Lukuviikon lukupäivä

Sattuneista syistä Suomen lukupäivänä 8.9. tuli kuunneltua vain äänikirjaa. Tänään yritän ottaa vahingon takaisin. Tavoitteena on lukea edes muutama sarjakuva- ja runokirja, joita on kotiin kertynyt iso kasa (kuvassa vain osa).

Ensimmäiseksi valikoitui Max Cannonin sarjakuva Raakaa lihaa, jossa esiintyi julmaa huumoria, josta yleensä en tykkää. Cannonin ote oli sen verran oivaltavan viiltävää, että yllättäen tykkäsin. Tykkäsin myös mustan palkin keskellä olevasta vaihtuvasta tekstistä, vaikka en aina oivaltanut, millaisella aasinsillalla se kuvaan liittyi. 

Yhdestä stripissä tuli mieleen hääni. Miehen työkaverit olivat kiinnittäneet van alla metallisella ketjulla hääautomme perään puuhöylien lisäksi vanhan, pienen sirkelinterän. Tätini, joka ajeli takanamme kertoi myöhemmin, että jossain kohtaa terä oli kimmonnut irti, ja lentänyt pellon pientareelle. Kauhistutti kun kuulin. 

Päivän toinen kirja oli pitkään kesken ollut Wilmar Silva de Andraden runokirja Säröjä purppuranpunaisessa järvessä. Kirja oli jälleen kerran yksi niistä "annan tilaisuuden eteläamerikkalaiselle kirjallisuudelle" - kirjoista, jotka vihdoin taisteltuani kannesta kanteen mietin aina, että miksi vaivauduin. Tämäkin kirja olisi voinut jäädä lukematta, sillä maahaasteessani on jo Brasilia. Runot eivät iskeneet ja niissä oli samantyylistä irrallisuutta kuin Luiz Ruffaton sekava sillisalaattikirja Rutosti hevosia, josta ei meikäläiseltä pisteitä herunut, vaikka kuinka oli maailmalla palkittu kirja. 

Kirjailija on kotoisin Amazonin liepeiltä, ja pakko todeta, että kirjan runoista tuli mieleeni jostain FB-ryhmästä lukemani kommentti juuri nyt pinnalla olevasta Delia Owensin kirjasta Suon villi laulu kirjasta. Useampikin kirjan lukenut ihmetteli, kuinka 12 vuotiaaksi lukematon päähenkilö pystyi kirjoittamaan kotisuonsa eläimistöstä tietokirjoja. Mielestäni se ei olisi ihme, sillä luontoa tarkkailemalla oppii hyvinkin paljon ja latinalaiset nimet voi katsoa kirjoista (nykyään googlettaa). Jotain samaa ja hatunnostonarvoista löytyi näistäkin runoista. Runot vilisee paikallista eläimistöä ja kasvistoa ja aina välillä vilahtelee intohimo. 

Lukiessa mietiskelin, millaista määrämuotoista runoa itse kirjoittaisin jäkälistä ja sammaleista, poroista ja oravista. Runoissa oli 11 riviä, jolla kullakin oli 6-11 sanaa niin suomeksi kuin portugaliksikin. Rivien pituus näytti pysyvän samana sivusta toiseen. Itseäni häiritsi isojen kirjainten totaalinen puute. Taidan olla vähän kaavoihin kangistunut 🙂

Brasiliasta siirryin sujuvasti Ouran saaristoon Merikarvialla. Niin ikään pitkään kesken ollut Arvo Salon Oura ooppera - Merellinen musikaali tuli luettua vihdoin loppuun ja Perkeet haasteen yksi kohta, eli musikaali tai oopperan libretto, tuli täytettyä. Samalla kunta haasteeseen tuli kirjattua Merikarvia. Harmi, etten päässyt tuota aikanaan katsomaan. Tekstin perusteella sanoisin, että olisin viihtynyt. 

Päikkärien jälkeen olikin taas sarjakuvan vuoro. Annukka Leppäsen ja Katsu Kujalan sarjakuva Anopin unelma ei nyt ihan ollut sitä, mitä kuvittelin, mutta yllätyin positiivisesti. Veikkaan, että en enää koskaan tule katsomaan Maija Mehiläistä muistamatta tätä kirjaa. 

Viides ja päivän viimeinen paperikirja kasasta oli Aku Ankan Taskarin teemanumero 2 Tutkivaa journalismia, minkä lainasin joku aika sitten lähinnä huvitukseksi töissä julkaisemamme verkkolehteä ajatellen. Ihan samanlainen meininki ei ole meidän toimituksessamme mitä kirjassa. Lapsuudesta Touho Ankka ja Moby Dick olivat suosikkejani. 

Kasaan jäi niin monta lukematonta kirjaa, että huomenna kaiketi uusiksi. 

Sata aurinkoista päivää enemmän

Hain taannoin geokätkön jonka aiheena oli sata aurinkoista päivää enemmän ja mieleni siirtyi Vaasaan, joka Merikarvian ohella on mainostanut itseään tällä mainoslauseella.
    

Vietin Vaasassa yhden kesätyörupeaman ajan joskus 1980-luvulla. Kaupunki viehätti silloinkin, mutta ei niin paljoa, että olisin uskaltanut jättää opinnot kesken ja jäädä talveksi töihin. Sittemmin useampia lamakausia kokeneena olen monesti katunut, että en jäänyt. Pelko siitä, ettei koskaan valmistuisi, oli suurempi, kuin halu saada työkokemusta – etenkin, kun 1980-luvulla riitti kaikille töitä.

Sata aurinkoista päivää enemmän tekee kymmenessä vuodessa tuhat auringon näkemistä enemmän. Näkemisestähän tässä mainoslauseessa on kyse, sillä aurinkoiseksi päiväksi riittänee, että aurinko vilahtaa edes hetken ajan taivaalla.

    

Kymmenen vuotta kuluu loppujen lopuksi nopeasti, joten ihmettelen, miksi mikään kunta ei ole vielä keksinyt mainostaa tuhannella aurinkoisella päivällä.

    

Lukevaisempi lukija aavistaa jo tässä vaiheessa, mihin suuntaan teksti on etenemässä. Aivan oikein: Afganistanin suuntaanhan sitä tuli nojatuolimatkattua tällä kerralla.

    

Olen ladannut iPodilleni Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa joskus Mikkelissä asuessani, eli ainakin yli 5,5 vuotta sitten. Olen pääsääntöisesti pitänyt kaikista lukemistani naisten elämää hunnun takana valottavista kirjoista, mutta jostain käsittämättömästä syystä tämä miehen kirjoittama tarina ei vaan ole aiemmin tuntunut aloittamisen arvoiselta.

    

Kesän aikana olen taas kuunnellut äänikirjoina useampia pohjoismaisia dekkareita ja jossain vaiheessa tuli sellainen tunne, että nyt voisi kokeilla jotain aivan muuta.

Loppujen lopuksi työmatkojen iloksi tarkoittama kirja oli pakko kuunnella muutaman päivän aikana lähes yhteen soittoon sillä tarina vei kummasti mukanaan.

    

Ihan en kuitenkaan allekirjoittaisi Suomi24 keskustelupalstalla esitettyä kysymystä ”Suositelkaa keveitä eri kulttuureista kertovia tyyliin … Tuhat loistavaa aurinkoa.” Itse en kokenut kirjaa millään muotoa keveäksi, vaikka kirjailija oli saanut taiturimaisesti liitettyä kirjaan sekä ilon että surun niin, että päähenkilöiden arjesta näytti pääasiassa muodostuvan kaikesta huolimatta vähintäänkin siedettävä.

    

Kirjassa koettiin sotaa ja kapinaa ja siinä tehtiin perheväkivallan ohella yksi murhakin. Päähenkilöt, Mariam ja Laila onnistuivat kuitenkin löytämään hyviä hetkiä kuten päivittäisen hetken, jolloin naiset istuivat juomassa kuumaa kahvia ja syömässä tähteeksi jäänteitä halvan murusia.
    

Hassua kyllä, vahva, kardemummalla maustettu kahvi ja halva kuuluivat itsellänikin talvisten sunnuntai-iltojen nautintoihin silloin, kun vielä kykenin syömään sokeria. Tosin wikipedian mukaan halvaa saisi myös taatelisiirapilla makeutettuna, joten ensi talvea ajatellen pitänee ryhtyä tarkkailemaan halvojen ainesosia.

Kirsin kardemummakahvi ( = kaksi kupillista turkkilaistyylistä kahvia yhdelle juojalle)

Mittaa perinteiseen kahvipannuun

3 dl vettä         

2 kahvimitallista mieluistasi kahvijauhetta

½ tl kardemummaa mieluiten itse jauhettuna.

Laita pannu liedelle ja kiehauta perinteiseen tapaan, eli kun kahvi meinaa kuohua pannusta, nosta pannu liedeltä. Sekoita lusikalla.

Kun kuohunta on laantunut, laske pannu takaisin liedelle ja anna kuohahtaa vielä toisen ja sitten kolmannenkin kerran. Anna purujen laskeutua jonkin aikaa. Kaada juoma perinteiseen mokkakahvikuppiin tai itämaisittain lasiin niin, että nostat ja lasket kahvipannua ylös alas. Tällöin kahvin pinnalle tulee kauniita kuplia.

Nautiskellaan halvan murusten tai minkä vaan makean kera mieluiten hyvän kirjan kanssa mukavassa nojatuolissa istuen. Ellei satu omaamaan lukuhaluja, toisen kupillisen voi jakaa hyvän kaverin kanssa, joka osaa kertoa tarinoita kuin kirjoissa ikään.

Geokätköilypitoista jännitystä

Kankaanpään Santaskylässä järjestettiin viime viikonloppuna peräti kahdet kisat: Aamupäivällä pidettiin Geokätköilyn avoimen luokan SM-kilpailut ja iltapäivällä oli Pesupallon heiton MM-kilpailujen vuoro.

    

Aktiivisena geokätköilijänä osallistuin luonnollisesti SM-kilpailuihin. Tanakalla täti-ihmisellä ei ole mahdollisuutta osallistua voittoa tavoitellen ihan kaikkiin SM-kilpailuihin, joten tässä oli meikäläisellekin oiva tilaisuus kokeilla miltä tuntuu kilpailla.

    

Hienoltahan se tuntui. Kilpailla. 

Viimeksi, kun olen ollut SM-kilpailuissa, olin yhtenä järjestävistä tahoista. Kyseessä oli Mikkelissä järjestetyt Sukankudonnan epäviralliset SM-kilpailut. Niissä kudottiin sukkaa kävellessä ja lopputuloksen ratkaisi kudotut kerrokset ja kävelty matka. Nopeimmat kutoivat osan sukan kantapäästä ja kävelivät nelisen kilometriä. Lisäpisteitä sai jos osasi ryystää kierrosten välissä kahvia oikeaoppisesti tassilta.

    

Santaskylän kisoissa siis geokätköiltiin. Tai oikeammin kierrettiin metsäpolku, jonka varrella oli kysymyksiä geokätköilystä.

    

Nimimerkillä Muija geokätköilevä merikarvialaiskätköilijä voitti ykköspalkinnon, johon pokaalin ja tittelin lisäksi kuului optio järjestää ensi vuonna vastaava kilpailu omalla paikkakunnalla.

- Kuvaskankaan urheilukenttä olisi luonnollinen valinta kisojen pitopaikaksi, kertoi voitostaan tyytyväinen Muija.

    

Vähältä oli, että kilpailut eivät menneet muihin maakuntiin. Toiseksi tuli nimittäin Kippa Etelä-Karjalasta ja kolmanneksi Hämytin Pirkanmaalta. Itse sijoituin hienosti pistesijoille, ollen kahdeksas.

Geokätköilypainotteisen viikonlopun täydensi upea ilma ja sen suomat lukuhetket ulkona. Lukemiseksi olin valinnut mm. Hanna Kökkön kirjoittama kirja Kätkö. Se on ensimmäinen osa 13-vuotiaan Manun geokätköilyharrastuksesta kertovasta kirjasarjasta. Sarja oli itselleni entuudestaan ihan outo ja törmäsinkin kirjaan vahingossa kirjaston nuorten osastolla. Siellä tekee aina silloin tällöin mielenkiintoisia löytöjä. Ensimmäisen kirjan tapahtumat sijoittuvat Hämeenlinnaan. 

    

Geokätköilyn ja rikoksen selvittämisen ohella kirjassa tutustutaan Manun ja Helmin rakkaustarinan ensi metreille. Tätä kirjoittaessa sarjasta on ilmestynyt kuusi kirjaa, joista uusin, Megamysteeri, kertoo Sastamalassa pidettävästä geokätköilyn Mega tapahtumasta. Sekin olisi ollut oivallista luettavaa viime viikonloppuna, sillä Porvoossa pidettiin tuolloin Suomen 8. Mega tapahtuma, johon päivän aikana osallistui noin 1300 kätköilijänimimerkkiä.

    

Kätkö ei suinkaan ollut ensimmäinen geokätköilyaiheinen rikoskirja, jonka olen lukenut. Jo pari vuotta sitten tutustuin Johanna Hulkkon Geoetsivät sarjaan, jossa päähenkilöt ovat Manua nuorempia. Suosikkini on kirjan päähenkilön, Raparperin, isä joka viherintoilee ja tarjoilee perheelleen mm. punajuurimehua. Se on viimeaikoina tullutkin usein mieleeni, sillä eräs sokeriton mehujää maistuu juurikin mielestäni punajuurimehulta. Geoetsiväsarjasta lukemista odottaa enää uusin, viimevuonna ilmestynyt Geoetsivät ja yksikätinen madonna, jota en ole onnistunut näkemään vielä vapaana kirjaston hyllyssä. Tämä onkin ilmeisen suosittu sarja siis!

    

Näiden pitkien aasinsiltojen kautta päästiinkin sitten vihdoin tämänpäiväisen aiheeni pääkirjaan eli Ursula Poznanskin kirjaan Vii5i, jonka luin talvella. Tämä itävaltalainen dekkari/thrilleri ei sitten enää olekaan mikään lastenkirja. Kirjan alkumetreillä löytyy nimittäin ruumis, jonka jalkapohjiin on tatuoitu koordinaatit. Geokätköilyn tapaan koordinaateista löytyy rasia, mutta siinä rasiassa on jotain aivan muuta kuin puhtoinen logivihko…

    

Jos pitää valita otanko luettavaksi perinteisen dekkarin vai thrillerin, niin normaalisti valinta ei kestä kauaa. Jätän yleensä psykologisen kauhun lukematta jos valittavana on perinteisempääkin salapoliisityötä. Niinpä luulen, että Vii5i ei olisi kulkenut repussani kirjastosta kotiin, ellei siitä olisi tehty geokätköä, joka piti ratkaista.

    

On aina hauskaa huomata, kuinka sattumalta, lähes vastoin tahtoa valikoitu kirja voi loppujen lopuksi olla kuukauden tai jopa vuoden lukupinon helmi. Näin kävi Viidellekin, sillä tuskin maltoin lopettaa sitä kesken. Toinenkin Poznanski tuli kokeiltua heti putkeen, mikä ainakin itselleni on merkki siitä, että kirjailijan tuotanto on lukemisen arvoinen.

    

Pienoinen pettymys kirjassa oli se, että kirjan poliisit eivätkä sen puoleen pahiksetkaan, tuntuneet erityisesti itävaltalaisilta. Tämä lukuprojektini on nimittäin osoittanut, kuinka virkistävää on huomata kirjailijan tekevän päähenkilöistä oman maansa edustajan ja välittävän lukijalle kuvaa rikostarinan ohella maansa arjesta. Poznanskin teoksessa tämä toiveeni ei mielestäni täyttynyt. Kirjan lukemisesta on nyt muutama kuukausi, mutta ilman Wikipediaa en olisi keksinyt, tapahtuiko kirjan salapoliisityö Saksassa, Itävallassa vai Sveitsissä. Oikea vastaus oli siis Itävalta.

*  *  *  *  *

Tämä päivitys jatkaa löyhästi kirjallisuuteen liittyvää blogiani ollen sarjan numero 2. Itävalta.

Blogini ensi vieraille kerrottakoon, että päätin viime vuonna, että osallistun 2017 Porin lukuhaasteeseen. Koska 30 kirjaa on perin niukasti joka päivä jotain lukevalle, ja koska pidän erilaisiin kulttuureihin tutustumisesta, haastoin itseni lukemaan kirjan jokaisesta maailman maasta. Ja koska normaalistikin luen pääasiassa rikoskirjallisuutta ja fantasiaa, pyrin siihen, että jokaisesta kirjasta löytyisi rikos, vampyyreitä tai keskiaikaisia ritareita. Aina parempi, jos kaikki kolme ovat edustettuna samassa kirjassa.

Voi kun olis viulu…voi kun osais soittaa

Kävelen mielelläni äänikirjan kanssa. 
Juuri nyt kuuntelen Lars Keplerin kirjaa Paganini ja paholainen. 
Lars Kepler on nimimerkki, 
jonka takana on ruotsalainen kirjailijapariskunta.

Idea yhdessä kirjoittamisesta on mielestäni loistava.

Lankoski, Merikarvia 2015

Kuulin joskus radiosta Nopolan sisarusten haastattelun. 
Siinä he kertoivat yhdessä kirjoittamisesta. 
Olen haaveillut, 
että joskus vielä kirjoitan kirjan jonkun muun kanssa. 
Se voisi olla hieno kokemus.

Totta puhuen minulla olisi kerran ollutkin mahdollisuus 
kirjoittaa kirja toisen kanssa. 
Se tapahtui syksyllä 2002. 
Valitettavasti työni vei minut juuri silloin Mikkeliin, 
ja ajatus tuntui liian mahdottomalta. 
Silloin ei ollut yhtä helppoa
pitää yhteyttä Porin ja Mikkelin välillä mitä nykyisin. 
Sähköpostia ja chat-viestejä pystyi kyllä lähettämään, 
mutta videoneuvottelu oli monille vielä silloin mahdotonta.
Itse ostin webbikameran vasta Mikkelissä 2003.
Kaikilla ei ollut tuolloin edes nettiyhteyttä kotona.

Mutta ehkä löydän johonkin seuraavista kirjoistani kirjoituskaverin. 
Tai sitten tämäkin asia jää unelmaksi, jota ei koskaan ala toteuttamaan.

Unelmien unohtaminen on melko helppoa.

Monet harmittelevat aikuisena, 
kun eivät nuorena opetelleet esimerkiksi soittamaan. 
Asiasta saatetaan puhua niin usein, 
että kaikki tuttavatkin tietävät, että asia harmittaa.

Harva kuitenkaan ilmoittautuu aikuisten soittokursseille. 
Kansalaisopistossa sekin on mahdollista. 
Kerran kyllä tapasin ihmisen, 
joka oli aloittanut opiskelemaan pianonsoittoa yli 80-vuotiaana. 
Hänen mielestään siinä iässä voi tehdä juuri sitä mitä itse haluaa. 
Mutta harva tekee niin – edes yli 80-vuotiaana.

Musiikki kuuluu niihin asioihin, 
joista monet sanovat, etteivät osaa. 
Kenties opettaja on tullut sanoneeksi musiikin tunnilla 1950-luvulla, että

- Sinä se et sitten osaa soittaa!

Ja tämä tietysti uskotaan. 
Vaikka kyse saattaa olla siitä, että ei ole harjoiteltu riittävästi. 
Tai siitä, että koulussa oli todella huonot nokkahuilut. 
Sama koskee laulamista, pallopelejä ja piirtämistä. 
Jos joku on joskus maalannut mestariteoksen 
koulun vinoon kuivuneilla siveltimillä, niin nostan hattua. 
Vesivärimaalauksessa onnistuminen riippuu paperista ja siveltimistä. 
Tai ehkä kuitenkin tarvitaan vähän taitoakin. Ja onnea.

Monet toivovat nopeaa oppimista.
Olen kuullut, että onnistuminen tulee ennen työtä vain sanakirjassa. 
Siellä kun O on ennen T-kirjainta.

Maailmalla kerrotaan tarinoita ihmisistä, 
jotka ovat tehneet sopimuksen paholaisen kanssa 
ja oppineet soittamaan viulua paremmin kuin kukaan. 
Suomalaisen tarinan mukaan viulun soittotaidon voi oppia 
nopeasti yhden yön aikana. 
Opettajana toimii vedenhaltija eli näkki, 
jonka voi löytää kosken rannalla. 
Tämä tapahtuu parhaiten suurina juhlapyhinä, 
esimerkiksi juhannusyönä.

Sanomattakin on selvää, 
että ihan ilmaiseksi soittotaitoa ei saa rannalla istuen.

Varmempi tapa oppia on opiskella ihan itse. 
Kansalaisopistojen kurssilehdet julkaistaan elo-syyskuun vaihteessa. 
Nyt meillä on siis viisi kuukautta aikaa miettiä, 
mitä uutta haluamme oppia. 
Itse tiedän varmasti, että viulunsoiton kurssille en lähde... 
Tai mistä senkään tietää.

* * * *
Kuvassa Merikarvian Lankoski keväällä 2015. 
Näkkiä ei näkynyt, mutta en kyllä etsinytkään.

Aikanaan italialaista Niccolò Paganinia pidettiin 
maailman parhaana viulun soittajana.
Linkissä löytyy Paganinin (1782 – 1840) viulumusiikkia.
Se sopii myös taustamusiikiksi.

* * * * 

Tekstejä siirtäessaä tälle alustalle Satakunnan Kansan suljettua blogialustansa, tuli tästä tekstistä mieleen nyt, keväällä 2018, mainostama tv-sarja, jossa ihmiselle annetaan vuosi aikaa tehdä joku iso asia. Luulen, että on ihmisiä, jotka oikeasti oppivat kielen, tai soittamaan lempikappaleensa vuoden aikana. Kysehän on useimmiten kuitenkin vain siitä, mihin aikamme käytämme ja kuinka hyvän opettajan/kannustimen löydämme.