Miesten viikko 19.8. Mauno

Miesten viikko on nyt puolivälissä. Neljäntenä esiin nousevat Mauno ja Maunu. Maunosta tulee mieleeni ensimmäisenä VP Lehdon laulu Mauno Ylä-Mattila, ison talon ainoa poika. - "Naiset tilaa vielä Maunoa itselleen..." Vanha perinteinen nimi ei ole nykyään kovin suosittu. Vielä. Ehkä muutaman vuoden kuluttua Mauno-vaarit saavat etunimikaimokja lapsenlapsenlapsista. 

Kovin moneen Maunoon en ole kirjoja lukiessa törmännyt. Viime vuosilta muistan vain kaksi, Unto Katajamäen Vainaja verkossa. Sekä Harri Tuomela Vallila-sarjan kirjat, joista aiemmin olen lukenut Vallilan murhamammat. Nyt luin toisen osan, Vallilan veitsiyöt. 

Suosittelen aloittamaan alusta. 

Hyvä oli tämäkin. Miitta Mäki pestautuu väliaikaisesti poliisiin ja tutkii Vallilassa tapahtunutta raakoja murhia työparinaan rikosylikonstaapeli Mauno Luttinen.

Kirjat ovat kivan kepeitä murhakirjoiksi. Kaikenlaista tapahtuu siinä rikosta ratkoessa. 

Tätä kirjoittaessa oli viikko aikaa miettiä lukuhistoriaa, ja muistui mieleen pari muutakin mielenkiintoista Maunoa kirjojen kansien välistä. Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä -kirjan päähenkilö on Mauno Joensuu. Rakennusmestari kuten Kalle itsekin. 

Toinen mielenkiintoinen Mauno, Mauno Immo seikkailee Lasse Lehtisen kirjassa Valkoinen ihmissyöjä. Sen tarinaa en enää muista lainkaan. Muistan vaan että uutena pidin kirjasta kovastikin, kuten Lehtisen muistakin kirjoista. 

Kaiken kaikkiaan Mauno näyttää olevan tähän mennessä yleisin kirjahenkilö miesten viikon nimistä. 

*

Kirjailija Maunoja löysin vähänlaisesti. Niistä ainoa tuttu oli Mauno Saari, joka on kirjoittanut ainakin Juhantalon paperit kirjan, jonka olen lukenut kankaanpääläistä geokätköilymysteeriä varten. Se oli kyllä muutenkin ihan mielenkiintoinen kirja kansanedustajan vaiheista. 

Saaren kirjan Kuoleman kello pistin lukupinoon, vaikka thrillerit eivät olekaan suosikkejani. Kirjan ajankohtainen aihe EU ja Välimeri kuulostaa hyvältä. 

Kadonnutta arkkia metsästämässä

Koskaan ei tiedä, mitä löytää kun ryhtyy etsimispuuhiin. Tuo toteamus tuli mieleeni, kun viime vuonna googlettelin kankaanpääläisiä kirjailijoita. Eihän niitä montaa ole, mutta jonkun verran kuitenkin. Edellisen kerran olen etsiskellyt samaa tietoa noin 5 vuotta sitten ja silloin tietoa oli vähemmän tarjolla. Kirjaosumien määrä siis on kasvanut. Hieno juttu. Mutta se, mikä sai henkäisemään syvempään oli se, että Kankaanpäässä asuneesta maanmittarista ja hänen liiton arkun etsimisreissustaan oli tehty kirja. 

Kirjan kohteena oli Valter Juvenius ja kadonneen arkin metsästys ja sen kirjoittaja on Timo R. Stewart. Kirja oli ilmestynyt syksyllä 2020 ja ilmeisesti koronabreikkailun vuoksi en ollut huomannut sellaista tapahtumaa lainkaan. Kirjasta ei näemmä kerrottu Italiassa tänään -Twittersivuilla, vaikka kirjan aihe kyllä on sellainen, että se olisi voitu huomioida ulkomaillakin. Tosin ehkei ihan tuoreeltaan, kun suomen kielen kääntäjiä on maailmalla melko vähän. 

Kirjan esipuheessa on argeologi Eric H. Clinen sitaatti: 

Tietääkseni yksikään arkeologian ammattilainen ei ole ikinä lähtenyt etsimään liitonarkkia. 

Tuossa vakaassa uskossa olen itsekin ollut, jopa niin vahvassa, että olen ajatellut, että vähän vähemmänkin ammattilaiset olisivat sen puuhan jättäneet väliin. Maanmittari, runoilija, kääntäjä ja myöhemmin Viipurin Työväenopiston johtaja Valter Juvenius oli itselleni ennen tätä löydöstä vain runoilija. Edes Kankaanpää kytköksistä en tiennyt, ja aloin heti pohtia, josko Juvenius olisi Kankaanpään vuosinaan mittaillut myös omien esi-isieni peltoplänttejä. Luultavasti kyllä. 

Kirjaa lukiessa mietiskelin, että aikamoisen vaiherikas elämä Valterilla oli. Hän runoili Leonardo da Vincistä, jonka yksi säkeistön osa voisi olla hänen omaakin elämäänsä: 

Työhuone tää tuo mieleen 

monen riemun lauhan: 

Mä tuossa tutkin, tieteilin, 

sain runot soimaan. 

Juvelius oli monipuolinen mies. Ja sitkeä opiskeluissaan. Raamatun tukimiseen hän paneutui maanmittaustöissä maaseudulla, mm. Kankaanpäässä, missä pienissä taloissa yöpyessään hän lueskeli Raamattua, kun ei viitsinyt kantaa mukaan retkillään omia kirjoja. Raamattu löytyi jokaisesta töllistä. 

Hupaisa yhteensattuma on, että Juvelinin Raamatun tutkimuksiin liittyy myös Nostradamuksen ennustukset, joihin itse paneuduin viime vuosituhannen loppussa. Nostradamushan ennusti, että Pohjoisesta nousee uusi oppi, joka saisi paljon kannatusta kristittyjen, juutalaisten ja muslimien keskuudessa - ja mikäpä siihen olisi parempi paikka kuin Jerusalem. Juvelius uskoi löytäneensä tämän salaisuuden. 

Kun itse tutkin Nostradamusta, en paneutunut niinkään tuohon kohtaan vakavissani, mutta tulkitsin ennustuksia mm. siten, että kruunuprinssi William putoaa hevosen selästä ja loukkaa jalkansa niin, että ontuu loppuikänsä. Jossain vaiheessa kun hän on noussut kuninkaaksi prinssi Harry kaappaa vallan ja se on yksi lähtölaukaus lopun alulle. Itseni piti kirjoittaa tuosta fiktiota, mutta motivaatio meni, kun Johanna Sinisalo julkaisi Ennen päivänlaskua ei voi -kirjan, joka vesitti osan tarinani uutuudesta. Veikkaan, että Sinisalo kiteytti sanomansa paremmin, joskin häneltä jäi Nostradamus käyttämättä 😊.

Juvelin aloitti itsenäisen työuransa 1896 Turun ja Porin läänin nuorempana komissiomaanmittarina. Vuotta myöhemmin hän julkaisi ensimmäisen runokirjansa Kuvia ja säveliä, josta yllä oleva runositaatti on peräisin. Mainittakoon, että hänen tunnetuin runonsa lienee Jo karjalan kunnailla lehtii puu (1901).

Juvelin muutti puolisonsa kanssa Kankaanpäähän, missä hänelle alkoi tulla terveysongelmia. Ongelmia oli myös alkoholin kanssa ja seutukuntaa tuntevana on pakko myöntää, että on kunnioitettavaa, että Juvelin ylipäätään pystyi pitämään Kankaanpään vuosinaan useita pidempiäkin raittiuskausia. Tuohon aikaan esimerkiksi Samminmajassa joka kuului vielä Kankaanpäähän, oli useampikin palkattu poliisiksi etsimään salaviinankeittäjiä, joista pari löytyi (ja tuomittiin) omistakin sukulaisistani. Hän oli virkavappaalla useita kuukausia 1904-05  ja lopetti maanmittarin työt kokonaan 1907. 

Nykyihmisenä tässä mietiskelen, kuinka paljon Juvelinin terveysongelmat olivat oikeita ja kuinka paljon vain sitä, että hän halusi tutkia ja opiskella (väitöskirja hyväksyttiin 1906) sekä kääntää ja kirjoittaa runoja? 

Nämä työt sujuivat sairastelusta huolimatta niin, että 1909-1911 voitiin tehdä kaivauksia Jerusalemissa. Sellaisia ei pykätä pystyyn nykyisinkään tuosta vaan ja tuolloinkin ne vaativat paljon työtä jo etukäteen, vaikka kaivajat olivatkin paikallisia. 

Aikaa kului, kun etsittiin yhteistyökumppaneita ja ennen kaikkea rahoittajia, mutta vihdoin lokakuussa 1908 syndikaatti oli valmiina kasassa ja Valter Juvelin oli sen tieteellinen johtaja. Rahoitus oli mittava, sillä pelkästään valmisteluun päärahoittaja Parker sitoutui maksamaan nykyrahassa mitaten noin 100.000 euroa. Rahasta viis, sillä tuleva palkinto, liitonarkki, olisi jotain, mitä kukaan muu ei ole koskaan löytänyt ja tuskin löytääkään.

Samaan aikaan Valter muutti perheineen Viipuriin, missä otti vastaan Työväen opiston rehtorin työt. 

Kuva: Jerusalemista Unsplash Levi Meir Clancy

Mitä sitten kaivauksilla tapahtui ja miten kaivauksille ylipäätään päästiin kannattaa lukea kirjasta.  

*  *  *

Filosofian tohtori Valter Juvelin, joka myös Valter Juvana ja Heikki Kenttänä tunnettiin, kuoli maine puhtaana melko tasan 100 vuotta sitten jouluyönä 1922 45 minuuttia yli puolen yön keuhkokuumeeseen. Hän ehti elää vain 57 vuotta.  

Yksi syy, miksi Juvelinin Jerusalemin retkestä on kerrottu niin vähän, on se, että hän määräsi arkistonsa säilymään 50 vuotta koskemattomana. Niinpä tutkimukset alkoivat vasta 1970-luvulla. Kirjan kirjoittaja törmäsi aineistoon omaa akateemista tutkimusta tehdessään. 

Hörhiäiset

Vuoden 2022 Hörhiäinen tuli valittua melkein viikon kestäneellä Hörhiäisviikolla. Olin hoodeilla, mutta onnistuin välttämään monta tapahtumaa. Pistän kankean lähestymisen koronavuosien ja muissa merkeissä juhlitun viikon piikkiin. Parasta kuitenkin oli, että kesän kolmas kunta tapahtuma tuli näin suoritettua. En minä aiemminkaan välttämättä käynyt useammissa. Hyvä minä! 

Ensimmäiset hörhiäiset valittiin jo 1990-luvulla, mutta itse olen osallistunut vasta tämän vuosituhannen aikana. Veikkaan, että olen nähnyt noin 15 hörhiäiskukitusta, mutta harvoja valituista olen tunnistanut entuudestaan, koska en ole kankaanpääläisiä.

Hauskimmat hörhiäisvuodet ovat olleet ne, kun olen osallistunut tapahtumaan sukulaislasten kanssa olipa sitten kyseessä tivolin possujuna, narunveto tai öinen räp-konsertti.

Mieliinpainuvimmat esitykset olen nähnyt Rivieralla. Yhtenä vuonna nähtiin unkarilaista tulitanssia ja se oli todella mieleenpainuvaa. 

Tänä vuonna panostin eritoten kahvitteluun mm. lempikahvilassani Postellissa, mutta kuuntelin myös perjantai-illan Suurimaan konserttia ja tietty katselin Hörhiäisen kukitusta.

Pyörähteli torilla myös torstaina ja lauantaina. 

Muurin laajennuksen vihkiäiset jätin väliin, sillä lapsikuoroesitykset eivät puhuttele, ja itse muurin näin valmiina jo viime viikolla, kun tulin kaupunkiin.

Mikä sitten on se Hörhiäinen?

Kuvitteellinen, ahkera ja mielellään esiintyvä pörriäinen. Sillä on mustaa/keltaoranssia raitaa pitkin paitaa,  tupsukorvat ja pitkä piikki peräpäässä. 

Hörhiäisen patsas asustaa Leijonapuistossa runsaiden kukkaistutusten keskellä. (Kuva kesältä 2021).

Mikäli haluttaa lukea hörhiäisten heimoista, suosittelen erityisesti televisiosta tuttua Waldemar Bonselsin Maija Mehiläisen tarinaa sekä  Maja Lunden ilmastonmuutoskirjaa  Mehiläisen historia. Perheen pienimmille sopii togolaisen Magaliattiogbén piirtämä Mehiläinen - kirja. 

Keijuja siellä keijuja täällä

Mä en ole keijuihmisiä. Se tuli selväksi jo ekaluokan joulujuhlassa, jolloin musta tehtiin tonttu poikien joukkoon, kun muut tytöt sai olla keijuja. Syykin oli selvä, 40 kiloista ekaluokkalaista ei saanut mahtumaan koulun keijupukuihin, mutta tonttupukuja oli tehty kaiken kokoisia. Ei siitä traumoja jäänyt, sillä en ymmärtänyt silloinkaan, mitä typerät keijut tekee joululaulussa. Onneksi sitä ei soitella jouluradiossa - ei ainakaan Babbo Natale - jouluradiossa mitä kuuntelen. Mutta:

Hyvää iltaa, 

hyvää iltaa, 

pienet tontut te, 

Oomme tulleet 

kysymähän, 

leikittekö 

kanssamme. 

Kukin pikku tonttu saa, 

nyt meitä tanssittaa. 

Keijut ovat tuoneet mieleeni aina enemmänkin ilkeät ja itsekkäät otukset, vaikka posliininmaalausopettajakautenani viime vuosituhannella maalasinkin joskus hempeitä kukkakeijuja. 

Cristal Snown keiju Penni Pähkinäsydän on jotain keijun ja haltijan väliltä ja siksikin symppis. Sen voi päätellä siitä, että hänen äitinsä on toiminut nuorena haltijakummina. Peukalon mittainen Penny on vielä niin nuori, ettei ole vielä varmaa, onko hänestä tulossa ilkeä keiju, vai onko hän nyt vain välillä ajattelematon. 

Ensimmäisessä kirjassa Penni kavereineen leipoo kauhean kadotuskakun. Leipominen onnistuu hyvin, mutta isoäiti onneksi puuttuu peliin oikealla hetkellä ja pelastaa Pennin pulasta. 

Toisessa kirjassa vaivaa mörkökuumeen kirous keijujen kotitantereilla ja Pennistä tuntuu, että hänen "kilpakumppaninsa" Hilda on saanut myös mörkökuumeen. 

Itseäni sykähdytti, kun kirjassa puhuttiin Hörhiäisistä, joka on Cristal Snown kotikaupungin, kesän päätösjuhla, johon itsekin olen osallistunut usein. Tosin en juomalla tyrniolutta vaan enemmänkin kuljeskelemalla torilla lainattujen lasten kanssa. Muutamassa konsertissakin olen käynyt. 

Ihastuin Penniin ja hänen tovereihinsa ja toivon, että kirjailija (ja kuvittaja) ehtii muiden töiden ja geokätköilyn ohella kirjoittamaan monta jatko-osaa. 

Tein perjantain kunniaksi vuoden ensimmäisen kirjastoreissun ja lainasin näyttelyhyllystä Aino Havukaisen ja Sami Toivosen sarjakuvakirjan Keijut ei juo kahvia! (Huom! Nimen perässä huutomerkki, jos sellaista haasteessa kaivataan). Ajattelin nimen perusteella sen sopivan päivän keijuteemaan, mutta ihan lapsiperhearjen kirja tuo oli. Tosin tytöt ja perheen isäkin esiintyy siinä keijukuninkaallisina kruunuineen ja siipineen päivineen. Mukava kirja oli tämäkin, vaikka lapsettomana lapsiperhearki ei aina vitsiksi taivukaan. 

*   *   *

Kirjaan Cristal Snown kirjat kuntahaasteessa Kankaanpäähän Hörhiäisten ja Cristal Snown syntymäkotikunnan vuoksi. 

Kuva: Hörhiäinen Kankaanpään keskustan leikkipuistossa ja 2020 kilpailuun suunnittelemani  Hörhiäissukat mehiläiskennokärjillä. 

Heinäpaaleja ja oliiviöljyä

Italialaisia oliivilehtoja ja kankaanpääläisiä heiniä.

Satuin sattumalta lauantaina Kankaanpään kesätorille, minkä tuntumassa vietettiin MTK Kankaanpään 100-vuotisjuhlapäivää.
Paikalle oli tuotu erikokoisia traktoreita, heinäpaaleja ja kananpoikia. Kilpailla sai mm. pöllin suoraan sahaamisesta ja siitä mihin ruutuun vasikka tekee isommat tarpeensa puolen päivän jälkeen.

    

Innokkaimmat saivat kokeilla lypsämistä kahden utareen lypsyasemalla. Itsekin kokeilin vieläkö maitoa tai tässä tapauksessa vettä, utareista irti saisin. Emäntäkoulusta kun sentään on aikaa, ei reilu kaksikymmentä, vaan reilu kolmekymmentä vuotta, kuten serkkuni taannoin vuosipäivänä laskelmiani korjasi.   

Niin se aika rientää.

    

En tiedä, oliko vuosien saatossa ruostunut taito vaiko muisti, sillä sain herutettua ämpäriin vain muutaman pisaran, kun vieressä istunut pikkupoika sai pelkällä rutistuksella aikaan melkoisen tuloksen. Joku mielikuva on, että lehmän utareet olisivat himpun verran pehmeämmät kuin tämän leikkimielisen lypsyaseman muoviviritelmä. Hauska juttu joka tapauksessa.

Ihmettelin jälleen kerran nykytraktorien julman näköistä nokkaa. Itselleni siitä tulee mieleen aina julma, jättimäinen hämähäkki. Lieko mielikuva perua fantasiakirjallisuudesta: R.A. Salvatoren Musta haltia – ja J. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta –saagoista.

    

Suomalaiseen juhlaan kuuluu luonnollisena osana kahvit. Torilla tuttavat sumppia kovasti kehuivat, joten eikun jonottamaan. Seuralaiseni kehuivat kahvia ja pullaa maukkaaksi. Vehnä- ja sokeriallergisena jätin pullat väliin, mutta kerma olisi kahvin kanssa maistunut. Jotenkin olisin kuvitellut, että maaseudun ammattilaisia edustavan järjestön juhlakaffeilla pöydässä olisi kermaakin, mutta nykyään sitä näemmä saa vain siellä, missä on espressokone tai marttojen tilaisuuksissa, jos sielläkään. No. Menihän ne kahvit alas ilman kermaakin ja siinä sivussa kuuntelin venesjärveläisten nuorten 4H-yrittäjien herkkupyörän esittelyä. Täytyy todeta, että nämä erilaiset nuorisoyritykset ovat kyllä mainio keksintö.

    

Luin joku aika sitten Malva Nevan kirjoittaman dekkarin, joka kertoo italialaiseen maataloon vapaaehtoistyöhön lähteneestä suomalaisesta Leasta. Kirja italialaisine maataloustöineen toi oitis mieleeni kymmenisen vuotta sitten lukemani suomalaisten maastamuuttajien kirjoittamat kirjat Italiasta ja Unkarista. Siinä missä suomalaisella maatilalla tehdään heinää, puidaan viljaa ja säilötään mansikoita, poimitaan italiassa oliiveita ja säilötään erilaisia vihanneksia.

    

Valheiden pastoraalissa Lea tutustuu italailaisen maaseudun arjen ongelmiin, jotka näyttävät olevan samanlaisia kuin Suomessakin: pelkkä maanviljelys ei tahdo kannattaa eikä raskas puurtaminen maanviljelyksen parissa tahdo kiinnostaa nopean rikastumisen toiveita elättelevää nuorisoa.

    

Kirjan keskeisenä teemana murhan ohella on ihmiskauppa. Raskaasta aiheesta kerrotaan kuitenkin sen verran kepeällä otteella, että ainakaan itselleni ei kirjasta kauhukuvia jäänyt. Toisaalta, pakko myöntää, italialaiset ihmiskauppaongelmat eivät olleet minulle uusi asia vaan niistä on tullut luettua useampaankin otteeseen Repubblica –lehdestä. Myös Venetsiassa asuvan Donna Leonin on parissa dekkarissaan kuvannut ihmiskauppaa.

    

Romantiikan nälkäisille kerrottakoon, että kirjasta löytyy myös sitäkin.  

    

Taitelijanimen Malva Neva takana on kahden Italiassa asuvan suomalaisen kirjailijan, Marjatta Helisten ja Varja Lahdenperän yhteistyö ja sen vuoksikin sopii erinomaisesti Porin kirjaston lukuhaasteessa luettavaksi. Haasteen yksi kohta on nimittäin ”kirja, jossa on kaksi kirjoittajaa”. Itse kirjasin haasteeseen kuitenkin valitemani italialaisen kirjan kohtaan ”kirja, josta voi tehdä kirjanaaman”. Se oli Gianrico Carofiglion Silmät ummessa, joka sekin oli kelpo dekkari ja mukava poikkeus pitkästä aikaa, sillä päähenkilö oli asianajaja.

    

Italia on itselleni se maa, jonne voisin muuttaa eläkepäiviksi. Kesät voisi asua Suomessa, sillä Suomen kuumuus on riittänyt minulle aina loistavasti – myös tänäkin kesänä. Olen opiskellut italiaa muutamia vuosia, mutta romaanien lukemiseen ei kielitaitoni vielä riitä vaikka aina silloin tällöin tulee kokeiltua. Viimeksi kokeilin lukea tuttua Harry Potteria italiaksi. Tarpeeksi monta kertaa kun yrittää, niin joku kerta lukeminen onnistuukin, uskon minä.

    

Olen tätä ennenkin harrastanut mielenkiintoisia lukuprojekteja. Yhtenä vuonna luin viitisen kymmentä Italiaan sijoittuvaa kirjaa ja kirjoitin osasta kirjallisuusjutun Martat-lehteen. Tuon lukuprojektin aikana tutustuin soffalla ja parvekkeen lepotuolilla moniin italialaisiin kaupunkeihin, mutta maaseudun elämää kirjat eivät juuri avanneet. Siksi Valheiden pastoraali oli mukava täydennys aiemmin lukemiini kirjoihin ja antoi näkökulmaa vaikkapa siihen, miten niitä oliiveita loppujen lopuksi oikein poimitaan.

Geokätköilypitoista jännitystä

Kankaanpään Santaskylässä järjestettiin viime viikonloppuna peräti kahdet kisat: Aamupäivällä pidettiin Geokätköilyn avoimen luokan SM-kilpailut ja iltapäivällä oli Pesupallon heiton MM-kilpailujen vuoro.

    

Aktiivisena geokätköilijänä osallistuin luonnollisesti SM-kilpailuihin. Tanakalla täti-ihmisellä ei ole mahdollisuutta osallistua voittoa tavoitellen ihan kaikkiin SM-kilpailuihin, joten tässä oli meikäläisellekin oiva tilaisuus kokeilla miltä tuntuu kilpailla.

    

Hienoltahan se tuntui. Kilpailla. 

Viimeksi, kun olen ollut SM-kilpailuissa, olin yhtenä järjestävistä tahoista. Kyseessä oli Mikkelissä järjestetyt Sukankudonnan epäviralliset SM-kilpailut. Niissä kudottiin sukkaa kävellessä ja lopputuloksen ratkaisi kudotut kerrokset ja kävelty matka. Nopeimmat kutoivat osan sukan kantapäästä ja kävelivät nelisen kilometriä. Lisäpisteitä sai jos osasi ryystää kierrosten välissä kahvia oikeaoppisesti tassilta.

    

Santaskylän kisoissa siis geokätköiltiin. Tai oikeammin kierrettiin metsäpolku, jonka varrella oli kysymyksiä geokätköilystä.

    

Nimimerkillä Muija geokätköilevä merikarvialaiskätköilijä voitti ykköspalkinnon, johon pokaalin ja tittelin lisäksi kuului optio järjestää ensi vuonna vastaava kilpailu omalla paikkakunnalla.

- Kuvaskankaan urheilukenttä olisi luonnollinen valinta kisojen pitopaikaksi, kertoi voitostaan tyytyväinen Muija.

    

Vähältä oli, että kilpailut eivät menneet muihin maakuntiin. Toiseksi tuli nimittäin Kippa Etelä-Karjalasta ja kolmanneksi Hämytin Pirkanmaalta. Itse sijoituin hienosti pistesijoille, ollen kahdeksas.

Geokätköilypainotteisen viikonlopun täydensi upea ilma ja sen suomat lukuhetket ulkona. Lukemiseksi olin valinnut mm. Hanna Kökkön kirjoittama kirja Kätkö. Se on ensimmäinen osa 13-vuotiaan Manun geokätköilyharrastuksesta kertovasta kirjasarjasta. Sarja oli itselleni entuudestaan ihan outo ja törmäsinkin kirjaan vahingossa kirjaston nuorten osastolla. Siellä tekee aina silloin tällöin mielenkiintoisia löytöjä. Ensimmäisen kirjan tapahtumat sijoittuvat Hämeenlinnaan. 

    

Geokätköilyn ja rikoksen selvittämisen ohella kirjassa tutustutaan Manun ja Helmin rakkaustarinan ensi metreille. Tätä kirjoittaessa sarjasta on ilmestynyt kuusi kirjaa, joista uusin, Megamysteeri, kertoo Sastamalassa pidettävästä geokätköilyn Mega tapahtumasta. Sekin olisi ollut oivallista luettavaa viime viikonloppuna, sillä Porvoossa pidettiin tuolloin Suomen 8. Mega tapahtuma, johon päivän aikana osallistui noin 1300 kätköilijänimimerkkiä.

    

Kätkö ei suinkaan ollut ensimmäinen geokätköilyaiheinen rikoskirja, jonka olen lukenut. Jo pari vuotta sitten tutustuin Johanna Hulkkon Geoetsivät sarjaan, jossa päähenkilöt ovat Manua nuorempia. Suosikkini on kirjan päähenkilön, Raparperin, isä joka viherintoilee ja tarjoilee perheelleen mm. punajuurimehua. Se on viimeaikoina tullutkin usein mieleeni, sillä eräs sokeriton mehujää maistuu juurikin mielestäni punajuurimehulta. Geoetsiväsarjasta lukemista odottaa enää uusin, viimevuonna ilmestynyt Geoetsivät ja yksikätinen madonna, jota en ole onnistunut näkemään vielä vapaana kirjaston hyllyssä. Tämä onkin ilmeisen suosittu sarja siis!

    

Näiden pitkien aasinsiltojen kautta päästiinkin sitten vihdoin tämänpäiväisen aiheeni pääkirjaan eli Ursula Poznanskin kirjaan Vii5i, jonka luin talvella. Tämä itävaltalainen dekkari/thrilleri ei sitten enää olekaan mikään lastenkirja. Kirjan alkumetreillä löytyy nimittäin ruumis, jonka jalkapohjiin on tatuoitu koordinaatit. Geokätköilyn tapaan koordinaateista löytyy rasia, mutta siinä rasiassa on jotain aivan muuta kuin puhtoinen logivihko…

    

Jos pitää valita otanko luettavaksi perinteisen dekkarin vai thrillerin, niin normaalisti valinta ei kestä kauaa. Jätän yleensä psykologisen kauhun lukematta jos valittavana on perinteisempääkin salapoliisityötä. Niinpä luulen, että Vii5i ei olisi kulkenut repussani kirjastosta kotiin, ellei siitä olisi tehty geokätköä, joka piti ratkaista.

    

On aina hauskaa huomata, kuinka sattumalta, lähes vastoin tahtoa valikoitu kirja voi loppujen lopuksi olla kuukauden tai jopa vuoden lukupinon helmi. Näin kävi Viidellekin, sillä tuskin maltoin lopettaa sitä kesken. Toinenkin Poznanski tuli kokeiltua heti putkeen, mikä ainakin itselleni on merkki siitä, että kirjailijan tuotanto on lukemisen arvoinen.

    

Pienoinen pettymys kirjassa oli se, että kirjan poliisit eivätkä sen puoleen pahiksetkaan, tuntuneet erityisesti itävaltalaisilta. Tämä lukuprojektini on nimittäin osoittanut, kuinka virkistävää on huomata kirjailijan tekevän päähenkilöistä oman maansa edustajan ja välittävän lukijalle kuvaa rikostarinan ohella maansa arjesta. Poznanskin teoksessa tämä toiveeni ei mielestäni täyttynyt. Kirjan lukemisesta on nyt muutama kuukausi, mutta ilman Wikipediaa en olisi keksinyt, tapahtuiko kirjan salapoliisityö Saksassa, Itävallassa vai Sveitsissä. Oikea vastaus oli siis Itävalta.

*  *  *  *  *

Tämä päivitys jatkaa löyhästi kirjallisuuteen liittyvää blogiani ollen sarjan numero 2. Itävalta.

Blogini ensi vieraille kerrottakoon, että päätin viime vuonna, että osallistun 2017 Porin lukuhaasteeseen. Koska 30 kirjaa on perin niukasti joka päivä jotain lukevalle, ja koska pidän erilaisiin kulttuureihin tutustumisesta, haastoin itseni lukemaan kirjan jokaisesta maailman maasta. Ja koska normaalistikin luen pääasiassa rikoskirjallisuutta ja fantasiaa, pyrin siihen, että jokaisesta kirjasta löytyisi rikos, vampyyreitä tai keskiaikaisia ritareita. Aina parempi, jos kaikki kolme ovat edustettuna samassa kirjassa.

SuomiAreena Kankaanpään kesätorilla

Sateinen aamupäivä Kankaanpäässä vaihtui kulttuurikeskustelun myötä aurinkoiseksi. Taiteesta ja kulttuurista alueiden vahvuutena oli kokoontunut kuulemaan aikamoinen määrä ihmisiä.

Koska oltiin kulttuurikaupungissa, aloitettiin ja päätettiin tilaisuus luonnollisesti taiteella. Tällä kertaa Suomi-Italia musiikkileirin oppilaat musisoivat mielet vastaan ottavaisiksi.

Tilaisuudessa puhuttiin mm. kulttuurin saatavuudesta ja saavutettavuudesta. Kulttuuritarjonnassa kunnat eivät ole tasa-arvoisia. Jossain tarjontaa on enemmän, jossain vähemmän. Siitä taidettiin olla yksimielisiä, että kulttuuria pitäisi olla tarjolla joka kunnassa: ainakin jonkin verran.

Mielenkiintoisen näkökulman saavutettavuuteen lausui Helsingin Sanomien kuvataidekriitikko Veikko Halmetoja, joka oli sitä mieltä, että järjestäjällä on myös vastuu saatavuudesta, etenkin jos tapahtuma saa julkista rahoitusta. Esimerkkinä hän kertoi Kajaanin Runoviikosta, missä pari tapahtumaa on viety Sukevan vankilaan, koska vangeilla ei muuten ole pääsyä tällaisiin kulttuuritapahtumiin.

Itselleni tämä oli eittämättä tämän päivän "uusi ajatus". Olen aiemmin ihmetellyt, miksi esimerkiksi kaupunginorkesterit konsertoivat nykyään maalaiskunnissa. Nuoruudestani muistan koululla olleet teatterivierailut, jotka toivat teatterin Siikaisiin, kun siitä ei muuten päästy nauttimaan. Viimeaikoina olen huomannut, että erilaisia kulttuuritapahtumia ja näyttelyitä on viety myös sinne, missä ei asu sankkoja väkijoukkoja, mikä mielestäni on ollut hyvä asia, mutta kulttuurin käyttäjänä olen myös harmitellut, että näihin paikkoihin on mahdoton mennä ilman omaa autoa.

Surullista on, että kaikkiin kulttuuritilaisuuksiin ei riitä väkeä. Oman kylän tapahtumiin ei välttämättä innostuta menemään, vaikka naapurikunnan väki saapuu sinne sankoin joukoin. Sitä hyvää, mitä on lähellä ei arvosteta. Joskus tulee itselleni mieleen, ettei arvosteta niin kauan kuin se on olemassa.

Kulttuuri ja taide ovat asioita, joita jokainen ymmärtää omalla tavallaan. Oikeaa tai väärää tapaa katsoa ja kuluttaa ei ole. Nautinto tulee usein siitä, että antaa itselleen luvan vain katsoa tai kuunnella, pelkäämättä sitä ettei ymmärrä.

Tällaisena megatähtiä ihannoivan kulttuurin aikakautena unohdamme helposti pienen ja lähellä olevan kulttuurin. Suomessa ei ehkä vielä ole huomattu, että maailmalla näkyy tähtikulttuurin ohella merkkejä siitä, että paikallinen kulttuuri on nousussa.

Erityisesti alueellista kulttuuria pitäisi arvostaa paikallisesti, koska vain sillä tavalla kulttuuri tulee käytetyksi. Vastuu siitä, että kulttuurista puhutaan ja sitä käytetään kuuluu jokaiselle: niin Sinulle kuin minulle.

* * *

Kuvateksti: Taide ja kulttuuri alueiden vahvuutena keskusteluun osallistuivat Minna Sirnö (vas.), Veikko Halmetoja, Rauni Virtanen, Aapo Korkeaoja ja Pauli Sivonen.

Mistä on pienet säilykkeet tehty?

Sokeritopat kuvattuna Kankaanpään museon näyttelyssä

Mistä on pienet säilykkeet tehty?
Mistä on pienet näilykkeet tehty?
Sokerista, marjasista, hedelmistä, vihanneksista. 
Niistä on pienet säilykkeet tehty. 

Runon kirjoitin Marttojen perinnetietokeskuksen syksyistä sadonkorjuunäyttelyä varten 2010. Näyttelyssä oli esillä mm. sienistä ja säilönnästä kertova PowerPoint esitys.