Miesten viikko 22.8. Iivari

Miesten viikon päättää Iivari ja Iivo. Valitsin päivän kirjaksi Eve Hietamiestä. Hietamiehiä onkin tullut luettua laidasta laitaan. Isä Heikin kirjoista olen lukenut kaikki vanhemmat kirjat, äiti Lailalta Minä Katariinan ja Koivu ja tähti -kirjan, jossa mainitaan Marttahotelli, tosin Marttahotelli perustettiin oikeasti vasta 1956. Tyttäreltä Eveltä olen lukenut tarinaa, miten mies oppi lastenhoitoa. Sarjan aloitti Yösyöttö 2010. Ainakin Yösyöttö-kirjasta olen katsonut elokuvankin. 

Hietamies Eve Puolinainen on ilmestynyt 2002 ja kuvaa Hietamiehen omakohtaisia tuntoja lapsettomuuden syövereissä.  

Ilona tulee raskaaksi helposti. On koettu kolme keskenmenoa, neljä, muistuttaa puoliso Iivari. Sitten alkaa viides raskaus, mutta Ilona ei jaksa enää stressata. 

Kirja on niitä harvoja lukemiani, jossa mies, Iivari, on mukana ilossa ja surussa täysillä. Ilonan tuttaviksi on valikoitunut porukka niin erilaisia raskauskohtaloita omaavia naisia, että se tuntuu uskomattomalta, mutta muuten kirja on taattua Hietamiestä. 

"Loppujen lopuksi näiden asioiden kanssa on ihan yksin, sanoo Kemppari, ja heittää paperisuikaleet kädestään tarjottimelle. 

Aina päädytään siihen, että vessanpöntöllä itkee nainen, Ilona ajattelee..."  (9.8.)

Pidin kirjasta, vaikka en oikein ole kirjan kohderyhmää, vaikka itsellänikin on takana epämääräinen tuulimunaraskaus. En ole oikein koskaan kokenut kunnon vauvakuumetta. Opiskeluaikana Ilmari Turjan Tuomari-Marttan elämä oli lähempänä haavettani kuin virka- saati kotiäitiys. Mutta 1980-luvulla lapset kuului perhesuunnitelmiin, joten jos niitä olisi tullut, olisi 1990-luvun lama selätetty toteutunutta tilannetta kepeämmin kotiäitiydellä.

On hyvä, että kirjallisuudessa esitetään erilaisia näkökulmia eri asioihin. Keskenmenoista kertovissa kirjoissa on liian usein näkökulmana rikkoutuva avioliitto. Tässä kirjassa parisuhde säilyi. Mies oli mukana ja läsnä henkisestikin.

*

Iivari nimisiä kirjailijoitakaan en löytänyt montaa. Mielenkiintoisimmaksi ajattelin Iivari Leiviskän lähemmäs sata vuotta vanhan kirjan Islanti kuvauksia tuulen ja jään maasta. 

Miesten viikko 21.8. Veini

Miesten viikon kuudes päivä. Soini ja Veini juhlivat tänään. Tämän päivän kirjat oli vaikeimmat löytää, mutta jotain löytyi kuitenkin. 

Viherjuuri Heidi Hilja ja synttärisoppa -kirja oli ensimmäinen, josta löytyi Veini niminen henkilö. Kirja on sarjan kahdeksas osa, joten tämä ei ehkä ollut parhaalla mahdollisella tarinalla aloitettu sarja mutta aloitettu, yhtä kaikki. 

Heti tuli yllätys matkaan. Hiukan hämäsi, kun kirjan Veini oli Hiljan ja Taimin isosisko. 

Kaikki tuntemani Veinit, myös heinäkuussa lukemani Kaisu Hulkon Kiitäjien kylä -kirjan poliisi-Veini, ovat olleet miehiä. Nykyään naispuolisia Veinejä on parikymmentä. Jotenkin hämäävää, sillä Veini tarkoittaa mm. aseenkantaja ja nuorta miestä. 

Tosin olen nähnyt Outi nimisen miehen, joten kaikki on kyllä mahdollista. Itse asiassa Suomessa on yli 500 unisex-etunimeä jotka löytyy vähintään viideltä sekä mieheltä että naiselta. 

En ollut tarinan kohderyhmää, mutta veikkaan, että ekaluokalaiset tytöt tykkää. 

Itse tykkäsin kirjan rikkaasta sanastosta. Kiva ilmaisu on esimerkiksi polkupyörän lättänä kumi. On pitkä kun olen lukenut mistään lättänästä kirjallisuudessa.

Aikuisempaan makuun sopiva Kiitäjien kylä oli rikostarina, joka sijoittuu Etelä-Pohjanmaalle, Jalasjärveltä pohjoiseen. Kuntaa ei mainita, mutta autolla ajetaan ajo-ohjeiden mukaan Juustoportin ohi Karviaan ja siitä kohti Kankaanpäätä. Kirjan alun autokolari tapahtuu Karviassa. 

Kirja ei ole perinteinen dekkari, enemmänkin maaseuturomaani. Itse tykkäsin. 

Fiktiota, jonka päähenkilö on Soini en löytänyt. 

Sekin oli itselleni uutta, että Veinejä on ollut eniten Satakunnassa. Niinpä ei ollut ihme, että ainoa Veini niminen kirjailija, jonka löysin oli satakuntalainen tietokirjailija. 

Ainoa Veini niminen kirjailija, jonka löysin on noormarkkulainen Veini Rainiola. Rainiola on kirjoittanut paikallishistoriaa, esimerkiksi kirjan Muutosten sukupolvi.

Yhtä huono tulos oli Soini nimellä. Soini on kyllä sukunimenä monella kirjailijalla samoin tapahtumapaikkana. 

Löysin Kirjasammosta vain yhden lastenkirjan, jonka kirjoittajalla oli etunimenä Soini: Soini Hirvelä on kirjoittanut 1970-luvulla nuortenkirjan Kale. Sitä en ole lukenut, ellen sitten 1970-luvulla.

Miesten viikko 20.8. Samuli

Tämän päivän kakkukahvit työpaikoilla tarjosi Samuli, Sami, Samu ja Samuel. Nämä ovatkin miesten viikon yleisimmät nimet. Kuinka onkin osunut yhdelle viikolle nimet, joiden kantajia ei asu joka korttelissa.

Myös kirjoissa olisi ollut valinnan varaa enemmän kuin muina kuutena päivänä yhteensä. 

Olen lukenut Kalle Isokallion Samuli Huttusen synnyinlahjan uutena 2014, mutta en muistanut siitä enää kaikkia käänteitä, joten kuuntelin nyt kirjan uudestaan. 

Kun aikanaan Arto Paasilinnan hersyviä kirjoja ei enää saanut vuosittain, löysin onneksi Lasse Lehtisen ja Kalle Isokallion. 

Isokallion kirjoissa minua viehättää se, mitä kaikkea tavallisen ammattimiehen elämässä voi tapahtua, kun hän tekee omaa työtään suurella intohimolla välittämättä muusta kuin työn tuomista haasteista. 

Tätä oli myös Samuli Huttusen elämä. Samuli teki metallihommia ja kehitteli asiakkaiden tarpeisiin räätälöityjä osia. Hänellä ei ollut intohimoa firman johtamiseen, mutta kehittelytyö poikii kaikenlaista. 

Suomen ohella kirjassa ollaan Keski-Euroopassa ja Neuvostoliitossa. Kirjan tapahtuma-aika on 1980-1990-lukujen taite, joka tuo herkullista lisää lama-ajan ja Euroopan geopolitiikan vuoksi. Saksan yhdistyy, Neuvostoliitto jakaantuu jne. Kirjan verstas sijaitsee Kemiön saarella.

Ellei huumori ole lempilaji, voi aina aloittaa dekkarin. Pirkko Arhipan kirjoissa on esiintynyt poliisi Sami Mattila joka alkoi seurustella Pia Pohjakallion kanssa. Jälkimmäiseen oli helppo samaistua vastavalmistuneena 1990-luvulla, sillä myös Pia kohtasi silloin laman tuoman työttömyyden. 

Kirjoja on useampia. Kotoisasti kirjastoon liittyy Kuolema käy kirjastossa. Oma suosikkini tästä sarjasta on Kuoleman koordinaatit, missä Pia saa töitä risteilyltä Etelämantereelle ja Sami pääsee mukaan. Kirjat toimivat hyvin yksittäinkin, mutta Samin ja Pian elämässä pysyy kiinni paremmin kun aloittaa alusta eli kirjasta Kolme kultaista hattua vuodelta 1993. Sami Mattila asuu kirjoissa Naantalissa.

* 

Myös kirjailijoista oli tälle päivälle poikkeuksellisen reilusti valinnanvaraa. 

Samuleista valitsin Samuli Paulaharjun, jonka kansanperinteitä käsitteleviä kirjoja on mm. Pohjanmaalta, Lapista ja Itä-Karjalasta. Kirjoissa kerrotaan Paulaharjun matkoista, kokemuksista ja tapaamiensa ihmisten kokemuksista. Itseäni kiehtoo näistä etenkin Kurikkaan liittyvät tarinat, joista olen yrittänyt löytää sukutarinoitakin.

Sameista olisi ollut tarjolla mm. Sami Tabellin Malaika-sarja. Sarjan kolmososa on tekijän puolison blogin mukaan viimeistelyssä. SaaS nähdä jatkuuko sarja sen jälkeen, sillä Malaika vene on kuulema myyty. Malaika purjehti Ranskan Polynesia saa.

Myös Sami Garamin stadin slangille soveltama Aleksis Kiven seitsemön veljestä kiinnosti niin paljon, että lsitoin kirjastoon varauksen. Josko vsikka lukisi siitä pätkän kun pidämme martoissa esitelmää Aleksis Kiven päivänä. Kirjan nimi on Sami Garam heittää kehiin Allu Stemun Seittemän broidii. 

Miesten viikko 19.8. Mauno

Miesten viikko on nyt puolivälissä. Neljäntenä esiin nousevat Mauno ja Maunu. Maunosta tulee mieleeni ensimmäisenä VP Lehdon laulu Mauno Ylä-Mattila, ison talon ainoa poika. - "Naiset tilaa vielä Maunoa itselleen..." Vanha perinteinen nimi ei ole nykyään kovin suosittu. Vielä. Ehkä muutaman vuoden kuluttua Mauno-vaarit saavat etunimikaimokja lapsenlapsenlapsista. 

Kovin moneen Maunoon en ole kirjoja lukiessa törmännyt. Viime vuosilta muistan vain kaksi, Unto Katajamäen Vainaja verkossa. Sekä Harri Tuomela Vallila-sarjan kirjat, joista aiemmin olen lukenut Vallilan murhamammat. Nyt luin toisen osan, Vallilan veitsiyöt. 

Suosittelen aloittamaan alusta. 

Hyvä oli tämäkin. Miitta Mäki pestautuu väliaikaisesti poliisiin ja tutkii Vallilassa tapahtunutta raakoja murhia työparinaan rikosylikonstaapeli Mauno Luttinen.

Kirjat ovat kivan kepeitä murhakirjoiksi. Kaikenlaista tapahtuu siinä rikosta ratkoessa. 

Tätä kirjoittaessa oli viikko aikaa miettiä lukuhistoriaa, ja muistui mieleen pari muutakin mielenkiintoista Maunoa kirjojen kansien välistä. Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä -kirjan päähenkilö on Mauno Joensuu. Rakennusmestari kuten Kalle itsekin. 

Toinen mielenkiintoinen Mauno, Mauno Immo seikkailee Lasse Lehtisen kirjassa Valkoinen ihmissyöjä. Sen tarinaa en enää muista lainkaan. Muistan vaan että uutena pidin kirjasta kovastikin, kuten Lehtisen muistakin kirjoista. 

Kaiken kaikkiaan Mauno näyttää olevan tähän mennessä yleisin kirjahenkilö miesten viikon nimistä. 

*

Kirjailija Maunoja löysin vähänlaisesti. Niistä ainoa tuttu oli Mauno Saari, joka on kirjoittanut ainakin Juhantalon paperit kirjan, jonka olen lukenut kankaanpääläistä geokätköilymysteeriä varten. Se oli kyllä muutenkin ihan mielenkiintoinen kirja kansanedustajan vaiheista. 

Saaren kirjan Kuoleman kello pistin lukupinoon, vaikka thrillerit eivät olekaan suosikkejani. Kirjan ajankohtainen aihe EU ja Välimeri kuulostaa hyvältä. 

Miestenviikko 18.8. Leevi

Leevistä tulee mieleen aina ensimmäisenä Leevi and the Leavings, joka tahditti aikuisuuteni alkumetrejä, olinhan tuolloin sopivasti lihava, muistelin Pohjois-Karjalaa ja tupa oli täynnä elektroniikkaa, kuten kaikilla muillakin. 

Tauno Kaukosen (1929-1983) Klaani sykähdytti. Kirjan tarina on Mika Kaurismäen elokuvasta Klaani - tarina Sammakoiden suvusta tuttu. Olen monesti aikonut lukea kirjan, mutta en ole aiemmin kuitenkaan aloittanut. Nyt siihen oli oivallinen tilaisuus. 

Kirja tempaisi mukaan niin, että tuskin maltoin nukkua välissä. En ole katsonut elokuvaa 1980-luvun jälkeen, joten tarinasta muistin perin vähän, lähinnä sen, että Kari Väänänen oli loistava päähenkilön setänä. 

Sammakoiden suku on rikoksiin taipuvainen. Suvun nuorin vesa, jolle isä antaa suvun perinteiden mukaisen nimen Alesanteri, on kirjan päähenkilö. Toiseksi nimeksi tulee Suuri, ja kastajaisista tuli minulle mieleeni Arto Paasilinnan Onnellisen miehen kaksosten kastaminen. 

Aikuisuuden kynnyksellä Aleksanteri Suuri Sammakko yrittää pysytellä kaidemmalla tiellä, mutta suvun perintö vetää kuitenkin puoleensa. 

Lukiessa en oikein tajunnut, että kirja oli ilmestynyt todellakin jo 1963. 

Autoja toki oli vähän eikä kännyköitä käytetty, mutta tarina olisi voinut olla ainakin parikymmentä vuotta nuorempi, ellei tuoreempikin. 

Tämä oli mielestäni  lukuviikon paras kirja. Annoin täydet tähdet 🌟🌟🌟

*

Vaikka Leevi kuulostaa tutun kotoisalta nimeltä, en löytänyt montaakaan Leevi nimistä kirjailijaa. Tunnetuin niistä lienee tuottoisa eräkirjailija Leevi Karsikas (1933-2016). Muistan lukeneeni joskus jonkun hänen metsästysaiheisista kirjoistaan, mutta sen nimi on unohtunut. Esseekokoelma Yksi pääsky kuulostaa kivalta. Siihen voisi tarttua lähiaikoina. 

Kirjassa on esseitä luonnosta ja ihmisestä. Yhtenä aiheena on luonnon turmeleminen. Karsikas oli huolestunut ihmisten luontoon heittämistä jätteistä jo 1980-luvulla. 

Esseitä tulee luettua liian harvoin, vaikka yksi kirjailijatuttavani on sitä mieltä, että esseet sopisi minulle hyvin. 

Miesten viikko 17.8. Verneri

Miesten viikon toinen nimipäiväsankari on Verneri. Toisena sankarina Venni, joka on yksi niistä 506:sta etunimestä, joka on annettu myös vähintään viidelle toisen sukupuolen edestajalle. Suurin osa Venneistä on kuitenkin miehiä. 

Kirjallisuuteen liittyvistä Vernereistä tunnetuin lienee Werner Söderström, mutta tämä päivitys ei kerro hänestä.

Tässä kohden viikkoa aloin jo pohtia, että tälle viikolle ei juuri helppoja kirjallisuusnimiä ole sattunut. Mutta näillä mennään, sanoi kaverini muinoin. 

Valitsin lukuisista Verneri kirjoista lastenkirjan. No ei niitä nyt lukuisia ollut, mutta aika monta kuitenkin. Aiemmin olen lukenut Arto Paasilinnan Isoisää etsimässä ja Aapelin Siunattu hulluus, mutta muita kiinnostavia aikuisten kirjoja en löytänyt. Molempia näistä voin suositella kaikille huumorilla höystetyn kirjallisuuden ystäville. 

Kallioniemi Tuula Kaahailua ja kepposia oli itselleni entuudestaan lukemattoman Reuhurinteen alakoulusta kertovan sarjan eka osa. Ensimmäisestä on sina hyvä aloittaa, riittää sitten lukemista pidempään. 

Kirjan alkuun esitellään pikkukoulun muut oppilaat. Sitten Verneri Koppinen kelaa sähköpyörätuolillaan koululle kesken lukukauden. Itse en ehkä käyttäisi kelata sanaa sähköpyötätuolin kanssa, mutta sopiihan sekin. 

Hyvin mahtuu mukaan, sillä pikkukoulun kaikki oppilaat 1-6-luokilta mahtuu samaan luokkahuoneeseen. 

Itsekin olen pienen ala-asteen kasvatti, joten kirjaan oli helppo hypätä mukaan. Meidän koulussa oli kaksi luokkaa ja ainakin kolmannesta luokasta ylöspäin meitä oli alle 30 oppilasta. 

Opettaminen kahta tai neljää luokkaa kerrallaan on haaste, mutta todellinen painainen se voi olla opettajalle, jonka täytyy opettaa kuutta luokkaa kerrallaan. 

Omalla ala-asteellani meillä oli lukuaineissa kuten biologia ja historia aina kahdella luokalla sama oppikirja. Kun itse luin neljännen luokan biologiaa neljännellä luokalla, luki kolmasluokkalaiset samaa. Musiikki, ainekirjoitus, käsityöt ja liikunta oli yhteisiä kaikille. Matematiikka ja kielet mentiin kukin oman ikäluokan mukaan. 

Ainakin kolmannella luokalla ollessani luimme kaikki kerran viikossa yhdessä ääneen yhteistä kirjaa (vuorotellen kappale kerrallaan, ei kuorossa). Edelleen pidän täysin käsittämättömänä, että kirja jonka luimme oli H. J. Nortamon Raumalaisia jaarituksia rauman giälellä. Se ei sopinut pohjoissatakuntalaiseen murteeseen millään muotoa. Luultavasti myös kuudesluokkalaiset olivat sanoista pihalla kuin lumiukot. Itse olin sentään käynyt raumalla ja kuullut joitain sanoja. 

Reuhurinteen alakoulussakin ainakin joku on vähän pihalla koko ajan. Jotkut sitten ovat innokkaampia, kopa kesälomalla:

"Minä olen lomanaikana lukenut yli sata kirjaa."  

Innokas olisin itsekin olut jos joku olisi kirjastoon kesällä kuljettanut. Ei tullut silloin kenenkään mieleen. 

Kirja on ohuehko ja sopinee siksikin ehkä hieman nuoremmille ennen Ella tai Risto Räppääjä  -kirjoja. Samaa kepeyttä löytyy tästäkin porukasta.

Kirjailija Vernereistä voin lämpimästi suositella viipurilaista Werner Örniä (1853-1913), joka on kirjoittanut nimimerkillä Harald Selmer-Geeth elokuvista ja teatterilavoilta tutun tarinan Siltalan pehtoori. Kirja on julkaistu 1903.

Kirja kannattaa lukea, vaikka elokuva olisi tuttu, sillä kirjan ja näytelmän tarinat poikkeavat hieman. 

Salanimi oli kaiketi tarpeen, sillä Örn toimi Viipurissa oikeuspormestarina, Salmilla tuomarina ja myös valtiopäivillä 1899 aateliston edustajana. Nykyisin korkeillakin virkamiehillä voi olla harrastuksena romaanien kirjoittaminen, mutta tuolloin se ei ehkä ollut niin suotavaa. 

Örnin toista romaania Min första bragd vuodelta 1904 on pidetty Suomen ensimmäisenä salapoliisiromaanina. Kirjaa ei ole suomennettu, mutta ruotsiksi sen voi lukea vaikka Dorianista. 

Miesten viikko 16.8. Aulis

Tänään alkaa kalenterissa miesten viikko. Seitsemän päivää peräkkäin on miehen nimipäivä. Aiemmin, reilu parikymmentä vuotta sitten, vastaavia viikkoja oli enemmän. Vähitellen on tullut lisää päiviä, jolloin on sekä miehen että naisen nimipäivä, joten jos oikein luin kalenteria, tämä oli lajissaan ainoa kokonainen viikko. Esimerkiksi marraskuiselle miesten viikolle tuli vuonna 2015 Kustaan päivälle myös Mimosan nimipäivä ja 2020 Erin lisättiin Taiston rinnalle. Toki tällä miesten viikollakin voi olla muutaman naisen nimipäivät, sillä ainakin Veini nimen on saanut muutama nainenkin, mutta heitä on nykyään melkein yhtä vähän kuin miespuolisia Outeja. Naispuolisia Vennejä on enemmän, mutta sekin on 90 prosenttisesti miehen nimi. 

Viikon aloittaa Aulis. Alati avulias ja hyväsydäminen mies. Sellaisia maailma kaipaisi paljon enemmän. 

En ole seurannut kastettujen nimiä, mutta nykyään Aulis ei taida vielä hätyytellä tilastokärkeä. Toisin oli ennen sotaa. 1930-luvulla Aulis oli  Kotuksen mukaan 13. suosituin miehen nimi. Nais-Auliksiakin oli. 

Olen tuntenut pari Aulista. Niistä parhaiten on jäänyt ensimmäinen pomoni valmistumisen jälkeen. Hänkin 1920-1930-luvun taitteen tienoilla syntynyt. Hänelle ei saanut kertoa, että olin valmistunut yliopistosta, koska olin ylikoulutettu työhön jota tein. Lämmöllä kuitenkin muistelen häntä ja minut palkannutta alaistaan sekä kaikkia työkavereita. Teitte siitä keväästä ikimuistoisen.

Sariola Mauri Ison kalan katiska. Susikoski-sarjan 28.osa vuodelta  Nuori mies, insinööri Aulis Tamminen, on saamassa perinnön enoltaan, jos täyttää erään ehdon. Muussa tapauksessa perintö menee muualle. 

Perintöön liittyy sukututkimuksellinen ehto. Aulis ei ole ollut yhtään kiinnostunut suvustaan, mutta perintö saa kiinnostumaan. 

Kirjan juoni on kutkuttava. Mietinkin, millaisen bestsellerin joku nykykirjailija tästä juonesta saisikaan. Sariolan kirjat olivat ohuehkoja joten hyvääkään juonta ei voinut paisutella. Nykyään paisuteltaisiin etsimisen mukanaan tuomia haasteita paljon enemmän. 

Paljon Aulis joutuukin kohtaamaan etsinnän aikana, vaikka Sariola viekin tarinaa nopeasti eteenpäin. Käydään mm. Virossa. 

"Rikkaan miehen rahat ja porsaan lihat punnitaan vasta kuoleman jälkeen."  (4.8.)

Monenlaista punnintaa ehtii tapahtua ennen kuin Susikoski saa tarinan päätökseen. Mutta kuka saakaan enon rahat?

*

Aulis nimisiä kirjailijoita löytyy niukasti. Kotikunnastani löysin Aulis Nopsasen  (1915-1981), joka on kirjoittanut mm. satukirjan Onnen saappaat ja muita satuja. Sitä en ole lukenut, joten en tiedä, olisivatko sadut nykylapsen mieleen. Meille vanhemmille voi lukemisesta tulla nostalginen olo. 

Nykyään Nopsanen tunnetaan paremmin käännöstöistään. 

Itse olen lukenut niistä aiemmin ainakin kolme klassikkoa: Robert Louis Stevenson Aarresaaren, Oscar Wilde Dorian Grayn muotokuvan ja viime vuonna Edgar Allan Poe Punaisen surman naamio ja muita kertomuksia. 

20.8. Vaatiihan taistelu miehiäkin saati sorsanmetsästys

Tänään alkoi puolilta päivin sorsanmetsästys. Lukioajoilta muistan yhden luokkatoverin, nyt jo edesmenneen, olleen innokas sorsastaja, joka oli pois koulusta sorsastuksen aloituspäivänä. Omaan lähipiiriin sorsastus ei juuri kuulunut. Mieleen ei ole jäänyt, että olisi sorsapaistia koskaan lapsena syönyt, mutta oli sitä kuulemma ollut kaksikin kertaa, ensimmäisen ja viimeisen 😊. Viikinki-ravintolassa olen syönyt sorsapaistia kerran, mutta nautinnon odotuksen tuoma mielikuva hävisi siinä vaiheessa, kun tarjoilija (ihan oikein) varoitteli mahdollisista hauleista. Sen jälkeen syönti-into oli kalanperkauksen tasoista närppimistä. Ruotojen etsintä vie nautinnon kalan syömisestäkin. Mutta sorsastus aihe sopii tähän päivään, joten tartun aiheeseen. Tosin sorsakirjoja en sitten löytänyt kuin yhden, joten tässä lähinnä vaan metsästetään dekkareissa. 

Jättimäisin saalis sorsanmetsästys retkeltä on saatu Aleksis Kiven Seitsemän veljestä kirjassa, missä veljekset päättävät lähteä Taulu-Matin tarinoita muistellessaan sorsametsälle Viertolan maiden taa. 

Matkalla metsälle veljekset kaatavat karhun, viettävät neljä päivää hiidenkivellä härkien saartamana, muistavat että Laurin kontissa on koko joukon panokset ja listivät 40 härkää. Karhusta ja häristä tulee lihaa hyvinkin reilut 5000 kiloa, joka kaikki jää veljesten kontolle.

Yhtään sorsaa ei ammuttu.

Toisaalta veljekset selvisivät reissusta paremmin, mitä Reino Helismaan Sorsanmetsästys-laulussa, missä yksi lähestulkoon hukkui ja loputkin kyydittiin ambulanssilla paikattavaksi.

Jos Aleksis Kiven metsästys kertomus ei juuri nyt iske, voi lukea englantilaisia maalaisaatelistoromaaneita sen sijaan, niissä metsästetään usein, tai vaikka Mauri Sariolan metsästysaiheisen dekkarin Susikosken ajojahti. 

Siinä kartanon isäntä kutsuu Susikosken hirvimetsälle. Metsästyksestä tuleekin outo tapahtuma, ja dekkarista kun on kyse, niin murhalta ei voi välttyä. 

Leena Lehtolaisen Turman luoti on samoilla linjoilla. Maria Kallion puoliso Antti Sarkela suorittaa metsästyskortin ja liittyy Siuntiolaiseen metsästysseuraan. Hirveä tässäkin kirjassa metsästetään ja huonostihan siinäkin käy. 

Oma metsästykseen liittyvä dekkarisuosikkini on M. J. McGrathin Jään muisti, jossa Edie Kiglatuk opastaa jäällä metsästys seuruetta ja myrskyn yllätettyä porukan yksi kuolee.

Edit 19.6.24. Lisäänpä tähän yhden 2021 lukemani sorsastuskirjan, jonka olin tyystin unohtanut. Tuli vastaan, kun silmäilin GoodReadsista mitä olen lukenut. Outsiderin Peli on menetetty -jännärissä Klaus Karma lähtee sorsastamaan Munkkiluodolle, jonka sijoitin Espooseen (Monckörn eli Ankkurisaari).  

Turvallista metsästystä uudistuneilla säännöillä ja maukkaita sorsapaistihetkiä. Reseptin voi poimia vaikka Hanhensulan keittokirjasta, josta on mieleeni jäänyt reseptin nimi, Heinäsorsaa herkemmillään... Vai oliko se sittenkin joku muu keittokirja.

Sorsastuksen sijaan teemme tänään sorsapalapeliä. 

Hörhiäiset

Vuoden 2022 Hörhiäinen tuli valittua melkein viikon kestäneellä Hörhiäisviikolla. Olin hoodeilla, mutta onnistuin välttämään monta tapahtumaa. Pistän kankean lähestymisen koronavuosien ja muissa merkeissä juhlitun viikon piikkiin. Parasta kuitenkin oli, että kesän kolmas kunta tapahtuma tuli näin suoritettua. En minä aiemminkaan välttämättä käynyt useammissa. Hyvä minä! 

Ensimmäiset hörhiäiset valittiin jo 1990-luvulla, mutta itse olen osallistunut vasta tämän vuosituhannen aikana. Veikkaan, että olen nähnyt noin 15 hörhiäiskukitusta, mutta harvoja valituista olen tunnistanut entuudestaan, koska en ole kankaanpääläisiä.

Hauskimmat hörhiäisvuodet ovat olleet ne, kun olen osallistunut tapahtumaan sukulaislasten kanssa olipa sitten kyseessä tivolin possujuna, narunveto tai öinen räp-konsertti.

Mieliinpainuvimmat esitykset olen nähnyt Rivieralla. Yhtenä vuonna nähtiin unkarilaista tulitanssia ja se oli todella mieleenpainuvaa. 

Tänä vuonna panostin eritoten kahvitteluun mm. lempikahvilassani Postellissa, mutta kuuntelin myös perjantai-illan Suurimaan konserttia ja tietty katselin Hörhiäisen kukitusta.

Pyörähteli torilla myös torstaina ja lauantaina. 

Muurin laajennuksen vihkiäiset jätin väliin, sillä lapsikuoroesitykset eivät puhuttele, ja itse muurin näin valmiina jo viime viikolla, kun tulin kaupunkiin.

Mikä sitten on se Hörhiäinen?

Kuvitteellinen, ahkera ja mielellään esiintyvä pörriäinen. Sillä on mustaa/keltaoranssia raitaa pitkin paitaa,  tupsukorvat ja pitkä piikki peräpäässä. 

Hörhiäisen patsas asustaa Leijonapuistossa runsaiden kukkaistutusten keskellä. (Kuva kesältä 2021).

Mikäli haluttaa lukea hörhiäisten heimoista, suosittelen erityisesti televisiosta tuttua Waldemar Bonselsin Maija Mehiläisen tarinaa sekä  Maja Lunden ilmastonmuutoskirjaa  Mehiläisen historia. Perheen pienimmille sopii togolaisen Magaliattiogbén piirtämä Mehiläinen - kirja. 

MInne sinä menet, sinne minäkin menen

On ollut ilahduttavaa seurata, kuinka monet naiset ovat löytäneet harjoitusten aikana vanhan ystävän, jonka kanssa on koettu kenties useitakin harjoituksia. Tavatessa on halattu ja kyselty kuulumiset ja ennen kaikkea iloittu jälleennäkemisestä. Kenties jo edellisessä harjoituksessa on sovittu, että Mikkelissä tavataan. Ja kun jälleen on tavattu, niin juttu luistaa siitä, mihin viimeksi jäätiin.


Raamatusta löytyy kaunis kuvaus naisten välisetä ystävyydestä. Ensilukemalla sitä ei ehkä huomaa. Ei varsinkaan, jos ajattelee, ettei anoppi voisi olla ystävä. Tarkoitan tässä kertomusta Ruutista. Ruut meni naimisiin maahanmuuttajan kanssa. Appi kuoli ja kymmenen vuotta myöhemmin Ruutin mies ja lanko. Molemmat miniät jäivät asumaan anopin luokse. Anoppi kuuli, että hänen entisessä kotimaassaan oli ollut hyviä viljavuosia ja päätti palata takaisin entiseen kotimaahansa. Hän kehotti miniöitään palaamaan vanhempiensa luokse ja menemään uudelleen naimisiin, mutta miniät kieltäytyivät. Anopin jättäminen ei ollut tapana. Anoppi selitti asian uudelleen ja toinen miniöistä lähtikin vanhempiensa luo.

Mutta Ruut sanoi: "Älä pakota minua eroamaan sinusta ja lähtemään luotasi. Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne minut haudattakoon. Rangaiskoon minua Jumala nyt ja aina, jos muu kuin kuolema erottaa minut sinusta!" (Ruutin kirja 1:16-17).

Ruut oli siis valmis ystävyyden nimissä jättämään kaiken taakseen, oman maansa ja kansansakin. Hän oli valmis tekemään sen, mitä oli oikein siitä huolimatta mitä se häneltä vaati. Sellainen on oikeaa ystävyyttä. Sellaista on syytä vaalia. Vaalitaan siis harjoituksen aikana tulleita ystävyyksiä mekin. 

*  *  *
Teksti on kirjoitettu alun perin Lokki kutsuu -Nasta-harjoitusten sunnuntain tiedotuslehteen toukokuussa 2005. Ruutin päivän teksti luetaan kirkossa 14.sunnuntaina helluntaista.