Historiassa on kaksi asiaa, jotka eivät ole koskaan olleet suosikkejani, Egypti ja Maya-kulttuuri. Jälkimmäiseen olen tutustunut vain vähän, vaikka kulttuuri oli erittäin kehittynyt verrattuna moneen myöhäisempään aikaan. Samaa voi sanoa Egyptistä, johon olen tutustunut hieman enemmän. Se ei silti estänyt haluamaan lukemaan egyptologiaa ruotsalaisessa yliopistossa. Harmi vaan, että Pomarkun työkkärissä oli edellisvuoden hakemuksia, joka ei kelvannut yliopistolle.
Egyptistä tulee ensimmäisenä mieleen faaraot, pyramidit, Sinuhe, Egyptin prinssi, Kairo, Niili, Mooses sekä Joosefin perheen pako Egyptiin Herodeksen lastensurman tieltä.
Mika Waltari ei koskaan käynyt Egyptissä, mutta kirjoitti mieleenpainuvan tarinan Sinuhe Egyptiläisestä, joka eli noin 1390-1335 eKr. Minulta meni pitkään, ennen kuin sain tartuttua kirjaan niin, että luin sen kokonaan, mutta sitten kun pääsin vihdoin alkuun, en melkein malttanut laskea kirjaa käsistäni.
Orpo Sinuhe päätyy faaraon henkilääkäriksi, ystävystyy faaraon pojan, Ekhnatonin kanssa, jonka pasifiutta myöhemmin hänen hallintokautenaan Sinuhe ihailee. Mukana tarinassa on mm. viekas miespalvelija, joka varastaa isännältään vain kohtuullisesti sekä kaunis, omaisuuttaan kartuttavat kurtisaani, josta vahvat naiset ovat myöhemmin saattaneet ottaa mallia ja varoittaneet miehiä, että 'myös minun nimeni voi olla Nefernefernefer' .
Tarina on kuvitteellinen, mutta Ekhnaton ja Horenheb ovat historiallisia henkilöitä. Heidän välissään hallitsi Ekhnatonin poika Tutankhamon. Ekhnaton teki monia uudistuksia joita Tutankhamon myöhemmin purki.
Pyramideja rakennettiin noin 2600 - 500 eKr, joten Sinuhen aikaankin niitä oli olemassa. Pyramidit ovat sen verran tunnettuja maamerkkejä, että esiintyvät monissa romaaneissa.
Esimerkiksi Agatha Christien kirjassa Kuolema Niilillä niihin tutustutaan. Itselleni Kuolema Niilillä on yksi suosikki Christieistäni, jonka olen lukenut monta kertaa, viimeksi elokuussa.
Christie on kirjoittanut pari muutakin kirjaa Egyptistä. Hänet täytyy tappaa - kirjan sekoitan jostain syystä aina mielessäni Kuolema Niilillä kirjaan. Ehkä niissä on jotenkin sama ote, ovathan ne kirjoitettukin perättäisinä vuosina 1937 ja 1938.
Itse tarinat eroavat kuin yö ja päivä. Edellisessä on valokeilassa nuoripari, jälkimmäisessä vanha rouva, josta koko suku ei välitä.
Kolmas Christien Egypti-kirja sijoittuu ajallisesti reilun 4000 vuoden taa likimain vuoteen 2000 eKr. Kirja on Kaikki päättyy kuolemaan.
Sieluni silmin näen Agatha Christien tylsistyneenä puolisonsa arkeologisilla kaivauksilla Egyptissä kuuntelemassa kaivausporukan juttuja menneisyydestä. Kun juonen rakentelun osaa ja perheestä löytyy arkeologi on helppo siirtää rikos menneisyyteen.
Kirjan keskiössä on uuden, nuoren jalkavaimon saapuminen perheeseen, jonka jälkeen perheessä tapahtuu muutoksia. Sen verran on tullut seurattua amerikkalaisia Sisarvaimoja televisiosta, että ei tuo uuden vaimon perheeseen tulo tänäkään päivänä helppoa ole, tuskin silloinkaan, vaikka ehkä olikin luonnollisempaa.
Sinä et ymmärrä todellista leikkiä. Sinä et tiedä miltä tuntuu istua kaikessa rauhassa kuin minä, kun kaikki veljeys ja sisaruus, rakastaminen ja vihaaminen ovat ohi. Syödä hyvin valmistettua rasvaista viiriäistä ja ruokokerttusta, ja sen jälkeen hunajakakkua ja hyvin keitettyä purjosipulia ja lehtiselleriä, ja huuhdella ne kurkusta syyrialaisella viinillä tuntematta ikinä huolta mistään ja katsella kaikkea kiintymystä ja sydänsurua tietäen, että mikään sellainen ei enää liikuta, nähdä kuinka oma poika tekee itsestään narrin yhden tytön vuoksi ja nähdä kuinka tyttö yllyttää kaikki perheenjäsenet toisiaan vastaan. Se nauratti minua, usko pois! Tavallaan minä pidin siitä tytöstä.
Välillä lukiessa tulee nälkä, ruokokerttusia en olekaan vielä koskaan maistanut... Ovat kyllä rauhoitettuja Suomessa nykyään, joten jäävät vastakin syömättä, mutta aikanaan niilläkin herkuteltiin. Veikkaan, että yhdessä kerttusessa ei ole ollut paljon syötävää
Kirjan äidin asenne pistää miettimään Kauniita ja rohkeita.
Kari Elorannan valokuvakirjaa Alkupiste, nollapiste luin/katselin elo-syyskuussa samalla kun vilkuilin Juha Vakkurin Afrikka kirjoja ja luin egyptiläisiä ja afrikkalaisia romaaneja. Elorannan teksti on mukavan kuvailevaa, ja sitä olisi lukenut enemmänkin, mutta kirjan pääpaino on kuvissa. Suosittelen.
Egyptistä jäi mieleen Sakkaran pyramidi, josta mielestäni en ole aiemmin lukenut mitään. Kuvassa sekin näyttää pieneltä, mutta sen korkeus on kuitenkin ollut 60 metriä ja pohjan koko reilu 100 m kanttiinsa. Yli 10 metristä aitaa on ympärillä reilu kilometri. Elorannan kuvassa aitaa on koristettu Kobra-reliefein. Olisi hienoa päästä katsomaan paikanpäältä, onko koko aita samanlainen.
Ranya Paasosen (ElRamly) Auringon asema kirjaan minulla todellakin on suhde. Harvaan kirjaan tulee leimauduttua samalla voimalla.
Luin kirjan aika uutena. Silloin vielä luin kaiken, minkä aloitin harmaan loppuun saakka. Lukiessani olin sitä mieltä että kirja oli yksi surkeimmista joita olin lukenut. Siihen aikaan luin ehkä 50-100 kirjaa vuodessa (en laskenut), joten luettavia valitsi paljon tarkemmin kuin nykyään. Kirja päätyi hyllyyni kirjakerhon kautta. Unohdin peruuttaa ja koska kansipaperi oli voimaannuttavan värinen, pidin sen.
Luin alkua lähes väkisin. Pikkuhiljaa appelsiinin kuoriminen kahdella tavalla alkoi kiehtoa. Ehkä vaivuin hypnoosiin 🤔. Joka tapauksessa kun sain kirjan luettua olin hämmentynyt.
Kirja oli mielestäni tosi huono ja kuitenkin kenties tosi hieno. En osannut päättää kumpaa, vaikka määritelmät ovat kutakuinkin mittariasteikon eri päissä, ellei lasketa mukaan välinpitämättömyyttä, joka on pahinta kaikessa.
Nykyään olen sitä mieltä, että kirja oli erittäin kiehtova, mutta en vieläkään tiedä tykkäsinkö vai enkö... Luultavasti se on ihan sama, sillä kirja tulee mieleeni edelleen melkein joka viikko. Pitääkö kirjalta enempää vaatia. Jotta en unohtaisi kirjaa, en ole yrittänyt lukea sitä uudelleen. Suosittelen kyllä lukemista kaikille.
Kirja on suomalaisen Anun ja egyptiläisen Ismaelin tarina. Kertojana on rakkauden hedelmä, joka sai synnyinlahjaksi kaksi täysin erilaista kotimaata ja kyvyn kuoria appelsiinit kahdella eri tavalla.
Koska Egyptiin liittyy vahvasti pyramideista maan ulkopuolelle viedyt muumiot ja korut, kirjaan tähän myös nuoruuteni suosikin, Mary Higgins Clarken Kuolema loistoristeilijällä, missä yhtä tällaista korua ollaan palauttamassa Egyptiin. Ihan kaikki ei ole saamaa mieltä palauttamisen kanssa, ja kuolema kulkee risteilijän hyteissä niittämässä saalista.
Ahmad Khalid Tawfiq Utopia, on dystopiaa ökyrikkaista, jotka on aidattu reservaattiin suojaan köyhiltä öljyvarojen arvon romahduttua. Kirjassa ökyrikkaat nuoret kokeilevat rajojaan niin reservaatissa, kuin sitä ympäröivässä normaali maailmassakin.
Nuorten käyttäytyminen ei anna mairittelevaa kuvaa rikkaista tulevaisuuden toivoista. Kirja oli mielenkiintoinen siksi, että reservaatissa joutui elämään ökyrikas vähemmistö. Yleensä reservaatteihin kuvitellaan enemmänkin köyhät alkuasukkaat.
Mielenkiintoinen näkökulma.
Kirja innosti minua kovasti vuonna 2017, kun sen luin, jatkamaan valitsemallani uudella linjalla, jolloin hylkäsin skandinaaviset dekkarit ja aloin soffamatkailla eri puolilla maailmaa usein hieman normaalimpien rikosten parissa. Tosin eipä tämänkään kirjan rikos kovin "normaalilta" vaikuttanut, mutta koska en ole lukenut kirjailijan muuta tuotantoa, en osaa sanoa, pahenevatko rikokset kirja kirjalta, kuten skandinaavisissa dekkareissa usein käy.
Jatkossa pitänee paneutua enemmän oikeasti egyptiläisiin kirjoihin ja lukea esim egyptiläisen Nobel-kirjailijan Midaqq-kujan.
Sen tiedän, että olen aiemmin lukenut muitakin faaraoajan kirjoja kuin Sinuhen, mutta edes googlailu ei auttanut löytämään niitä tällä kertaa.
