Maailman runouden päivä vol 23

Maailman runouden päivä - traditio vuodesta 1999? Miksi minusta tuntuu, että en ole koskaan aiemmin noteerannut maailman runouden päivää? Miten tällainen asia on voinut mennä ohi kaltaiseltani runotytöltä, vai olenko vain unohtanut noteeranneeni sen aiemmin?  Voi Herran henkselit. Asialle pitää tehdä jotain, joten pistän päivän kalenteriin, ettei ensi vuonna unohdu.

Tämän viikon agendalla oli kirjoittaa Uuno Kailaan tuotannosta, joten kirjoitetaan nyt sitten tänään. Runopäivänä. 

Sain hiljattain luettua Marija Vanttin kirjoittaman kirjan Älä koske perhosen siipiin - Uuno Kailaan elämä ja kuolema.

Kirja innoitti kävelemään oman runohyllyni äärelle ja tarttumaan pitkästä aikaa Kailaan runoihin.

Kahlasin kaiken löytämäni läpi, ja ihmettelin, kuinka silmät pysähtyivät vuosikymmenten takaisiin tuttuihin runoihin, kuten Pallokentällä ja Lapsen kehto (Paljain jaloin), teininä runovihkooni kirjaamaani Pieneen syntiseen lauluun (Runoja) tai vaihtoehtoisesti hurmeen täytteisiin säkeisiin kuten Nuoren Hjalmarin loppusäkeistöön:

Taattoni tappelumiekan 

Vyölleni vyöttävä oon. 

Voittajaks jään tahi jossakin

Hiekan hurmeeni punertakoon. 

(Tuli ja tähkäpää) 

Ukraina tuntuu olevan mielessä taustalla kaiken aikaa, ja silmät tarttuvat sotaan, vaikka sydän kaipaisi lämpöä. 

Jopa tuttu Poikani runo vie ajatukset Ukrainaan, missä jo kymmeniä vauvoja odottaa isiään ja tulevia äitejään hakemaan pois länteen, minne heidät on tuotettu (onpa kylmästi sanottu, mutta mitä muutakaan se on kuin tuottamista), ja lisää syntyy koko ajan. (Lisää asiasta esim. Sofi Oksasen Koirapuistossa). 

Toisaalta Uuno Kailas ei profiloitunut aikanaan niinkään lempeän rakkauden airueena. Kun hän puhui rakkaudesta, oli usein seurana tuska tai riittämättömyys. Se kumpusi varmasti omasta elämästä. 

Tänä päivänä on vaikea ajatella, millaista peittelyä tunne-elämältä vaati, kun ei saanut rakastaa ketä halusi vaan täytyi pelätä koko ajan myös kiinni jäämistä ja rangaistusta. 

Marija Vantti on löytänyt kirjaansa samaa kuin Kailaan runoissa, tunnelmaa, mistä olen tyytyväinen, vaikka odotinkin elämäkerralliselta kirjalta enemmän yksityiskohtia runoilijan elämästä. 

Älä koske perhosen siipiin onkin mielestäni luettavissa elämäkerrallisen romaanin sijaan enemmänkin kuin Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin - kirjaa (Japanista). Molemmissa kerrotaan päähenkilön elämästä paljon, mutta samalla kerrotaan paljon myös kirjailijan elämästä. Siinä valossa katsoen suosittelen molempia kirjoja. 

Kailas ei ollut pelkästään runoilija. Lyhyen elämänsä aikana hän kirjoitti myös novelleja ja mm. tarinan Alladinista, jonka luin vuosi-pari sitten. 

Tämä päivä oli maailman runouden päivä, mutta nyt ei irronnut kuin suomalaista runoutta. Joku muu päivä sitten kansainvälisemmin. 

Maailman runoutta sekin on. 

*  *  *

Kirjat löysin kirjastosta tai omasta hyllystä. 

Vinkinä vielä, että Yle Areenasta löytyy muuten runojakin. Esimerkiksi Uuno Kailaan tuotannosta siellä on useampikin runo ja  tarina. Harvemmin runoutta tulee sieltä etsittyä. 

EDIT olin näemmä noteerannut päivän 2011 vuonna, jolloin blogin nimi oli vielä Julian kamari. Siellä näkyy olevan enemmän päivän taustoista. 

 

Korona breikki vol 1.

Ihan pakko tunnustaa, että ensimmäiset liikkumisrajoitusviikot ovat olleet tervetullut breikki elämääni.

Kuinka monta kertaa olen voivotellut viime talvina sitä, miten vähän pystyy tekemään sitä, mistä nauttii kun on sitoutunut siihen, mikä jälkeenpäin on useimmiten kyllä kivaa, mutta etukäteen tuntuu pakkopullalta. Järjestötyö etunenässä. Vapaaehtoistyötä, joka aina välissä tuntuu nimenomaan työltä, riippakiveltä...

Korona-viruksen

Yksi lukuisista tuntemattoman tekijän korona-meemeistä. 

maailmanvalloituskiertueen edetessä Kiinasta kiinalaisen uudenvuoden juhlinnan myötä kiinalaisen tekstiiliteollisuuden uuteen mekkaan, Italiaan ja sieltä liikematkalaisten ja laskettelijoiden mukana kaikkialle, otettiin meilläkin käyttöön etätyö, liikkumisen vähentäminen, kokoontumiskiellot ja kaiken ylimääräisen, kodin ulkopuolisen iltameno kieltäminen.

Myönnän itkeneeni kun kuulin valtioneuvoston päätöksen radiosta nappikuulokkeilla suoraan aivoihin. Eniten suurin vanhempieni ja vanhojen sukulaisten ja ystävien puolesta. Olisin suonut, että ennen talvisotaa syntyneiden ei olisi tarvinnut kokea tätä. Valtioneuvoston ensimmäinen päätös koski keväistä kuukautta, mutta vahvasti luulen, että tästä kuukaudesta tulee ainakin puoli vuotta.
Se on pitkä aika ilman rakkaita, läheisiä ihmisiä.
Se on pitkä aika itselleni, mutta erityisen pitkä se on yli 70-vuotiaille, joita yritetään suojella taudilta ja lapsille, joille puolituntiakin voi olla ikuisuus.

Itselleni tämä on aikakin näin aluksi kuitenkin pieni breikki kaikesta tarpeettomasta. Aikaa kotoiluun, lukemiseen, opiskeluun, uuden opetteluun, kokonainen kevät ilman pakkoa tehdä muuta kuin käydä töissä.

Uusi työ, vähitellen elimistö on alkanut tottua aamuheräämiseen. Vielä alkuviikosta simahdin soffalla tai nojatuoliin iltateen kanssa. Loppuviikosta alkoi jo tuntua, että rytmi alkaa löytyä. Viimeksi olen mennyt säännöllisesti näin aikaisin töihin vuonna 1995. Sen jälkeen olen mennyt töihin pääasiassa kymmeneksi. Ei ihme, että elimistö oudoksuu tilannetta, jossa joutuu heräämään kuudelta.

Näyttäisi siis, että korona-breikki olisi itselleni ennen kaikkea stressitön breikki kaikista iltamenoista. Kokeilu, josta voisi ottaa opiksi... Paluuta Mikkelin vuosien tarmokkaisiin ja luoviin iltoihin...

Olettaen tietysti, että itse ja läheiseni pysyvät terveinä. Tähän mennessä yksi tuntemani ihminen on sairastunut.

Yllättävää kyllä, olen näin korona-breikin alkuvaiheessa lukenut vähemmän, mitä alkuvuodesta.

Se johtuu osaksi siitä, että seuraan korona uutisia lehtien nettisivuilta ja koska lehdet julkaisevat koronajuttuja ilman lukurajoitteita luettavaa on paljon. Osaksi syy on myös siitä, että korona keskustelut ja selviämisvinkit ovat nostaneet tietoisuuteen paljon kaikkea muuta, mitä ei ole tullut vastaan aiemmin.

Esimerkiksi Wienin kaupungin oopperan vanhat, taltioidut esitykset, joita voi katsella kännykkäsovelluksella. Niitä julkaistaan yksi päivässä ja katselu on ilmaista ja taso on lähes MET luokkaa, vaikka onhan se eri asia katsella kännykästä kuin Finnkinon valkokankaalta heidän äänijärjestelmällään. Paljon muutakin olen katsellut. Esimerkiksi tänään katoin Ylen tekemän museokierroksen Vapriikin Ostia näyttelystä (oli muuten oivallinen opastus "muutamasta" reilun pari tuhatta vuotta vanhasta esineestä koostuvasta näyttelystä), ja kuuntelin pitkästä aikaa muutamia Podcasteja. Eilen kuuntelin parin nuoren miehen kitaran soittokeikkaa kotisoffiltamme (minun ja heidän). Juurikin tuollaisia juttuja olen halunnut tehdä enemmän... Ehkä vähemmän virtuaalisessa muodossa, mutta yhtä kaikki enemmän. Nyt siihen on aikaa, eikä edes maksa mitään.

Alunperin olin ajatellut, että en kirjoita tänne

koronasta mitään, mutta sen jälkeen oli ihan pakko kun tartuin tänään Anja Erämaan runokirjaa Kuuluuko tämä teille.

Yhtä runoa lukiessa alkoi tuntua siltä, että runo voisi puhua Koronasta. Kopioin tähän pätkän runosta

B16 Lampi
...Mä laitan käden mun rinnanpäälle,
Mua pakahduttaa.
En saa henkee
Mun pitäis saada jotain laajentavaa
En oo oikein kunnossa nyt, kun pitäis,
ja ilmassa on varmaan jotain ylimäärästä.
Mä en halua yskiä kun se tule
En mäkään halua, että se yskii pisaroita sen suusta.
Miten sitä on niin valikoiva...

Runo jatkuu vielä mm. kuvauksella kasvosuojaimen käytöstä.

Osuvia mietteitä tähän aikaan... Vaikka runo ei kerrokaan viruksesta, vaan siitä, kuinka uusi poikaystävä tulee käymään eka kertaa, tai miksipäs ei, voisi vieras olla viruskin. Eikös meistä jokainen lue runoja omien silmälasien läpi tulkiten.

Viime viikkoina olen lukenut paljon runoja. Vanhaa ja uutta suloisesti sekaisin Eino Leino, Antti Holma, Katri Vala, Jouni Hynynen, K. A. Tavaststjerna, Mariska...

Yksi mikä oli kovasti mieleen on Lauri Viita, jonka runoihin tutustuin 1980-luvulla vähän jo lukiossa ja sitten enemmän Joensuun yliopiston Carelia salissa pidetyn Betonimylläri konsertin jälkeen. Tapani Kansa lauloi Viidan runoja niin, että vielä nytkin, reilu 30 vuotta myöhemmin, tunnen kuinka laulu kulki läpi kehon... sementtikeuhkoin ja hattureuhkoin...

Runous pääsee tosiaankin yllättämään aina silloin tällöin.

Se, mikä on varmaa, niin Erämaata aion lukea jatkossakin.

Rakastan lokakuita, niissä on kunnon lataus

En tiedä, mistä mieleen juolahti otsikoksi Kari Levolan jostain nuortenkirjasta joskus mieleeni jäänyt lause. Mutta tottahan se on: lokakuissa on latausta vaikka mihinkä.

Sitaatti jostain Levolan kirjasta

Viime viikonlopun täysikuu ja pimeät illat innosti lukemaan runoja. Lukupinosta löysin muutamia kotimaisia runokirjoja ja niiden kanssa oli hyvä aloittaa.

En tiedä, mikä modernissa miesrunoudessa tai äijärunoudessa viehättää, mutta jostain syystä kirjastorepusta löytyy useimmiten juuri sellaista, jos ylipäätäännrunoja löytyy.

Nyt pinosta porilaisten  Pauli Karmalan Kuutamopeuran ja Ville Lindgrenin Muuttumattomien ohella myös yksi helsinkiläinen teos, joka ei kuitenkaan ole Jenni Haukiota, vaan tällä kertaa modernia kansanrunoutta, jota alunperin ei ole kirjoitettu runoksi, vaan Vauva-lehden yleisöosaston seinäkirjoitukseksi. Kyseessä on kirja nimeltä Kalevauvala : kansanrunoutta keskustelupalstoilta, jonka ovat työstäneet Aapo Niininen ja Kimmo Numminen 2018.

Lokakuun runovalinnat

Olen lukenut Karmalan aiemmat 4 runokirjaa ja tätä uusinta olen välillä suorastaan odottanutkin. Edellinen runokirja Ukko on vuodelta 2014. Taisi olla kolmisen vuotta sitten Porin Kirjaston yö -tapahtumassa, kun Karmala totesi, että uutta kirjaa ei ole tulossa sen syksyn markkinoille, eikä ehkä muutenkaan ihan lähiaikoina. Hyvää tietysti kannattaakin odottaa.

Muistelen lukeneeni nuorempana jostain psykologian kirjasta, että aika menee nopeiten nelikymppisenä, ja uskon luovien ihmisten kärsivän tästä eniten. Lapset ja perhe-elämä vievät aikaa, työkin haukkaa osansa tai sen hakeminen. Runojen sisällöstä voisi päätellä, että näin on Karmalankin kohdalla.

Monet kirjan runot kertovat lasten kasvattamisesta ja siitä, miten elämä on löytänyt uomansa. Runon Lavian kajo (s.7) säkein sanoen:

   ...Eiliset pelit on pelattu,
              harmaat parrankarvat eivät tästä vähene....

Perheen ohella kuutamopeura, (mikä ihastuttava näky ikkunasta katsottuna yli aamu-usvaisen pellon), vilahtelee muutamassa runossa niin, että jäin miettimän mikä eläin itselleni voisi olla se, joka vilahtelisi omissa runoissani eniten. Tulin siihen tulokseen, että se olisi linnut (lajia nimeämättä mutta poislukien joutsen) tai ajovaloissa juokseva jänis. Muut eläimet eivät tulleet mieleen.

Myönnän. Hieman erilainen sielunmaisema syntyy peurasta, joka seisoo maailmaa kuulostellen kuutamossa kuutamossa kenties hennon aamu-usvan keskellä läheisellä pellolla ja ajovaloissa juoksevasta, järkensä hetkeksi menettäneestä jäniksestä, mutta se vain osoittaa, kumpi meistä on äijärunoilija ja kumpi kirjoittaa historiikkeja.

Äijärunoudessa parasta on se, että runo avautuu nopeasti. Pari lukukertaa riittää, vaikka pidempi miettiminen voisikin tuottaa uusia tasoja.

Ville Lindgrenin runo-kuvateos edustaa erilaista näkökulmaa. Siinä missä Karmalan rakkaus on syventynyt arjesta ja Grandiosan säkeen mukaan (s.13):

    ...Ja saa pakaste-Grandiosankin 
    tuntumaan rakkaudella paistetuksi.

on Lindgrenin rakkaus nuori, tuore ja kupliva:

    Kasvata pehmeä nurmi
    ehkä hänen jalanjälkensä jäävät juuri tähän...

kuten sanotaan runossa Olet saapunut kohteeseen.

Rakkaudesta ja parisuhteesta puhutaan Kalevauvalassakin, myös niistä hetkistä, jotka eivät aina mene putkeen. Vakavistakin asioista puhutaan, mutta kuten yleisöpalstoilla niin usein nykyään jollain tapaa alkanut tarina saa uuden käänteen joko vahingossa tai sitten tahallaan provosoiden.

Runossa Keski-ikä (s. 36-37), aloitetaan ajatuksella, kuinka vähän keski-ikäistä on olla 50 v. ja kiivetä Kilimanjarolle. Joidenkin mielestä se nimenomaan on keski-ikäistä (pienellä yleiskunnon kohotuksella onnistuisin vuorelle kiivenneiden tuttavieni mukaan siinä luultavasti minäkin, sillä loivarinteinen 5.895 m korkea Kilimanjaro ei ole mikään Mount Everest, vaikka korkea vuori onkin).

    ...Olen keski-ikäinen läskiäiti
    ja aion lähteä kattoon Rammsteinia
    ei oikein jari sillanpäät uppoa
    ja tangoa en osaa...

Runon lopussa todetaan, että ennen pelotti se, että tulee keski-ikäiseksi, nykyään se, ettei tajua olevansa sitä.

Itselläni tuota ongelmaa ei ole ollut, sillä lukioni psykologian kirjan mukaan keski-ikä alkaa 25 vuotiaana, kiipesitpä Kilimanjarolle tai et ja kuuntelitpa sitten Sillanpäätä tai Rammsteinia. Itse tosin en ole nähnyt siinäkään ristiriitaa, mutta minähän olen ollut keski-ikäinen 25 vuotiaasta lähtien, joten minulla ei ole siitä komplekseja.

Kalevauvalaa en suosittele luettavaksi ruuhkabussissa, jos nolostuu helposti nauraessaan itsekseen. Joidenkin runojen säkeet yllättävät yhtäkkiä, kuten vaikka runo Kuorsaava kissa. Runossa pohditaan miten saa kissan kuorsaamisen loppumaan. Joku on ollut sitä mieltä, että kissan kuorsaaminen johtuu väärästä ruokinnasta. Asiaa pohditaan puolin ja toisin kunnes runon viimeisessä säkeessä:

    Nyt alkoi kiinnostaa.
    Kerrotko tarkemmin, 
    niin syötän miehenikin oikein.

Kalevauvala on miesten kokoama, ja vaikka suurin osa runojen säkeistä lienee nuorten naisen kirjoittamia, kuten Vauva.fi keskustelupalstalla yleensäkin, niin valmiit runot osuvat äijärunojen ytimeen. Simppeliä tekstiä, josta ei välttämättä tarvitse etsiä uutta syvyyttä ja metaforia.

Kirjaston kirjojen välistä löytyy väliin muiden jättämiä kirjanmerkkejä. Sokerina pohjalla tarjoilen lopuksi Kalevauvalan välistä loytämäni mietteen:

Löytö kirjan välistä

Lukutaitopäivän readhour

Lukutaitopäivän ehtiessä tänään iltaansa, vietettiin kaikkien yhteistä lukuhetkeä, readhour klo 19-20. Itse päätin jo muutama päivä sitten, että jos vain sää sallisi, niin lukisin ulkona. Lämpötila oli juuri ennen seitsemää 17 astetta, joten ei kun äänikirja korviin ja ulos.

Nappasin mukaan kotimaista tuotantoa olevan ruoka-aiheisia tekstejä sisältävän kirjan. Vajaan tunnin aikana ehdin lukea pari tekstiä.

Readhour kirjaston kulmilla

Ensimmäinen oli Antti Tuurin Leipä, joka kertoi Tuurin hapatetulla juurella kohotetun leivän leipomiskokeiluista. Mielenkiintoinen teksti. Hapanjuuret ovat nyt vähän niinkuin in.

Tuurin tekstissä juurta hapatettiin jääkaapin päällä olevassa kaapissa. Nykyisin lienee trendikkäämpää tehdä se tiskipöydällä kaikkien nähtävillä. Siitä on itsekin helppo katsoa, koska juuri moikkaa ja on valmis käytettäväksi. Moikkaamisella tarkoitetaan tässä kohden sitä, että juuriastia peitetään tiiviisti kumihanskalla. Kun hanska nousee kokonaan pystyyn, niin, että kaikki muoviset sormet sojottavat iloisessa tystyssä leipojaa tervehtien, on juuren hapantuminen edennyt tarpeeksi pitkälle. Mielenkiintoista oli, että Tuuri käytti leipäänsä pelkkää spelttiä, eikä lainkaan ruista.

Kirjan toinen teksti oli Kazuo Ishiguron näytelmä Herkkusuu. Sitä lukiessa mielessäni pyöri jostain syystä tekstin alusta asti kotimainen tv-elokuva Gourmet Club, jonka pääosissa oli lääkäri, jota esitti Hannu-Pekka Björkman. Tekstiä oli vaikeahko lukea, koska siinä oli dialogin ohella paljon tarkkoja kuvauksia alati vaihtuvista näyttämöistä, mutta mieleenpäinuva tarina sekin. Näiden seurassa tunti kului kuin siivillä.

Äänikirjana oli kävelykumppanina Lankisen lukupiirin ensimmäinen lukusuositus, Sydämen asioita, joka yhdistää samoihin kansiin itselleni kaksi tärkeää asiaa: oopperan ja ilmastonmuutoksen torjumisen. Kolmantena aiheena kirjassa on asperger.

Kirjailijaperheen äiti Malena Ernman on euroviisuista tuttu ruotsalainen mezzosopraano ja hänen teini-ikäinen tyttärensä Greta Thunberg tunnetaan 2018 Suomessakin alkaneen ilmastolakkoliikkeen perustajana. Muut kirjoittajat ovat perheen arjesta huolehtiva isä Svante Thunberg ja perheen kuopus Beata Ernman.

Kirja on edennyt vasta 22%, mutta se on herättänyt jo monia ajatuksia. Erityisesti mietin sitä, kuinka helposti yhteisön paine "pakottaa" meitä jatkamaan elämää kuten ennenkin. Ja toisaalta ne, jotka haluaisivat omaan elämäänsä muutosta, yritetään pakottaa samaan vanhaan muottiin tai ainakin heidän esittämiään uudistuksia ei oteta vakavasti.

Jäin kotiin kävellessäni miettimään pientä Beataa, joka koulussa hampurilaista haukatessaan tajusi lihan olleen joskus elävä eläin, eikä hän pystynyt enään syömään sitä, mutta jonka koulun mukaan olisi kuulunut syödä lihakin. Toisessa ajattelun ääripäässä on ne, jotka eivät halua armeijaan tai kouluun kasvispäiviä. Luulen, että kummankin tahon lienee vaikeaa vakuuttaa toistaan.

Itse olen mieltänyt nämä modernit kasvisruokajutut aika erilaiseksi, kuin mitä ne olivat omassa nuoruudessani 1980-luvulla. Silloin joensuulaisessa kasvisruokalassa oli salaattipöytä, josta sai koota oman salaatin jossa oli juureksia, vihanneksia, sinimailasen ituja ja hedelmiä. Jotain siemeniä ja pähkinöitäkin oli, mutta niidenkin tarjonta oli vähäisempää lajeiltaan, mitä nykyisin on tavallisen työmaaruokalan salaattipöydässä. 1980-luvulla kasviproteiini tarkoitti lähinnä hernettä ja leikkopapuja ja todelliset kasvissyöjät käyttivät myös tofua ja liotettavia papuja.

Ajat ovat muuttuneet. Nyhtökaura, hätkis ja mifu ovat tämän vuosikymmenen keksintöjä, jotka tulevat varmasti muuttamaan arkiruokaamme samalla tavoin, kuin broilerisuikaleet 1990-luvun lopussa muuttivat arkiruokaamme. Ainakaan itse en emäntäkoulun jälkeen voinut kuvitella, että joskus söisin kanaa viikoittain (munimisen lopettaneita kanoja olin kyllä syönyt kotona, sillä elävän olennon syömäkelpoista lihaa ei tuhlattu, mutta ei kanaa kaupasta ostettu, eikä sen käsittelyäkään juuri emäntäkoulussakaan opetettu. Muistan olleeni todella tyytyväinen, että minun ei kesätyössä grillillä tarvinnut kertaakaan puolittaa grillattua pakastekanaa. Luulen, että en vieläkään selviytyisi siitä kunnialla. Puolittaminen sattui osumaan joka kerta toiselle grillimyyjälle. Minun onni, kaverin epäonni...). Opiskeluvuosina en kanaa syönyt ja sen jälkeenkin ostin vain 2 kokonaista pakastekanaa jotain afrikkalaista reseptiä varten ennen vuotta 1996. Sitä en muista, koska ostin ensimmäiset suikalebroilerit, mutta 1998 tienoilla muistan tehneeni broilerikiusausta usein.

Kaikenlaista sitä mieleen muistuukin :)

Mutta ehkäpä juuri siksi lukeminen on kivaa, vaikka ei tietäisikään lukuisten ihmisten lukevan täsmälleen samaan kellonaikaan.

Lankisen lukupiirin ensimmäinen kirjavalinta.
Kiitokset Kevin Lankiselle, ilman lukupiiriä en olisi löytänyt tätä kirjaa.