sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Mastojen loisteessa

Ajeltiin eilen päiväseltään Porin radiomastojen ääreltä katsomaan, minkälaiset radiomastot Lahdesta löytyy.

Pontimena reissulle oli geokätköilyn megaluokan tapahtuma Mastojen loisteessa, josta tulikin kävijämäärältään tähän mennessä isoin megatapahtuma Suomessa.
Lahden radiomaston ilmavaa raudoitusta
Itselleni tämä oli kuudes mega ja samalla ensimmäinen sisätiloissa pidetty, johon osallistuin. Tykkäsin. Ympärillä olevat seinät pitivät porukan mukavasti kasassa ainakin sen aikaa, minkä kukakin oli tälle 12 tuntiselle tapahtumalle varannut.

Vaikka mukavaa oli ja paljon tuttuja tuli nähtyä, niin aika nopeasti tälläkin kertaa liukenimme ulos kaupungille geokätköjen ja nähtävyyksien pariin. Onneksi ne ovat yleensä sama asia, kuten oli tälläkin kertaa.

Pakollisista nähtävyyksistä nähtiin ainakin radiomastot, hyppyrimäet, Sibelius-talo, Mannerheim-patsas ja upea järven ranta.
Lahti. Hauskat puulaineet rannalla ilta-auringon hämyssä

Näistä itselleni uusi tuttavuus oli Sibelius-talo, jonka olen mielessäni aina kuvitellut valkoiseksi ja moderniksi kuin Mikkelissä olevan Mikaelin isoksi veljeksi. Pieleen meni mielikuvat! Yllätyksekseni rakennuksessa olikin paljon punatiiltä ja kauniita ikkunoita.

Itselleni Lahti on läpikulkukaupungin ohella erityisesti teatterikaupunki. Mikkelin vuosina kävin kerran-pari vuodessa Lahdessa teatterissa. Noilta vuosilta on jäänyt mieleen erityisesti Mozartin ja Salierin elämästä kertova Amadeus-musikaali. Mikko Jurkka jätti Salierin roolissa lähtemättömän vaikutelman.

Muistiin jäi myös pieneltä näyttämöltä esitys, jossa kerrottiin muutamasta kotimaisesta rikoksesta läheisten silmin. Mieltä herätteli erityisesti yhden rikollisen äiti, joka pohti näytelmän lopussa tyttärensä kauhistuttavia tekoja todeten, että hän ei kasvattanut lastaan tuollaista uraa ajatellen. Rikos taisi olla eräs paljon puhuttanut paloittelu surma, ja äidin epätoivoiseen tuskaan oli helppo yhtyä lehtijuttujen valossa. Pakko myöntää, että jollain tapaa kylmäsi, kun esityksen jälkeen kävelin teatterista odottelemaan yöbussia. Valitettavasti näytelmän nimi on unohtunut vuosien saatossa. Vaikutuksen se teki siitä huolimatta. Tällä reissulla en ollut yksin, enkä edes yöllä, joten ei kylmännyt. Sääkin suosi ja ilman takkia pärjäsin koko päivän.

Lahdessa kun oltiin, niin tottahan pohdiskelin myös lahtelaisia kirjoja. Ensimmäisenä tuli mieleen Timo Sandbergin Mustamäki-sarja, missä komisaario Otso Kekki selvittää rikoksia.

Aikajanalla kirjat etenevät poikkeuksellisen rivakasti, mutta nuorena aloittanut Kekki jatkanee rikosten selvittelyä ja uusien tekniikoiden käyttöön ottoa vielä muutaman kirjan verran. Onneksi, sillä pidän hyvin taustatyöt tehdyistä historiaa tihkuvista dekkareista, millaisia Mustamäki-sarjan kirjatkin ovat.
Timo Sandberg
Häränsilmä

Sarja alkaa sisällissodan jälkeisestä ajasta ja neljännessä osassa ollaan jo talvisodan tienoille. Kolmessa ensimmäisessä kirjassa eletään voimakkaasti kieltolain aikaa, mutta paljon muutakin kirjoista löytyy kuin pirtun kanssa pelaamista.

Sarjan toisessa osassa, Häränsilmässä, eletään vuotta 1927. Kirjassa selvitellään poliisisurmia ja ryhdytään rakentamaan saksalaisten kanssa yhteistyössä Yleisradiolle radiomastoja. Juonipaljastuksiin en ryhdy tälläkään kerralla, kannattaa lukea koko sarja itse.

Vaikka mastot rakennettiin Wikipedian mukaan nopeasti, niiden rakenteesta tuli hyvin säitä kestävä ja vankka, ja kuten kuvistanikin näkyy, siro.

Korkealla mäen päällä olevat mastot ja hyppyrimäet ovat Lahden tunnuksia ja näkyvät jo kauas. Itsekin ihailimme mastoja jo Hollolan Pyhän Marian kirkolta Lahtea kohti ajellessa.

Mastojen pienoismallit toimivat Mega-tapahtumassa nerokkaasti vieraskirjana. Sopivaa nimikirjoituksen paikkaa sai etsiä jo tapahtuman alkupuolella, miten täyttä pikku mastojen runkopuissa lienikään viimeisten kävijöiden tullessa paikalle iltamyöhään, en tiedä.

Reissussa oltiin tällä kertaa noin 13 tuntia. Paljon ehdittiin nähdä tälläkin aikataululla, vaikka yöpymään ei ehdittyään. Edellisen kerran olen tainnut nukkua Lahdessa noin 13 vuotta sitten, kun pidin siellä arkistointikurssia järjestöihmisille. Seuraavalle käyntikerralle pitänee mahduttaa Sataman tuntumassa olevat vesiurut, niitä kuuluivat monet kehuvan.





torstai 26. syyskuuta 2019

Päivä melkein Hollannissa

Aamupäivällä pistäydyin Suoma-matkamessuilla ja juttelin joutessani bussireissuista Keski-Eurooppaan.

Matkanjärjestäjä kertoi, että on yhtä vaikeampaa saada oikeus ajaa omilla busseilla kiertoajeluita suurkaupungissa. Jossain esteenä on ajo-oikeuden hinta, jossain on sääntöjä ajoreiteissä. Esim. Amsterdamissa voi ajaa vain yhtä reittiä läpi kaupungin, siinä koko kiertoajelu. Paikalliset kiertoajelut on sitten erikseen.

Amsterdamissa on vettä niin paljon, että keskustelukumppanini mukaan  enemmän kaupunkia näkee kuitenkin kanavaristeilyllä. Joku vuosi tuota pitäisi kyllä kokeilla. Itselläni ei ole pakkomielteitä kukkaisviikolle pääsystä. Tulppaanitkin ovat varmasti kauniita, mutta itse haluaisin nähdä enemmänkin kanavia, patoja, tuulimyllyjä ja kenties myös vähän luistella kuten Hendrick Avercampin  maalauksessa Luistelijoita jäätyneessä hollantilaisessa kanavassa (1608).

Iltapäivällä pistäydyin pitkästä aikaa Porin kauppahallissa. Uutisten mukaan sinne on pitkästä aikaa saatu uusia toimijoita, ja pitihän se nähdä omin silmin.

Sen verran myöhään olin liikkeellä, että iso osa liikkeistä oli jo kiinni, mutta Cafe Solo uusin kahvila oli vielä avoinna.

Pieni preikki Cafe Solossa Porin Kauppahallissa
Hyvän tummapaahtoisen suodatinkahvin ohella kokeilin myös hollantilaisella hitaalla suodatinmenetelmällä kylmäuutettua kahvia. Olipas maukasta. Kotona olen käyttänyt tummaksi paahdettua Illyn espressoa, mutta erinomaista oli tämäkin.
Koska aina sanotaan, että ei kahta ilman kolmatta, niin olkoon se kolmas sitten hollantilaiset kirjat.
Hiljattain lukemiani hollantilaisia muistu mieleen kaksi:

Saskia Noortin Ruokakerho on
Lähiörouvat, kun
kaikki oli vielä hyvin
lempeähköllä otteella kirjoitettu keskiluokkaisesta lähiöstä kertova dekkari, johon taannoin ihastuin. Monissa dekkareissa on nykyään mukana ulkopuolinen psykopaattinen sarjamurhaaja, mutta Ruokakerhon murha tapahtuu perinteiseen tapaan pienessä piirissä. Kirjan perheet ovat melko hyvin toimeentulevia, muttei ökyrikkaita, jolloin samaistuminen oli helpompaa.

Toinen hollantilaissuosikkini on Renate Dorresteinin  Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa. Kirja kertoo Keski-ikäisestä naisesta, jonka äidille puhkeaa Alzheimer. Kuuntelin kirjan alunperin pelkästään sen nimen perusteella, mutta oli pakko todeta, että kirjailija kuvaili hyvin keski-ikäisen naisen elämää sen ristiaallokoiden vetäessä pientä ihmistä milloin sinne milloin tänne. Kirjaa lukiessa oli helppo miettiä, että omakin elämä voisi kulkea joskus likimain samoja latuja.

Sen verran hyvä mieli on jäänyt molemmista kirjoista, että uskon kokeilemani jatkossakin hollantilaisia teoksia.



torstai 19. syyskuuta 2019

Australialainen readhour

Olen ollut muutaman vuoden kiinnostunut Australiasta. Lueskelen säännöllisen epäsäännöllisesti australialaisia sanomalehtiä tabletilla ennen nukkumaan menoa ja jollain tapaa haaveilen työskentelystä Australian aikavyöhykkeen mukaan.
Herald Sun lehden Matt
Prestonin kolumni on
ollut suosikkini. Tämä
kirja olisi kiva saada.
Tykkään Prestonin tyylistä. 

Australian Masterchef ja tv-sarjat kuten Neiti FisherMurhia ja kantrimusiikkia ja Takaisin kotiin saavat hyvälle tuulelle. Australialaiset viinitkin ovat yleensä suosikkilistallani, sillä olen vahvasti sitä mieltä, että parhaat punaviinit tulevat alueilta, missä lampaidenhoito on laajinta. Tässä muuten on loistava lammasruoka.

Tässä valossa katsoen hämmästyin pari vuotta sitten, kun tajusin, että en osannut sanoa olinko koskaan lukenut ainuttakaan australialaista romaania.

Kun haastoin itseni vajaa kolme vuotta sitten lukemaan kirjan jokaisesta valtiosta, oli itsestään selvää, että ensimmäisen kymmenen maan joukossa myös Australia.

Niin löysin Liane Moriartyn. Ensimmäisenä luin Mustat valkeat valheet, sitä seurasi Tavalliset pikku piha juhlat, Hyvä aviomies ja Nainen joka unohti. Jälkimisestä tykkäsin eniten.
Australian Reading Hour 2019

Kun muutama päivä sitten Facebook ehdotti minulle Australian Reading Hour - tapahtumaan osallistumista olin sangen riemuissani. Olenko vihdoin onnistunut opettamaan Facebookin algoritmirobotit toimimaan minun parhaakseni!

Oli siis ihan "pakko" osallistua kun sitä kerran minulle ehdotettiin.
Luvataan paljon, yhdeksän
hyvää ja kymmenen kainista

Liane Moriartyn tuorein käännös Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista oli kirja, joka ensimmäisenä tuli mieleeni, ja sitä sitten kuuntelin kin tunnin verran likimain oikeaan aikaan.

Näin jälkeenpäin hieman harmittaa, että olisin voinut mainosmielessä lukea jotain englanniksi käännettyä kotimaista. Harmi sinänsä, että tuo ei tullut mieleeni, mutta yllätys siitä, että minulle ylipäätään ehdotettiin tapahtumaa maapallon toiselta laidalta oli niin absurdi, että unohdin hetkeksi käyttää tilaisuutta hyväkseni. Lupaan olla ensi kerralla valppaampi.

Kirjan alku oli niin lupaava, että kirja tullee luettua lähipäivinä loppuun.

Mitä sitten australialaiset lukivat?
Itselleni tutuista kirjoista mieleen jäi mm.
Antwoodin Testamentti
Zusak Kirjavaras
Hemingway Ja aurinko nousee
Orwellin 1984
Rowling Harry Potter
Yllätykseksi itselleni useammatkin kertoivat lukeneensa Rick Riordanin Olymposvuoren sankareista kertovaa Percy Jackson - sarjaa, josta itse olen pitänyt, mutta olen kuvitellut, ettei se meillä ole noussut suursuosioon.
Australialainen Herald Sun laajassa lukutuntiartikkelissa 18.9.2019
*  *  *
Edit 30.9.19
Kirja tuli kuunneltua loppuun nopeassa tahdissa. Tykkäsin juonen punontaideasta ja tarinan kehyksestä, mutta pakko myöntää, että joissain kohtia kuuntelua mietin, että tämä ei ole yhtä sykähdyttävä kuin Nainen joka unohti ja Mustia valkeita valheita.



sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Tornion ja Haaparannan rajalla

Tehtiin kaveriporukalla toukokuussa retki Ouluun, ja totta kai piti samalla poiketa Lapin puolella ja Ruotsissakin. Eli geokätköilykielellä sanoen: ajettiin Kempeleen puolella olleesta majapaikasta Haaparannan kautta Ouluun. Tyypillistä :)
Tornionjoki kuvattuna Tornion puolelta
Pidettiin Haaparannan puolella puolen tunnin geokätköilytapaaminen. Auton takapenkillä ja parkkipaikalla muita kätköilijöitä odotellessa oli hieman aikaa lueskella matkalukemistakin. Mukaan valikoitui Sebastian Lindellin Rajatapaus. Muuta Torniosta kertovaa dekkaria en yhtäkkiä alueelta keksinyt. Yhtä kaikki, mukava oli tähänkin kirjasarjaan vihdoin tutustua, vaikka myönnän, että se ei imaissut mukaansa ensi metreillä.
Lukuhetki
rajaseudulla

Hektisellä reissulla ei ehtinyt paljon lukea. Myöhemmin kotiin palattua kirja osoittautui pienoiseksi haasteeksi ja niinpä rentukoiden kukkiessa aloitettu kirja tuli luettua loppuun vasta puolukka-ajan koittaessa. Siinä välissä luin kyllä 44 kirjaa.

Rajatapaus ei missään nimessä ollut huono kirja, mutta oli siinä melkoisesti sisäistämistä etelän ihmiselle.

Kirjan rikos tapahtui Haaparanta-Tornio -alueella, mutta tapausta ratkovat poliisit suhasivat autoillaan akselilla Luulaja-Rovaniemi ja satunnaisesti kauempanakin. Jossain vaiheessa runsaasta autoilusta tuli mieleen David Eddingsin Althalus, jossa pitkät ratsastusmatkat on korvattu osin taikaovilla, josta pääsee nopeasti maasta toiseen. Jotain samankaltaista helpotusta olisin kaivannut tähänkin, vaikka toisaalta edestakaisin helikopterilla lentelevät poliisit ne vasta outoja olisivatkin.

Kuvailu sinänsä oli varmasti realistista. Lapissa välimatkat ovat pitkiä ja haasteita piisaa, vaikka tehtäisiin poliisivaihtoja maiden välillä, kuten kirjassa.

Jotenkin taas schumpeterläinen taloustieteilijä minussa alkoi miettiä, oliko sittenkin ennen paremmin, kun poliisillakin oli henkilöitä, jotka ajoivat autoa ja henkilöitä, jotka ratkoivat rikoksia takapenkillä istuen. En  aja itse autoa useinkaan, preferoin busseja, mutta voisin vannoa, että työnteko olisi tuottavampaa, jos työpäivän aikana ei tarvitsisi istua tuntikausia tarkkana auton ratissa ja yrittää siinä samalla ratkoa monimutkaisia rikoksia.
Haaparanta, ohi ajaessa kuvattu:
hauskat parvekekaiteet. 

Tornio-Rovaniemi välimatkan ajamiseen kuluu 1,5 tuntia yhteen suuntaan ja 3 tuntia edestakaisin. En tunne poliisin työehtosopimuksia, mutta tuo 3 tuntia laskettaneen työajaksi. Mobiiliin työntekoon kehitetyllä työvälineistöllä olisi täysin mahdollista perustaa autoon sopiva ergonominen työpiste, jossa voisi jonkun toisen ajaessa keskittyä täysipainoisesti käsillä olevaan ongelmaan tarvitsematta tarkkailla liikennettä.

Nykyisin tällainen luovaan ajatteluun aikaa antava työolopolitiikka ei ole trendikästä. Ehkä tuohon työtapaan päästään takaisin kun robottiautot tulevat arkipäiväiseksi. Siihen saakka rikospoliisitkin ajelevat pitkiä ja yhä pidempiä matkoja päivästä toiseen itse.

Välimatkoista ja kolmen kielen (suomi, ruotsi meän-kieli) haasteista huolimatta rikokset selvisivät, kuten dekkareissa on tapana. Kirjan edetessä eteen sattui useita isoja asioita/ilmiöitä, joista olisi ollut aihetta useampaankin kirjaan. Esillä oli mm. kaivosteollisuus, uskonnollinen kiihko ja naisten vokottelu.

Itselleni lukukokemus olisi varmasti ollut helpompi, jos olisin lukenut ensin sarjan aiemmat osat.

Helpompi tähän neljänteen osaan oli silti tarttua, mitä Perkeet- haastetta varten lukemaani erään sarjan kymmenenteen osaan, josta kerron lisää myöhemmin.

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Lukutaitopäivän readhour

Lukutaitopäivän ehtiessä tänään iltaansa, vietettiin kaikkien yhteistä lukuhetkeä, readhour klo 19-20. Itse päätin jo muutama päivä sitten, että jos vain sää sallisi, niin lukisin ulkona. Lämpötila oli juuri ennen seitsemää 17 astetta, joten ei kun äänikirja korviin ja ulos.

Nappasin mukaan kotimaista tuotantoa olevan ruoka-aiheisia tekstejä sisältävän kirjan. Vajaan tunnin aikana ehdin lukea pari tekstiä.
Readhour kirjaston kulmilla

Ensimmäinen oli Antti Tuurin Leipä, joka kertoi Tuurin hapatetulla juurella kohotetun leivän leipomiskokeiluista. Mielenkiintoinen teksti. Hapanjuuret ovat nyt vähän niinkuin in.

Tuurin tekstissä juurta hapatettiin jääkaapin päällä olevassa kaapissa. Nykyisin lienee trendikkäämpää tehdä se tiskipöydällä kaikkien nähtävillä. Siitä on itsekin helppo katsoa, koska juuri moikkaa ja on valmis käytettäväksi. Moikkaamisella tarkoitetaan tässä kohden sitä, että juuriastia peitetään tiiviisti kumihanskalla. Kun hanska nousee kokonaan pystyyn, niin, että kaikki muoviset sormet sojottavat iloisessa tystyssä leipojaa tervehtien, on juuren hapantuminen edennyt tarpeeksi pitkälle. Mielenkiintoista oli, että Tuuri käytti leipäänsä pelkkää spelttiä, eikä lainkaan ruista.

Kirjan toinen teksti oli Kazuo Ishiguron näytelmä Herkkusuu. Sitä lukiessa mielessäni pyöri jostain syystä tekstin alusta asti kotimainen tv-elokuva Gourmet Club, jonka pääosissa oli lääkäri, jota esitti Hannu-Pekka Björkman. Tekstiä oli vaikeahko lukea, koska siinä oli dialogin ohella paljon tarkkoja kuvauksia alati vaihtuvista näyttämöistä, mutta mieleenpäinuva tarina sekin. Näiden seurassa tunti kului kuin siivillä.

Äänikirjana oli kävelykumppanina Lankisen lukupiirin ensimmäinen lukusuositus, Sydämen asioita, joka yhdistää samoihin kansiin itselleni kaksi tärkeää asiaa: oopperan ja ilmastonmuutoksen torjumisen. Kolmantena aiheena kirjassa on asperger.

Kirjailijaperheen äiti Malena Ernman on euroviisuista tuttu ruotsalainen mezzosopraano ja hänen teini-ikäinen tyttärensä Greta Thunberg tunnetaan 2018 Suomessakin alkaneen ilmastolakkoliikkeen perustajana. Muut kirjoittajat ovat perheen arjesta huolehtiva isä Svante Thunberg ja perheen kuopus Beata Ernman.

Kirja on edennyt vasta 22%, mutta se on herättänyt jo monia ajatuksia. Erityisesti mietin sitä, kuinka helposti yhteisön paine "pakottaa" meitä jatkamaan elämää kuten ennenkin. Ja toisaalta ne, jotka haluaisivat omaan elämäänsä muutosta, yritetään pakottaa samaan vanhaan muottiin tai ainakin heidän esittämiään uudistuksia ei oteta vakavasti.

Jäin kotiin kävellessäni miettimään pientä Beataa, joka koulussa hampurilaista haukatessaan tajusi lihan olleen joskus elävä eläin, eikä hän pystynyt enään syömään sitä, mutta jonka koulun mukaan olisi kuulunut syödä lihakin. Toisessa ajattelun ääripäässä on ne, jotka eivät halua armeijaan tai kouluun kasvispäiviä. Luulen, että kummankin tahon lienee vaikeaa vakuuttaa toistaan.

Itse olen mieltänyt nämä modernit kasvisruokajutut aika erilaiseksi, kuin mitä ne olivat omassa nuoruudessani 1980-luvulla. Silloin joensuulaisessa kasvisruokalassa oli salaattipöytä, josta sai koota oman salaatin jossa oli juureksia, vihanneksia, sinimailasen ituja ja hedelmiä. Jotain siemeniä ja pähkinöitäkin oli, mutta niidenkin tarjonta oli vähäisempää lajeiltaan, mitä nykyisin on tavallisen työmaaruokalan salaattipöydässä. 1980-luvulla kasviproteiini tarkoitti lähinnä hernettä ja leikkopapuja ja todelliset kasvissyöjät käyttivät myös tofua ja liotettavia papuja.

Ajat ovat muuttuneet. Nyhtökaura, hätkis ja mifu ovat tämän vuosikymmenen keksintöjä, jotka tulevat varmasti muuttamaan arkiruokaamme samalla tavoin, kuin broilerisuikaleet 1990-luvun lopussa muuttivat arkiruokaamme. Ainakaan itse en emäntäkoulun jälkeen voinut kuvitella, että joskus söisin kanaa viikoittain (munimisen lopettaneita kanoja olin kyllä syönyt kotona, sillä elävän olennon syömäkelpoista lihaa ei tuhlattu, mutta ei kanaa kaupasta ostettu, eikä sen käsittelyäkään juuri emäntäkoulussakaan opetettu. Muistan olleeni todella tyytyväinen, että minun ei kesätyössä grillillä tarvinnut kertaakaan puolittaa grillattua pakastekanaa. Luulen, että en vieläkään selviytyisi siitä kunnialla. Puolittaminen sattui osumaan joka kerta toiselle grillimyyjälle. Minun onni, kaverin epäonni...). Opiskeluvuosina en kanaa syönyt ja sen jälkeenkin ostin vain 2 kokonaista pakastekanaa jotain afrikkalaista reseptiä varten ennen vuotta 1996. Sitä en muista, koska ostin ensimmäiset suikalebroilerit, mutta 1998 tienoilla muistan tehneeni broilerikiusausta usein.

Kaikenlaista sitä mieleen muistuukin :)

Mutta ehkäpä juuri siksi lukeminen on kivaa, vaikka ei tietäisikään lukuisten ihmisten lukevan täsmälleen samaan kellonaikaan.
Lankisen lukupiirin ensimmäinen kirjavalinta.
Kiitokset Kevin Lankiselle, ilman lukupiiriä en olisi löytänyt tätä kirjaa.









Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Klassikkohaaste 2022 ja vuoden klassikkokatsaus

Klassikot on useimmiten aivan syystä klassikoita. Ne vaan on niin hyviä. Tosin joskus tulee aloitettua klassikko väärään aikaan. En ole viel...