkin vähän paheksuneen tapaa, jolla Amazonin metsiä tuhottiin jo silloin.
"Yks suamalainen piäni siirtokunta sai kerran toimiluvan Prittiläisesä Kolumpiasa ja oli tommonen valehtelemati Uuremmaan läänin kokkoine pitelemätön mettäkappale. Pomo sano vaan, että juu pojjaat, tohon paperitehras ja tohon selluloosatehras ja tohon pualiautomaaytinen saha — ja syrjästä alkuun!!"
Tarkastin muistiinpanoni, ja olin kirjoittanut että kirja oli kuin SuomiArenan keskustelut. Joka vuosi sama pintaraapaisu, joka tuntuu kuunnellessa hirveän innostavalta, mutta mitään ei tapahdu jälkeenpäin.
Mainittakoon tässä, että olen lukenut yliopistossa perusopinnot myös ympäristöpolitiikasta ja tullut aivopestyksi Marttojen ilmasto-opintopiireillä ja luennoilla sekä lukenut viidellä vuosikymmenellä lukuisia artikkeleita ja kirjoja ympäristö- ja ilmastoasioista, joten ihan kaikki ilmastoasiat eivät ole enää uutta.
Helmikuussa luimme Maailmanloppu peruutettu -kirjan. Sen kirjoittaja on Pasi Nokelainen (huom. tekijän nimi on tärkeä, myös Esko Valtaoja on kirjoittanut aiemmin saman nimisen kirjan).
Kirjassa esitetään 7 eri tapaa selvitä kiertotalouden avulla ilmasto- ja materiaalikriisistä.
Keskimääräinen suomalainen tekee tekstiilijätettä noin 15 kiloa vuodessa. Tarvetta olisi, että vaatteita käytettäisiin 2 kertaa pidempään. Se ei ole helppoa, jos ostetaan huonosta materiaalista nopeasti ja heikkolaatuisesti tehtyjä vaatteita. Aiemmin vaatesesonkeja oli 3-4 vuodessa. Nykyään sesonkeja on 12-36.
Pidempään käyttöaikaan pääsee huoltamalla tekstiiliä, korjaamalla sitä itse tai ostamalla palvelua. Tuttavat kyselevät välillä Facessa ompelijayrittäjää. Kirjasta opin, että Suomessa toimii valtakunnallinen Menddie-palvelu. Toimittaja lähetti kokeeksi lempihousunsa sinne ja sai ne korjattuna kuuden päivän jälkeen.
Visio 2030-luvulle on vaatteiden kierätyspalvelu, jolloin ihmisen ei tarvitse ostaa juuri mitään vaatteita, vaan niitä tilataan käyttöön työpaikalle, kotiin ja lomalle. Joku firma omistaa, pesee ja huoltaa vaatteet, jolloin ne ovat myös mahdollisimman kestäviä. Tuo olisi hyvä idea Lapin turisteille jo nyt. Lämpimissä maissa ei tarvita untuvatoppahaalareita.
Vaatteiden ohella kirjassa puhutaan myös mm. mineraalien riittävyydestä ja energian viihdekäytön vähentämistä. Esim. Suomessa noin 40% kotitalouksista käyttää mobiilidataa vaikka wlan olisi huomattavasti energiatehokkaampaa.
Kevään loppuihin piireihin en ehtinyt mukaan, mutta luen niistäkin ainakin Mari Koistisen Lautasmatkan jossain välissä. Aihe ainakin on tosi innostava.
Lokakuussa oli vuorossa Atte Korholan Tämä ihmisen luonto.
Jo kirjan ensilause on kutsuva:
"Tämä ihmisen luonto on teos, jota pidän parhaimpana kirjana, jonka olen ympäristöaiheesta koskaan kirjoittanut. Näin on helppo todeta, sillä en ole aikaisemmin ympäristöä käsittelevää kirjaa kirjoittanutkaa."
Totta Korhola puhui. Ilmastolukupiirissä olikin aiheena tällä kertaa mielenkiintoisen sujuvasanaisesti kirjoitettu kirja.
Opin mm, että 1998-2013 oli imaston lämpenemisessä jostain syystä rauhallisempi jakso, jolloin ilmasto lämpeni vuosikymmenessä vain 0,05 astetta totutun 0,12 asteen sijaan (tutkija suomalainen, joten asteet Celciusta) Sitä kutsutaan hiatukseksi (hiātus on latinaksi aukko). Ja sitä tutkitaan paljon. Mutta vaikka kuinka tutkitaan:
"Hiatus on ja pysyy niin kuin naula Junttilan tuvan seinässä."
Itse olen tottunut että naulan sijaan Junttilan seinässä oli jotain ihan muuta, mutta menköön noin. Naulat ei haise.
Itselleni kirjan lukeminen oli hidasta, kun piti tehdä paljon muistiinpanoja sukututkimusta varten... Joten tykkäsin. Paljon.
Marraskuun kirjana oli vaihteeksi romaani. Valitettavasti en päässyt osallistumaan lukupiiriin, mutta aloitin kirjan hyvissä ajoin.
Viimeinen muuttolintu on australialaisen Charlotte McConaghyn kirjoittama lähitulevaisuuden sijoittuva kirja. Eletään aikaa, jolloin lajeja on kuollut ja kuolee sukupuuttoon runsaasti.
Päähenkilö lähtee kalastusaluksen matkassa Grönlannista viimeisten lapintiirojen todennäköisesti viimeiseksi jäävän muuttomatkan vanavedessä etelään. Matkalla paljastuu, että pää henkilöllä on salaisuuksia...
Kirja imaisi mukaansa, mutta tätä kirjoittaessa huomaan, että se on edelleen puolivälissä. Täytyy lukea loppuun.
Ilmastolukupiirin hyvänä puolena pidän, että tulee luettua monipuolisemmin ilmastoasioista käsitteleviä kirjoja, mitä ilman lukupiiriä.
Vaikka välillä mussutan itselleni, että ei näissä kirjoissa ole juuri mitään uutta... ja tottahan se monesti onkin, niin on kuitenkin myös totta, että kun katsoo samaa asiaa eri valossa huomaa eri asioita. 'Pimeässä kaikki kissat ovat harmaita'...... vaikka valoisassa olisivat melkein oransseja.
Iloa on tuonut myös se, että meillä jokaisella on oma tausta, jonka vuoksi nostamme yleensä keskusteluun asioita eri kantilta. En ole piirin vanhin enkä nuorin, ja jo ikäjakauma tuo lisää mielenkiintoa vaikka kirja olisi ollut itselleni vanhan kertausta hieman eri muodossa.
Kritiikistäni huolimatta korostan, että jokainen kirja on ollut omalla tavallaan hyvä ja olen oppinut jokaisesta jotain uutta. Sitähän oppiminen nuoruuden jälkeen on: tietojen keräämistä aiempien tietojen ympärille.
