perjantai 14. syyskuuta 2007

Iltalenkillä hevostalleilla


Julia 7.9.2007 0:36

Kello on jo vaikka mitä, mutta lähden silti iltalenkille. Yön musta pimeys kietoutuu ympärille kuin vaippa. Illan kevyen sateen jälkeen maa tuoksuu syksylle. Uudet vaaleanpunaiset kaupunkikumisaappaat tuntuvat jalassa mukavilta. Ja yö on pitkästä aikaa lämmin. Kävellessäni katselen taivaalle: Otava, Kassiopeia, Orionin vyö, Linnunrata. Miten linnunrata näkyykään täällä maalla niin kirkkaana!

Kävelyreittini kulkee metsäpolkua kohti tallia ja kohdalle tullessani päätän kurkistaa, mitä Zephyrille kuuluu. Jotkut sanovat sitä Matiksi, jotkut mustaksi, mutta minulle Zephyr on aina Zephyr. Tallin ovi on luonnollisesti lukossa, mutta pääsen sisään omalla avaimellani. Yllätyksekseni en ole yksin, vaan tallissa on joku muukin. En tunne häntä entuudestaan, joten tyydyn moikkaamaan. Hevonen, jonka luona vieras on kantava. Kaiketi sen aika on tulossa.

Zephyrin talli on tältä ovelta katsoen ensimmäisten joukossa, ja hän huomaa heti tuloni. Tapansa mukaan se päristelee turvallaan hassuja ääniä ja irvistää minulle. Mistä ja keneltä lie tapansa oppinut. Yöllä ei ole tapana herkutella, mutta ystävien on tapana keittää kahvit kun tavataan pitkästä aikaa, joten mikäpäs siinä. Kaivan taskustani matkaevääni: kauraleivän ja porkkanan palaset ja jaan ne Zephyrin kanssa. Porkkana maistuu meille molemmille.

Kaivan taskusta kamerani ja otan muutamia kuvia Zerhyristä yövalaistuksessa. Yhtäkkiä huomaan haukottelevani ja päätän lähteä höyhensaarta kohti. Taputtelen Zephyriä lavoille ja rapsutan korvista. Lupaan palailla joku ilta. Lähtiessäni tulee se toinenkin tallivieras samaan aikaan kanssani ulos ja vahvistaa epäilyni tulevasta varsomisesta. Kaikki oli kuulemma kunnossa. Ihailemme yhdessä tovin hiljaista maalaismaisemaa ja kirkasta tähtitaivasta. Toivottelemme hyvää yötä ja kauniita unia. Vasta pitkän tovin metsäpolkua käveltyäni tajuan, että unohdin kysyä vieraan nimeä. Itse asiassa, en ole edes varma, oliko se tyttö vai poika. Tallissa oli hämärää ja ulkona vain tähtien valo. Kävelylenkin jälkeen nopea hammaspesu ja nopeasti sänkyyn. Päätä tyynylle painaessani huomaan, että hiuksiin jäi tallin ja ulkoilman haju.
Kuvan heppa ei liity mitenkään tähän tarinaan, Kuva KV2014


Julia 14.9.2007 0:55
Ihanan illan päätteeksi päätin kävellä vielä tallille, ja viedä Zephyrille muutaman tuoreen magnoldinverson. Se rakastaan niitä, ja onnistuin saamaan niitä ystävältäni, jonka luona kävin eilen. Yllätyksekseni huomasin, että tallin oveen oli tullut uusi lukko, johon minulla ei ollut avainta. Zephyr hirnahteli oven takana aistiessaan minut ja magnoldinversot, mutta ei auttanut... kun ei pääse sisälle, ei pääse. Varmuuden vuoksi kiersin toiselle ovelle. Ja siellä olikin lappu muutosta. Zephyrkin näkyy olevan menossa Safiirin tallille. Hmmmm. Pohdiskelin itselleni. Safiirin tallille? Olen sen verran uusi tällä kylällä, että en ole kuullutkaan sellaisesta tallista. Missähän sellainen mahtaa olla.

Jätin ovelle lapun, jossa pyysin jättämään osoitteen, ja ovenkahvaan magnoldiversopussin. Zephyriä varten. No, kaiketi joku kertoo, missä talli on. Onneksi ilma oli hieno, ettei tullut tehtyä turhaa lenkkiä :) Pientä sievää tihkusadetta. Upea kumisaapaskeli! Pirteät, kirkkaankeltaiset nilkkurikumisaappaani tuntuivat jalassa hyvältä ja juuri sopivilta metsäpolulle sateen jälkeen. Kannattava kaupunkituliainen.

Julia 14.9.2007 20:48

Jälleen iltalenkillä keltaisissa kumppareissa. Kävelin ensin tuttua polkua Mustikkamaan tallille. Siellä ovet olivat avoinna ja tallit tyhjillään. Onneksi Ansku oli jättänyt ovelle ohjeet mistä löytää uudelle tallille, eikä matkakaan ollut kovin pitkä. Matkan varrella oli mielenkiintoisia ja kuvauksellisia paikkoja, joten luulen, että käynneistä tallilla tulee jatkossa vieläkin mukavampia, kuin Mustikkamaalla käynneistä. Ensi kerralla pitää ehdottomasti ottaa kamera mukaan! Pienen kukkulan päältä katsottuna vaahteroissa oli upean punaisia sävyjä, mikä ei tietty ole ihme, sillä onhan jo ollut yöpakkasia.

Runsaan tunnin kävelyn ja maisemien ihailun jälkeen saavuin sitten Safiirin tallille. Piha oli ihanan siisti ja kaunis, ja talli hohteli uutuuttaan. Liekö juuri valmistunut vai peruskorjattu, en tullut kysyneeksi. Pihassa riitti vihreyttä, puita ja pensaista. Erityisen kaunis on mielestäni tallin seinustalla kasvava iso juhannusruusupensas, jossa näkyi muutamia kukkiakin, vaikka on jo syyskuu! Tuumin, että pihassa ja maastossa riittänee ihailtavaa useammiksikin päiviksi, joten siirryin tallin puolelle. Kun astuin sisään talliin, kuulin heti, missä Zephyrin pilttuu oli. Samalla paikalla, kuin Mustikkamaallakin. Voi sitä tömistelyä ja hirnumista! Ihan kuin ei oltaisi kuukausiin nähty. Magnoldinversoilla lahjominen taisi auttaa.

Taputtelin Zephyriä ja haroin sen tummaa harjaa toistellen innoissani sen nimeä ääneen, kun takaani kuului pienen pojan tomera ääni. "Ei se ole mikään Zephyr, se on Matti." Ja totta tosiaan, pilttuun ovipielessä oli kyltti, jossa luki Matti ja alla pienemmällä Safiirin-Legenda. Tarkistaessani asiaa kantakirjasta, totesin, että tosiaankin asia oli niin. Muutossa oli ilmeisesti löytynyt hevosen oikeat paperit. Sanottiinhan Mustikkamaallakin Zephyriä Matiksi, mutta minulle se oli Zephyr. Nyt näyttää siltä, että on siis totuteltava nimeen Matti, vaikka luulen, että joskus Zephyrikin saattaa vielä huuliltani lipsahtaa. Se kun on niin pehmeä nimi. Yhtä pehmeä, kuin vasikan turpa.

Kotimatka Safiirin-tallilta oli lyhyempi kuin tulomatkani Mustikkamaan kautta, mutta silti upea iltalenkki. Vielä upeampi se olisi ollut, jos sen olisi voinut ratsastaa!

*  *  *
Vanhoja tekstejä tänne blogiin siirrellessäni törmäsin muutamaan itselleni täysin unohtuneeseen kirjoitukseen. Tämän tarinan pätkän kirjoitin sukulaistytön hevosblogiin, kun hän pyysi sinne hevosaiheisia tarinoita.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2007

Kohtaamisia

Viimeiset viikot ovat menneet matkaillessa. Kesälomasta ei ole tietoakaan, mutta työmatkat voi joskus ottaa lomasta. Nytkin kävi niin, vaikka töitä tulikin tehtyä lukemattomia tunteja päivässä.

Maapallolla pidettiin jälleen kerran yksi konferenssi. Tällä kertaa pitopaikkana oli Turku ja kutsuvieraat saapuivat ympäri maailmaa. Kyseessä oli Maailman maaseutunaisten konferensssi.

Paikalla oli satoja naisia eripuolilta maailmaa ja tunnelma oli upea. Kerrankin sai keskustella ihanien ihmisten kanssa vierailla kielillä sielunsa kyllyydestä. Väliin jopa asiastakin, mutta useimmiten vain small talkia.

Kielikylpy oli sangen tehokasta: Unet muuttuivat jälleen englanninkielisiksi ja Helsinkiin päästyä ravintolassa Julia tilasi pizzan italiaksi. Lähes vahingossa. Tarjoilijakin ymmärsi italiaa sen verran, että toi oikean pizzan.

Pitänee ottaa vastaavanlaisia kylpyjä useamminkin. Virkistävät näin kuumalla säällä kummasti. Kuumaa on tosiaan ollut. Kotikonnuillakin oli useana päivänä lähes 30 astetta lämmintä vaikkei vielä ollut edes perunanistutuspäivä käsillä. Viime vuosina ei tällaisiin kesäkuulämpöihin ole totuttu.

keskiviikko 2. toukokuuta 2007

Martan ilmastoteko


Tarina muutosta

Tammikuun Emäntälehdessä ollut kilpailu nosti mieleeni ajatuksen, että tuohonpa osallistun. Tiesin, että vuosi toisi mukanaan muutosta omaan elämääni, olinhan ostanut marraskuussa 2005 uuden asunnon, johon pääsisin muuttamaan pääsiäisenä. Uudessa asunnossa voisi ottaa käyttöön uusia käytänteitä.


Ensimmäinen ekotekoni liittyy lämmönalentamiseen. Aloitin vuoden jääkylmässä toimistossa. Ihan talohoitoyhtiön toimesta kovimmilla pakkasilla sisälämpötila oli +13-17 astetta. Säästöä kertyi niin, että ropisi… mutta jostain kumman syystä en ollut kovin tyytyväinen tähän säästöön. Alle kahdenkymmenen asteen lämmössä on vaikeaa istua päätteen ääressä koko päivää laskemassa ja suunnittelemassa. Sormet jäätyy, vaikka kuinka laittaisi villaista ylle ja alle. Onneksi pakkaset hellitti ja totean käsi sydämellä, että tämä ei ollut minun juttuni. Lämmöstä en säästä.


Toisin kävi. Ystävät, tuttavat ja kylänmiehet kilvan kehuivat keväällä, kun pääsin muuttamaan upouuteen asuntooni, että on se hienoa kun voi muuttaa uuteen. Katin kontit. Ongelmansa on siinäkin, vaikka plussapuolella on se, että tapeetit on mieleisen värisiä eikä muuttaessa tarvinnut siivota toisten jälkiä, kun rakennuttajafirman siivooja oli tehnyt hyvää työtä. Mutta lämmöstä piti jatkamani. Tammi-helmikuinen luulo ei ollut tiedon väärtti. Kävi nimittäin niin, että kerrostaloomme oli asennettu hienot ohjurit tasaamaan lämpöä, jota toki voi termostaateista ja huoneistokohtaisesta ilmastoinnista säädellä. Ainakin teoriassa. Marraskuun muutamana pakkaspäivänä osoittautui, että lämpötila oli säädetty runsaaseen 21 asteeseen ja kovemmilla pakkasilla se ei riittänyt lämmittämään asuntoa. Ulkona oli pakkasta 10 astetta ja sisällä lämpöä vaivaiset 20. Palelsi vaikka kuinka ajatteli, että ilmastoa tässä säästellään. Säästyikö yhtään, kysyn vaan, sillä jouduin ostamaan toisen täkin kun yksi ei enää riitä lämmön säilyttämiseen. Sähkölämmitteinen lakanakin kävi mielessä.  


Toinen ekotekoni liittyi kierrätykseen. Jotain oli tehtävä, sillä uusi asuntoni oli 10 neliötä pienempi kuin vanha. Pakatessa tavaroita vanhassa asunnossa laitoin Mikkelin paikallisliiton marttojen kesäkirpputoria varten tusinan verran isoja muovikasseja hyvää tavaraa, joista iso osa menikin kaupaksi myöhemmin kesällä ja loput laitettiin arpajaisvoitoiksi tai lahjoitettiin seurakunnan Tukipilarin kirpputorille. Ekotorin pojat kävivät hakemassa tavaraa yhden pakettiautokuormallisen: mm. vierasvuoteena olleen runkopatjasängyn, jolla oli nukuttu vajaa viikko. Oman arpajaispussinsa saivat myös Maanpuolustusnaiset. Työpaikalle lahjoitin muutamia keittokirjoja ja valkoisenposliinin kokoelman onnistuin myymään sitä tarvitsevalle tuttavalleni.


Vakaana ajatuksena tästä jalosta kierrätyksestä päätin muuton tuomassa innostuksessa harrastaa kierrätystä laajemminkin. Tosin vielä silloin en tiennyt mihin tuo muuton tuoma innostus johtaisi. Kun tavara kotoa hävisi ihan silmissä ja kävin välillä katselemassa miten oma uusi koti valmistuu, tuli vähitellen sellainen kummallinen fiilis. Kaikki alkoi vanhasta mikroaaltouunistani, jonka isä voitti vuonna 1988 Mustan pörssin jouluarpajaisissa ja antoi minulle. Se nimittäin oli liian iso hyllyyn, joka oli tehty mikroaaltouunia varten. Tutussa koneliikkeessä oli alennusmyynti ja siispä poikkesin sinne valkoposliinista saadut rahat kukkarossa. Ostin uuden pienemmän mikroaaltouuniin, joka varmasti on myös turvallisempi, onhan se lähes 20 vuotta nuorempi. Lisäksi rahaa jäi niin sopivasti yli, että ostin uuden leivänpaahtimen. Aiempi, vuosimallia 1988 sekin, haisi epämääräisesti muoville joka ainoa kerta kun yritti leipää paahtaa eikä paahtojälkikään ollut tasainen. Koneliikkeen pojat toivat uudet laitteet kotiin ja veivät vanhat mukanaan kierrätykseen.


Tässä vaiheessa jokin naksahti. Ajatus uudesta mikroaaltouunista, johti ajatukseen uudesta pölynimurista, digivaa’asta ja jopa uudesta silitysraudasta, jota tosin myönnän harkinneeni todella pitkään. Vanha anopilta vaihdettu 1970-luvulta peräisin oleva rautani olisi välttänyt kovin siinä vähäisessä käytössä, missä silitysraudat kotonani ovat, mutta kun muuttaa uuteen, niin vaihdettavahan se oli silitysrautakin. Olisi se vanhan näyttänyt niin… vanhalta muiden rinnalla. Mikroaaltouunin ja paahtimen veivät siis koneliikkeen pojat, mutta imuri, silitysrauta ja musta digivaaka menivät Ekotorille ja sitä myöten uusiin koteihin. Toivottavasti.


Uskon kuitenkin vakaasti, että uudet kodinkoneeni, erityisesti mikroaaltouuni, jääkaappi-pakastin ja astianpesukone ovat energiaa säästävämpiä malleja verrattuna edellisiini. Pyykinpesukone onkin asuntoni ainoa vanha laite. Se toimii toistaiseksi hyvin, ja kun siitä aika jättää hankin sen tilalle pesutornin. Kolmas ekotekoni olikin siis energiaa syövien sähkölaitteiden uusiminen.


Neljäs ekoteko alkoi vähän heikosti. Olin nimittäin päättänyt hankkia uuteen kotiini vain energiaa säästäviä lamppuja. Paikkakunnan ainoassa ammattimaisessa lamppuliikkeessä kyselin asiantuntevalta myyjältä, miten valitsemaani lamppuun soveltuu energiansäästölamppu. Alan asiantuntija kertoi, että missään nimessä ei kannata hankkia energiansäästölamppuja, kun ne ovat ensinnäkin paljon kalliimpia kuin tavalliset ja toisekseen ne aiheuttavat yli sata tulipaloa Suomessa vuosittain. Energiansäästölamput. Marttojen ohjeena on ollut, ettei kysyvä tietä eksy, joten marssin vakuutusyhtiööni. Siellä ystävällinen virkailija lupasi selvittää asiaa asiantuntijoilta Helsingissä, ja jo runsaan kuukauden kuluttua häneltä tulikin sähköpostia, ettei energiansäästölampuista ole tiettävästi kirjattuna ainoatakaan tulipaloa Suomessa. Sen sijaan pölyisissä teollisuushalleissa olevista loisteputkista ja liian ahtaaseen tilaan laitetuista halogeeneista oli tilastollisestikin merkittäviä tuloksia.


Tieto tästä tuli vakuutusyhtiöltä kahta päivää ennen muuttoa, enkä enää ehtinyt hankkia energiansäästölamppuja. Minulla oli niitä kuitenkin valmiina pari. Lamput kattoon pistänyt sähköalan ammattilainen ei tosin suostunut laittamaan energiansäästölamppuja valaisimiin, joissa lamput jäävät näkyviin, kun ne ovat niin rumia. Elämä sähköalan ammattilaisten kanssa ei ole aina helppoa. Mutta kevään ja kesän mittaan vaihdoin lamppuni energiaa säästäviksi. Vaikka olivatkin kalliimpia kuin hehkulamput. Ja vaikka olisivatkin rumia. Tätä ekotekoa jatkan tulevaisuudessakin.


Sitten viidenteen ekotekooni. Muuton yhteydessä oli paljon kaikenlaista valokuvaamista. On sitä aiemminkin ollut. Lisäksi pakatessa tuli kuunneltua äänikirja jos toinenkin kannettavalla cd-soittimella. Minulla oli aiemminkin käytössä paristolaturi ja siihen akut, mutta ne olivat aika tehottomat, ja niitä sai ladata jatkuvasti. Ja siltikin sai aina pitää mukana alkalisia varaparistoja, joita muutonkin yhteydessä vein kierrätyspisteeseen aika ison kasan. Päätin siis ostaa tehokkaammat akut, joista onkin ollut paljon iloa. Akkuostokseni jälkeen en ole ostanut ainoatakaan alkaliparistoa, ja energiaa onkin säästynyt roimasti kun ei ole enää tarvinnut kantaa paristoja kierrätyslaatikkoon. Vaikka lataamisessa kuluukin sähköä, uskon, että se voitetaan kaatopaikkakuormien vähentyessä. Sitä paitsi tarpeeksi isot akut riittävät kuvaamiseen ja äänikirjojen kuunteluun niin paljon pidemmän ajan kuin alkaliparistot.


Kuudenneksi mainitsen, että jatkan edelleen jo aiemmin aloittamiani ekotekoja, kuten käytän vain julkisia kulkuneuvoja tai kimppakyytiä (en aio vastaisuudessakaan ostaa omaa autoa, jonka myin tarpeettomana 1998), ostan vain sellaisia vaatteita, joita voin ja aion pitää useamman kerran.

Käytän hampaita pestessä mukia, olen tehnyt niin lapsesta saakka, en käytä juoksevaa vettä perunoiden kuorimiseen enkä astioiden pesuun, enkä ehdottomasti koskaan anna veden juosta sillä aikaa kun saippuoin itseäni. Maalla olen lapsena oppinut, että vettä pitää säästää. Osoituksena tästä kahdeksan kuukauden veden mittaamisen aikana käytin vettä ¼ vähemmän, mitä oli arvioitu. Niinpä kahden kuukauden vesimaksut palautettiin minulle jouluksi. Vastaavan kokoisessa asunnossa asuva yksinäinen nainen joutui vastaavasti maksamaan kahden kuukauden ylimääräisen vesimaksun. Niin erilaisesti voi vettä käyttää.


Lisäksi pitää myös mainita, että käytän kirjastoa useampaan kertaan viikossa lehtien lukemiseen ja kirjojen sekä musiikin lainaamiseen. Kaikkea ei tarvitse ostaa itse. Siihen auttaa myös omassa taloyhtiössämme oleva lehtien kierrätyspiste, johon omalta osaltani vien lukemani aikakauslehdet. Saman lehden kun voi lukea useampikin henkilö.


Kaiken kaikkiaan ekoteko oli mielestäni hyvä kilpailuajatus, mutta olen vähän samoilla linjoilla, mitä muutamat vuoden aikana tapaamani vanhemmat martat ovat olleet: On niin vaikeaa keksiä, mitä ekotekoja vielä tekisi, kun niin paljon on jo aloittanut aiemmin. Kilpailussa olisikin voinut olla oma sarjansa vasta-alkajille ja edistyneille. Ehkä sellainen tulee jatkona myöhemmin.

*  *  *
Kirjoitus on lähetetty 15.1.2007 Martan ilmastoteko -kilpailuun, johon osallistui yhteensä noin 1.500 marttaa.

torstai 26. huhtikuuta 2007

Väsynyt mutta onnellinen?

Ei, niin ei voi sanoa, vaikka Julia myöntääkin, että työn saattaminen esittelykuntoon on aina postitiivinen kokemus. Sen sijaan voi sanoa, että yllätys yllätys, sitä ei olekaan väsynyt, vaan vain onnellinen. Näin ei tapahdu usein.

On vaikea sanoa, mistä olotila johtuu. Onko elämässä menossa vain seesteisempi kausi, vai onko tosiaan niin, kuin Julia on aika päiviä sitten eräästä tutkimuksesta lukenut: Kun ihminen täyttää 40-vuotta alkaa elämä kulkea hitaammin. Eletään toivossa että kyseessä olisi jälkimmäinen vaihtoehto. Sitä pitää jotenkin tästä tunteesta.

Alkuhiljaisuus blogissa johtuu siitä, että sitä kuvitteli ensin, ettei täältä löydykään luokkatunnisteita ja mietti areenan vaihtamista. Luokat löytyivät kuitenkin, joten jatketaan täällä.

Lämpötila tänään Napoli-Suomi fifty fifty: +19 astetta. Ei ole ihme, että töistä tullessa piti laittaa välikausitikkatakki kassiin. Eli tänään ei lainkaan harmita, että sijaintipaikkana on Suomi.

torstai 12. huhtikuuta 2007

Kodinsisustusta

Iltapuhteina pientä fiksausta blogin ulkonäköön - kodin sisustusta siis :)

Löytyi mm. kotoisat säätilat. Tänäiltana klo 22 ero Suomen ja Italian välillä näyttää dramaattiselta. Suomi +2, Italia +19 astetta. Toisaalta, on sitä siinä lämpöä Suomenkin mittakaavassa. Ja ensi viikolle luvattiin taas yli kymmentä astetta. BBC:n säätutkijoiden mukaan tästä vuodesta on tulossa ennätyslämmin. Julialle riittäisi 20-24 astetta loistavasti. Sitä odotellessa jatketaan sisustamista.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2007

Miksi siis ei tänään?

Jonakin päivänä tämä oli aloitettava. Miksi siis ei tänään?

Siispä julistetaan täten Julian kamarin virallisesti avatuksi.

Ei, Julia ei aio vakuutella edes itselleni käyvänsä täällä elämänsä jokaisena päivänä. Silloin tällöin riittänee. Tälle päivälle riittää se, että "paperityöt on tehty".

Nämäkin voisivat kiinnostaa Sinua

Klassikkohaaste 2022 ja vuoden klassikkokatsaus

Klassikot on useimmiten aivan syystä klassikoita. Ne vaan on niin hyviä. Tosin joskus tulee aloitettua klassikko väärään aikaan. En ole viel...