Ekonomistina olen kiinnostunut taloustieteestä, vaikka se ei koskaan ole tuonut euroakaan eläkesäästöihini. Sen vuoksi jännitän joka vuosi yhtä paljon taloustieteen Nobel-palkinnon saajaa kuin kirjallisuudenkin. Aika harvoin kumpikaan vuoden arvauksistani osuu oikeaan. Saint Lucia on erityisen kiinnostava tästä Nobel-näkökulmasta. Maa on pieni, melkein pikkuruinen, mutta sieltä on silti löytynyt palkinnon saajaksi niin kirjailija kuin taloustieteilijä. Toki se ei ole maailmanlaajuisesti ainutlaatuista, onhan esimerkiksi Suomellakin (pieni tai keskisuuri maa tämäkin) palkinto molemmista (F.E. Sillanpää ja Bengt Holmström).
Kun puhutaan pienestä maasta, niin mittakaavaa on hyvä tarkastella heti alkuun. Saint Lucian maapinta-ala pienine sisävesineen on pienempi, kuin Porvoon maapinta-ala tätä kirjoittessani 2026 keväällä. Saint Lucian maapinta-ala sisävesineen on 616 neliökilometriä, Porvoon maapinta-ala ilman merivettä on noin 650 neliökilomertiä.
Kun mittakaava on näin asetettu kohdilleen, voidaan todeta, että Saint Lucian Nobel-tiheys on omaa luokkaansa.
Millainen maa sitten on tämä pieni maa, jolla on ollut antaa meille kaksi Nobel-voittajaa?
Se on saarivaltio Karibianmeren Pienillä-Antilleilla Saint Vincent ja Grenadinien sekä Martiniquen välissä. Asukkaita saarella on noin 179 tuhatta. Suomalaisessa mittakaavassa se sijoittuu asukasluvultaan Turun ja Jyväskylän välimaastoon. Maan pääkaupunki on Castries.
Saint Lucia on kielellisesti mielenkiintoinen maa. Maa on vaihtanut isäntävaltiota historiansa aikana peräti 14 kertaa. Vuorotellen se on ollut Britannian ja Ranskan alaisuudessa. Maa itsenäistyi vihdoin 1979, mutta koska se kuuluu Kansanyhteisöön, sen kuningas on tätä kirjoittaessa Charles III.
Walcott voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1992.
Minulla on ollut pienen ikuisuuden ajan (kohta kymmenen vuotta) lukupinossa David Walcottin Another Life. Lukemisen aloitin varsinaisesti noin vuosi sitten ja nyt vihdoin se on täytetty.
Itselleni on ollut ongelmana se, että en juuri jaksa lukea englanniksi muuta kuin fantasiaa. Jostain syystä englanniksi lukeminen väsyttää aivojani paljon enemmän kuin esimerkiksi ruotsiksi ja saksaksi lukeminen. Heikompi italiakin on kevyempää kesälukemista, kuin englanti, mitä kuitenkin osaan eniten. Hassu juttu, mutta luulen sen johtuvan siitä, että englantia puhutaan ja kirjoitetaan niin eri tavalla. Siinä täytyy osata sekä kirjoitusasu että ääntäminen.
Kun olin kielikylpenyt viisi kuukautta katselemalla aasialaisia elokuvia englanniksi puhuttuna tai tekstitettynä, päätin, että sekin elämänkokemus pitää nyt hyödyntää ja vihdoin lukea puuttuvat maat. Saint Lucia osui valinnaksi ensimmäisenä ja se taas johtuu siitä, että satuin törmäämään listaan pienten valtioiden kulttuureista.
Pelkkä kevyt päätös ei johtanut rutiineihin, joten nyt, vuoden lielikylpemisen jälkeen sateisena syyskuisena aamuyönä päätin, että tämä on se päivä, jolloin luen loput 89% kirjasta.
Kielikylpemisestä on ollut kieltämättä apua uutisten kuuntelussa ja tavallisen tekstin lukemisessa, mutta tämän teoksen kohdalla perin paljon olisi jäänyt ymmärtämättä ilman kääntäjää.
Otan esimerkiksi eläimet, joita tekstissä on enemmän kuin pienessä eläintarhassa. Tiedän kyllä ketut, liskot ja kuningaskalastajat, gibbonikin tunnistan apinalajiksi, mutta en tajunnut että poikien 'gibboned' kulkeminen kadulla oli keikkumista kuin gibbonit. Puhumattakaan sitten koista, surviaissääskistä tai muusta, mihin en ole törmännyt fantasiakirjoissa tai koulun penkillä. Miksi muuten koulussa ei opetettu niitä 1970-1980-luvuilla? Opetetaankohan nykyisin...
Muutenkin tuntui siltä, että Walcott oli ex-anoppini kanssa hengenheimolainen, mitä tulee sanojen keksimiseen silloin, kun sopivaa sanaa ei ollut heti mielessä, jos kohta sellaista olikaan olemassa. Sanon tämän hyvällä, sillä ihailin anoppini kieltä ja meillä synkasi muutenkin hyvin. Myös Walcottia ihailisi vielä enemmän, jos joku olisi ymmärtänyt kääntää teoksen puolestani.
Mutta kyllä kirjasta oppi jotain Saint Luciasta ja sen ihmisten tavata katsoa maailmaa. Esimerkiksi:
"Pilvet käpristyivät reunoiltaan kuin loppuun palaneet paperit,/ puhelinlangat lauloivat pylväästä pylvääseen/ pilkaten perspektiiviä./ Kuumuden muuri,/ milloin uhkaavana, milloin perääntyvänä varkaana,/ vetäytyi taaksepäin jokaisella askeleella,/meri oli samalla tasolla kuin katu."
Paljon enemmän olisi varmaan pitänyt pysähdellessä lukiessa ja googlettaa villisti. Mielestäni olen lukenut paljon vähän kaikesta, mutta vaikka Raamattukin Apokryfeineen päivineen olen lukenut kerran kokonaan (sukutaulut kyllä harpoin) ja paikoitellen ueamminkin.
Mutta niin oli vaan Assyrian sotapäällikkö Holofernes päässyt unohtumaan, mies, jonka Judith surmasi. Tuttu ei ollut myöskään Caravaggion maalaus siitä kun Judith leikkaa päätä irti.
" Näen hänen askelluksensa,/ yhtä armottomana kuin tuon pellavankeltaisen sadonkorjaajan,/ Judithin,/ Holoferneen lyhty kädessään."
Helppojakin kohtia löytyy, mutta ei nekään kaikki ihan helppoja ole, kuten vaikka tämä rakastumisen varhaisesta hetkestä, kuin rakastumisen aamusta, kertova kohtaus, joka voisi olla kenen tahansa nuorukaisen tanssien jälkeisen aamun tunnelma vanhempien kotona, mutta otsan metallinhohtoinen henkisyys on selvästi Walcottia...
"Minä keitän kahvia./ Valo, kiivaampana kuin aamunkoitto, kärventää hiusteni pehmeät, untuvaiset reunat, ja kuumuus päällystää otsani niin, että se kiiltää./ Sen hiki yhtyy viekkauteni kiihkoon./ Äiti, minä olen rakastunut."
Kirjan voi toki lukea miten vaan, mutta itselleni enemmän nautintoa olisi tuoneet valmiit lähdeviitteet, niin ei olisi tarvinnut esimerkiksi miettiä, mitä yhteistä olikaan Anna Ahmatovalla ja Boris Pasterakilla. Neuvostoliittolainen runous kun ei ole vahvinta tietämysaluettani, vaikka luinkin Neuvostoliittolaisia nykykirjoja 1980-luvulla. Niistä muuten nykyisin latvialaisen Bellsin Häkki oli paras, vahva suositus sille.
Van Goghin ja Gauguinin värimaailma sentään tunnistin posliininmaalauskauteni taideinnostuksen vuoksi.... Aikamoinen kulttuuri kuluttaja täytyy olla, jos kaikki kohdat ymmärtää suveneeristi, olipa kielitaito mitä oli.
Mutta ei lukeminen pelkää tuskaa ollut. Välillä hykertelin hienojen kielikuvien, mielleyhtymien ja tuokiokuvien äärellä:
"Säleverhot sulkeutuivat kuin laulajan silmät. "
Koska kirja on omaelämäkerrallinen, siinä esiintyy myös muita tunnettuja ihmisiä yksi niistä on Saint Luciassa elänyt taidemaalari Dunstan St. Omer, jota kirjassa puhutellaan nimellä Gregorias. Hän oli Walcottin ystävä jo lapsena. Muut kolme päähenkilöä ovat Walcott itse, Walcottin ja St. Omerin taideohjaaja Harry eli Harold Simmons sekä ensirakkaus Anna eli Andreuille Alcée.
Britanniassa, mihin Saint Luciakin tuolloin kuului, lakkautettiin orjuus 1834. Walcott kirjoittaa kirjassa, että sata vuotta myöhemmin saintlucialaiset ovat palanneet vapaaehtoisesti eräänlaiseen orjuuteen, jossa eurooppalainen kulttuuri dominoi paikallista kulttuuria.
Walcott ja St. Omer päättävät tehdä tälle jotain ja tekevätkin. Walcott kirjoittaa ja saa Nobelin palkinnon, St. Omer tekee upeita muraaleja ja kirkkomaalauksia.
"Siellä patriarkaaliset banyanpuut,köynnösten parran peittäminä, joista mustat koulupojatkeinuivat kuin gibbonit,hautoivat kuolleiden lehtien maustaman laguunin yllä,ja mangrovepuut, polviaan myöten vedessä,kyyristelivät kuin kotiloiden kerääjät ruskeilla, honteloilla jaloillaan,hajottaen ympärilleen punaisia sotilasrapuja,jotka rapistelivat etsiessään punatakkien lihaa.Lehdot oli sahattu,niiden symmetria ja ääriviivat murentuivat,kaartuvien kasarmiparvekkeiden alapuolella,joilta everstit viskinvärisessä valossaolivat katselleet vihreän välähdyksen, kuin liskon kielen,nappaavan viimeisen purjeen. Tänä iltanarivi rivin jälkeen oranssit leimat toistivatylennettyjen virkamiesten huviloita.Kuu tuli ikkunaan ja jäi siihen.... "
Itselleni kirjan lukeminen oli toisaalta nautinto (tykkäsin tavasta kirjoittaa ja kielestä ja kaikesta...) mutta toisaalta se oli myös hirveä ponnistus, sillä runojen kieli ei ollut helppoa ja joskus tuntui siltä, että Walcott oli keksinyt omiakin sanoja joukkoon, kun viralliset sanat eivät riittäneet, mutta se on luultavasti vain liian yksipuoliseksi jääneen kielitaitoni vika. Ilman kääntäjää tuskin olisin selvinnyt kirjasta näin laajoin tiedoin.
Kirjasta jäi samanlainen fiilis kuin Päättymättömästä riemusta. Ellei kirjan lukeminen olisi ollut niin työlästä, olisin aloittanut samoin tein alusta uudelleen.
Teksti julkaistu viikolla, jolloin julkaistaan Nobelin palkinnot. Edelleen jännitän sekä taloustieteen Nobelin että kirjallisuuden Nobelin valintaa.
