Viime vuonna kuulin ensi kertaa säeromaanista. Loppuvuosi oli niin tiivis, että en halunnut mihinkään väliin ottaa tätä ohukaista, mutta mikä sen parempi, tällä oli hyvä aloitella uutta vuotta.
Ensin piti selvittää mikä se säeromaani sitten on?
Lyhyesti se on romaani joka on
kirjoitettu muutamasanaisin rivein kuin runo. Muoto on ollut yleistymässä nuorten ja nuorten aikuisten kirjoihin viime vuosien aikana. Lyhyitä rivejä on helpompi lukea.
Aiemmin puhuttiin runoromaaneista, mutta säeromaani kuulostaa enemmän romaanilta kuin runolta mitä se onkin. Runon muoto on kirjoissa vain helpottamassa heikompien lukijoiden fyysistä lukemista.
Säeromaani näyttää kauempaa katsoen selkokirjalta, mutta kieli ei ole selkokieleltä. Ainakin lukemissani kirjoissa oli myös vaikeampia sanoja joita ei selitetty, sekä pitkiä lauseita, joita ei ollut typistetty lyhyemmiksi. Äänikirjana eroa tavalliseen kirjaan ei huomannut, ellei sellaiseksi lasketa sitä, että yhtä kirjaa lukuunottamatta ihastuin kaikkiin lukemiin kirjoihin.
Ensimmäinen lukemani säeromaani oli Veera Salmen Olin niin kuin aurinko paistaisi. Kuunneltiin se tuttavan kanssa palapeliä tehden. Minä tykkäsin, kuuntelukaveri ei tykännyt toistosta, jota kirjassa oli. Deogracias Madomin ääni toimi tarinassa hyvin, mutta se ei ollut uutta, sillä tykästyin hänen ääneensä kuunnellessani Yahua Hassanin runoja. Pitää vaan toivoa, että hän lukee jatkossa enemmän.
Kirja kertoo pojasta, joka joutuu ottamaan vastuuta perheestään enemmän kun koronabreikkiajat alkoi 2020.
Toinen kuuntelemani säe kirja oli Dess Terentjevan Ihana, joka sekin oli mukava. Kirjan kannesta tuli mieleen My little ponyt, mutta sisältö oli tuhdimpaa. Lilja on ysiluokkalainen panseksuaali ja hän ihastuu Ihanaan tyyppiin, joka osoittautuu transvestiitiksi. Liljan isä tietää, mutta Ihanan äiti ei. Kirjan ote oli mukavan luonnikasta. Tämän kirjan luki Elena Leeve, ja ääni sopi niin ikään hyvin tähän tarinaan.
Kolmanneksi otin toisen Deogracias Madomin lukeman säeromaaninin, amerikkalaisen Jason Reynoldsin Minuutin mittainen ikuisuus. Tämä ikuisuus kesti minuuttia vaille 2 tuntia. Kirjassa 15 vuotias Will päätti kostaa veljensä murhan. Minuutin mittaisen hissimatkan aikana ehtii tapahtua paljon ja tulla paljon ajatuksia mieleen. En ihastunut, mutta voi tietty johtua lukuhetkestä, mutta ehkä verikosto vaan ei kuulu mieliaiheisiini.
Anagrammi nro 1:
Kuollut = ollut ku
Anagrammi nro 4:
Elokuva = kuoleva
Wikipedian mukaan säeromaani alkoi tyylilajina levitä 2010-luvulla, jolloin nuorten aikuisten kirjat alkoivat nousta tunnetummiksi. Yksi ensimmäisistä suomeksi käännetyistä oli Sarah Crossanin Yksi.
Kirja kertoo 16-vuotiaista siamilaisista kaksostytöistä, jotka joutuvat perheen rahavaikeuksien juoksi vaihtamaan kotikoulun oikeaan lukioon. He saavat ystäviä, mutta sitten sattuu se mitä on pelätty.
Kotimaisista ensimmäisiä säeromaaneita taisi olla Kirsti Kurosen Paha puuska, jossa 14 vuotiaan Hillan 13-vuotias veli tekee Itsemurhan heti seiskaluokan alkumetreillä. Kirja toi elävästi mieleen itsemurhaan kuolleet ystäväni. Kun kirjettä ei ole, jää avoimeksi oliko oikeasti tarkoitus kuolla, vai oliko tapahtuma vahinko vai vain erityisen pahan puuskan aikaan saama äkillinen päähänpisto. Luin kirjan e-kirjana, mikä on niin harvinaista, että pitää mainita.
Myös Kuunnousun luin e-kirjana, vaikka sen olisi voinut kuunnellakin. Mitä tahansa outoa voi tehdä kun välttelee pölyjen pyyhimistä... Tämänkin kirjan on kirjoittanut Sarah Crossan. Kirjan päähenkilön, 7-->17- vuotiaan Joen veljeä Ediä syytetään poliisin tappamisesta. Lähes 10 vuoden vankilassa istumisen jälkeen Texasin osavaltio päättää teloittaa Edin ja Joe matkustaa viimeisiksi viikoiksi vankilakaupunkiin, jotta voisi vierailla Edin luona. Kirja oli yllättävän positiivishenkinen ollakseen kirjoitettu näin raskaasta aiheesta. Suomalaiselle lukijalle kirjan aihe - kuolemantuomio on itsessäänkin jo vieras.
Tässä kohtaa mietiskelin, että voisiko joku tehdä säeromaanin oikeasti jostain vähemmän raflaavasta aiheesta. Eikö esim. muutto paikkakunnalta toiselle vanhempien työn vuoksi, vanhempien avioero, yläasteelle siirtyminen, mummun kuolema tms. melko tavalliset asiat olisi riittävän suuria tarinoita kerrottavaksi? Tehdäänkö nuorille edes kirjoja joissa ei tapahdu jotain isoa? On pitkä aika kun olen lukenut sellaista nuortenkirjaa ellei Seikkailuserkkuja, Geoetsiviä tai Viisikko lasketa. Mutta ne ovatkin seikkailukertomuksia.
Jacqueline Woodsonin Ruskea tyttö unelmoi ei oikein sykähdyttänyt, vaikka kirjaa kehuttiin kovasti viime vuonna mm. Helmet lukuhaasteessa. Kuuntelin kirjan ja jos en olisi tiennyt säeromaaniksi, en olisi sitä kyllä itse keksinyt vaan kuvitellut harvahkot oudot tauot lukijan virheeksi. Parempiakin kirjoja olen ruskeista tytöistä lukenut. Annoin itselleni harvinaisen 3 tähteä. Osaksi siksi, että mietin olenko kuullut tarinan ennenkin. Lienenkö lukenut liikaa jollain tapaa "ruskeahkoja" teoksia viimeaikoina. Viime vuonna taisin lukea ainakin sata.
Odottelin J. S. Meresmaa uutta Kenties tapan sinut vielä kirjan ilmestymistä BookBeatiin muutaman päivän ajan ja luin se heti tuoreeltaan. Vampyyritarina oli hyvä, mutta mietin lasketaanko säeromaaniksi kirja, jossa on säkeitä ehkä kymmenesosa sivuista. Ylimääräistä plussaa annan E-urheilusta. Siitä puhutaan ihan liian harvoin. Tässä päähenkilö on e-urheilija.. Tykkään vampyyrijutuista, joten jatko-osat luen varmasti, jos sellaisia tulee.
Paljon lukeva kirjatuttavani vinkkasi, että Kirsti Kurosen Pönttö olisi kevyempää aihepiiriä mitä nuo muut kirjat ovat olleet. Hän oli oikeassa. Aikuistuminen ja pesästä lentäminen - pois lapsuuden kodista muutto on edessä melkein kaikilla nuorilla, linnunpoikasillakin. Suomessa itsenäistytään usein viimeistään parikymppisenä, mutta esim. Italiassa vasta ehkä kolmikymppisenä kun mennään naimisiin. Yhtä kaikki melkein kaikki muuttavat omilleen. Ja se voi olla riemastuttavaa ja kipeää ja väliin molempiakin yhtä aikaa.
Kaveri oli oikeassa, kirja oli hauskalla otteella kirjoitettu.
Viimeiseksi näistä ohuista, "tunnin kirjoista" luettavaksi jäi J. S. Meresmaan Dodo, jonka varasin lähikirjastoon. Se odotteli uuden lukutuolin vieressä alun kolmatta viikkoa ennen kuin tartuin siihen, mutta kannatti tarttua.
Ensimmäinen kunnon paksu säeromaani jonka luin oli Elizabeth Acevedon Maata jalkojen alle. Tästä tykkäsin paljon, luultavasti siksi, että kirja oli paksumpi ja siksi henkilökuvaus vahvempaa, vaikka esim. Yksi-kirjassa sisarukset tuli hyvin tutuiksi, vaikka kirja olikin ohut. (Kirjoitan lisää tästä kirjasta toisaalla.)
Vertailun vuoksi kuuntelin vielä Alexandr Puskinin Jevgeni Oleginin, joka on 1820-luvulla julkaistu runoromaani ja venäläinen klassikko. Sitä, tai kuningas Arthurista kertovaa runoromaania ei ehkä voi verrata näihin nykyisiin, mutta toisaalta voikin. Aiemmin runot olivat useimmiten loppusointuisia, kuten Jevgeni Olegin. Niinpä on luonnollista, että nykyiset runoromaanit ovat loppusoinnuttomia, kuten nykyiset runotkin.
Vielä ennen blogitekstin julkaisua luin A. W. Yrjänän säeromaanin Joonaamäen valaat, jonka säkeet ovat selkeästi pidempiä kuin muissa lukemissani. En ole aiemmin Yrjänää lukenut, mutta nautin kultturelliutta suitsuttavista lauseista ja kaiholla ajattelin, kuinka mukavaa olisi jos tuollainen lause virtuoosi olisi vaikka työkaverina. Ei jäisi kahvitauot tylsiksi. Mainittakoon, että ihastukseni tekstiin kesti ainakin viikonlopun yli ja luin myös Yrjänän runokirjan Grammata. Sen lauseissa jatkui sama mystinen, kultturelli, moniulotteisuus, johon vain paljon lukenut tai ainakin kaiken muistava sanavirtuoosi pystyy.
Loppuyhteenveto
Säeromaani vaikuttaa hyvältä, mutta tuskin runomuoto saa poikia lukemaan juurikaan enempää.
Kritisoin lukunäytteeni aihepiirejä. Vähempikin mielestäni riittäisi. Mutta toisaalta tykkäsin kirjoitustyylistä. Kyllä, aion lukea näitä jatkossakin.
Lukematta jäi tämmikuun aikana esim. Pia Ronkaisen kirjat, joita en löytänyt äänikirjana. Ainakin Runoromaani niminen touretten syndroomasta kertova kirja on säeromaani, mutta aivan varmasti palaan säe- ja runoromaaneihin jatkossakin.
