Soffamatkalla ruskaretkellä Lapissa

Syksyn tullen moniin tuttaviin iskee vaellushalu. Lappiin on päästävä. Itse en ole käynyt Rovaniemeä pohjoisempana ja toinen toistaan upeampia reissu kuvia katseltuani alan aina miettiä, että pitäisi itsekin lähteä - - - päiväksi meren rannalle. Niin monissa paikoissa ihmisen sielu voi levätä. 

Se, että erämaat eivät viettele, ei tarkoita sitä, että en ihastelisi itse asiaa: vaeltelua tunturissa tai erämaissa. Ja kun ei pääse itse reissuun, aina voi lukea. 

Luin viime viikolla Paul-Erik Haatajan Jenkin ja ajattelin, että sen luettua erämaavaellus ei heti onnistuisi. Mutta dekkarille annan täydet viisi tähteä ja plussan kirjan nimestä. On suomi vaan upea kieli. 

Kirjassa rikosetsivä lähtee puolisonsa kanssa vaeltamaan Lappiin. Puoliso on tottunut vaeltaja, ja muistan hänen vaeltaneen aiemmissakin kirjoissa, mutta poliisi itse on ensikertalainen. Matkaa tehdään sopivasti tottumattoman kunnon mukaan. Täydellinen reissu. Tai olisi ilman pikku häiriötekijä. 

Jenkin jälkeen tartuin Mauri Sariolan Koltan uneen, jota olen säästellyt tätä aikaa varten. Koltan uni on perho, ja kaunis sellainen onkin. Niinpä on selvää, että kirjassa kalastetaan Lapin erämaissa. 

Kirja alkaa 30 kilometrin päiväkävelyllä. Itseltäni olisi aina jäänyt tekemättä. Oma ennätys on reilu 20 km Vaasassa muutaman vuoden takaa, jolloin vietin Vaasassa 24 tuntia yksillä silmillään, istuin kahdeksan tuntia Työhyvinvointikorttikoulutuksessa ja loppuajan kävelin etsien geokötköjä. No, pidin myös 1,5 tunnin geomiitin melkein yksikseni aamuyöstä. 

Tykkään Sariolan dekkareista, ja olen lukenut niitä viime aikoina pari, kolme vuodessa. Sen verran on kirjoitustyyli muuttunut Sariolan päivistä, että väkisinkin huomaa, että ihmisiä kuvataan dekkarissa huomattavasti ylimalkaisemmin nykyään. Hehkeät kurvit ja miellyttävät nykerönenät jäävät nykyään mainitsematta. 

Liekö syynä se, että kirjailija toivoo kirjastaan elokuvaa/sarjaa, eikä halua rajoittaa näyttelijävalintaa. Tosin, vahvat mielikuvat ei kyllä näytä rajoittavan nykyohjaajia, sillä esimerkiksi Koskinen sarjan Ullan en ole vielä kuullut kenenkään kirjasarjaa lukeneen mielikuvia vastaavan. 

Joka tapauksessa Koltan uni on kelpo dekkari edelleen. 

Aikakin pari tuttavaa ovat käyneet vuosittain Lapissa kullanhuuhdonta merkeissä. Sitä aihetta sivuaa hiljattain lukemistani kirjoista Timo Sandbergin Kullanhuuhtoja. Kuten muutkin Sandbergin Heittola-kirjat, myös tämä ei tuota fanille pettymystä. 

Kullanhuuhdonta ja kalastus on aiheena myös Christian Rönnbackan Ruska-dekkarissa, jossa Hautalehto lähtee pitkään haaveilemalleen ruskaretkellä, mutta joutuukin työtehtäviin kesken matkan ja kaitsee kiinalaismiljardöörejä heidän Lapin lomallaan. Helpolla ei Hautalehto kirjan esittelyn mukaan pääse tälläkään kertaa. 

Itselläni on Rönnbackan Haitalehto-sarjan lukeminen edennyt perin verkkaisesti. Ensimmäiset olen lukenut yli 12 vuotta sitten ja sen jälkeen vain yhden kirjan Hautalehdon kalastuslomasta majakkasaaren tuntumassa. Nyt ajattelin lukea seuraavaksi tämän kirjan. 

Markku Ropposen Kuhala-kirjat sen sijaan olen lukenut kaikki. Myös Ropponen on lähettänyt etsivänsä Lappiin. Kirjassa Suruaika päättyy, Kuhala, Otto Kuhala palaa Lappiin tutkimaan, miten hänen hautajaisiin päättynyt kihlajaismatkansa oikein Lapissa sujui.

Olen pitänyt Kuhala-sarjasta erityisesti siksi, että Kuhala on ikäisensä mies ja jos hän loukkaa itsensä takaa-ajossa, kuten usein käy, hän myös kärsii kipuja eikä ole täydessä tämmissä seuraavana päivänä, niin kuin monissa muissa dekkarissa ollaan. Tosin Kuhalalle kyllä sattuu ja tapahtuu...

Mainittakoon lopuksi vielä Eppu Nuotion ja Tiina Brännaren Veto-kirja, joka on niin ikään lukupinoni huipulla. Kuulin kirjasta vasta viime viikolla, joten en ole vielä ehtinyt sen pariin. 

Olen tykännyt Nuotion dekkareista ja tämäkin vaikuttaa jonkinlaiselta jännityskirjalta, vaikka pääpaino taitaakin olla sellaisessa Lapin lumossa, josta edesmennyt ystäväni totesi erään keskeyttämänsä hiihtoreissunsa jälkeen, että hän totesi 7 hengen kimppakämpässä kaksi yötä seuranneena olevansa aikuinen ihminen, joka voi lähteä kesken loman seuraavalla bussilla kotiin, koska ei vaan jaksa kuunnella, miten naimisissa olevat suunnittelevat puolisonsa pettämistä iltapalalla ja lähtevät sitten toteuttamaan aikeensa. 

Kirjan päähenkilö, nelikymppinen nainen on käsittääkseni sinkku eikä tilivelvollinen kenellekään, mutta tuon tuttavani huomio matkakumppaniensa matkakäyttäytymisestä antaa viitteitä siitä, mitä tällaisella reissulla saattaa tapahtua. 

Toisenlaisissa seurapiireissä liikutaan Liisa Nevalaisen dekkarissa Riikinkukko, jossa Antti Karpalo joutuu tutkimaan Levillä tapahtunutta seurapiirimurhaa, jonka yhteydessä katoaa kaunis rintakoru.

Itse en enää muistanut kirjan yksityiskohtia, ja siksi olikin oivallinen sattuma, että päätimme kaverin kanssa lukea kaikki Nevalaisen dekkarit läpi tänä syksynä. Olin varma, että niitä oli vain 5-6 kirjaa, mutta kun viime viikolla tarkastelimme tilannetta, kirjoja olikin kahdeksan.

Kirjassa on mukana tuttuja hahmoja. Äänensä menettänyt oopperalaulaja, Karpaloiden tuttava, matkustaa tutustumaan Kittilään Ahmavaaran pikkuhotelliin kevään puhjettua ja päätyy hotellin johtajaksi. Jonkin aikaa kaikki meneekin hyvin... Karpalot ratkovat tapauksen tälläkin kertaa. 

Levistä tuli vielä mieleen Kari Kaulasen Kuuramäki 1 Tunturin tuolla puolen -kirja, joka alkaa äidin ja pienen tytön matkalla uuteen kotikylään Länsi-Lappiin, jonne he vähitellen juurtuvat. Muutaman vuoden päästä kylän tuntumaan aletaan rakentaa Lapin ensimmäistä matkailukohdetta. 

Itse sijoitin kirjan ensin Aavasaksan tuntumaan, mutta googlaamalla selvisi, että tapahtumapaikkana olikin nykyisessä Kolarin kunnassa Äkäslompolon kylä ja matkailukohteena Yllästunturin. Oikeastaan tuo olisi kyllä pitänyt hoksata jo kirjailijan sukunimi kaiman, Sampo Kaulasen kaikille tutuksi tekemästä Jounin kaupasta, josta Kaulanen luopui taannoin. 

Tähän kirjaan on kaksi jatko-osaakin, mutta niitä en ole vielä lukenut. 

Lisää lukuvinkkejä Lapista löytyy esimerkiksi saamelaiskirjahaasteen raportistani ja tulevaisuuskirjojen koosteestani.

Purjehtien porukalla maailman ympäri

Sunnuntaina starttaa maailman ympäri purjehdus kisa, jossa on jälleen suomalainen miehistö. Edellisen kerran seurasin isomman miehistön omaavan veneen purjehdusta reilu 40 vuotta sitten. Skopbank of Finland oli lehdistössä hyvin esillä ja meille tuli Hesari. Nyt ajattelin seurata tätä purjehdusta silmät tarkkana. Someaikana seurattavaa lienee enemmän. 

Hyvää matkaa! 

Odotellessa luin muutaman maailman ympäri purjehdus kirjan. 

1930-luku

Favell : 3-mastoparkin viimeinen purjehdus maapallon ympäri 1933-1934 oli vanhin maailman ympäri purjehdus, josta luin tältä erää. Kirjan on kirjoittanut Nils A. Holmberg, ja parkki haki vehnälastin Australiasta. 

Sauli Piipari : Purjelaiva s/v "Pommer'illa" maailman ympäri 1936-1937 : merikapteeni Sauli Piiparin päiväkirjoista. Nykyisin museolaivana Maarianhaminassa oleva Pommern on teräsrunkoinen nelimastoparkki. 

Sauli Piipari oli Pommernin vehnänhakureissulla Australiassa saadakseen puuttuvan purjelaivakokemuksen jotta saisi yliperämiehen kirjan ja pääsisi opiskelemaan merikapteeniksi. Ennen reissua hän kihlasi Hellinin Viipurissa. 20.11.1936.

Pasaatituulialueella Kanariansaarten jälkeen Sauli putosi mastosta. Päähän tuli haava ja tajukin meni välillä ja kroppa kramppasi tämän tästä. Aika pahasti siinä kävi, mutta päällikkö sai lääkitty ajan kanssa, vaikka haava haisi mädältä. 

Kokin työpäivä oli pitkä aamu viidestä ilta kahdeksaan kivihiilihellan äärellä. Välillä oli tarjolla pilaantuneita elintarvikkeita kuten härskiä suolasilakkaa tai huonoa juomavettä. Joskus oli näkkileivässä matoja, mutta ne sai kopautettua pois naputtamalla leipää pöytään. Tuoretta vehnäleipää oli paluumatkalla paljon, sillä laiva oli vehnälastissa. 

Ärjyvät nelikymppiset ja ulvovat viisikymppiset saivat kädet halkeilemaan suolaisen veden vuoksi. Muualla merivesi jätti iholle suolakerroksen, eikä siihen tepsinyt saippua. Peseytyä voi kunnolla vain vesisateessa. 

1980-luku

Luin Alpo Ruuthin kirjoittaman 158 vuorokautta : kertomus matkasta Bernt Hartwallin päiväkirjan mukaan -kirjan heti Pommern-kirjan perään ja huvitti, kuinka samanlaiselta reissu kuulosti. Vehnän kuljetuksessakin pyrittiin purjehtimaan nopeasti, kuten kilpaillessa. 

Bernt oli Skopbank of Finland laivalla purjehuoltajana ja seurasi sivusta kokin töitä. Tällä laivalla ruoka ei ollut pilaantunutta ja sitä oli runsaasti, mutta kaikki ruuat eivät miehistölle maistuneet. 

Valjun näköinen pastaruoka ei saanut gourmetpisteitä, eikä maistunut luksukselta, vaikka kokki antoi kerran sille uuden nimenkin. Saksalainen nötkötti oli pahaa eikä varmuudeksi tosi huonoa säätä varten hankittu sissimuonakaan maistunut. Hyvääkin oli, ainakin hernesoppa ja veneeseen hypännyt lentokala. 

Menomatkalla vettä säännösteltiin Afrikan rannikolla niin, että kokki jakoi sen päiväannoksin ja viimeiseksi päiväksi ennen rantautumista vettä sai enää 3 dl. Sadevettäkin yritettiin kerätä, mutta keruussa käytetyt purjekankaat saivat veteen maistumaan suolaiselta. Mietin, miksi seuraavalla sateella ei vain kerätty vettä kattiloihin. 

Pahoilta loukkaantumisilta vältyttiin, vaikka mm. Bengtin jalka turposi ja monet sairasti flunssaa, mutta yksi matkalainen, pappa kyllä kuoli. Tilalle saatiin varamies Suomesta. 

Kilpaillessa on kiire, ja purjeenhoitajalla oli työtä. Skopbankilta ja muilta sponsoreilta saatiin ilmeisesti rahaa niin, että purjeita riitti. Rikkinäisimmät heitettiin mereen ja touhusta tuli kieltämättä mieleen Karl Strömstenin toteamus Favell-kirjasta:

On parempi selviytyä satamaan ehjin purjein ja maistoin, kuin yrittää suuren purjepinta-alan avulla voittaa pari päivää. Kuka tahansa voi purjehtia niin, että menettää takilansa, mutta on oltava tosi merimies kyetäkseen pitämään purjeet ylhäällä juuri niin pitkään, että saa ne vielä alas. Karl Strömsten

Miehistön välit tuntuu näissä merikirjoissa samoilta, oli laiva mikä laiva. - - -  Sekä hyvässä että pahassa. 

Yksi miehistön jäsen oli vahtipäällikkönä toiminut Tapio Lehtinen, joka nyt on lähdössä kipparin ominaisuudessa uuteen kisaan reilu 40 vuotta myöhemmin. 

Kenneth ja Stefan Gahmbergin Purjehduskilpailu maailman ympäri -kirjassa edellisestä kirjasta tuttu Skopbank of Finland -tiimi purjehti toisin sanoin. 

Heli ja Heikki Ervi seilaavat huvikseen maailman ympäri. Osan matkasta mukana on kolmaskin henkilö. Oli kiva lukea yksi kirja hitaastikin matkustamisesta. 

Maailman ympäri vastatuuleen -kirjassa kaipasin sen kirjan ja muiden lukemieni kirjojen karttoja vierekkäin. Olivat kuulemma kiertäneet vastatuuleen, mutta musta tuntui, että sama suunta oli muillakin.... Vaikka oli jo toinen kerta kun luin tämän kirjan, en silti viitsinyt tarkastaa, mutta ehkä kyse oli vuodenajoista. 

Kirjassa oli kivasti myös muuta kuin miehistön välisiä suhteita tai myrskystä selviämistä. Nyt tiedän, kuinka käyttäytyä, jos lähden uimasille haivesiin. On parempi sukeltaa kuin uida. 

Hait joita täällä on runsaasti voivat kiertää uteliaana sukeltajan. Niillä on niin paljon parempaa ravintoa saatavana, että ne harvoin käyvät sukeltajan kimppuun. Toista on uimarin kanssa. Jos haluaa välttämättä uida korallimerellä, niin kurkista ensin pinnan alle, ui sitten hitain ja rauhallisin liikkein äläkä koskaan kauaksi veneestä, sillä hain on vaikeata olla maistamasta haukkapalaa pinnalla räpiköivästä ihmisestä. 

Tämä ohje on peräisin ohjekirjasta, joka vastatuuleen matkaavilla oli veneen käsikirjastossa mukana reissulla.

Aikamoisen purjehdusporukan, tai oikeammin lukuisia seuralaisporukoita oli Seppo Häyrinen koonnut Sy Lady Rosen miehistöksi kirjassa Savolainen odysseija : Sy Lady Rosen purjehdus maailman ympäri. Laivalla kävi luultavasti 'puoli sukua ja kaikki tutut' lyhyemmän tai pidemmän jakson. Mikä mielenkiintoinen toteutus. Wau. 

Ja sitten lopuksi toisenlainen meriseikkailu maapallon ympäri... 

1866

Jules Verne, Sukelluslaivalla maapallon ympäri. Sukellusvene oli päälle 100 m pitkä, ja ensin puhuttiin, että se on valasta isompi merihirviö.

Jules Verne oli kyllä aika velho keksimään seikkailuja, jotka toteutuivat myöhemmin, kun mielikuvitusrikkaat, teknisesti taitavat ihmiset alkoivat tavoitella Vernen seikkailujen toteuttamista. Tiettävästi maapallon keskipisteeseen ei ole vielä sentään matkattu...

I. K. inha kansallisvalokuvaajamme

Kondrad Into Nyström syntyi Virroilla ja opiskeli Hämeenlinnassa. Myöhemmin hän otti sukunimekseen Inha kuolleen siskonsa mukaan. Hän oli toimittaja, kirjailija ja ennen kaikkea valokuvaaja, joka kuvasi Lönnrotin jalanjäljissä Karjalassa, mutta kävi myös Suomen jokaisessa pitäjässä ja monissa Euroopan maissa. 

Itse tutustuin Inhaan lukemalla hänen lukioaikana kirjoittamansa kirjan Lähetyssaarnaaja, kertomus Etelämeren saarelta kirjoitettu 1884. 

Kun tajusin, ettei Inha ollut lähetyssaarnaaja vaan kirjailija, piti tutustua mieheen paremmin. 

Nyströmien koti oli monipuolisesti kultturelli ja niin vauras, että lapset saatettiin kouluttaa kunkin mieltymyksen mukaan kotimaassa ja täydentävillä opintomatkoilla ulkomailla. Esimerkiksi Imatran Valtionhotellin suunnitellut Usko Nyström kävi opintomatkalla Ranskassa. 

Vuonna 1897 Uusi Suometar-lehti lähetti Inhan Ateenaan seuraamaan Turkin ja Kreikan välistä sotaa, ja oli siten ensimmäinen Suomesta ulkomaille lähetetty toimittaja. Tuo sota oli se, jonka rauhan jälkeen Turkki ja Kreikka vaihtoivat väestöään, kuten olen oppinut Victoria Hislopin Elämänlanka-kirjasta, joka sijoittuu yhteen vaihtokohteista, Tessalonikiin.

Toimittajan työn ohella Inha kirjoitti ja käänsi kirjoja, mm. L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö on hänen kääntämänsä. 

Kirjoittaminen oli työ, mutta valokuvaaminen oli hänen intohimonsa. 

Seuraavaksi luin I. K. Inhan Unelma maisemasta -kirjan, jossa on paljon Inhan ottamia kuvia. Oli hauska huomata, että Inha kierteli paljon kuvaamassa paikkoja, joissa Elias Lönnrot oli käynyt, mutta vielä hauskempaa oli kuulla, että karkkulainen kielitieteilijä Pertti Virtaranta, emäntäkouluaikaisen kodinhoito-opettajani veli, kävi Karjalassa Inhan jalanjäljissä ja otti selvää mitä kuului Inhan valokuvaamille henkilöille. 

Olen monesti miettinyt, että olisi ollut hienoa ja todennäköisesti myös itselleni uraa luovaa, jos olisi voinut tuolloin tutustua Virtarantaan jossain vaiheessa. 

Itseäni on kiehtonut muinaiset tulevaisuuden ennustamiset siitä lähtien, kun talvella 1983/1984 luin Orwellin 1984. 

Niinpä bongasin riemuiten Aamu Nyströmin I. K. Inha - valokuvaaja, kirjailija, kulttuurin löytöretkeilijä -kirjasta Inhan vuonna 1901 tekemät ennustukset vuodesta 2001. Inha mm. ennusti kännykän ja internetin seuraavasti:

"Telefooni on kaikkialla, eikä Telefooni tarvitse johtoja. Valokuvat lähetetään sähköitse minkä matkan päähän tahansa, ja esimerkiksi Kiinasta lähetettynä ne ovat muutaman tunnin kuluessa maapallon toisella puolella."

Ruuanlaittoennusteet menivät inhaltakin pieleen. Inha arveli, että" ruoka noudetaan surista ruuanlaityokeskuksista tai se johdetaan koteihin ilmaputkien välityksellä".

Useampi ennusteli 100-120-vuotta sitten keskuskeittiöiden syntymistä kaupunkikortteleihin. Näin ei sitten käynyt, vaikka 1917 tienoilla kansankeittiöitä Suomeen perustettiinkin. Esimerkiksi Mikkelissä se sijaitsi torin ja tuomiokirkon välillä olevalla kadulla.

Aamu Nyströmin kirjassa oli niin ikään paljon kuvia ja kivasti selitettynä monia asioita. Esimerkiksi koko sisarusparvi esiteltiin ja tajusin että niistä löytyi yksi aiemminkin itselleni tuttu henkilö, Toini Nyström, joka teki mittavan työuran suomalaisen käsityö historian säilyttämisen hyväksi. 

Inhan omasta kirjasta jäi itseäni mietityttämään millaista polkupyörää Inha toi maahan. Sellaisenkin kuva löytyi Aamu Nyströmin kirjasta. 

Jälleen kerran totesin, että oli antoisaa tutustua kirjailijaan tarkemmin. 

Sen verran kiintoisasti Inha itse kuvasi omassa matkakirjassaan polkupyöräilyä Keski-Suomen maanteillä, että mielenkiinto heräsi. Pitäisi kaivaa jostain esiin, mitä Inha kertoi ja kuvasi Pohjois-Satakunnassa.