Hevosen vuosi (17.2.2026-6.2.2027)

Hyvää kiinalaista uutta vuotta! Tänään tallin lattioilla ja taivaalla kaikuu tulihevosen kavioiden kopse. Tulihevosen vuonna: 
Hevonen ei pysähdy kysymään, onko tie valmis.

Vuosi avaa ovia, jotka muuten eivät avautuisi. Vuosi suosii rohkeita muttei hätiköiviä. Muutokset voivat olla nopeita ja konfliktitkin voivat kärjistyä, mutta koskapa ne eivät voisi. Esimerkiksi Wikipedia luonnehtii edellistä Tulihevosen vuotta 1966 "normaaliksi" vuodeksi. Vuoden päätapahtumia lukiessa ei voi kuin todeta, että mikään ei ole muuttunut. Vietnamin sota sentään on saatu päätökseen, mutta muuten maailman taistelukohteet ovat likimain samat, mihin nykyisinkin on totuttu. Arno-joki tulvinee tänäkin vuonna... ihan varma en ole, laskeutuuko joku tänä vuonna kuuhun, mutta lähivuosina sekin taas nähtäneen. 

Tulihevosen vuonna syntyneitä pidetään vahvoina ehkä dominoivakin. Selkeästi johtaja-aineksena, mutta erityisesti Japanissa ominaisuutta on pidetty niin huonona, että hevosen vuonna syntyneitä tyttöjä ei sukuun aiemmin ole haluttu. Niinpä vielä 1966 vuonna aborttien määrä kasvoi Japanissa pelosta, että sellaista tyttöä ei saataisi naitettua kenellekään. Nykyään pelko lienee aiheeton, sillä nainenkin saa olla vahva ja mies voi olla koti-isä, ellei molemmat halua johtajiksi. 

Vuosi on perinteisesti hyvä yrittäjille, puhujille, taiteilijoille ja ylipäätään ihmisille, jotka haluavat näkyvyyttä omalle asialleen ja uskaltavat vaihtaa suuntaa. Itsekin varmaan pitäisi kokeilla. 

Kannattaa muistaa, että parhaiten menestyy tänäkin vuonna rehellisyydellä. Tulihevonen tuo esiin piilotettuja motiiveita ja salaisuuksia, joita ei haluttu nähtäväksi. Vuosi ei ole välttämättä lempeä, mutta rehellinen: 

Jos jokin kestää tulihevosen vuoden, se kestää melkein mitä vain.

Kiinalaisessa horoskoopissa huonoja asioita voidaan tasoittaa neutralisoivilla elementeillä. Tulen suhteen neutralisoi vesi ja maa. Sen vuoksi esimerkiksi geokätköily tai maastoratsastus voisi olla oikein hyvä harrastus juuri tälle vuodelle. 

En ole hevostyttö, joten tästä ei tule varsinaista tallipäivitystä, vaikka sellaisenkin olen joskus omaksi ihmeeksenikin kirjoittanut (löytyy myös tämän blogin syövereistä). 

Tätä päivää varten olen kuitenkin varautunut lukemalla hevoskirjoja. Vaikka en olekaan ollut hevostyttö, niin nuorempana luin kyllä joitain hevoskirjoja. Uljas musta täytyi tietysti lukea televisiosarjan vuoksi. Ja ainakin Marvi Jalon Ratsukesä-kirjan omistinkin tuolloin (ilmestyi 1977). 

Nuoremmille hevostytöille ja -pojille sopii ulvilalaisen, somestakin tutun, Venny Helénin Rambon talli -sarjan aloittava Kadonneiden hevosten mysteeri. Kirjassa Elina on muuttanut kesän alussa uudelle paikkakunnalle ja liittyy Rambon tallin porukkaan. Lapset ystävystyvät usein helposti ja niin käy tässäkin kirjassa. Heti ensi tapaamisesta lähtien nuorempien porukka puhaltaa yhteen hiileen. 

Kirja oli ilahduttavan myönteinen, mitä ei mielestäni voi sanoa kaikista nuoreten kirjoista. Kuuntelukokemuksesta jäi hyvä mieli sekä itselleni että äidilleni, jonka kanssa kuuntelimme pari hevoskirjaa palapeliä tehden. 

Sarjaan on ilmestynyt nyt jo neljä osaa, ja itse aioin kuunnella ne kaikki sitten, kun viideskin osa huhtikuussa on ilmestynyt. 

Toinen yhdessä kuuntelemamme kirja oli Tiina Tanskasen Ihana tallipoika. Se on Hevostyttö Iitu -sarjan toinen osa, mutta halusin tänne toisen kirjan edustamaan hieman isompien ratsastajien talliromantiikkaa. Sitä tästäkin kirjasta löytyi hieman edellistä kirjaa vanhemmalle kohderyhmälle juuri sopivasti. 

"Hetki oli täydellinen. Siinä me laukkasimme vieretysten ja nautimme vauhdin hurmasta, minä ja Manu yhdessä." 

Iitu ja Manu ovat loistava pari. Molemmilla on sopivasti halua voittaa ja tarvittaessa rohkeutta puhua riittävästi. Pitkästä aikaa tämä oli kirja, jota ei malttanut jättää kesken. Onneksi sen kuunteluun meni aikaa vain kolmisen tuntia. 

Aikuisten tallikirjaa ei ehditty tällä kertaa aloittamaan, mutta aiemmin olen lukenut mm. Lyla Sagen Takaisin satulaan - Done and Dusted joka sopivat hyvin seuraavaksi kirjaksi aikuisempaan suuntaan. Kirja sijoittuu Amerikkaan maatilalle, missä on myös ratsastustalli ja päähenkikö on ammattiratsastaja. Romantiikkapuolella astutaan edellistä pidemmälle, joten mistään pikkutyttökirjasta ei ole kyse... tosin mikä minä olen mitään sanomaan. Olen lukenut Tuhannen ja yhden yön tarinoiden täydellisen painoksen 11-vuotiaana...

Kotimaisista kirjoista Elina Aaltosen Älä anna minun pudota on lukupinossani, mutta ei kylläkään juuri nyt ihan päällimmäisenä. Se on käsittääkseni nimenomaan aikuisen naisen tallikirja ja kertoo suomalaisesta tallielämästä, mikä entisille heppatytöille on tuttua. 

Kolmantena kirjana luin tätä päivitystä varten Johan Ehnin Hevospojat-kirjaa, mikä sijoittuu osin sirkushevosten maailmaan. Kirjassa eletään nykyaikaa Tukholmassa ja satavuotiaan, Tsekkoslovakiassa syntyneen vanhuksen menneisyyttä 1930-luvun Berliinissä.

Kirja kuuluu sateenkaarigenreen ja mielestäni kirjasta on vaikea kertoa spoilaamatta tarinaa, joten jätän laajemman kertomisen väliin. Nautin lukemisesta, vaikka tänä aasialaisena kautenani toinen, aiemmin lukemani hevospoikakirja olisikin ollut lähempänä sydäntäni. 

Tietokirjatyyppisistä romaaneista suosittelenkin Rupert Isaacsonin Hevospoika - isän ja pojan yhteinen matka -kirjaa. Kirja perustuu tositapahtumiin ja kertoo autistisen Rowan-pojan ja hänen isänstä tarinan, johon liittyy mongolialaiset hevoset. Itselleni kirja oli koskettava, mutta hyvän mielen tuova kirja. 

Tulihevosen vuosi paljastaa enemmän kuin se rakentaa. 

Itse olen horoskoopiltani käärme ja kiinalainen horoskooppi muistuttaa minua, että hevosten ei tarvitse levätä, mutta käärmeen täytyy. Ehkä pitäisi täyttää pitkästä aikaa vesimalja ja tuoda lukunurkkaan näin vesielementti. Yksin ei käärme tästä vuodesta hyvin selviä, mutta siihenkin on tiedossa ratkaisu ainakin kevään ajaksi. Hissiremontti. 

Meille käärmeille etuna on tänä vuonna maltti. Käärme ei säntäile, vaan odottaa rauhassa, kunnes etenee. Omat vanhat muistiinpanoni viime vuosituhannelta suosittelevat tälle vuodelle kalenteriin tyhjiä iltoja (oikeasti tyhjiä) ja yksi täysin järjetön, mutta palauttava rutiini (kävely, kirjoittaminen, käsityö). Näihin on helppo yhtyä, sillä kaikkia noita harrastan jo nyt. Kävelyä tosin pitää listätä kevättä kohti. Tänään sen voisi aloittaa. 

Kaiken kaikkiaan tulossa on siis täydellinen vuosi. Hyvää uutta vuotta!

Lehmien kanssa evakkomatkalla

Noin 30 vuotta sitten kuulin marttatuttavaltani, kuinka hän oli 14-vuotiaana kävellyt toisen tytön kanssa parin talon lehmien kanssa Karjalasta Savo-Karjalaan. En enää muista, millä paikkakunnalla he olivat vihdoin saaneet lehmät junaan ja päässeet Porin maalaiskuntaan. Kävelymatkan aikana tyttöjä ei ollut pääsetty taloihin nukkumaan, vaan he olivat joutuneet yöpymään talleissa tai salaa ladoissa. 

Muistan, kuinka ajatus siitä, että tuon ikäiset tytöt saivat tuollaisen kohtelun satutti. Edelleen se tuntuu huutavalta vääryydeltä. 

Tytöt selvisivät iloisen ja elämänmyönteisen luonteensa vuoksi. Silloin se oli ollut myös vähän kuin seikkailu, mutta mitä kaikkea matkalla olisi voinut sattua. Matkaa oli kuitenkin muutama sata kilometriä. He seurasivat junarataa, ja aina välissä oli tullut vastaan evakoille tarkoitettuja muonituspaikkojakin, mutta pääasiallinen ravinto oli ollut lehmistä saatava maito ja repussa olleet eväät. Kovin paljon he eivät olleet saaneet vaihdettua maitoa esimerkiksi leipään, jota maalaistaloissa varmasti olisi ollut. 

Niin mielelläni oleisin pistänyt tähän jonkun kuvan lapsuuden kodin lehmistä, mutta sellaista ei ole. 

Maaliskuun lukupiirissä aiheena on Rosa Liksom. 

Minulla on pitkään ollut suunnitteilla Väylän lukeminen ja nyt siihen oli loistava tilaisuus. Kirjan kannessa väylällä lukee: Meitä kaikkia yhisti yksi asia, olima tien päälä ja kuljima kohti länttä.

Väylässä tyhjennetään jatkosodan loppuessa Lappi asukkaista ennen kuin saksalaissotilaiden karkoitus maastamme alkoi. Eletään syyskuuta 1944. Työkyvyttömän väestön siirto aloitettiiin 2.9. takaa lähtöpäivää en äänikirjasta havainnut, mutta ilmoista päätellen se ei ollut ihan syyskuun alkua. 

Lueskelin myös Brita-Kaisa Välimaan pro gradu -työtä "Miehet lähti rintamalle ja me lähettiin karjan kansa Ruotsiin" -Lapin sodan naisevakkojen kokemukset evakkoajasta ja Ruotsista. Gradu löytyy netistä PDF:nä ja se on vuodelta 2022. Kirjaa varten on tehty 12 haastattelua karjan kanssa evakoitujen kanssa.

Tutkimuksessa kerrottiin, että ensin evakuoitiin vanhukset, lapset, heidän hoitajansa, sairaat ja raskaana olevat. Toisessa vaiheessa evakuoitiin karja ja sen hoitajat. Väylässä lähtö oli samaan aikaan, mutta niin varmasti jouduttiin tekemään kun hallittua kuntien evakuoinnin porrastusta ei aina pystytty noudattamaan. Jo kesän aikana lähtijöitä oli ollut pari tuhatta. Elo-syyskuun vaihteessa lähdettiin isolla porukalla. Lapin väestöstä evakuoitiin 74%, sekä Ruotsiin, että etelämmäs Suomeen. 

Kirjassa kaksii tyttöä ja 13-vuotiaan kertojan nuori veli kävelevät lehmien kanssa Ruotsiin. Lapin sodan päätyttyä tyttö ja lehmät palaavat takaisin kotikylälle. Ruotsiin kävelytettiin Lapista muutama kymmenen tuhatta lehmää. Etelää kohti kulkin noin 8000 lehmää. Pienemmät eläimet lahdattiin ennen lähtöä. 

Entisenä Emäntäkoulun käyneenä, ja rehuopin laskut kiitettävästi suorittaneena maalaistyttönä mietin, että miten ihmeessä Ruotsi pystyi ruokkimaan tuollaisen määrän lehmiä yhtäkkiä. Ainakin Väylässä kerrottiin lehmien lihoneen matkarasituksen aikana laitumansa kilot talven aikana. Jostain piti löytyä paljon ylimääräistä heinää!

Evakunointiohjeiden mukaan karjan ja tavaran evakuointi oli sotilaisviranomaisten tehtävä, mutta käytännössä karja jäi nuorten tyttöjen ja poikien kontolle. Osa karjan saattajista oli myös nuoria, lapsettomia naisia, kuten Sanna-Leena Knuutilan kirjassa, josta enemmän jutun loppupuolella. 

Matkaan lähdettiin Väylässä niin myöhään, että perässä tuli sitten jo saksalaisia, jotka räjäyttelivät siltoja. 

Kuuntelin kirjan äänikirjana ja Anna Saksman oli tornionjokilaakson murteelle lukijana loistava. 

Olen kuunnellut jonkun muunkin Pohjois-Suomeen sijoittuvan kirjan hänen lukemanaan ja jotenkin hänen äänensä toimii todella hyvin pohjoisten murteiden kanssa. Etukäteen olin kuullut, että kirjassa on meän-kieltä, mutta pakko todeta, että en erota sitä muista alueen murteista. Joka tapauksessa nautin kielestä. Ehkä tuo olisi itse lukien ollut haastavampaa. Lukupiirissä muut kertoivat, että aluksi murteen lukeminen oli haastavaa, mutta siihen kuulemma tottui nopeasti. Kuultuna Liskomin kieli eli kuin viimeistä päivää, tai kuin elämän kevättä... miten sen sitten ottaa. 

Saima leirintäkäskyn... ootima Marttaa... molin patikoinu... en pystyny syöhmään... tallustelin tunnista toiseen....

Ruotsissa tyttö oli talvisydämen ilman lehmiä, kun hän etsi äitinsä, mutta muuten lehmät kulkivat mukana koko kirjan. Välillä lehmien saattajia oli enemmänkin, välillä vähemmän. Perille löydettiin aina. 

Matkalla lehmät laihtuivat, mutta talven aikana pulskistuivat takaisin. Ei ole lehmiä tarkoitettu kävelemään kilometrikaupalla päivittäin. Sorkkien kestävyyttä ajatellen lehmien päivittäinen kävelymatka oli valtion antamien ohjeiden mukaan korkeintaan 15-20 kilometriä. Väylässäkin yhden lehmän sorkkiin tulee vaurioita menomatkalla. Paluumatkalla kiirettä oli vähemmän, jos vain malttoi kävellä hitaammin. Kotiin päin kun on aina kepeämpää kulkea kuin kotoa pois. 

Välimaan mukaan lehmiä ohjeistettiin kuljettamaan 60-100 lehmän ryhmissä ja niille katsottiin etukäteen laidunpaikat yöksi. En tiedä, miten oli Karjalasta lähteneiden kanssa. Tuttavani kertoi, että hän ja toinen tyttö kuljettivat vain kahden talon lehmiä, mutta emme puhuneet määrästä. Isoja taloja oli sielläkin. Väylässäkin kertojan perheellä lehmiä oli nimistä päätellen useampi, mutta en laskenut montako. 

Rovaniemeltä rajalle oli matkaa 100 kilometriä, joten aikaakin kului useampia päiviä. Väylä-kirjassa lähtöpaikka lieni lähempänä rajaa. Välimaan gradussa kerrotaan, että kauempaa evakuoidut kuljetettiin moottoriajoneuvoilla tai junalla, jos sellaisia oli vapaana sotilaiden siirtelyltä. Rajaa lähellä olevat kävelivät. Väylä-kirjan kuntaa ei mainittu, mutta matkaa rajalle ei kovin montaa päivää ollut. 

"Omin avuin ylimenopaikalle liikkumisesta tuli rasittavaa karjaa jalkaisin kuljettaville karjanhoitajille sekä myöhemmin evakuoiduille Tornionjokivarren kuntien asukkaille."

Sen verran maalaistyttö olen joskus ollut, että kateeksi ei käynyt lehmien kanssa kävely yhtään. En tiedä, miten paljon helpompaa lehmien kuljetus olisi, jos niihin olisi hoitosuhde, mutta aika pääkköjä elukoita ne lapsuuden lehmät olivat, kun niitä yritti ajaa muualle kuin navettaan lypsylle. Sinne ne tulivat mielellään, kun tissejä pakotti maito. Monesti olen ajatellut, että ei minusta olisi ollut lehmipaimeneksi, onneksi sitäkään ei ole tarvinnut kokeilla. Tosin paimenet varmasti oppivat miten lehmät ajattelevat toisin kuin tällainen lukutoukka.  

Väylässä, kuten myös Välimaan tutkimuksessa kerrotaan, kuinka lehmä palasi pelästyttyään kodin lähitienoilla omaan navettaan. Molemmissa tapauksissa toinen lähtö onnistui. 

Lehmä oli perheille tärkeä eläin. Se eli pitkään ja sitä täytyi hoitaa päivittäin. Siihen syntyi kiintymys kuten miehille hevosiin. Niinpä monet vasikoista lehmäksi naudan kasvattaneet tytöt olivat voimakkaasti lehmiensä puolella. Lehmä oli ystävä, jonka tappamista ei hyväksytty. Näin se tuntui olevan kirjassakin. 

Sorkkansa vioittaneelle lehmälle etsitään hoitajaa, piikkilankaan raapeutuneet tissit hoidetaan tervalla ja lehmän poikimista odotellaan porukalla, vaikka evakkomatkalla oltiinkin. 

Rajan ylitys tapahtui lautalla, kuten monet matkan aikanaa tekivätkin. Lehmät eivät olleet innoissaan lautalle menosta, vaan enemmänkin peloissaan, mutta tutun hoitajan rauhoittelemana lastauskin onnistui paremmin. 

Vaikka kulku lehmien kanssa oli raskasta, niin Ruotsin puolella evakossa tilanne lehmien kanssa oli parempi. Ilman eläimiä tulleet majoitettiin usein myös leireille. Eläinten kanssa tulleet saivat takuuvarmasti kotimajoituksen. Välimaan mukaan: 

"Kaikki pidemmän aikaa evakossa olleet, jotka majoittuivat lehmien kanssa, päätyivät yksityismajoitukseen."

Myös Väylän tyttö päätyi yksityismajoitukseen, mutta hän lähti kuitenkin etsimään äitiään, joka oli raskaana. 

Vuoden alussa luin Sanna-Leena Knuuttilan selkokirjan Jäätyneet tiet, missä nuori tyttö kävelytti lehmiä kohti etelää. Evakkoon päädyttiin Kauhajoelle. Siinä kirjassa yksi lehmistä jouduttiin lopettamaan, sillä se ei selvinnyt matkan rasituksista. 

Yritin etsiä muitakin lehmän kanssa kulkukertomuksia. Muutaman löysinkin:  

• V. Erkkilä ja P. Iivari Jätetyt kodit, tulotut sillat. 
• Matti Helelän Karjalasta Karunaan - Anttalaisten evakkomatkat ja sotavuodet.
• Lassi Rämö Takaisin Karjalaan -kirjassa palataan Muolaan 1942 keväällä. 
• Osmo Heinosen Evakkotaival-kirjassa lehmät pääsevät junalla Rantasalmen asemalle. 
• Minna Kettusen Jaetun maan lapset kertoo Salmin evakoiden matkasta Lapinlahden Alapitkän kylään. Itsekin olen Alapitkässä poikennut. Salmilaisten karja on komeaa ayshire-rotua, joten perillä lehmät aiheuttavat myös kateutta. 
• Evakoista ja karjasta kerttova sarjakuvaromaani Kannas on Hanneriina Moisseisen käsialaa. 

Yksikään noista ei ollut se, jonka muistan lukeneeni. Tätä viimeistellessäni kaipaamani teos tuli mieleeni. Se on Merja Mäen Ennen lintuja, jonka luin pari vuotta sitten. Kirjassa tyttö pakenee raskaana olevan kälynsä kanssa kävellen kahden lehmän ja hevosen kanssa Sortavalasta suuntana Pohjanmaa. 

Hummani hei, hummani hei

Pohjoinen lukuhaaste haastaa kohdassa 11 miettimään kirjaa, jossa kannessa (tai takakannessa) on hevonen. Aloin miettiä, että aika monta sellaista ole lukenut viiden viime vuoden aikana. Löysin niitä reilu 30. Mutta monta on tietysti vielä lukemattakin.

Keräsin tähän lukemani, ja sellaisia, joita aion lukea pian tai joskus. Niitäkin löytyi Kirjasammon kansikuvahausta melkoinen määrä, vaikka luulenkin, että myös lukemattomien joukossa on kirjoja, joiden kantta ei Kirjasammosta löydy, löytyihän sellaisia lukemistanikin.

Jos hevosaihe toistuu sarja  muissakin osissa, olen ottanut kollaaseihin mukaan vain yhden, esimerkkinä vaikka Jalon hevoskirjat, joita luin ennen vuotta 1982 useampia. 

Ensimmäisessä kollaasissa on viiden viime vuoden kirjoja puolet ja loput aiemmin luettuja. Esimerkiksi Hevospoikaa, sekä ylärivin kahta ukrainalaista kirjaa ei löytynyt Kirjasammosta. 

Samoin alarivin toiseksi viimeinen ihastuttava piirros/mietekirja löytyi sieltä vain ruotsiksi. Itse luin hevosesta, myyristä ym. suomeksi. 

Toisessa kollaasissa on aiemmin lukemiani kirjoja. Osa on tullut luettua jo 1980-luvulla, kuten Luolien suojatit ja Jalna-sarja. Neiti Etsiviä olen sen sijaan lukenut vasta muutaman vuoden ajan

Jos luodaan pikainen silmäys kirjoihin, joita aion lukea, niin niissä on dekkareita ja historiaa, sekä oudompien kirja maiden ja kielialueiden kirjoja, runoa ja sarjakuvaa unohtamatta kansikuvia katsellessa löysin yllättäen myös muutamia kirjoja, jotka aikanaan olivat jääneet löytämättä, kuten alarivin Hilja Valtonen. 

Luulin lukeneeni aiemmin koko Valtasen pirtsakka tuotannon, mutta tuota en muista. Sen sijaan esimerkiksi Kristiina Vuorelta olen lukenut joitain kirjoja, mutta en tätä. 

Hawaijiin sijoittuva Tulivuoren kukka on ollut joskus lukupinossa, mutta on unohtunut. Toisen rivin ravikirjan kuvittelin jopa lukeneeni viime vuonna tai edellisenä, mutta en sitten ollutkaan. 

Lopuista hevoskansikirjoista kuvittelen tarttuvani seuraavaksi Hovimäki-sarjaan, jota en ole lukenut enkä katsonut, mutta olen kyllä yöpynyt pari yötä huoneessa, missä piiat nukkuvat sarjassa. Kansi on näemmä kahdessakin kollaasissa. 

Viimeisessä kollaasissa on useampi kiinnostava dekkari, mutta ensimmäisenä tarttuneen näistä viimeisenä olevaan kirgisialaiseen novellikirjaan ja antiikin aikuisiin runoihin. 

Ihan susi - haaste

Talvella luettu susikirjojen sikermä oli hauska ja hivenen opettavainenkin pariviikkoinen projekti. Yllättäen yksinäisyyttä lukuun ottamatta kirjat tulivat kerralla luettua. 

Keväiset kirjoitustyöt vei mehut istua kirjoittamaan iltaisinkin, joten tämän susihaasteenkin päivitys jäi silloin, vaikka kirjat luin 14.2.-3.3. välisenä aikana. 

Myöhemmin luin vielä kirjan, jossa tyttö oli yksinäinen ja susia mainittiin, mutta näin jälkeenpäin ei ole mitään ajatusta, mikä kirja se oli. Joku historiasta kertova... Mutta kaiketi kolme pientä possuakin olivat yksinäisiä kun olivat omillaan Olivathan he tottuneet asumaan tiiviisti samassa pahnueessa.

Lukujärjestyksessä:

1. Karin Ekman Suden jälki 🐺

2. Päivi Alasalmi Suden raudat 🐺🐺🐺

3. Jouni Tikkanen Lauma - 1880-luvun lasten surmat ja susiviha Suomessa 🐺

4. Mia Takula Susien mailla

5. Juha Ruusuvuori Kaniikki Lupaus 🐺🐺🐺

6. Jorma Kurvinen Suden merkki

7. Leonie Swann Ihmissutta ken pelkäisi

8. Ilona Taimi Suden lahja

9. Pauliina Susi Yksityisalue 🐺🐺

10. Kristina Ohlsson Ihmissuden salaisuus

11. Mauri Sariolan Susikosken ajojahti 🐺

12. Farley Mowat Älä hukkaa hauku

13. Walt Disney Kolme pientä porsasta

14. Kirsti Manninen Suden arvoitus 🐺🐺

15. Antti Lappalainen Suden jäljet

16. Helena Waris Uniin piirretty polku 🐺🐺

Huonojen muistiinpanojen vuoksi poikkeuksellisesti tällä kertaa ilman kommentteja, arvioin vain parhaat lukukokemukset. 

Eniten miellytti Suden raudat ja Kaniikki Lupus, jossa muistelen että Lupuksen perässä oli yhdellä matkalla susiakin. Pauliina Sutta aion lukea myöhemminkin. Susikoskessa ei tainnut olla susia, mutta metsästettiin susien ruokaa, hirviä. 

Kiitokset haasteesta Nerium Black. Viihdyin suuresti haasteen parissa. 

Marttojen lukuhaaste 2020

Marttojen lukuhaaste 2020 suoritettuna.  

Se tuli täyteen erityisemmin yrittämättä, mutta haasteen toisena tekijänä tietty haaste kohtien pääpiirteet oli koko ajan muistissa. Ilmastokohtaan ei tänä vuonna tullut luettua kuin yksi kirja, kun viime vuonna tuli luettua isompi määrä.

1. Kirja, jossa metsällä on tärkeä rooli:

Hanna Kökkö Anterin aarre (Anterinmukka sijaitsee Sodankylän kunnan alueella. Manu seurueineen saapui alueelle Raja-Joosepista, missä Manun isän uusi tyttöystävä on rajavartiana. Alku- ja paluumatka tehtiin mönkijällä, mutta keskivaiheilla vaellettiin luonnossa rinkat selässä. Aarrettakin vähän etsittiin seikkailun aikana, ja tietysti löydettiin geokätkökin). Tämä oli ehdottomasti metsäpitoisin metsässä tapahtuvista kirjoista tänä vuonna. 

Timo Sandberg Kullanhuuhtoja (Heittola lähtee Lappiin tutkimaan epämääräistä kuolemaa ja paljon tietoahan siitä kertyykin). 

Martin Wilmark Polkupyörän arvoitus (Wilmarkin sarja on ollut kiva välipala paksumpien kirjojen välillä, nyt olen kuunnellut näitä muutaman, onkkeksi sarja on mittava.)

2. Talvisodasta kertova kirja:

Sanna-Leena Knuuutila Ne lensivät tästä yli (hyvin kirjoitettu selkokirja)

Pekka Jaatinen Suomussalmi.

Eeva Kilpi Talvisodan aika Kilven lapsuuden muistoja. 

3. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja:

Gretan tarina – Et ole koskaan liian pieni tekemään suuria asioita – Greta Thunbergin elämä. (Lastenkirja)

David Attenborough, Yksi elämä, yksi planeetta (paljon luontoa nähneen miehen eläkepäivien tilitys huomioistaan, paljon on muuttunut).

4. Kirja, joka sivuaa Väinö Linnaa:

Petri Sarjanen Sinä olet Rokka (kirja Viljam Pylkkäästä, joka oli Väinö Linnalla Rokan esikuva, tätä kirjaa piti kyllä oikein miettiä. Muistin, että olen varmasti lukenut jonkun Linnaa sivuavan kirjan, mutta tämä ei tullut mieleen edes ensi selailulla kun katselin lukemani kirjan kannet läpi. Hyvä kirja tämä silti oli, vaikkei heti muistunutkaan lukemistani 380 kirjasta.)

5. Runokirja:

Nils-Aslak Valkeapää Aurinko, isäni

Lauri Viita Runo puhuu

Antti Holma Kauheimmat joululaulut ja Kauheimmat runot

Arvo Salo Oura ooppera

Kaarlo Sarkia Velka elämälle

Kari Levola Valvon että nukut

Mariska Määt ja muut

Karl August Tavaststjerna Valikoima runoelmia

Anna-Mari Kaskinen Joulun lahja

Francesco Petrarca Il Canziniere (vasta nyt tajusin, että kirjoittaja ei ole Francesca, mitä olen aina ihmetellyt, kun Francesca on nainen)

Pentti Saarikoski Mitä ne puhuu (pahoittelut, ei musta tullut Saarikoskirunousfania vieläkään).

Eino Leino Kauneimpia runoja, osa 1 Talvipäivän painuessa

Paavo Haavikko Tiet etäisyyksiin

Mikko Karhu Povitaskurunoja

Heli Laaksonen Aurinko, Porkkana, Vesi

Katri Vala Sininen ovi

Jouni Hynynen Mies katoaa

Johan Johansson Erik Johans Poesi

Susinukke Kosola Avaruuskissojen leikkikalu

Anja Erämaja Kuuluuko tämä teille

Edith Södergran Syyskuun lyyra

Tom Kalima Peilistä katsoo varis

Aura Nurmi Leijonapatsailla

W. Silva Säröjä Purppuranpunaisessa järvessä

6. Kirja Saharan eteläpuolisesta Afrikasta:

Miika Neulaniemi Sähköpostia Sambiasta (tanssiopetusta/opiskelua Sambiassa)

Harri-Pekka Pietikäinen Pinnan alla – elämäni valkohain kanssa (häkkisukellusta haiden seassa Etelä-Afrikassa, kertoo enemmän tuntemuksista kuin Afrikasta, vaikka sijoittuukin pääosin Afrikkaan)

Alexander McCall Smith Olemmeko sukua ja Kaiken kirjavaa karjaa

7. Kevyttä kesälukemista:

Sinikka Nopola, Likka, äite ja rouva Obama (Nopolan hauskat tamperelaiskirjat ilahduttavat aina).

Saana Saarinen Siirtolapuutarhan varjoissa (dekkari, mutta sopivan kevyt lomalle. Kirjassa kerrotaan, että Viola Gras lähtee juttukeikalle Espoon Westendistä Helsingin ulkopuolella olevaan siirtolapuutarhaan, mutta paikalliset ovat tunnistaneet puutarhan Pakilan siirtolapuutarhaksi, tiedä sitten pitääkö paikkaansa.)

Elizabeth Adler Monte Carlon jalokivet (ryöstö ja murha, pääasiassa kuitenkin parisuhdeongelmien ratkontaa, shoppailua ja laihdutusvinkkejä. Kirjassa seikkaillaan pääosin Ranskan Monte Carlossa ja Intiassa.)

Tove Jansson Haru, eräs saari (lomalla on kiva lukea saarista, itselleni tämä oli kevyt, ehkei kaikille ole. Wikipedian mukaan Haru sijaitsee Pellingissä Porvoon edustalla).

8. Nuortenkirja:

Siri Kolu Me Rosvolat-sarja (ihqu)

Heidi Kökkö Kätkö -sarja geokätköilevistä nuorista

Kreetta Onkeli Kesä autokorjaamon yläkerrassa

Jörn Lier Horts Kultaisen kellon arvoitus ja Vedenalainen arvoitus (kirjat ovat norjalaisia nuortenkirjoja).

Nei Noguchi Finlandia 1 (magna, jossa japanilainen tyttö lähtee tonttukouluun Suomeen)

Enid Blyton Seikkailujen laiva, Viisikko kesälomalla, Kadonneen kaulakorun salaisuus

9. Fantasiakirja:

Barbara Cantini Mortina- sarja, esim. Mortina ja Aavepoikakaveri (kolme kirjaa olen kuunnellut BookBeatista, lisää taitaa tulla. Villa Tuonelassa asuva Mortina on zombi-tyttö ja Aavepoikakaveri on aave)

Tove Jansson Muumi Peikko ja marssilaiset (ehkä marssilaiset ovat scifiä, mutta ei ne muumitkaan ihan reaalimaailmassa elele, joten kirjaan tämän fantasiaan)

Mainittakoon myös yksi tietokirja, jonka voisin hyvinkin sijoittaa fantasiaksi: Sarah Ford Mitä yksisarvinen tekisi? Opas sadunhohtoiseen elämään (mihin tällaisen opaskirjan muuhun sijoittaisi kuin fantasiaan… mutta oikeesti tässä oli kyllä hyviäkin vinkkejä, vaikka yksisarvisiin en taida uskoakaan)

10. Kirja tarttuvasta taudista:

Albert Camus Rutto (kirja kertoo siitä, kuinka ruttoepidemia jylläsi Algeriassa Oranin kaupungissa, ja mitä siitä paikallisille seurasi. Kirja oli loistavaa korona-ajan luettavaa ja ihmettelin miksi en ollut tarttunut tähän kirjaan aiemmin. Sivullistakin yritin lukea, mutta se ei vielä onnistunut.). 

Paolo Giordano Tartunnan aikaan

Kohtaamisia koirapuistossa

Kotini lähellä on pieni koirapuisto, mutta kesti pitkän aikaa, ennen kuin huomasin sen olemassaolon. Kun ei ole koiraa, ei tuollaisiin asioihin kiinnitä huomiota. Se koirapuisto ei omaa houkuttelevia penkkejä eikä reipasotteista koirapuisto-ohjaajaa. Harmi sinänsä, sillä romaaneista päätellen sellaisissa koirapuistoissa sattuu ja tapahtuu. 

Kuva: Kävin koirapuistossa.

Ensimmäinen koirapuistokohtaamiseni tapahtui Markku Ropposen opastamana. Kirjassa Koirapuistoromaani päähenkilö saa uuden työpaikan koirapuisto-ohjaajana. Päähenkilön koira Vauhkonen pääsee tietysti töihin mukaan tämän unelmaduunin pelipaikalle. 

Pian alkaa sattua ja tapahtua. Monenlaisia käänteitä tapahtuu kirjan aikana, niin päähenkilölle kuin Vauhkosellekin. 

Kirja on aito veijariromaani ja sellaisena hauska lisä suomalaiseen kirjallisuuteen. Olen lukenut lähes kaikki Markku Ropposen kirjat ja niissä oleva viipyilevä huumori ja Hippu-koira ovat antaneet pohjaa tähän teokseen.  

Täydet 10 pistettä genressään. Tykkäsin. Ja tykkään edelleen. Aina koirapuiston ohi kulkiessa tulee mieleen tämä kirja. 

Kun olin saanut luettua Koirapuistoromaanin, pomppasi kirjaston esittelyhyllyllä silmään Sofi Oksasen Koirapuisto. Vaikka olen vältellyt Oksasta vuosikaudet (koska kaikkien lukupöydällä olevat myyntimagneetit eivät nyt vain kiinnosta), päätin tarttua härkää sarvista. Tämä satunnainen kohtaaminen oli ilmiselvästi tähtiin kirjoitettu kohtalon sormen osoitus --> LUE MINUT, joten olihan kirjaan pakko tarttua. Lisäinnostusta toi se, että en ollut käynyt soffamatkalla vielä Ukrainassa ja sekin asia tietty piti korjata. 

Pakko todeta, että Oksasen Koirapuisto oli täysin erilainen kuuntelukokemus, mitä Ropposen Koirapuistoromaani. Itse tarina oli loistava ja sijaissynnyttäjät melko ajankohtainen aihekin. Tosin ajankohtaiset yhteiskunnalliset aiheet nostavat yleensä olemattomat käsivarsikarvani pystyyn. Vaikka karvoja ei juuri ole koskaan ollut, niin geeneissäni on ilmeisesti kuitenkin anturit karvojen pystyyn noston tuntemiselle. 

Sen sijaan en pitänyt tavasta, jolla tarina kerrottiin. En tiedä, olisiko romaani toiminut paremmin luettuna kuin kuunneltuna, mutta kuunneltuna tuntui siltä, että kertoja panttaa koko ajan lukijalta tietoja. Yleensäkään minua ei puhuttele se, että salailutarkoituksissa palataan koko ajan menneisyyteen. Oma ajatukseni on, että jos sipulia pitää kuoria, kuoritaan se reilusti, kuten Joël Dickerin romaanissa Totuus Harry Quebertin tapauksesta. 

Mutta palataan Koirapuiston reunalle. Tykkäsin siis tarinasta. Kaksi naista istuu koirapuiston laidalla ja keskustelee menneestä. Menneisyydessä on paljon. Lapsuus. Kansainvälinen ura. Työ, joka on pakko hoitaa. Perhe. Lapset, joita ei saatu ja saatiin kuitenkin. 

En ole lukenut muita Oksasen kirjoja, joten siinä suhteessa minulla ei ole vertailupohjaa. Kevään aikana katselin useamman kerran hänen videolähetyksiään. Niistä tykkäsin kovasti. Koska tapanani on antaa toinen mahdollisuus, on sangen luultavaa, että Oksanenkin sen saa. 

Kuva: Eväsretkellä erään turkulaisen koirapuiston
tuntumassa Kakolanmäellä, huhtikuu 2019

Lukiessani mietin, että kuinka vähän Suomessakin kirjoitetaan koirapuistoista, vaikka nykyään koiria on "melkein joka kodissa" ja puistoissa vieraillaan tämän tästä. 

Kirjoissa kirjoitetaan ylipäätään harvoin arjen askareista. Jos päähenkilö vie koiran lenkille, tiedetään heti, että lenkillä tapahtuu jotain, usein pahaa, tai sitten romanttinen kohtaaminen nilkan nyrjähtäessä tai ainakin naapuri tulee juoruilemaan jostain. Joten jään odottelemaan kirjaa, jossa talutetaan koiraa tai käydään koirapuistossa, mutta kuitenkaan ei tapahdu mitään pahaa. 

Iltalenkillä hevostalleilla

Julia 7.9.2007 0:36

Kello on jo vaikka mitä, mutta lähden silti iltalenkille. Yön musta pimeys kietoutuu ympärille kuin vaippa. Illan kevyen sateen jälkeen maa tuoksuu syksylle. Uudet vaaleanpunaiset kaupunkikumisaappaat tuntuvat jalassa mukavilta. Ja yö on pitkästä aikaa lämmin. Kävellessäni katselen taivaalle: Otava, Kassiopeia, Orionin vyö, Linnunrata. Miten linnunrata näkyykään täällä maalla niin kirkkaana!

Kävelyreittini kulkee metsäpolkua kohti tallia ja kohdalle tullessani päätän kurkistaa, mitä Zephyrille kuuluu. Jotkut sanovat sitä Matiksi, jotkut mustaksi, mutta minulle Zephyr on aina Zephyr. Tallin ovi on luonnollisesti lukossa, mutta pääsen sisään omalla avaimellani. Yllätyksekseni en ole yksin, vaan tallissa on joku muukin. En tunne häntä entuudestaan, joten tyydyn moikkaamaan. Hevonen, jonka luona vieras on kantava. Kaiketi sen aika on tulossa.

Zephyrin talli on tältä ovelta katsoen ensimmäisten joukossa, ja hän huomaa heti tuloni. Tapansa mukaan se päristelee turvallaan hassuja ääniä ja irvistää minulle. Mistä ja keneltä lie tapansa oppinut. Yöllä ei ole tapana herkutella, mutta ystävien on tapana keittää kahvit kun tavataan pitkästä aikaa, joten mikäpäs siinä. Kaivan taskustani matkaevääni: kauraleivän ja porkkanan palaset ja jaan ne Zephyrin kanssa. Porkkana maistuu meille molemmille.

Kaivan taskusta kamerani ja otan muutamia kuvia Zerhyristä yövalaistuksessa. Yhtäkkiä huomaan haukottelevani ja päätän lähteä höyhensaarta kohti. Taputtelen Zephyriä lavoille ja rapsutan korvista. Lupaan palailla joku ilta. Lähtiessäni tulee se toinenkin tallivieras samaan aikaan kanssani ulos ja vahvistaa epäilyni tulevasta varsomisesta. Kaikki oli kuulemma kunnossa. Ihailemme yhdessä tovin hiljaista maalaismaisemaa ja kirkasta tähtitaivasta. Toivottelemme hyvää yötä ja kauniita unia. Vasta pitkän tovin metsäpolkua käveltyäni tajuan, että unohdin kysyä vieraan nimeä. Itse asiassa, en ole edes varma, oliko se tyttö vai poika. Tallissa oli hämärää ja ulkona vain tähtien valo. Kävelylenkin jälkeen nopea hammaspesu ja nopeasti sänkyyn. Päätä tyynylle painaessani huomaan, että hiuksiin jäi tallin ja ulkoilman haju.

Kuvan heppa ei liity mitenkään tähän tarinaan, Kuva KV2014

Julia 14.9.2007 0:55
Ihanan illan päätteeksi päätin kävellä vielä tallille, ja viedä Zephyrille muutaman tuoreen magnoldinverson. Se rakastaan niitä, ja onnistuin saamaan niitä ystävältäni, jonka luona kävin eilen. Yllätyksekseni huomasin, että tallin oveen oli tullut uusi lukko, johon minulla ei ollut avainta. Zephyr hirnahteli oven takana aistiessaan minut ja magnoldinversot, mutta ei auttanut... kun ei pääse sisälle, ei pääse. Varmuuden vuoksi kiersin toiselle ovelle. Ja siellä olikin lappu muutosta. Zephyrkin näkyy olevan menossa Safiirin tallille. Hmmmm. Pohdiskelin itselleni. Safiirin tallille? Olen sen verran uusi tällä kylällä, että en ole kuullutkaan sellaisesta tallista. Missähän sellainen mahtaa olla.

Jätin ovelle lapun, jossa pyysin jättämään osoitteen, ja ovenkahvaan magnoldiversopussin. Zephyriä varten. No, kaiketi joku kertoo, missä talli on. Onneksi ilma oli hieno, ettei tullut tehtyä turhaa lenkkiä :) Pientä sievää tihkusadetta. Upea kumisaapaskeli! Pirteät, kirkkaankeltaiset nilkkurikumisaappaani tuntuivat jalassa hyvältä ja juuri sopivilta metsäpolulle sateen jälkeen. Kannattava kaupunkituliainen.

Julia 14.9.2007 20:48

Jälleen iltalenkillä pinkeissä kumppareissa. Kävelin ensin tuttua polkua Mustikkamaan tallille. Siellä ovet olivat avoinna ja tallit tyhjillään. Onneksi Ansku oli jättänyt ovelle ohjeet mistä löytää uudelle tallille, eikä matkakaan ollut kovin pitkä. Matkan varrella oli mielenkiintoisia ja kuvauksellisia paikkoja, joten luulen, että käynneistä tallilla tulee jatkossa vieläkin mukavampia, kuin Mustikkamaalla käynneistä. Ensi kerralla pitää ehdottomasti ottaa kamera mukaan! Pienen kukkulan päältä katsottuna vaahteroissa oli upean punaisia sävyjä, mikä ei tietty ole ihme, sillä onhan jo ollut yöpakkasia.

Kuvituskuva: ChatGpt 2026

Runsaan tunnin kävelyn ja maisemien ihailun jälkeen saavuin sitten Safiirin tallille. Piha oli ihanan siisti ja kaunis, ja talli hohteli uutuuttaan. Liekö juuri valmistunut vai peruskorjattu, en tullut kysyneeksi. Pihassa riitti vihreyttä, puita ja pensaista. Erityisen kaunis on mielestäni tallin seinustalla kasvava iso juhannusruusupensas, jossa näkyi muutamia kukkiakin, vaikka on jo syyskuu! Tuumin, että pihassa ja maastossa riittänee ihailtavaa useammiksikin päiviksi, joten siirryin tallin puolelle. Kun astuin sisään talliin, kuulin heti, missä Zephyrin pilttuu oli. Samalla paikalla, kuin Mustikkamaallakin. Voi sitä tömistelyä ja hirnumista! Ihan kuin ei oltaisi kuukausiin nähty. Magnoldinversoilla lahjominen taisi auttaa.

Taputtelin Zephyriä ja haroin sen tummaa harjaa toistellen innoissani sen nimeä ääneen, kun takaani kuului pienen pojan tomera ääni. "Ei se ole mikään Zephyr, se on Matti." Ja totta tosiaan, pilttuun ovipielessä oli kyltti, jossa luki Matti ja alla pienemmällä Safiirin-Legenda. Tarkistaessani asiaa kantakirjasta, totesin, että tosiaankin asia oli niin. Muutossa oli ilmeisesti löytynyt hevosen oikeat paperit. Sanottiinhan Mustikkamaallakin Zephyriä Matiksi, mutta minulle se oli Zephyr. Nyt näyttää siltä, että on siis totuteltava nimeen Matti, vaikka luulen, että joskus Zephyrikin saattaa vielä huuliltani lipsahtaa. Se kun on niin pehmeä nimi. Yhtä pehmeä, kuin vasikan turpa.

Kotimatka Safiirin-tallilta oli lyhyempi kuin tulomatkani Mustikkamaan kautta, mutta silti upea iltalenkki. Vielä upeampi se olisi ollut, jos sen olisi voinut ratsastaa!

*  *  *
Vanhoja tekstejä tänne blogiin siirrellessäni törmäsin muutamaan itselleni täysin unohtuneeseen kirjoitukseen. Tämän tarinan pätkän kirjoitin sukulaistytön hevosblogiin, kun hän pyysi sinne hevosaiheisia tarinoita.