Portugalin huhtikuu osa 2 Porto

Suomalainen Anu Patrakka asuu Portugalissa ja kirjoittaa Porton kaupunkiin sijoittuvia dekkareita. Menossa on toinen sarja. Ensimmäisen sarjan pääosassa oli portviinistä pitävä Rui Santos. Toisen sarjan päähenkikö on hieman vanhempi poliisi, Nelson Monteiro, joka toimii myös isänsä omaishoitajana. Sarjassa esiintyy myös Portugaliin työhön tullut suomalainen kaimani, Kirsi.  

Porto on Pohjois-Portugalin rannikolla, Dauro joen pohjoispuolella sijaitseva kaupunki, joka kooltaan sioittuisi Suomen viidenneksi isoimmaksi kaupungiksi Vantaan ja Oulun puoliväliin. Dauron eteläpuolella sijaitsee hieman isompi kaupunki samaan tapaan kiinni toisissaan kuin meillä esimerkiksi Helsinki ja Espoo. 

Tätä päivitystä varten katselin uudestaan Aki Kaurismäen dokumenttielokuvan Bico. Se kertoo portugalilaisesta pohjoisesta vuoristokylästä, jonne saatiin sähköt 1970-luvulla ja 10 vuotta myöhemmin maantie joka helpotti nuorison lähtöä. Jäljelle jäi vain vanhukset. Ei Bico nyt ihan Portossa ole, mutta vilkkaalla mielikuvituksella kyllin lähellä. 

Itselläni onkin ollut käsitys, että maanviljelys, etenkin viinit ja lampaiden kasvatus ovat olleet syrjäseutujen pelastus. Portviini ja Madeira lienevät monille yhtä tuttuja kuin espanjalainen sherry. Mutta on Portugali iso viinimaakin. Itsekin olen osallistunut pari kertaa portugalilaisten viinien maisteluiltaan. 

Suomi on maana neidon mallinen, Italia on saapas, mutta en ole ennen ajatellut, että Portugali muodostaa sevästi merelle katsovat kasvot. 

Toinen Areenalta löytämäni Kaurismäen dokumenttielokuva on A Tasqueiro, ja se kertoo baarinpitäjän päivästä.

Tästä saankin oivalisen aasinsillan Anu Patrakan Rui Santos -sarjaan. Anu Patrakka on asunut Portugalissa jo pidempään ja kirjoittanut mielenkiintoisen dekkarisarjan Rui Santoksesta. 

Ihastuin Rui Santoksen Portoon ja sen lempeään ilmapiiriin niin, että oli pakko pitkästä aikaa (n.20 vuotta) ostaa muutamaa portviiniä ja vertailla niiden makuja. 1990-luvulla ostimme portviiniä häämatkalla, koska vanhan sananparren mukaan morsiamelle tarjotaan häämatkalla portviiniä. 

Sarjaan kuuluu kuusi kirjaa: Huomenna sinä kuolet, Kuolet vain kahdesti, Syyllisyyden ranta, Totuuden portaat, Häpeän aukio ja Katumuksen kallio. Sarjan lukemisesta on jo aikaa, joten yksityiskohdat ovat hämärtyneet ja jäljellä on vain tunnelma josta pidin. 

Rui Santos on yksi parhaimmista etsivähahmoista, joista olen lukenut ehkä myös siksi, että hän tuntuu ihan normaalilta ihmiseltä. Hän ei piehtaroi surussa, tappele kirjasta toiseen työkaverin kanssa, harrasta kalsarikännejä eikä yhden illan suhteita viikosta toiseen. 

Edit. Pari päivää julkaisemisen jälkeen löysin kuvan vuodelta 2021 jolloin kuuntelun Patrakkaa ja luin innoissani vinkkejä Portugalista. 

Rui Santos -sarja lienee nyt päättynyt, sillä olen itsekin lukenut jo kolme osaa uutta, Nelson Monteiro -sarjaa: Arvoton, Kiusaaja ja Ihailija. 

Jos pidetään mielessä juoniwn unohtamisen taitoni, niin minusta tuntuu siltä, että Rui Santos oli sarjansa päähahmo jonka ympärillä tarinat elivät. Nelson-sarjassa oma painoarvonsa on tässäkin sarjassa myös tyttöystävällä, joka Nelsonilla on suomalainen Emilia, mutta mielestäni tässä sarjassa kuuluu myös murhattujen ja heidän tuttaviensa ääni paremmin. 

Tämäkin sarja sijoittuu Portoon. Tosin kolmannessa osassa ollaan enemmän Lissabonissa. Siitä mainitsinkin jo eilen ensimmäisessä Portugali-päivityksessä. 

Elokuvaneuvoksen kynästä

Kaupallinen yhteistyö. Sain kirjan tekijöiltä (kavereiltani) painotuoreena lahjaksi. Itselleni on vaikea sanoa onko tämä nyt sitten kaupallista yhteistyötä, koska en (vielä) tee kaupallisia juttuja eikä mitään toiveita esitetty puolin eikä toisin. Kaiketi tämä sitten on. Ainakin mainostan tässä tuttavani kirjaa.

***

Kävin julkkareissa Porin kirjastossa. Julkkareissa on aina kiva käydä ja käynkin aina, kun osuu kohdalle ja sopii kalenteriin, oli sitten kyseessä mikä kirja tahansa. Tännekin olen kirjoittanut mm. parista omakustanteisesta runokirjasta ja Arttu Tuomisen uutuuksista. Taisin kirjoittaa joskus myös Semmoista ja Tommoisistakin. Niihin julkksreihin eksyin sattumalta. 

Rami Nummi ja Hanna Dahlroos esittelivät toimittamassa kirjaa Elokuvaneuvoksen kynästä : Elokuvakritiikejä vuosilta 1976-1993. 

Itse sain kirjan painotuoreena ystävänpäivän tienoilla. Oli innostava lukea todellisten elokuvien rakastajien toimittama kirja Kari Uusitalon elokuvakritiikeistä. 

Kritiikkien ohella kirjassa on myös Rami Nummen tekemä haastattelu Kari Uusitalosta. 

Uusitalo on asunut nuorena Merikarvialla ja opiskellut Porissa, joten hänellä oli suhde Poriin. Siksi oli mainio idea kirjoittaa tämä kirja juuri Porissa. 

Nummi kertoi intonsa Kari Uusitaloa kohtaan lähteneen Mitä missä milloin 1983 -kirjasta. Siitä löytyi mm. 55 suomalaista merkittävää elokuvaa ja esittely Tauno Palosta Uusitalon kirjoittamana. 

Kun Nummi mainitsi Tauno Palon muistin itsekin lukeneeni saman kirjan ja esittelyn. Sain itsekin tuohon aikaan MMM kirjoja joululahjaksi. Toisin kuin Nummi, minä en innostunut elokuvista, vaan yhä enemmän kemiasta. Palohan oli ammatiltaan kemisti. 

Niin erilaisia kimmokkeita voi saada eri kirjoista! Itsestäni ei silti tullut kemistiä, mutta sain kyllä opiskeluoikeuden geologiaa lukemaan Turkuun. En mennyt, vaan lähdin Pohjois-Karjalaan lukemaan ekonomiaa. 

Dahlroosin into suomalaisiin elokuviin lähti vähän aiemmin niin ikään Mitä missä milloin kirjasta. Kirja oli vuoden 1981 kirja. Sen Tulitikkuja lainaamassa tekstiä en muista, vaikka olen senkin kirjan lukenut kannesta kanteen aikanaan. Silloin oli niin vähän lukemista, että luin kaiken mitä käsiini sain. 

12-vuotiaana Dahlroos löysi naapurin vintiltä ison pinon Hyvinkään sanomia. Sitten löytyi Kino-lehti ja kirjaston Suomen filmografia -kirjat. Niistä Uusitalon kieli ja elokuvien esittely tuli tutuksi. 

Kaikilla ei 1980-luvulla ollut mahdollisuutta nähdä elokuvia. Hyvin tehtyjen kritiikkien ansiosta elokuvat  tulivat tutuiksi ja jäivät elämään mielessä. Tässä kohden voisi jopa käyttää erään italialaisen ohjaajan sanontaa: 

"Miksi tehdä taideteos, kun sen voi kuvitella paljon paremmin." 

Dahlroos kehui erityisesti Uusitalon kieltä. Hänen suosikkinsa on kritiikki Jäniksen vuodesta, mikä onkin mainio kirja, en muista nähneeni elokuvaa koskaan kokonaisuudessaan). Nummi kehui Rauni Mollbergin Tuntemattoman sotilaan kritiikkiä. Molemmat löytyvät kirjasta.

Porilaisen Visa Mäkisen Mitäs me sankarit oli Uusitalon mielestä paras Mäkisen elokuva. Myös se arvostelu on päässyt kirjaan, totta kai. 

Tuottoisan kriitikon tekstejä on niin paljon, että karsintaa piti tehdä paljon. Urakka oli iso, mutta toisaalta, ihan kaikkia tekstejä ei ollut helposti saatavilla, kun entisen naapurin Hyvinkään sanomatkin jäi 1980-luvulle.

Tämä oli ensimmäinen lukemani elokuva-kritiikejä pursuava kirja. Tarkemmin muistellen taisi olla ensimmäinen kirjani, missä on ylipäätään mikään kritiikki pääosissa. 

Tämän lajin kirjoja on kuulemma niukalti Suomessa. Aiemmin Helmivyö kustantamo on tehnyt kirjan Tapani Maskulan kritiikeistä. Sen ja Jörn Donnerin kritiikkien lisäksi on tehty kirja vain parin henkilön kritiikeistä. 

Maskulan tiedän kritiikkejä kirjoittaneen (kävin Maskula näyttelyssä Turun pääkirjastossa ja opin kaikenlaista joku vuosi sitten, no ennen korona-breikkejä, joten yli viisi vuotta sitten), mutta olen kuvitellut Donnerin vain tehneen elokuvia itse. Toisaalta se ei ole yllätys tuotteliaalta mieheltä, joka on mm. tehtaillut aikanaan epävirallisen Suomen ennätyksen eri oppiaineiden approbatureiden lukemisessa. 

Kirjan kansikuva on Aarne Tarkaksen elokuvasta Älä Nuolaise, joka on yksi Uusitalon lempielokuvista. Elokuvassa voitetaan lottovoitto, mutta siinä käy toisella tapaa huonosti kuin isän serkun lottovoitossa (joka hupeni huomaamatta). Mutta ei spoilata elokuvaa. Katsokaa itse. Tai lukekaa Uusitalon kritiikki siitä.

Kirjaan on päätynyt myös tekijöiden lempielokuvia, esimerkiksi Härmästä poikia kymmenen -elokuvan kritiikki.

Oli pakko kysyä tekijöiltä, pitävätkö he samoista elokuvista kuin Uusitalo. Itse esimerkiksi olin aikanaan Jukka Kajava kanssa samoilla linjoilla. Jos Kajava kehui, tykkäsin itsekin. Toisin päin asia ei välttämättä toiminut. 

Nummi sanoi tykkäävänsä samoista elokuvista mistä Uusitalokin, mutta toisaalta hän suurena melodraama ystävänä tykkää myös niistä, mistä enemmän realistisilla linjoilla oleva Uusitalo ei. 

Kirjan lukemisesta oli jo sen verran aikaa, että en enää muistanut itse lukuprosessiani. Niinpä yllätyin, kuinka paljon lukuvinkkejä olin itselleni merkinnyt kirjaan (onneksi oli oma kirja mihin merkitä). Esimerkiksi Juurakon Hulda -elokuvakritiikin marginaaliin olen kirjoittanut isolla Sääksämäki. Veikkaan, että jossain vaiheessa tulee Sääksmäki-päivityskin julkaistua, mutta sitä en ole vielä aloittanut. Bongasin kirjasta myös Hilja Valtosen kirjan Päivä perijättärenä, jota en ole vielä lukenut. Se kirja on Markan tähden -elokuvan taustalla. 

Jos kirjasta jotain kehitettävää etsii, niin itse jäin kaipaamaan vain hakemistoa, mistä olisi voinut aakkosjärjestyksessä etsiä elokuvien nimiä (monessa kritiikissä mainitaan muitakin elokuvia kuin se, mistä kritiikki on tehty) ja ehdottomasti myös elokuvien ohjaajia. Näin kirjaa olisi helpompi käyttää käsikirjana television vieressä. 

Kirja oli itselleni mielenkiintoinen kahdella tapaa. Ensiksikin oli nuo antoisat kirjavinkit ja paikkakuntamaininnat, joita on vaikea löytää yhtäkkiä, jos tietoa kaipaa. Toiseksi pidän vanhoista elokuvista, koska niissä harvoin puhutaan niin, ettei siitä saa selvää. Tosin taustamusiikki on joissain vanhoissa jännittävissä kohdissa melkoisen raivostuttava. Monet kirjan elokuvista onkin tullut nähtyä vuosien saatossa kuin itsestään, vaikka en koskaan avaa itse televisiota elokuvan vuoksi, ellei kyseessä ole geokätköön liittyvä elokuva. Vanhempien luona elokuvia tulee nähtyä ihan riittävästi. Kotona keskityn lukemiseen.  

Kirjoja tehdään kulttuurityönä rakkaudesta lajiin. Niinpä ei ole ihme, että: 

Uusi kirja on jo suunnitteilla. 

Joulukuussa luetut kirjat

Vuoden viimeinen kuukausi. Joulukirjoja ja kesken jääneiden kirjojen loppuun saattoa. Onnistuin kuin onnistuikin pitämään vuoden lukusaldon alle kauhistuttavan 500 kirjan. Tänä vuonna määrää kasvatti yli 50 ohutta runokirjaa. 

Aro Eila Jouluyö. Selkokirja joulusta. 🌟

Auer Anneli Murhalesken muustelmat. Kirja jota olen vältellyt, mutta kun on kuunnellut kaikki muutkin kirjat tästä murhasta, niin pakko kai tämäkin oli kuunnella. Yllätyin Auerin hyvästä lukijaäänestä. Vain parissa kohtaa hän intoutui näyttelemään puhettaan. Muutoin puhe oli yllättävän tasalastuinen. Ulvila. (17.12.)

Benedict Alexandra Joulun palapelimurhat. Luin aiemmin jo pari Benedictin edellistä joulutarinaa. Tämän säästin palapelien tekohetkeen. Tykkäsimme molemmat tarinasta. (29.12.) 🌟🌟🌟

Bowen James Bobin joulu. Kirjassa James muistelee menneitä, erityisesti jouluja ja löytää joulumielen keskeltä lumisateita Lontoota. Elokuvan kun olen nähnyt Bobista, mutta oli tämä vaan hyvä. Englanti (3.12.) 🌟🌟🌟

Canetti Elias Marrakešin ääniä -merkintöjä matkan jälkeen. Kemian tohtori Cannetti matkusti. Canetti sai kirjallisuuden Nobelin 1981. Marrakesh sijaitsee Marokon puolivälissä kun mennään Gibraltarilta Länsi-Saharan rajalle. Matkaa Atlantin rannikolle on noin 100 km. Kaupungissa on nykyisin vähän yli miljoona asukasta. Kirjan tapahtumat on 1970-luvulta. Tätä julkaistussa en kyllä muista miksi tykkäsin tästä kolmen tähden arvoisesti, mutta minkä annoin sen annoin.

"Liha on hyvää, sitä pitää syödä."

Tätä julkaistessa ihmettelin, tykkäsinkö oikeasti tästä näin paljon. Muistiin jäi vain pari pikku tapahtumaa. (8.12.) 🌟🌟🌟

Christie Agatha Kuolema keskitalvella. Kirjassa tusina talvista kertomusta. Pääoisssa Poirot, Marple Harlequin, Tommy ja Tuppence. Novellit on tosiaankin liian lyhyitä makuuni, vaikka nämäkin ihan hyviä tarinoitua, mutta pieni tarinan venytys olisi innostanut minua enemmän. (5.12.) 🌟

Hornak Francesco Viikko on pitkä aika. Tytär on ollut Afrikassa lääkärinä Liberiassa missä riehuu tappava virus, joka tarttuu vain eritteitä. Hän palaa jouluksi Englantiin ja vanhemmat ja sisarukset päättävät pitää yhteisen karanteenijoulun. Kirja on ilmestynyt pari vuotta ennen koronaa. 

"Ehkä kaikille perheille olisi hyväksi jäädä viikoksi karanteeniin." (5.12.) 🌟🌟

Jansson Anna Mustaa lunta. Lyhyt tarina joulun tienoilta. (9.12).

Joulukalenteri  : Taskaritarina joka päivälle. Aku Ankan taskukirja. (1.12.)

Jos unohdat oman nimesi : latvialaisen nykyrunouden kokoelma suomeksi ja latviaksi. Kirja on vuodelta 2020 ja runot ovat oikeasti tuoreita. Ihan kaikista en ollut samalla aaltopituudella, mutta pääasiassa tykkäsin. Mukana oli runoja, jotka tekevät kuvioita. Niistä tykkään yleensä aina. Latvia. (22.12.) 🌟🌟

Järvi Antti Mummo on murhattu. Longplay-audio. Tarina 1980-luvun drag-show piireistä. Murha on edelleen selvittämättä. Suomalainen drag show alkoi 1979. Itse en pitänyt showta mitenkään erikoisena asiana. Olen nähnyt sen televisiosta 14.11.1981. Kuvittelin silloin, että sellaista on tullut televisioata aiemminkin. Shown rakastetuin tähti, Mummo, Raimo Liukkonen, murhattiin 1988 Helsingissä. 

Kosovel Srecko (1904-1926) Punainen raketti. Slovenialaisia runoja paljolti Karstin alueelta, joka nykyisin tosin kuuluu Italiaan sekä Slovenian pääkaupungista Ljubljanasta, missä Kosovel opiskeli. (21.12.) 🌟🌟

Kajanto Maija Korvapuustikesä. Klassinen tarina. Totaalinen kyllästyminen, matka jonnekin ja jääminen sinne uusiin puuhiin. Tässä matkattiin Jyväskylän lähelle mummolaan ja pidettiin kesäkahvilaa/lounasruokalaa. Tykättiiin silti kovasti. (25.12.) 🌟🌟🌟

Kajanto Maija Taatelitalvi. Kirja jatkuu syksystä. Lähes yhtä hyvä katko-osa, vaikka mielelläni olisin lukenut toisekin kirjan pelkästään kahvilasta. (28.12.) 🌟🌟

Kyrö Tuomas Pukin paha päivä ; Pukki laivalla. Mainio kaksoiskirja, jossa kaksi tarinaa joulupukista.

Niin synkkää päivää ei ole, ettei siitä selviäisi. (3.12.) 🌟🌟

Lappalainen Kiia ja Leinomaa Emilia Korkokenkämurhaaja ja muita vaarallisia naisia. Vaarallisia olivat, naiset. Pari tarinaa olisi voinut jäädä kuulemattakin. Osaa ne naisetkin sarjamurhata. Kuunetelin äänikirjana ja osa nautinnosta meni siihen, että noin 18 minuutin välein piti kaivaa känny povesta, arvostella edellinen luku, valita seuraava, klikata nopeutusta ja sama uudestaan noin 18 minuutin päästä 24 kertaa. Myöskään lukija ei ollut mieleeni. (30.12.)

Lipasti Roope Linnan juhlat. Mitä tapahtuu, kun linnan juhlille pääsystä tulee lähes pakkomielle. (6.12.) 🌟🌟

Malkamäki Tuomas Myöhäistä katua on historiallisfiktiivinen romaani Suomen elokuvan kulta-ajalta. T.J.Särkän filmistudiolla Åke Lindman on ohjaamossa elokuvissa esiintynyt Kauno Brand oli kymmenkunta vuotta tähti. Sitten hän päätti palata VR.n toimistoon töihin. Nyt hän on 88-vuotias leskimies. 

Päivä kävelyllä hän pistäytyy Liisankadulls Särkän filmistudion sisäpihalle ja löytää loukkaantuneen tositv-tähden. 

Jotenkin hän päätyy iltapäivälehtien lööppeihin. Samalla alkaa paljastua salaisuus jota metsästää pari erilaista iltapäivälehden toimittajaa. Helsinki.

Jotenkin tykästyin kirjan ajtusten kulusta.   

"Silloin kuulin sanovani."  (14.12.) 🌟🌟🌟

Malkamäki Tuomas Siitä tulikin farssi on romaanin muotoon tehty suomalaisen elokuvan historiasta. K. E. Ståhlberg lähtee Pariisiin toiselle häämatkalleen. Ensimmäisellä hän innostui valkoista ja perusti Atelier Apollo valokuvaamon. Tällä kertaa hän ja tuore vaimo Sonja innostuu elokuvista ja ostaa laitteet ja kymmenen ensimmäistä filmiä. Hän perustaa Maailman ympäri elokuvateatterin ja vaimonsa kustantaa Suomen ensimmäisen leffan, Salaviinanpolttajat. Itse filmi on valitettavasti tuhoutunut kokonaan. Kirjan alkupuolella on itseäni sykähdyttävä lausahdus:

"Öisin ajatus vaan juoksee vikkelämmin."

Farssin tyyliä näkyy jossain kirjan kohdissakin. esimerkiksi kuvauksissa karanneen sian palauttanut tyttö juttelee näyttelijä Snellmanin kanssa. 

-Taiteilijat ovat aivanomalaatuista porukkaa.

-Tiedän sen. Isäni on juuri sellainen, taiteilija nimittäin. Aion silti noudattaa sydämeni ääntä kaikessa. 

Kun Snellman kysyy vielä tytön nimeä elokuvalipunnlähettämistä varten, ilmenee, että tyttö oli Ruut Sibelius, jonka isä todellakin oli taiteilija. Helsinki (31.12.) 🌟🌟

Mazzetti Kaarina Pääkalloja ja piilopaikkoja. Seikkailuserkuksille tulee odotettua jännittävämpää joulun odotus ja odotettua runsaampi koulu tädin saarella. Alex panee taas parastaan keittiössä tehden tällä kertaa pääasiassa kaikille maistuvaa kasvisruokaa. Ruotsi (3.12.) 🌟

Mäkipää Jari Etsiväkerho Hurrikaani ja paha poro. Joulukalenterikirjassa on 24 lukua. (2.12.)

Nummelin Juri (toim.) Hauskaa joulua! : vanhoja joulukertomuksia. Kirjoittajina on mm. Suomen ensimmäisen rikoskirjan kirjoittanut Harjavallassa elämänsä ehtoopuolen asunut Emil Nervander ja toinen vanha tuttuni Väinö Kataja, Joel Lehtonen, Eino Leino sekä tuoreimpana Reino Helismaa. Naisista mukaan on päässyt vain Aili Trygg. (2.12.) 🌟

Onni on vaarallista : hollannin kielisen nykyrunouden antologia suomentanut ja toimittanut Heimo Pihlajamaa. Kirja on vuodelta 2002, joten ihan nykykirjallisuuden määritelmä ei enää täyty. Alnakomaat. (23.12.) 🌟

Palmén Tiia Virallisesti syytön : Rikostoimittajan näkemys Ulvilan vyyhdistä. Vielä löytyi yksi näkökulma. Tämä on ollut näistä kirjoista selkeästi puolueettomin tarina. Ulvila. (30.12.) 🌟🌟

Palviainen Jukka-Pekka Tavoittelemanne henkilö on tapettu. Pyöräilevä freelande toimittaja jouluu yliajetuksi Koilahdentiellä polkiessaan kohti Monnaa, mutta selviää hengissä. Kirja oli erityisen mielenkiintoinen siksi, että Rauma on kaupunkina tuttu ja tapahtumapaikat siksi piirtyvät mieleen selkeästi. Mutta tykkäsin muutenkin ja jään odottelemaan jatkoa. Kirja oli kirjailijan ensimmäinen dekkari, mutta tuskin viimeinen. (9.12.) 🌟🌟🌟

Panteleimon metropoliitta Tapahtui jouluaattona. Kirjassa muistellaan menneitä ja tehdään viime hetken jouluvalmisteluja maalaiskylässä. Menneestä nousee esiin joulut, romantiikka, sota-aika... (3.12.)🌟

Preparoidut Feenikslinnut ja niiden viestit : Bulgarialaisia runoja suomentanut Tarmo Manelius. Tykästyin erityisesti Marin Lazarovin runoihin. (28.12.) 🌟

Renard Jules Kuvien metsästäjä. Kirja on vuodelta 1896, mutta istui hyvin maalaislapsuuteni muistoihin. Kirjassa on lyhyitä tarinoita tai mietteitä eläimistä ja luonnosta. Ranska. (25.12.) 🌟🌟🌟

Repo Niina Totuus Ulvilan murhan hätäpuhelusta. Tämä olis varmaan ollut parempi lukea. Kirja on omakustanne, BoD audiokirja. (16.12.)

Stewart Mary Murattipuu. Englantilaisen maatilan Whitescar (valkoinen arpi) omistaja aikoo testamentata tilauksensa Annabeille ja Julielle. Jälkimmäinen asuu Lontoossa, Annabel on hävinnyt 8 vuotta sitten 19-vuotiaana. Tilaa on hoitanut Annabelin serkku Con, joka ei ole testamentti listalla. Yhtäkkiä ilmestyy kylälle kanadalainen Mary Grey, joka näyttää Annabeliltä. Alkaa juonittelu. Ja sitten kuvaan astuu naapuritilan Adam... Ja Kirsiltä loppuu lukuhalut... Kuukautta myöhemmin kirja tuntuikin hyvältä ja mietin miksi jätin kesken. Tämä oli ehkä huonoin lukemani Stewart. Englanti. (16.12.) 🌟

Tuomainen Antti Tappokeli. Vastaeronnut postimies haluaa ostaa tyttärelleen pianon. Rahaa vain puuttuu, mutta hän saa kuljetuskeikan pääkaupunkiseudulta Lappiin. Reissun varrella pitää poikkeilla parissa paikassa, mutta hyvin ehtii. Sitten perään liimautuu auto... Automatka. (2.12.) 🌟

Elämäni ensimmäinen yksin vietetty pääsiäinen

Niin ne muuttui suunnitelmat. Ei syöty suvun kanssa lammasta, ja kun ei sitä ollut lähikaupassa, ei syöty yksinkään, vaikka varmuuden vuoksi kaivoin esiin tunisialaisen lammaspatani reseptin.

Palapelin tein, koska se nyt vaan koska kuuluu pyhä-traditioihin. Tällä kertaa maapallon 3D muodossa. Maat oli helppo koota, kiitos maahaasteeni, mutta merien kanssa teki tiukkaa.

Palapeliä kootessa tietty kuuntelin äänikirjaa. Täysin sattumalta lukupinoon osui kaksi pääsiäiskirjaa Asko Sahlbergin Pilatuksen lisäksi.

Toinen oli Eppu Nuotion Ellen Lähde (martta) romaanisarjan kolmas osa  Elämänlanka, josta tykkäsin jälleen kerran kovasti. Tämän kertainen tarina liikkui elokuvamaailmassa ja Turun ohella Berliinissä. 

Kirjassa vietetään pääsiäistä Berliinissä. Jos nyt jotain negatiivistä pitäisi sanoa niin vähitellen alkaa tökkiä kyllä se, että melkein jokaisessa uudessa kirjassa juodaan viiniä koko ajan. Valitsenko vääriä kirjoja, vai juodaanko keskiluokkaisissa kodeissa oikeasti viiniä koko ajan niin, että viiniä on aina kotona useasta pullosta valiten? 

Martta seikkailee Berliinissä

rjaa 

Tuota olen ihmetellyt nykyään aika monen kirjan kohdalla.

Toinen pääsiäiskirjaa oli Louise Pennyn Kuukausista julmin, johon petyin kaiken odottamisen jälkeen niin, että seuraavaa kirjaa en odota niin malttamattomasti, että kuvittelisin lukevani sen ruotsiksi, niin kuin tämän aioin lukea. Jotenkin kirjojen taustalla kulkeva tarina siitä, kuinka poliisit "syövät" toisia poliiseja, lakkasi yhtäkkiä kiinnostamasta. Itse rikos oli jälleen kerran hyvin kerrottu, mutta ei siis pisteitä tälle tällä kertaa.

Pääsiäisen pääteos kertoi Pontius Pilatuksen tarinan lapsuudesta eläkevaariksi. Osin tarina oli sangen paljon kuvitteellinen, sillä paljon hänestä ei tiedetä historian kirjoitusten mukaan.

Tarina oli hyvin kirjoitettu ja luettukin. Itselleni kirjan parasta antia oli se, miten monijumalaiset roomalaiset ajattelivat yksijumalaisuudesta. Jumalaan uskovia pidettiin kirjan mukaan ahdasmielisiä, kun moniin jumaliin uskovat olivat vain suvaitsevaisia.

Vestan palvontaan jonkin verran paneutuneena jäin miettimään, oliko Vestalle todella kodeissa alttari/patsaita. Kirjassa Vestan patsaat/alttari (en muista kumpi) saivat siirtyä puutarhaan Augustuksen patsaan tieltä. Olen kuvitellut, että Vestaa palvottiin lähinnä tulen äärellä, olihan se kotilieden jumalatar. Tämä itselle muistiin kohtaan tutki lisää, eikä niinkään moitteeksi kirjailijalle, joka luultavasti on oikeassa ainakin kun kyseessä on näinkin iso koti kuin Pilatuksen palatsi.

Toinen itselleni uusi asia oli se, että keisari Tiitus muutti Caprille. Tai uusi ja uusi - olin unohtanut asian totaalisesti, vaikka olenkin käynyt Caprilla retkellä  kolme kertaa joista yhden oppaan kanssa. No, kaikkea ei voi muistaa.

Huvittavaa oli, että otin heti Pilatuksen jälkeen kuin välipalaksi aiemmin kesken jääneen Kaarlo

Sarkian runokirjan Velka elämälle, ja eikös siinä heti toinen kuuntelemani runo ollut Tiitus Caprilla. Outo yhteen sattuma sekin. Äänitteessä oli jotain vikaa, joten runo jäi kesken, ja yritin etsiä kirjaa hyllystäni. Tiedän omistavani sen, mutta ei nyt tullut vastaan.

"Kuin kultakilpi päivä mereen vaipuu

Sen viime lieskat Caprin rantaa nuolee

Sa seisot kalliolla

Napolin näät vastaa hiiluvan kuin rubiinin

Oot yksin Caesar. 

Toiko jokin kaipuu sun tälle huipulle kun päivä kuolee?"... 

Suomalaisista runoilijaklassikoista Kaarlo Sarkia on itselleni ollut aina ykkönen. Harmi, että tallennus oli huono. Itse asiassa tämä oli eka kerta, kun törmäsin siihen, että tallenne särisi kuin vanha, kasetti kun sitä kelataan ääni päällä tai kuin kasetin nauha olisi jotenkin väärinpäin.

Vuoren rinteellä asuen, niin ettei kukaan pääse yllättämään, eli Tiitus viimeiset vuotensa. Yksin, ilman suurta hovia.

Capri, maisema vuorelta (oma kuva) 

Yksin, mutta ei hyljättynä, sillä tieto kulki silloinkin, vaikka kännyköitä ei ollutkaan. Roomasta ei ole pitkä matka Ostian satamaan ja hyvällä säällä soutajat ja purjeet hoitivat merimatkan nopeasti.

Vasta palapeliä tehdessä hoksasin, että kirja kertoi Israelista, joten sain tästä yllättäen uuden maan (silloinen maa oli Rooma, mutta yhtä kaikki israelilaisen kansan maassa oltiin) . Tämä taisi olla vuoden neljäs uusi maa. Vähitellen projekti näemmä vaikeutuu, kun jäljellä on enää Irlanti ja iso liuta suomalaisille outoja kirjallisuusmaita.